Ensi viikolla pikkuhirviöt lähtevät omiin koteihinsa. Tai oikeasti, ne ovat kyllä kaikki aivan ihania halinalleja ja varmasti on haikeaa, kun ne lähtevät. Jokapäiväisillä ulkoiluretkillä olen ahkerasti kuvannut näitä, koska joka päivä ne muuttuvat hiukan.
Marbjörn
Mánadís
Mardís
Kuuden kopla, Finna on hoidossa 2 viikkoa- Se on muuten mukava, mutta
hurjan kova haukkumaan.
Painiminen on ihanaa!
Lumessa juokseminen on kivaa.
Marbjörn nauttii lumesta
Isä-Vekku (Turnukan Hvekkur) kävi kylässä
Me melkein pysytään äidin perässä
Me osataan hypätä puunrungon yli
Me rakastetaan juoksemista!
Alla video tämän aamun ulkoilupuuhista.
Alla hauska video siitä, miten vähän kissat välillä välittävätkään pentujen painimiskutsuista.
Välillä - etenkin aamuisin - tulee mieleen elokuva Gremlins-riiviöistä, kun yrittää väistellä näiden naskalihampaita ja päästä kahvinkeittoon. Mutta ensi perