Koiranäyttely- ja muitakin kuulumisia

Johan tästä kaikesta on kymmenkunta päivää aikaa, mutta sen verran harvinaista on toistaiseksi tuo koiranäyttelyissä käyminen ja ratsastaminen, että pitää jotain raportoida. 

Saran ratsastuskurssi, jota viimeksi hehkuttelin, jouduttiin peruuttamaan viime hetken peruutusten vuoksi.  Harmitti tietenkin Hestbakkin vuoksi ja omastakin puolestani - olinhan varannut perjantaiksi lomapäivänkin kurssille päästäkseni. Pyysinkin sitten päästä Kytäjälle kokeilemaan treenattavana olevaa Isíngiä, vaikka ajattelinkin ettei edistyminen vielä kahdessa viikossa ole kovin huimaa.

Pikkuhevonen odotteli pihatarhassa ihan tyytyväisen oloisena ja otimme sen sisälle satuloitavaksi.  Ihmeen kiltisti se seisoi käytävällä ja antoi laittaa itsensä kuntoon. Alun pelonaiheet - talliin meno ja tulo ja maneesissa oleminen olivat jo aika lailla hellittäneet, joten typykkä vaikutti aika levolliselta. Itseäni hieman jännitti sen selkään kipuaminen, mutta melko tutultahan tuo kuitenkin tuntui. Taisin jännittää lähinnä Annikan vuoksi.

Isíng on omasta mielestäni mukavan virtaisa ratsu, mutta Annika hieman ihmetteli, miten ylipäätään pärjään sen kanssa.  Perimmäinen syy on varmaan se, että tunnen Isíngin niin hyvin ja osaan ennakoida sen kanssa, mitä seuraavaksi tapahtuu. Oli jännittävää kokeilla tuota tuttua hevosta ihan uudessa ympäristössä ja hieman tuntui ensin oudolta ratsastaa maneesissa valvovan silmän alla. Pientä edistymistä oli havaittavissa töltin suhteen ja isompaa hevosen suhtautumisessa uusiin asioihin ja uuteen ympäristöön.  Hyvillä mielin jätin sen Annikan huomaan oppimaan lisää.

Piti mennä lauantaina vielä uudelleen, mutta oli niin flunssainen ja kurja olo, että päätinkin lepäillä, jotta jaksaisin sunnuntaina lähteä messukeskukseen Voittaja 2011 -näyttelyyn Disan kanssa.  Pakkasin repun kuntoon näyttelyä varten jo edellisenä iltana (mitä en koskaan tee), niin kovasti jännitti, miten koiraneitonen suhtautuu noin suureen näyttelyyn ja valtavaan ihmismäärään.

Kaisa tuli aamulla hyvissä ajoin ja lähdimme ajelemaan sateisen maiseman halki Helsinkiin.  Messukeskuksen parkkipaikalle ajaessani tajusin, että en ollut pakannut koiran papereita ollenkaan matkaan. Tyhmä minä!  Onneksi on ukkokulta, joka napisematta pomppasi autoon ja toi paperit perässämme. Myöskin on kiittäminen Kaisan tapaa olla joka paikassa melkein liian aikaisin siitä, että ehdimme hyvin papereinemme kehän laidalle notkumaan.

Disa käyttäytyi messukeskuken käytävillä ja kehän laidalla hyvin.  Sitä toki ujostutti ja kummastutti kovasti ja se katsoi minua välillä melko hämmentyneenä kuin kysyäkseen: "Mitä ihmettä me tämmöisessa paikassa teemme?"  Erityisen hämmästynyt se oli, kun se näki jotain koiraa imuroitavan trimmauspaikalla. Pikkuinen pysähtyi kuin seinään ja katsoi moista aivan suu ammollaan. 

Itse kehässä esiintyminen oli aivan odotetunlaista: tuomaria (Pekka Teini) nuoltiin nenään, kun hän tarkasti hampaat.  Siististi seisominen ei onnistunut juuri ollenkaan, pikkuinen yritti vain istua ja heiluttaa tassuaan ilmassa.  Sehän ei ole mikään ihme, kun ottaa huomioon, mitä viimeksi on opetettu. Tuomari oli todella ystävällinen ja jopa kiersi itse edullisempaan paikkaan katsomaan koiraa, joka kieppui sinne tänne.  Kotiläksyksi annoin itselleni: opeta oikeasti se koira seisomaan käskystä!

Arvostelu oli kuitenkin hieno:  "Mittasuhteiltaan oikea, keskikokoinen, hyvin rakentunut, tyypillinen paimenkoira. Hieman pyöreä otsa, hieman kookkaat korvat. Hyvä rakenne edessä, takana leveä reisi ja vahva lantio. Turkki tänään kunnossa. Vahvat, hyvin kulmautuneet raajat. Saisi esiintyä hieman rauhallisemmin.
JUN ERI JUK 2 SA PN 4."

Tämä vahvisti ajatukseni lähteä tammikuussa Turkuun näyttelyyn.

Disa jäi neljänneksi mm. sisarensa Mintun jälkeen.  Minttu osasikin seistä todella hienosti.  Paula on vahvistanut "nakkikontaktin" niin hyväksi, että Minttu ei edes hievahtanut, vaikka toiset koirat kehässä jopa hieman rähinöivät.  Oli mukava tavata Disan kasvattajaa, Paulaa.  Hänen tapaamisestaan tulee aina hyvä mieli.

Vielä kehäosuuden jälkeen jäätiin hengailemaan, jotta saimme Kenneltyttö-Kaisan shoppailuholismin tyydytetyksi ja katselimme ystävänsä irlannisusikoirien arvosteluja. 

Disan katse kysyy: milloin me mennään kotiin? (kuva: Kaisa)

Minä en ole perheen ainoa muistamaton: tässä päivänä muutamana olimme aamutallilla koirien kanssa ja tietä pitkin ohitsemme käveli joku tuntematon mies. Kleo lähti seuraamaan häntä kovaa vauhtia. Sain juosta parisataa metriä sen perässä ennekuin se oivalsi seuraavansa ihan väärää tyyppiä.

Samana iltana Kleo sitten lähti kotiin tullessa haahuilemaan hevostarhaan, vaikka olisi pitänyt tepsuttaa tietä pitkin kotiin.  Pimeässä otsalamppuni valossa näkyi vain vihreä valopanta, joka eteni määrätietoisesti aivan väärään suuntaan ja ympärillä juoksentelevat hevoset, jotka olivat aivan hämillään otuksen etenemisestä.  Minun piti juosta hätiin ottamaan tyyppi syliin ja kantamaan se oikealle tielle. 

Kelit jatkuvat edelleen vesisateisina ja ankeina.  Viime perjantaina jo kuvittelin talven tulleen, kun tuuli ja lumimyrsky ulvoi nurkissa. Illalla tallille mennessä lunta oli kinostanut paikoin jopa 10 cm.  Aamulla maa oli jälleen aivan musta ja lumeton.  Oi, tule talvi, tule!

Odotettu lumituiskuinen ilta.

Marraskuu on uusi musta

Marraskuun viimeistä päivää viedään. Kun ajattelen taaksepäin, niin koko kuukaudessa on ollut pari aurinkoista pakkaspäivää, muuten on ollut lämmintä ja/tai sateista. Päivän valoisa aika on muutenkin toivottoman lyhyt, joten lumettomuus tekee maailman vielä pimeämmäksi.

Marraskuun alun aamun pikkupakkanen ja ihana aamu-usva leijuu peltojen yllä.

Hevostarhasta osa on aivan toivotonta mutavelliä. Onneksi hevoset pääsevät myös tänne mäelle, missä on kuivaa ja mukavampi oleskella. Isíng on vieläkin Kytäjällä opettelemassa parempaa tölttiä. Alku oli kokemattomalle maalaishevoselle kuulemma vaaranpaikkoja täynnään: maneesin seinät pelottivat - varmaan aikoivat kaatua päälle milloin tahansa.  Muutenkin kuulemma pelottavia juttuja riitti päivittäin: talliin meno, karsinaan meno jne. Nyt uskoisin sen jo tottuneen oloonsa, kun on ollut maailmalla jo kohta kolme viikkoa.

Perjantaina, jos kurssi toteutuu, haemme Isíngin viikonlopuksi kanssani Sara Ástþórsdóttir'n pitämälle kurssille Siuntioon maneesitallille. Maanantaina sitten Annika pitää meille ratsastustunnin ja tiistaina Isíng palautetaan jatkamaan koulunkäyntiään Kytäjällä.  Minulla on pari lomapäivää, joten itsenäisyyspäivän kera saan 5 vapaapäivää.

Viikonlopun ohjelmassa on myös koiranäyttely: vaatimattomasti päätin ilmoittaa Disan messukeskukseen voittaja 2011 -näyttelyyn. Esittämistä ja koiran seisomista emme ole vielä "ehtineet" harjoitella.  On ollut mukavampaa opettaa koiruutta pyörittämään jumppapalloa tassullaan. Ehkä tässä vielä ehtii...

Pikkupeikolle elämä on lykännyt eteen Myrkyn.  Hän muuttaa ensi viikolla poikaystävänsä kera Etelä-Pohjanmaalle Myrkyn kylään.  Ovat vuokranneet ihan kirkonkylästä pienen omakotitalon. (Iso muutos metsämökin jälkeen.) Välimatkaa Myrkkyyn on täältä Lohjalta jotain 350 km. Pikkupeikko aloittaa ensi syksynä huonekalumuotoilijan opinnot Jurvassa ja päätti muuttaa jo nyt sinnepäin.  Myrkystä on koululle vielä aika pitkä matka, mutta jospa paikan päällä olisi helpompi etsiskellä asuntoa lähempää koulua. Kun ajattelen tuota muuttoa, tulee ikävä jo nyt, vaikka olenkin pikkuhiljaa tottunut siihen, että pikkupeikkoa aika harvoin näkee.

Joulu lähenee uhkaavasti - toistaiseksi olen välttynyt joulustressiltä, mutta eiköhän sitä ole odotettavissa lähiaikoina.   Ajattelin taktisesti vielä unohtaa koko jutun, jotta vältyn turhilta murheilta.

Pimiää on!

Marraskuinen aamu on pimeä kuin yö

Piemeydessä on jotain kiehtovaakin, vaikka tunnenkin pääasiassa sen väsyttävän ja masentavan vaikutuksen.  Ylläolevan kuvan nappasin takakuistiltamme toissa-aamuna puoli kahdeksan aikoihin. Vielä siihenkin aikaan on pimeää kuin yöllä. Odotan ensilunta kuin pikkulapsi. Lumi maassa tarjoaisi aamu- ja iltahetkiin hiukan valoa. Sääennusteet ovat luvanneet lunta sunnuntaiksi, saapas nähdä, tuleeko ennusteisiin taas kuitenkin muutos.

Keskiviikkona tapahtui hevoslaumassani muutos, kun Isíng lähti ainakin pariksi viikoksi Kytäjälle opiskelemaan lisää töltin saloja Annikan johdolla.  Marras-joulukuussa minun ei tule ratsastettua pimeyden vuoksi juurikaan, joten ajankohta on sopiva hevosen olla treenissä. Isíng tulee joulukuun ensimmäiseksi viikonlopuksi takaisin, kun Hestbakkin järjestämälle kurssille tulee Sara opettamaan.  Álfhólar on maatila, jossa pikkupeikko on ollut parina kesänä töissä, joten tiedän Saran taidot hyvin. Toivottavasti omat taitoni riittävät... hiukan jännittää jo nyt.  Kurssin jälkeen arvioidaan, lähteekö Isíng vielä jatkamaan treeniä Annikan kanssa.

Olen aika iloinen siitä, että Isíngin lastaus kävi hienosti.  Laitoimme sille kuljetussuojat jalkoihin ja se nosteli ensin jalkojaan todella hämmentyneenä ja selvästi sitä hieman pelottikin.  Sadun trailerissa on etupurku ja kun kävelytin ponin pari kertaa läpi trailerista, se oli helppo pysäyttää oikeaan kohtaan ja ensin sulkea takapuomi ja sitten etupuomi.  Suhteellisen rauhallisena se matkusti tunnin matkan Hyvinkäälle.  Tosin riimu oli ollut sen verran väljä, että typy oli onnistunut riuhtaisemaan riimun vain kaulalle.  En myöskään ollut ymmärtänyt lukita etupuomia, joka oli irronnut kannakkeistaan. Onneksi sisällä traikussa oli kaikki hyvin, kun otimme innostuneen typykän ulos perillä.

Toiset hevoset ovat selvästi hieman erilaisia, kun yksi porukasta puuttuu.  Vielä eilenkin ne silloin tällöin huhuilivat puuttuvaa laumanjäsentä takaisin.  Minusta se hirnunta on toisenlaista kuin se, mitä ne muuten keskenään pitävät. Kun sen kuulee, tulee heti jotenkin haikea olo.  Katselin eilen Vissaa ja totesin, että voi olla hyvä juttu, että lempiratsuni Isíng on hetken poissa, niin Vissakin saa liikuntaa. Jospa sen valtava maha hieman liikunnasta sulaisi pois...  (Pitääpä napata tuosta maapallon kokoisesta ja muotoisesta otuksesta kuva jossain vaiheessa, niin voin tarkistaa jälkeenpäin, tapahtuuko siinä mitään muutosta.)

Tänään on onneksi perjantai - edessä ohjelmoimaton viikonloppu ilman erikoissuunnitelmia.Sitä odotellessa täytyy tehdä vielä yksi työpäivä. 

Varokaa lapsia?

Marraskuu.  Jos on jokin kuukausi, josta en pidä, se on marraskuu.  Niinä vuosina, kun lumi ei ole maassa vielä silloin, on marraskuu pimein kaikista.  Aamulla, kun aloitat työt, on pimeää.  Iltapäivällä, kun lopetat työt, on pimeää.  Pimeää. Lisäksi on märkää, kylmää ja kuraista.  No, onneksi sisällä on lämmintä ja mukavaa ja kynttilät voi sytyttää jo aikaisin, kun koko ajan on hämärää.

Marraskuu on se kuukausi vuodesta, jolloin ratsastan vähiten. Nyt on jo 9.s päivä enkä vielä ole noussut ratsaille lainkaan. Osasyynä on se, että viime viikonloppuna oli muuta ohjelmaa ja arkipäivisin en ole ehtinyt keskellä päivää nousta ratsaille.  Varmaan hevosille tekee pieni lomanen hyvää.

Pari viikkoa sitten olin Eerika Häkkisen  Centered Riding -viikonloppukurssilla Félagin kanssa.  Ratsastin Félagin Hestbakkiin perjantaina. Matkaa on noin 7 km.  Loppumatkasta pysähdyimme taas Félagin kanssa hetkeksi keräämään rohkeutta odottamattoman vaaran edessä:

Raippa tanaan ja rohkeasti eteenpäin!

Loppumatkasta alkoi poikaa kauheasti väsyttää ja se kiemurteli tietä pitkin vastahakoisena kuin onkimato koukkuun aseteltaessa, mutta kun Félagi näki Hestbakkin hevoset oli väsymys tiessään ja tämä luonnontölttäri lähti painelemaan vauhdikkaasti joka askeleella höristen. Oli helppoa antaa sille anteeksi aiempi kiemurtelu, kun se oli innoissaan kuin maalaispoika lelukaupassa.

Kurssin anti oli hyvää ja Eerika varsin miellyttävä kurssinpitäjä, hurtti huumori maustoi mukavasti sekä ratsastustunteja että teoriaa. Ikävä kyllä Félagin kunto petti ja sen kanssa tunnilla olo ei ollut loppuvaiheessa varsinaista herkkua.  Ilmeisesti hevosen lihakset kipeytyivät tai sitten se ei oikein uudessa paikassa levännyt ollenkaan - tai molempia.  Annoinkin Féagin Anniinalle viimeiseksi tunniksi ja seurasin tuntia kuunteluoppilaana. Seuraava kurssi onkin traikkumatkan päässä joten silloin otan kurssihevoseksi Isíngin.

Maanantaina Kaisa ratsasti Félagin  kotiin ja ruunapoika kuulemma puksutti kotiipääsyn riemua jo kilometrin päässä.  Hassu hevonen.

Marraskuun paras uutinen on kuitenkin teräsmummomme Kleon paraneva kunto. Ilmeisesti nesteenpoistolääkkeet ovat auttaneet ja toimimaton keuhko on tyhjentynyt nesteestä tulehtumatta.  Nyt koiravanhus painelee taas ikäänsä nähden pirteänä. Yskä on muuttunut pääosin pikku tuhinaksi. Koira ei luultavasti näe mitään ja kuuleekin vain oleellisen (lue: "Syömään!"), mutta hajuaisti on kohdallaan. 

Kleo haluaa olla aina siellä, missä minäkin.  Eilen illalla menin saunaan ja kukas muu se pyykkituvan ovesta tulikaan lasioven taakse tuhisten odottelemaan saunojaa kuin Kleo. Öisin se herättää enää korkeintaan kerran aiemman neljän kerran sijaan.  Tuo neljä kertaa kyllä kieltämättä alkoi näkyä omassa yöunessakin, joten hyvä näin. Juuri nyt Kleo taas istuu jalkojeni juuressa ja raapii nilkkaani, koska on aamuruuan aika.


Kalastajat tietävät,
että meri on vaarallinen
ja myrskyt voivat olla kauheita,
mutta he eivät pidä näitä vaaroja
riittävinä syinä pysyä rannassa.

-Vincent Van Gogh

Ettipäin..

... sano mummo lumessa.

No, lunta ei ole vielä näkynyt.  Itseasiassa tähän aikaan aamusta (noin seitsemän maissa) ei näy yhtään mitään, kun katsoo ulos.  Suomen syksy on kyllä pimeää aikaa, siitä ei pääse mihinkään. Toisaalta ruska on vielä kaunis ja sateitakaan emme ole saaneet liiaksi, joten kovin syvään syysmasennukseen en ole päässyt.

Kleon tilannekaan ei vaikuta pahenevan. Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä tuli hieman takapakkia ja vaikutti, että pikkuisen tila on kovasti huononemaan päin.  Yskiminen kiihtyi ja vietimme taas sohvalla yön, jotta muut saisivat nukuttua.  Loppuyöstä kuitenkin pikkuinen sai nukutuksi ja itsekin nukuin ehkä nelisen tuntia.  Joka yö se on herättänyt minut kolme-neljä kertaa juodakseen ja päästäkseen pissalle.

Alkuviikon ajan on näyttänyt siltä, että Kleon kunto kohenee eikä huonone.  Viime yönä se nukkui käytännössä koko yön yskimättä ja herätti vain kerran ulos.  Nesteenpoistolääkkeet taitavat janottaa aika lailla, joten on ymmärrettävää, että se haluaa yölläkin ulos ja juomaan.Pidetään peukkuja, että saamme pitää mummelin vielä mukana menossa tuhisemanssa.

Kleo aamukävelyllä

Eilinen päivä toi tullessaan huonoja uutisia: lähipiiristämme kaksi joutui sairaalaan.  Toinen meni kuulemaan jatkohoitoja leikkauksen jälkeen ja joutui jäämään nesteen poistoon, jatkohoitouutisetkaan eivät olleet kovin lohduttavia.  Toisella kova päänsärky ei ollutkaan migreeniä vaan aivokalvontulehdus.  Tsemppiä heille.

---
Jos sinulla on heikkous, käännä se voimaksesi –
ja jos sinulla on voimaa, älä tuhlaa sitä heikkouksiisi.
-Dorey Shary

Takapakkia

Pikku-Kleon onnettomuus ei ehkä päättynytkään aivan niin hyvin, kuin toivoin.  Toissailtana Kleo alkoi yskiä aivan röhkimällä ja sitä yskää kesti koko yön.  Ajattelin, että yskä kuulostaa jotenkin sydänperäiseltä - eli varmaankiin keuhkoihin kertyy vettä, kun sydän ei toimi kunnolla.

Melkein kokonaan nukkumaton yö oli pienin murheeni aamulla, kun soitin eläinlääkärille.  Saimme ajan iltapäiväksi ja vein samalla Disan rokotettavaksi.  Lääkäri kuunteli tarkkaan Kleon sydäntä ja keuhkoja ja sanoi surullisena, että ei kuulosta kovin hyvältä.  Pikkukoiran toinen keuhko ei toimi enää ollenkaan.

Lääkitykseksi Kleo sai sydänlääkkeet ja nesteenpoistolääkityksen.  Mikäli neste lähtee keuhkosta, on kuulemma kaksi mahdollisuutta: joko keuhko surkastuu ja kuivuu ja Kleo voi elellä toisen keuhkon voimin tai se ikävämpi vaihtoehto, jossa keuhko tulehtuu ja sitten joudumme tekemään isompia ratkaisuja. Tämä on edessä aika pian, sillä kuulemma viikonlopun aikana näemme, mihin suuntaan Kleon kunto kehittyy.

Ensimmäisen lääkkeiden annon jälkeen joka tapauksessa Kleon kova, hakkaava yskä loppui nopeasti ja nesteenpoistokin toimi, sillä hyvin pian keittiön matolla oli litrakaupalla kosteutta.  Sen jälkeen muistinkin tarjota Kleolle hieman useammin ulkoilumahdollisuuden ja joka kerta sillä olikin kova hätä.  Viime yö meni melkoisen rauhallisesti ja pikkuisella ei selvästikään ole kipuja.

Noin kolmen kuukauden kuluttua on Kleon 14-vuotissyntymäpäivä, joten nuoruuttahan me emme pikkuiselle pysty ostamaan.  Näillä mennään, pienin askelin eteenpäin.

Siellä se nukkuu takanani sohvalla ja tuhisee välillä hieman närkästyneenä: koska se aamuruoka oikein tulee?

Onnenkantamoisia

Kyllä aika kuluu vauhdilla. Kaksi viikkoa sitten tähän aikaan pakkailin tavaroitani matkaa varten ja seuraavana päivänä jo istuttiin ekaa kertaa tämänvuotisten agilityn MM-kisojen katsomossa katsomassa Suomen joukkueen harjoituksia. Torstai-aamuna herätyskello oli soinut jo ennen neljää ja ryhmän yhteinen lento Brysseliin ja matka kisapaikalle oli taittunut 9-henkisen pikkubussin kyydillä mutkattomasti ja mukavia jutustellen. Tällä reissulla meitä oli 6 vähemmän kuin viime vuonna, mutta yksi pari joukostamme oli siirtynyt kisaajien joukkoon - Sini borteterrierinsä Liinan kanssa osallistui kisaan ja Jukka toimi huoltojoukkoina.  Siinä vähän tarjolla paineita porukkaamme ensi vuotta ajatellen...

Kisoissa oli tunnelma katossa aivan kuten muinakin vuosina.  Huutoa ja vihellystä, torvia ja jänisräikkiä löytyi katsomosta entiseen malliin. Onneksi ei sentään kenelläkään ollut wuwuzela-torvea mukana.  Yllättävän hienosti koirat kestävät metelin ja jotkut jopa näyttävät syttyvän kovasta menosta.  Toki joukossa aina on joku reppanakin, joka ei ollenkaan viihdy moisessa pauhussa.

Tämä espanjalainen espanjanvesikoira oli viimeisen päälle tuunattu kisoja varten.

Tämä japanilaisherrasmies oli sama, joka edellisenä vuonna istui katsomossa karvainen "pönttö" päässään - viileä ja näppärä ei ollut tämäkään asu.  Vaan mitäpä sitä ei tekisi tyttären kannustukseksi?

Ranskalaiset pääsivät heti "alkumetreillä" juhlimaan mitallia ja tekemään kunniakujaa. Riemukasta menoa!

Suomalaiskatsomo ei meinannut päästä ollenkaan omakohtaisesti mitalista riemuitsemaan - yksittäisistä hyvistä suorituksista toki ilahduimme ja katsomomme osasi hurrata myös muunmaalaisten voitoille.  Viimeisenä päivänä jo katselimme mitalitilastoa surullisina ja uumoiimme, että tästä taitaa tulla se vuosi, jolloin kertaakaan emme pääsisi Suomen lippua heiluttamaan ja huutamaan riemuamme.

Vaan toisin kävi! Maksien yksilökilpailussa ensimmäisen radan jälkeen sijalla 21 ollut Tuulia Liuhto ja borcol Punssi tekivät mahtavan nousun hopealle. Suomikatsomossa oli viimeisen 20 koiran aikaan jännitys käsin kosketeltavan tiivis - edessäni istunut Ari oli tapansa mukaan tuloksissa ajan tasalla ja osasi jokaisen koirakon kohdalla kertoa, mikä aika ja nollarata tiputtaisi Tuulian sijoissa alemmaksi. Lopulta sijoitus tosiaan oli hopeaa ja syytä iloon meilläkin! Melkoinen tuurikin kävi Tuulialla, kun koirakko toisensa jälkeen sortui johonkin virheeseen.

Ja niin pääsivät suomalaisetkin huutamaan ja riemuitsemaan mitalista. Maksien yksilökisoissa niitä ei ole kauheasti tullut, joten Tuulian ja Punssin suoritus oli mahtava ja riemun arvoinen!

Muita matkan kohokohtia oli joka päivä illallinen - toinen toistaan parempaa ruokaa joka ilta ja suomalaisittain aivan pilkkahintaan.  Hieno reissu, kaikien kaikkiaan.  Unta tosin voisin enemmänkin käyttää kuin sen 5-6 tuntiä yössä, mutta kyllä reissu silti oli sen arvoinen.  Mukava porukka ja hienoja fiiliksiä.

Maanantaina pääsimme kotiin ja jo tiistaina oli sähköpostissa viesti siitä, että ensi vuoden hotelli on jo varattu.  Taas on jotain, mitä odottaa...

----

Toinen onnenkantamoinen - sellainen onni onnettomuudessa - sattui maanantai-iltana.  Oli pilkkopimeää ja olin juuri tulossa autolla pihaamme, kun näin edessäni pienen iloisen, häntää heiluttavan hahmon - Kleon. Ja voi hirvitystä, autoni iskeytyi Kleoon enkä ehtinyt tehdä juuri mitään.

Kun juoksin pikkukoiran luokse, se oli tuupertunut maahan, mutta sen sydän löi.  Hetken kuluttua alkoi myös pieni uikutus.  Sisällä koiraa tutkittuamme näimme, että sen nenästä tuli jonkin verran verta ja se ei varannut painoa toiselle jalalleen. Koiraressu oli myöskin selvästi melko pökkerössä törmäyksestä.  Veimme sen kiireen vilkkaa päivystävälle eläinlääkärille - matkaakin oli yli puolen tunnin verran, mutta pikkuisen tila oli vakaa.  Kovin huolissani kyllä siitä olin, sillä onhan Kleolla jo ikääkin yli 13 vuotta.

Tutkimuksen jälkeen ell totesi, että koira on totaalisen jumissa, lihakset ovat saaneet melkoisen tömäyksen, mutta muuten se vaikutti melko ehjältä.  Kleo sai opiaattipiikin ja toisen piikin tulehduskipulääkettä. Hoito-ohjeessa lukee: 'Tulehduskipulääkettä muutaman päivän ajan. Lisäksi lepoa ja hellää hoitoa.' Tuommoisen hoito-ohjeen kuulemma ukkokultakin käy lääkäriltä seuraavaksi pyytämässä.

Yön yli Kleo nukkui yhdessä ja samassa asennossa ilmeisen tokkuraisena lääkkeistä ja tiistainkin se oli vielä aivan pöpperössä ja huumaantuneen oloinen.  Nyt on keskiviikko ja se alkaa olla jo melko lailla oma itsensä, ruoka ja uni maistuu.  Vielä se ei juuri häntää heiluttele, mutta eiköhän senkin aika vielä tule.

Vailla pelkoa

Félagia ei pikkukoneet pelota!

Eilen sain taas huvittuneena seurata, miten erilainen luonteeltaan on islanninhevonen muihin hevosiin verrattuna.  Se on pohjattoman utelias ja peloton.  Ukkokulta toi hevosille uuden heinäpaalin syötäväksi ja pöristi traktorillaan hakemaan paalin alustana toimivaa traktorinrengasta uuteen paikkaan.  Yksikään issikoista ei siirtynyt kuin muutaman kymmenen senttiä pörisevän, ison traktorin tieltä.Ne vain hieman toljottivat traktoria ja jatkoivat rauhaisina heinänloppujen mutustelua.

Sähköt tarhassa ovat toimineet huonosti ja monena päivänä olen tavannut tällaisen söpön jääkarhun kylätieltämme. Onneksi muut hevoset eivät ole halukkaita kiemurtelemaan lankojen läpi vapauteen, joten otus pysyttelee lähimailla.  Käytin eilen parituntisen vaihtamalla yhden hapertuneen sähkölangan uuteen ja uskoisin jopa Isíngin pysyvän nyt tarhassa.

Tämä on ihan kesy ja tulee luokse viheltämällä.

Eilisaamuna amurusko oli poikkeuksellisen kaunis. Aamuruskot katoavat nopeasti, joten juoksin paljain jaloin pihamaalle ottamaan taivaasta muutaman valokuvan. Syksy oli läsnä kahdella tavalla: taivas ylläni sai henkeni salpautumaan kauneudellaan ja kirpeä aamu sai varpaani kipristelemään kylmästä.  Sellaisina aamuina tuntee olevansa elossa.

Lohikäärmekö siellä metsän takana puhisee taivaalle tulilieskan?

Tänään on syyskuun viimeinen päivä.  Sääennusteet ovat luvanneet tälle päivälle Etelä-Suomeen yli 20C lämmintä. Mikäli ennuste toteutuu, kyseessä on lämpimin syyskuun viimeinen päivä sinä aikana, kun lämpötiloja on tilastoitu.

----

Aika pysähtyy missä vain niille, joita se ei sido. (Mirkka Rekola)

Hevostelua

Tiistaissa mennään ja syyskuu on lopuillaan.  Tänä aamuna teki mieli jäädä peiton alle, kun jatkuva sateen lätinä kuului makuuhuoneen ikkunan takaa. En ole viime aikoina käyttänyt herätyskelloa, koska sisäinen kelloni on herättänyt joka aamu viittä vaille kuusi.  Viime päivinä kelloni on jätättänyt parikymmentä minuuttia. Syy lienee koko ajan pimenevät aamut. Eihän voi olla tarkoitus, että ihmisen pitäisi olla hereillä, jos luonnonvaloa ei ole lainkaan?

Viime viikonloppuna pikkupeikko poikaystävineen tuli vierailulle.  Simo on innostunut ratsastamisesta ja he lähtivätkin lenkille, pikkupeikko Vissalla ja Simo Félagilla. Félagi ei ollut suostunut ravaamaan kuin Vissan perässä, joten olivat päättäneet opetella hieman pellolla yksinkin ravin nostamista.  Siitä Félagi oli kuulemma suutahtanut ja tehnyt muutaman pikkuisen kiukkuisen pukinkin. Loppumatka oli sitten liikuttu vain käymäjalkaa.

Kun he tulivat lenkiltään, vaihdettiin pikkupeikon ratsuksi Isíng ja itse siirryin Félagin selkään. Félagi oli mukavasti "lämmitetty" ja liikkui ihan kohtuullisen reippaasti (Félagiksi).  Se tosin tuntuu aika hitaalta, kun olen tottunut reippaampiin tammoihimme.  Kiviojan tien päässä Félagi sitten kompastui etujalkoihinsa ja tössähti turvalleen. Minäkin sitten lennähdin selälleni sieltä.  Kaikki tapahtui kuin hidastetussa filmissä. Kummallekaan ei sattunut pahemmin, joten saatoimme nauraa koko episodille.  Félagin turpaan tuli pieni ruhje, josta tihkui verta. Ressukka kompurajalka.

Piipahdin sunnuntaina Hestbakkissa ja siellä on tämänkesäiset pikkuvarsat siirretty tammalaumaan.  Mukavaa, kun pikkuheposet voivat elää oikeaa hevosen elämää. Toinen pikkuvarsoista makasi heinäkasan peitossa lähes kokonaan, kun mammat pistelivät sen ympärillä heinää massuihinsa.

Löydätkö oikeanpuoleisesta kasasta varsan?  Se on tuo pieni kasa loimitettujen hevosten välissä.

Eipäs tömistellä!

Hiphurraa, taas on perjantai. Tämä viikko on ollut hieman erilainen, koska vietin alkuviikon Joensuussa työmatkalla.  Tutustuin ensimmäistä (ja ehkäpä viimeistä) kertaa nk. automaattihotelliin, jonne kirjaudutaan sisään automaatilla.

Tämä viimeinen kerta siksi, että saapuessani klo 22 hotellin aulaan ja näpyteltyäni huolellisesti 9 merkkiä pitkän koodin automaatin kosketusnäyttöön, kone ilmoitti, että varausta ei löydy. Kosketusnäyttö oli kaiken lisäksi varsin tunnoton ja jokaista numeroa sai yrittää syöttää pariin kertaan, koska usein näyttö tarjosi viereistä merkkiä.

Tämän jälkeen avasin hämärässä tuulikaapissa läppärini ja tarkistin sähköpostini.  Siellä oli yllättäen toinenkin varausvahvistus, jossa kerrottiin. että koneelle näpytellään 5-numeroinen vahvistuskoodi. No, nythän löytyi varaus ja kone halusi, että siirtyisin maksamaan. Tässä vaiheessa soitin pomolleni ja varmistin, että hän ei ollutkaan maksanut varausta tilauksen yhteydessä.  No, hän tarkisti asian ja totesi, että huolimatta luulostaan, hän olikin vain varannut omalla luottokortillaan hotellin. Ei kun maksamaan.

Puheluni aikana näyttö oli resetoitunut ja näpyttelin siis varauskoodin uudelleen ja siirryin maksutapahtumaan. Työnsin Visa-korttini automaattiin ja annoin pin-koodin. Automaatti ilmoitti: "Kortti ei kelpaa". Kokeilin sekä pankki- että luottoasetuksilla ja lopputulos oli sama. Hieman jo alkoi ahdistaa.

En vieläkään ymmärrä, mitä sillä ensimmäisen viestin 9-numeroisella koodilla varustettuna 4-numeroisella pin-koodilla oli tarkoitus tehdä. Miksi moinen viesti ylipäätään tuli sähköpostiini - ehkäpä hämäyksen vuoksi.

Soitin seinällä olevaan palvelunumeroon ja sieltä kerrottiin automaatin reistailleen ja luvattiin lähettää paikalle vartija. Vartin kuluttua asiallinen vartija tuli ja henkilötarkistuksen jälkeen hän teki minulle avainkortin.  Näin sitä sitten hieman puolen yhdentoista jälkeen oltiinkin näppärästi hotellin sisäpuolella.

Seuraavana aamuna, kun halusin maksaa ja kerroin automaatin olleen toimimaton saapuessani, näppärä respan tyttö vastasi venäläisellä aksentilla: "Automaatti kulla toimi, vaan maksu ei toimi". Juuri niin, toimi toki - sain tuulikaapissa jopa tietää huoneeni numeron ja nimeni.  Kun halusin maksaa ei respassakaan toiminut kortti, joten päädyimme laskutusvaihtoehtoon.

Sellainen kokemus oli automaattihotelli tällä kertaa.

No, tähän loppuun pieni aivopähkinä aamun iloksi.  Joensuussa teen töitä paikalliselle keskussairaalalle ja sieltä löytyy yhdestä ovesta metka kieltokyltti:

Talvella oven eteen usein kertyy lunta, joka kerääntyy puntteihin  ja kenkien tömistely puhtaaksi olisi jopa tarpeen, mutta se on kiellettyä.

Ilman mitään selitystä tai taustatietoa kyltti herättää minussa hilpeyttä. Minulle on kerrottu, miksi kyltti on siinä. Osaatkos sinä arvata, miksi?

Ainiin, olihan mulla toinenkin kysymys:

Voiko tätä syöda useammin kuin kerran?

Mikä sieni tämä on?

Tapahtumarikas viikonloppu

Viime viikonloppuna oli ohjelmassani monenmoista kivaa puuhaa. 

Perjantai-iltana olin mukana perustamassa Lohjalle uutta Islanninhevosyhdistys ry:n paikalliskerhoa. Talli Hestbakkiin oli kokoontunut 9 iloista ja pätevän oloista harrastajaa. Hyvähenkisen kokouksen päätteksi oli kerho perustettu, johtokunta valittu ja kerholle annettu nimeksi Hestneisti (=hevoskipinä).  Minä sain luottamustehtävän olla tämän perustetun seuran ensimmäinen puheenjohtaja.  Odotan innolla, mitä me kaikki saamme yhdessä aikaan.

Lauantaina oli taas Kaisan kanssa mukava maastolenkki.  Isíng toimi kuin ajatus, vaikka vaikuttikin välillä melkoisen energiseltä.  Siltä alkaa mukavasti tulla jo pitempiä pätkiä tölttiä, vaikkakin vielä melko hidasta.  Marraskuussa on kaavaitu sen lähtöä treenarille, joten yritän sitä ratsastellea enemmän kuin kesän aikana on tullut tehdyksi.

Lauantai-iltana karkasivat hevoset laitumelta ja en olisi tainnut niitä niin nopeasti löytää ilman Disan apua. Se jäljesti selvästi yli kilometrin pätkän melko tuoretta jälkeä ja johdatti minut hevosten luokse. Oli oikein rattoisaa olla iltakävelyllä crocsit jalassa ja sukat savessa  muutaman pölöpään hevosen hosuessa ympärillä.

Ilta oli muuten mukava, Liisan saunalle oli kokoontunut mukava joukko ystäviä nauttimaan hyvästä seurasta ja ruuasta nopeasti pimenevässä illassa.

Sunnuntaina lähdimme Kaisan ja Disan kanssa Piikkiöön, luvassa Disan paimennustaipumustesti.  Etukäteen ajattelin, että koiraneito saa hyvät arviot, mutta kun näin paikan päällä ne varsin liukkaat lampaat, en ollutkaan enää niin varma.  En myöskään ymmärrä lajia niin paljon, että olisin aidosti osannut sanoa jotain kunnollista muiden koirien toiminnasta.

Disa oli testitilaisuuden viimeinen koira. Se oli haukkunut ja hosunut melko lailla auton takaluukussa, kun se seurasi muiden koirien testausta ja oli melko innoissaan menossa laitumelle. Disa kiinnitettiin pitkään liinaan ja menimme testaajan kanssa aitaukseen, jossa oli 5 lammasta.

Disa kiinnitti heti huomionsa lampaisiin ja lähti vauhdilla niitä kohti. Testaaja kehoitti minua irrottamaan liinasta ja Disa syöksyi innolla lampaiden perään.  Pari niistä lähti eri suuntaan ja Disa niiden perään.  Homma näytti kyllä enemmän jahtaamiselta kuin kokoamiselta, mutta samaan kasaan lampaat ajautuivat.

Testaaja pyysi minua ottamaan koiran pois lampailta joko kutsulla tai liinasta vetämällä. Disa kävi tosi kuumana, mutta päätin kuitenkin koettaa ensin kutsumalla.  Ihmeekseni Disa keskeytti ajon ja tuli heti luokseni, kun kutsuin sitä. Kieli pitkänä se seisoi vieressäni ja odotti seuraavaa siirtoamme. Voin sanoa, että olin ylpeä koirastani.

Jonkin aikaa testaaja vielä halusi nähdä Disan reaktioita ja noin 15 min jälkeen arvostelu oli valmis.  Disan kieli oli pitkä ja innosta kirkkaanpunainen ja koira vaikutti varsin tyytyväiseltä itseensä.

Kuvia Kaisa Laurentin albumista:

Intopiukeena lampaan perässä

Innokas koira ei yhtään huomaa, että yksi lampaista hipsii tiehensä

Nyt on jo jano!

Mitähän mä seuraavaksi tekisin?

Olinko mä pätevä?

 Testin tulos oli mielestäni osuva ja olin ihan tyytyväinen koiraani, kuten aina.

Testitulos:

Testaaja: Cecilia Persson
1. Aiempi kokemus   2 Tutustunut eläimiin
2a. Kytkettynä, ensimmäinen kontakti 5.Vetää hihnassa, ryntäilee
2b. Kytkettynä, ajaa 5. Ryntää
3a. Vapaana, ajaa 4. Ryntää
3b. Vapaana, haukkuu ajaessaan 2. Vähän
3c. Vapaana, etäisyys eläimistä 1. Lähellä
3d. Vapaana, ajoaika/ajon kestävyys 4. Lopettaa vähitelleen/kutsuttaessa
4a. Ajaessaan, painostaa 2. Siirtää ohjaajan auttaessa
4b. Ajaessaan, näykkii/puree 1. Ei
4c. Ajaessaan, liikkuu siksakkia 2. Taipumus
4d. Ajaessaan, kokoaa 1. Ei lainkaan
5. Tänään koira on osoittanut 3. Hyviä paimennustaipumuksia
Kommentteja: hieman heikko ja epävarma

Sääkin suosi meitä, sunnuntaina taisi olla viimeinen kaunis ja kesäinen päivä. Maanantaina alkoi sataa lorottamalla vettä, tiistaina lähtivät espanjalaiset muuttolintumme kuukauden lomailun jälkeen takaisin kotiin.

Syksy on tässä ja nyt.

Paha on olla paimenessa...

... likkalapsen kumminkin, jos ei mene tikku p*lluun, kusianen kumminkin.

Tällainen hupsu vanha lastenloru tupsahti mieleen jostain, kun mietiskelin tätä paimentamisharrastusta Disan kanssa.

Disa-koira on kovasti syttynyt paimentamiseen ja on hevostenkin kanssa edistynyt alun nurinkurisesta toiminnasta hieman koiramaisempaan tapaan toimia.

Alussa siis Disa haki hevoset laitumelta pois aivan omintakeisella tavalla:  se juoksi Jekin tai Isíngin eteen haukkumaan ja kun närkästynyt hevonen lähti jahtaamaan koiraa, se juoksi karkuun koko lauma perässään. Hassun näköistä, mutta toimivaa.

Lampaille emme ole taas vähään aikaan ehtineet, mutta viimeisimmällä kerralla Disa oli ensimmäistä kertaa ilman liinaa, vapaana kokeilemassa hommaa.  Ensin se tapansa mukaan kuumeni aivan liikaa, mutta Eijan tiukka lampaiden puolustaminen sai ensimmäisen hämmennyksen jälkeen koiran hillitsemään itsensä ja se tekikin Ansan kanssa aika mukavasti työtä sen jälkeen. Ehkäpä jo ensi kesänä lamppu syttyy paremmin, jos vaan saamme tilasuuden jatkaa harrastusta.

Kuka tahansa pelästyisi hieman tätä "pässin korviketta", joka uljaasti puolustaa laumaansa.

Tänä aamuna ihanassa aamusumussa pihallamme oli laitumelta tapansa mukaan karannut Isíng, joka sai välittömästi peräänsä innokkaan paimenkoiran, joka ei juurikaan arastele hevosia, vaikka on kerran saanut poskeensa pienen potkun. Potku aiheutti sen, että koira ei mene enää siihen kohtaan laidunta, missä Félagi sitä puksautti takakaviollaan. Muuten se menee yhtä lähelle kuin aiemmin. Aika erikoinen on koiran aivotoiminta.

Isíng saa kyytiä Disalta ja poistuu paikalta häntä hulmuten.

Huomenna menemmekin Disan kanssa paimennustaipumuskokeeseen Piikkiöön.  Jännittävää nähdä, millaisen virallisen arvion Disa saa paimenustaipumuksistaan.

---

Mutta nyt muihin puuhiin, kohtapuoleen tulee Kaisa ratsastamaan.

Kimaltava syksy

Tämä aamu valkenee sateisena, kuten eilinenkin. On kaunista ja raikasta.  Sitä en ymmärrä, miksi sadeilmaa sanotaan koiranilmaksi. Meillä ainakin koirat haluavat mielellään takaisin sisälle niin nopeasti kuin mahdollista.  Kleo itseasiassa nopeamminkin, sillä se yrittää usein kääntyä takaisin ja tehdä aamupissit keittiön matolle.

Tänään on elokuun viimeinen päivä. Kun olin lapsi, se tarkoitti kesän loppumista. Silloin koulut alkoivat syyskuun alussa. Minusta paljon sopivampi ajankohta kuin elokuun puoliväli.  Tosin loma-ajat kesälomaa lukuunottamatta olivat lyhyemmät silloin.

Aamu sateen jälkeen kimaltaa timanttien lailla

Sateesta huolimatta pidän syksystä.  Tähän aikaan vuotta maailma muuttuu syvän tummanvihreäksi ja saa lisäväriä keltaisista koivunlehdistä ja kirkkaanpunaisista pihlajanmarjoista.  Aamuisin ihana, pehmeä, ihoa hellivä sumu laskeutuu usein maahan asti ja tekee maailmasta hieman aavemaisen ja hyvin pienen.

Pitäisi varmaan alkaa taas harkita sukkien käyttöä - aamun tallikeikan jälkeen varpaat ovat aina hieman viluiset.

***

Nyt kuitenkin on pakko lähteä liikkeelle: sade on loppunut ja Kleo raapii taas nilkkoja, koska sitä ilmeisesti uhkaa nälkäkuolema.

Loppukesän tunnelmia

Syksy kolkuttelee jo ovella. Se ei minusta ole ikävää. Tosin mukavaa on, että keskelle viileämpiä päiviä tupsahtaa yllättäen valtavan lämmin ja kuuma kesäpäivä vaihtelua tarjoamaan.

Viimeisen kuukauden aikana kotimme on välillä vaikuttanut aivan koirahoitolalta.  Ensin luonamme asusteli melkein kaksi viikkoa pikkupeikon Louhi, kun peikkolapsi nautiskeli lomailusta festareilla ja Hollannissa.  Karma sai sillä aikaa olla Sarkun hoivassa koirahoitolassa Tampereella.  Karman ja Louhen välille on tullut viime aikoina kahinoita, joten niiden pitäminen yhtäaikaa hoidossa olisikin ollut haastavampaa.

Louhen -oletettavasti- murrosikä aiheuttaa välillä pikkukahinoita terriereiden ja Louhen välillä, joten sen kanssa saa olla tarkkana yksinkin. Louhi kun ei alistu, jos Kleo-mamma murisee sille, vaan käy heti ojentamaan aika rankalla otteella.  Mitään suurempiä rähinöitä ei kuitenkaan onneksi tullut - pieniä rupia kahinoista toki syntyi, mutta se lienee kuitenkin aika tavallista monikoiraongelmaisissa perheissä.

Louhi ja Disa viihtyvät hyvin yhdessä ja saavat mukavasti purettua nuorta energiaansa leikkimiseen.

Painia ja jytinää riitti Louhen ja Disan kirmatessa sisällä ja ulkona

Seuraavana viikonloppuna tuli hoitoon pieni islantilainen Finna, kun isäntäväki käväisi pikalomalla Pärnussa. Finna on sosiaalinen ja helppo koira, ainoa toivomisen aihetta antava piirre on kova haukkuminen ja järjettömän kimeä ääni.

Tämä kuva Finnasta on otettu pääsiäisen aikaan

Samana viikonloppuna, kun Finna oli hoidossa, oli meillä Hestbakkissa "tilausleiri" viidelle ladylle.  Minä sain Kaisan ja Suvin avustuksella viedyksi kaikki omat islantilaiseni ratsain Vaanilaan. Suvi ratsasti Vissalla ja yritti lähes tuloksetta saada siltä tölttiä aikaiseksi. Kaisa sai viikonloppuratsukseen Félagin.

Leiri oli todella mukava ja vastasi täysin odotuksiamme. Kaisan blogissa on varsin hyvin kuvattu, mitä kaikkea teimme. - Siellä on myös monta valokuvaa, jotka kannustavat minua jatkamaan jo hetkeksi tauolle jäänyttä laihdutusprojektiani. -

Minua hieman harmittaa, että Vissan kilahduksen ja Isíngin puuttuvan kengän  vuoksi emme koskaan päässeet laukkakisan viivalle. Siitä pitää kyllä saada seuraavalla leirillä revanssi!

Melko onnellinen olen siitä, että vaikka en ole saanut säännöllisisä ratsastustunteja  ainakaan vuoteen, on ratsastusasentoni aika mukavalla mallilla. Ainoastaan jalkojen jäykkyys aiheuttaa päänvaivaa.  Viikonlopun aikana ratsastin todella paljon ja se aiheutti aika pahan krampin vasempaan reiteen, mikä myös kertoo siitä, että jalkojen asennossa on korjaamista.

Olemme yrittäneet saada Hestbakkista uutta ajankohtaa leirille, mutta ilmeisesti tallin väkeä pelottaa ottaa meitä vastaan, joten odottelemme vielä, että he unohtavat viikonlopun käänteet ja antavat meille uuden mahdollisuuden.

Takaisin pikku hevoslaumani tuli taas ratsain, mutta koska Isíngin toinen takakenkä puuttui, toin sen käsihevosena kotiin.  Olipa mukava huomata, kuinka järkeviä ja hyvätapaisia hevosia minulla on.  Matka metsän halki sujui täysin ilman kommelluksia tai vaaratilanteita.

Ukkokullan nappaama kännykkäkuva - onnellisesti perillä.

Koirahoitolatoiminta jatkui:  Viime viikonloppuna hoitoon tuli pikkupeikon Karma-tyttönen.  Karma on suloinen ja tottelevainen tyyppi, jonka kanssa mikään asia ei ole hankalaa. Karman ruskeat silmät seuraavat sinua palvelualttiina koko ajan.  Voi, jospa sen voisi opettaa siivoamaan... kyllä noin palvelualtis koiruus saisi viikonlopussa paljon aikaan! (Sääli, ettei minulla ole siitä yhtää sopivaa kuvaa tähän hätään.)

Mikko-poika on hankkinut itselleen viihdykkeeksi mönkijän ja tässä päivänä muutamana sai Disa kyytiä. En osaa sanoa, pelottiko sitä, mutta melko vakavaksi pikkukoiruus meni.

Vauhdin hurmaa?

Mitäpäs tässä muuta: syksyä ja suurta kurpitsaa odotellessa.

Kaikki loppuu aikanaan

Tällä kertaa loppumassa on kolmeviikkoinen loma. Säänä on ollut pääasiassa hellettä, mikä on mukavasti estänyt siivousintoilun ja ikävästi vähentänyt ratsastusintoa.  Paarmat ovat myös vaikuttaneet jälkimmäiseen.

Mukavaa on kuitenkin ollut, joten ei tässä mitään valittamista ole.  Työ on hyvä juttu olemassa, muuten loppuu äkkiä ne oravannahat, joilla sitten voi vapaa-aikana tehdä kaikkea kivaa.

Tämän viikon alussa pälkähti päähän mennä pitkästä aikaa Tallinnaan ja päivän varoitusajalla piipahdimme siellä - minä, ukkokulta, poikamme Mikko ja Mikon tyttöystävä Suvi.  Oli kiva päivä. Sää oli mitä mainioin ja ruoka hyvää.  Olutkin maistui joka paikassa, missä sitä päätimme juoda.

Lähes kaikki katulamput oli kukitettu kauniisti

Taidetta kujalla.

Kiva possujuttu :)

Näitä villamyssyjä ja lapasia on aina kaupan ja ne ovat kovin kauniita.

Loppuviikoksi Disan elämää sitten tuli ilahduttamaan useampikin koiruus: Louhi tuli hoitoon ja Jekku ja Rami viipyivät useana päivänä, kun pojat teki sopuisana autonkorjuuhommia.

Nämä kolme kaverusta jaksavat juosta ja painia

Ja tosiaan, huomenna on huonommin - sikäli että aamulla on lähdettävä töihin. Just olin oppinut nukkumaan aamuisin yhdeksään.

Heinäkuun syntymäpäiväsankareita

Viime viikolla (4.7.) täytti ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa islanninhevoskasvattini Isíng frá Gamlibaer 9 vuotta. Vanha ihmettely nopeasti kiitävistä vuosista on totta tässäkin kohtaa.  Isíng alkaa olla muuttunut täysin valkoiseksi vuosien myötä ja on parhaimmillaan se satuhevonen, josta joskus pikkutyttönä haaveilin.

Kasvatus on onnistunut hyvin, Isíng on hyväntahtoinen ja helppo hevonen, jota on mukava ratsastaa.  Siltä löytyy liikettä ja eteenpäinpyrkimystä, mutta jarrut eivät ole tainneet kadota kuin kerran.

Tämän päivän syttärisankari on myös hyväntahtoinen, taipuisa ja helppo tapaus. Pikkuislantilaisemme Disa täyttää tänään vuoden.  Merkkipäivän kunniaksi käytiin uimassa.

Kesän rantamissi. Ihmisellä pidettäisiin outona tuota kielen riiputusta.

Tomerana häntä pystyssä ensin tullaan...

... ja sitten mennään. Ympyrää uiminen sinne tänne on kivaa!

 Kyllä kesä on hienoa aikaa!

ERI -putki päällä

Tänään oli vuorossa Hyvinkään näyttely.  Lähdin matkaan tuossa puoli yhdentoista aikoihin ja olin etukäteen arvioinut, että Disa arvosteltaisiin joskus kahden maissa.

Perillä oltiin puoli kahdentoista maissa ja lampustelin kaikessa rauhassa kohti kehää. Tuttuja lägiläisiä oli esittämässä huskyjään ja virittelin rauhassa uuden retkituolini kehän laidalle. Ajattelin, että on hyvää aikaa totuttautua tunnelmaan.

Kehässä oli koira nro 404 ja meidän numero oli 413 - ihan kiva, että päätettiin olla ajoissa paikalla!  Toinenkin islantilainen oli paikalla ja jutustelimme hetken niitä näitä, kunnes Disa kutsuttiin kehään.

Tuomari - Esko Nummijärvi - katsoi ensin hampaat (sai tietty pusun Disalta) ja käski sitten juoksuttamaan koiraa ympäri.  Minä juoksutin ja tuomari selaili vihkoaan, jossa ilmeisesti oli rotumääritelmä ja arvosteluohjeet.  Laitoin Disan seisomaan ja sitten tuomari sanoi, että voisin juoksuttaa uudeelleen, koska haluaisi nähdä koiran uudelleen liikeessä. (Hieman olen sitä mieltä, ettei ekalla kertaa ehkä ehtinyt nähdä koiraa olenkaan.)

Sitten pysäytin Disan seisomaan ja se seisoi jokseenkin terhakkaana ottaen huomioon lämpötilan vähintäin  35C auringossa, olettaisin.

Arvostelu: "Rotutyyppi: mittasuhteiltaan oikea. Oikeanmuot. pää, vaaleat silmät. Kallo-osa voisi olla tasaisempi. Kookkaat korvat, jotka voisivat olla terävämmät. Hyvä selkä. Melko hyvä häntä. Hyvä rintakehä & oikea-asentoiset raajat- Koiran pitäisi esiintyä ryhdikkäämmin. JUN ERI JUK1"

Tuomari kertoi koiran olevan hieno, mutta sen pitäisi esiintyä ryhdikkäämmin ja siksi ei serttiä tule tällä kertaa.  Huomasi kuitenkin, että helle saattaa vaikuttaa esiintymiseen.

Muita näyttelyitä ei nyt ole suunnitelmissa - varmaan kannattaa odottaa, että Disa siirtyy avoimeen luokkaan ja "kypsyy" hieman.  Olin ihan iloinen, että emme voittaneet - oli kuitenkin kiva päästä heti kotiin vilvoittelemaan ja päiväunille.

Karjaan näyttely

Kuumat kesäpäivät jatkuvat.  Lomani on juuri alkanut. Liian kuuma minkään tekemiseen, joten on tullut lepäiltyä pari päivää ihan tehokkaasti.

Tänään oli vuorossa Karjaan koiranäyttely Disan kanssa. Ensimmäinen virallinen näyttely Disalle. Islanninlammaskoiria oli ilmoitettu 3 kpl, mutta perillä kuulin, että Minttu-sisko oli saanut samalta tuomarilta jo eilen sertin, joten se ei ilmestynyt paikalle.

Sisu-areenan pihalla oli kuumaa eikä juurikaan tuullut.  Minäkin olin varustautunut oikein hatulla, vuosiin en ole sellaista päähäni kesällä laittanut, mutta nyt pelkäsin sen verran auringonpistosta, että väänsin lierihatun väkisin päähäni.

Paikalla piti olla ennen klo 12 - oma arvostelumme olisi noin klo 14, joten aikaa odotteluun oli yllinkyllin. Pystytin pienen jakkarani pihalle ja aloin haistella ilmapiiriä.  Disa käyttäytyi omaan tapaansa tyynesti ja kiltisti.  Se ei riuhtonut, ei haukkunut, ei pyrkinyt liikoja tekemään tuttavuutta muihin koiriin eikä ihmisiin. Ihanteellinen kumppani väkijoukkoihin!

Toinen paikalle tullut islanninlammaskoira oli Honkasen Sannan valioluokassa esitettävä Blenmarin Adda Idadottir. Sanna tuli esittäytymään ja meillä riitti kyllä odotteluaikana juttua mukavasti.  Kehässä oli käynyt meitä ennen pyörähtämässä lapinkoiransa kanssa Kuuman hevosista tuttu Pia ja hänenkin kanssaan tuli jutusteltua.

Sitten tulikin meidä vuoro.  Virittelin näyttelyhihnan koiran kaulaan ja kipitin tuomarin luokse.  Hän ilmoitti ensin haluavansa tarkistaa koiran pallit ja totesin, ettei niitä toivottavasti löydy, koska koira on narttu.  Tuomari oli naureskellen samaa mieltä toivotusta tarkistustuloksesta.

Disa ravasti tosi kauniisti ja seisoikin melko mukavasti. Ajoittain oli jopa häntä pystyssä. Tuomarina toimi Pekka Teini ja arvostelu kuului:

"Mittasuhteiltaan oikea, lupaava, hyvin  liikkuva nuori narttu. Oikealinjainen pää, hieman kookkaat korvat. Sievä sukupuolileimaltaan.  Edessä hyvä rakenne & takana hyväasentoinen lantio. Voima & lihaskunto tulee myöhemmin. Hyvin laadukas nuoren koiran turkki. Mukava käytös. Kannukset ok. JUN ERI JUK 1."

Arvostelun jälkeen tuomari totesi Disan olevan todella kaunis ja lupavaa yksilö ja vieläpä erittäin miellyttäväkäytöksinen, mutta sen verran vielä kesken, ettei vielä anneta sertiä.  Sanoi kuitenkin, että rungon muoto ja linjakkaat liikkeet ovat juuri sitä, mitä paimenelta odotetaankin.

Ihan olen tyytyväinen lopputulokseen.  Ensi lauantaina Hyvinkäällä on toinen näyttely ja muihin en sitten ole Disaa vielä ilmoittanutkaan.

Tässä pikkuinen kaunotar kirmaa voikukissa.  Onkohan toinen korva tippunut?

Juhannusrauhaa

On ollut rauhallinen Juhannus. Vaikka talossa on viisi koiraa, ei silti ole rauhatonta. Meillä on ollut perjantaista asti hoidossa Rami ja Jekku. Disasta se on mukavaa, kun saa painia aina, kun huvittaa.  Ja aika usein tosiaan huvittaa. Ne eivät kuitenkaa pidä muuta kuin töminää painiessaan, eivät ollenkaan murise tai hauku, joten sekin on aika hiljaista puuhaa.

Ekana iltana Jekku oli hirveän arka. Lähti karkuun, jos sitä yritti silittää. Rami on päättänyt, ettei juurikaan poistu päätyovelta, josta se on sisäänkin tuotu, vaan nukkuu siellä koko ajan.  Jekku nukkui siellä ekan yön, mutta viime yönä jokin tuhisteli kovasti sängyssämme ja kun heräsin katsomaan, mikä se on, niin Jekku se siinä nukkui, pää ukkokullan tyynyllä. Hyvin on siis kotiutunut.

Yhteiskuva kuistilla. Oli aika vaikeaa saada ne kaikki samaan nurkkaan.

Juhannus on muuten mennyt aika perinteisesti. Torstaina jo aloitettiin kylpytynnyrillä. Se lämpenikin juuri sopivasti myrskyn ja sähkökatkoa ajaksi, joten siellä oli mukavaa köllötellä, kunnes saatiin sähköt takaisin. Satoi aika lailla, mutta ei tuullut, mukava fiilis.

Aattona sitten laitoin perinteisesti ruokaa - lohta, silliä, uusia perunoita ja pihvit. Vieraana oli Laura-täti ja anoppi. Edelleen siis aika rauhallista menoa, niin kuin tämmöisille vanhoille sopii. Ruoka oli hyvää ja sitä oli liikaakin. Minäkin keskeytin karppauksen uusien perunoiden ja saaristolaisleivän vuoksi. Turhan ankara ei kannata itselleen olla, kyllä juhlapyhistä pitää voida nauttia.

Juhannuspäiväna sain sitten mahdollisuuden lopultakin kokeilla Disan paimennusintoa.  Se otettiin pienempään aitaukseen yhdessä vanhempien ja rauhallisempien emolampaiden kanssa.  Niiden etupäät olivat aika pelottavat ja ne uskalsivatkin haastaa pienen, epävarman koiran kääntymällä sitä kohti möllöttämään. Disa kuitenkin innostui hommasta aika lailla etenkin kun se sai avukseen kokenemman paimenkoiran.

Tässä jo uskalletaan ajaa ihan takana.

Muutaman kerran jo taisi Disa näykätäkin lampaita takakoivesta.

Kun Disan vuoro loppui, se ei olisi millään malttanut olla aitauksen ulkopuolella ja napitti koko ajan lampaita tarkkana ja välillä kiivaastikin haukkuen. Kyllä siitä varmaan paimenkoira saadaan...

Lauma on aina tosi pienessä nipussa, kuin yhtenä eläimenä

 Tuolla on lisää kuvia paimennuksesta.

 Lupasin tänään käydä ruokkimassa ja antamassa vettä lampaille, kun muut ovat ranch-kilpailuissa.  Kun menin laitumelle, ei lampaita näkynyt missään ja oli aivan hiljaista.  Sitten äkkäsin laitumen alalaidassa pari heiluvaa korvaa. Koko jengi  oli päivänokosilla eikä niitä näkynyt juuri ollenkaan.  Kun kävelin varmuuden vuoksi katsomaan, että kaikki oli ok, lampaat lähtivat seuraamaan minua.  Tuli sellainen Hamelinin pillipiipari -olo, kun ne kävelivät perässäni laitumen päästä toiseen. Kauroja ne eivät sitten kuitenkaan syöneet vielä, vaan lähtivät jonnekin toisaalle heinää syöden. Olin kai aika kyllästyttävä johtaja sitten loppujen lopuksi.

Isíng on taas kipeä. Se alkoi viikolla oireilla toista etujalan kaviotaan.  Onneksi sain nopeasti Mikan kengittämään sen ja toteamaan, ettei mitään kauhean pahaa näkynyt pahasta ontumisesta huolimatta.  Siirsin nyt kaikki hevoset takaisin kuivalle heinälle, jos oireilu johtuikin osittain vihreästä. Ising onkin tuon jälkeen jo paljon paremman oloinen. Ikävää, että tuosta tuntuu tulevan tuollainen riesa...

No, vielä on viikko töitä ennen kolmiviikkoista kesälomaa, joten Isíng ehtii mahdollisesti kuntoutua loma-ajakseni.  Lasken jo päiviä lomaan...

Kesän keskellä

Kesä on tässä ja nyt. Minulla on ollut pitkä viikonloppuvapaa - 4 päivää tätä ihanuutta. Olen mennyt vailla tavoitteita ja suunnitelmia ja se on kyllä parhautta.

Torstaina ja perjantaina minulla oli ilo seurata ystäväni Sadun Hestbakki-hevostallin hevosten muuttoa välillä Karjalohja - Lohja. Tallilla on 30 issikkaa ja kaavailuissa oli, että 12 niistä muuttaisi vaeltaen tämän noin 50 km lenkin. Helatorstaina klo 12 starttasi Karjalohjan Lasolan kartanolta 11 kpl hevosia määränpäänään Sammatin kirkonkylä, jonne hevoset jäisivät yöksi lepäämään.

Kävin autolla Sammatissa vastaaottopaikalla ja kuskasin muutaman ratsastajan - yksi oli osunut vahingossa Lohjalle menevään autoon - Karjalohjan kautta Lohjalle Vaanilan kartanolle hakemaan omia autojaan. Kyllä oli nauravaista, onnellista ja väsynyttä porukkaa.

Tölttijoukko tammikujalla

Seuraavana päivänä ratsastajat jatkoivat Sammatista Lohjalle ja kävimme ottamassa matkalaisista valokuvia Laakspohjan kartanon arvokkaalla tammikujalla.

Perillä Vaanilan kartanon koivukujalla ratsukot olivat perjantaina viiden maissa. Nauravia onnellisia naamoja oli mukava valokuvailla. Varmaan esimerkiksi nämä nuoret, jotka näitä vaelluksia ja hevostouhuja yhdessä tekevät, kasvattavat välilleen arvokkaan ystävyyden, joka toivottavasti kestää läpi elämän.

Me teimme sen! 50 km  ja 2 päivää onnellisesti takana .

Tänään kuskasin ensin 5 säkkiä turvetta (á 85 l) kasvihuoneeseen.  On helle, joten hiki irtosi mukavasti. Sitten istuttelin sinne 6 tomaatintainta: lajikkeina tumbler - luumunmuotoinen pensastomaatti, roma - keltainen pensastava kirsikkatomaatti sekä tigerella - punaraidallinen aikainen soikea munatomaatti. Lisäksi laitoin kolme kasvihuonekurkun tainta ja kylvin rivin salaattia siemenistä, jotka ostin viime kesänäViipurin kauppahallista.

Terhakat tomaatinalut

Kurkuntaimet alullaan.

Kurpitsat odottaa vielä vuoroaan

Vielä olisi pitänyt laittaa kurpitsan- ja kesäkurpitsantaimet pariin lantakasaan kasvihuoneen taakse, mutta ne jäivät odottamaan, että ukkokulta ottaa ensin nokkospöheikön kasan päältä pois.

Mielestäni tässä on aivan tarpeeksi puuhailua yhden päivän osalle.  Siirryn lepotilaan.

Yhtä juhlaa!

Tämä toukokuu on yhtä juhlaa. Äitienpäivä, Pikku-Wilman syntymäpäivä, omat synttärini ja vielä ukkokullan Laura-tätikin juhlii loppukuusta syntymäpäiviään. Eläimistäkin Félagi ja Marilyn ovat syntyneet toukokuussa. Näitä jälkimmäisiä ei kyllä ole juhlistettu mitenkään. Liputuspäiviäkin on toukokuussa roppakaupalla.

Viime viikonloppuna oli lauantaina Wilman 6-vuotis -syntymäpäiväjuhlat ja sunnuntaina oli ensin päivällä meillä kotona omat synttärikahvitukseni ja illalla sitten olimme porukalla syömässä Villa Haikarissa. 9-henkinen pöytäkunta oli iloinen ja ruokakin oli hyvää. Hyvää oli päivällä itselleni ja ukkokullalle laittamani pihviateriakin.

Karppaajan ei tarvitse nälkää nähdä!

Päivällä oli tietenkin vierailulla myös Lahtisten Finna-koira. Jatkuva paininjytke kävi Finnalla ja Disalla. Jossain vaiheessa tyttöset pulahtivat hieman kuraojassakin. Ikävä kyllä se oja oli se, jonne likakaivosta ylivaluvat vedet laskevat, joten pihalle iloisena porhaltava koirapari oli melko huima näky. Tuoksusta emme tässä edes puhu.

Disan tassuthan ovat valkoiset normaalisti.

"Mutakettuja" kaksin kappalein.

Kuusi vaahdotuskertaa koirashampoolla tarvittiin ennenkuin koiralapset olivat taas normaalin väriset. Onneksi olin juuri edellisenä päivänä ostanut pullollisen shampoota.  Olen useasti maininnut, että Disaa ei tarvitse pestä, vaan se kuivuessaan ja ruohossa juostessaan puhdistuu aivan kuin itsestään. Rajansa tuntuu olevan silläkin piirteellä.

Tämä viikko on ollut aika koiravoittoinen. Pikkupeikko on Lahdessa 4 päivää muotoiluinstituutin pääsykokeissa ja Karma & Louhi ovat olleet meillä hoidossa. Suhteellisen rauhallisesti ovat päivät menneet. Välillä Louhi saa jotain haukkukohtauksia ja se kyllä riipii korvia ja hermoja. Samainen tyyppi suolistaa jatkuvalla syötöllä pehmoleluja ja täytemateriaalia on ympäri asuntoa. Onneksi kuitenkin suolistaa elottomia otuksia, joiden jämät saa mahtumaan imuriin.  Lisäksi Disa ja Louhi tulevat hyvin juttuun ja onhan se mukavaa, kun on aina painikaveri tarjolla, kun painituttaa.

Perhepiirin koiralauma kasvoi kuulemma taas eilen yhdellä, kun Mikko ja Suvi saivat kotiinsa 5-kuisen sekarotuisen Jekun. Hyvällä tuurilla talossa on siis "omasta takaa" 8 koiraa, kun perhe kokoontuu yhteen: 2 cairnterrieriä, 2 islanninlammaskoiraa, 2 malinoisia ja 2 sekarotuista. Toivottavasti en jonain päivänä sorru ottamaan niitä kaikkia hoitoon samana viikonloppuna...

Mutta nyt työn pariin. Päivä näyttää kovin kauniilta ja aurinkoiselta, mutta onneksi ulkona on niin kylmä tuuli ettei sisällä istuminen kauheasti harmita.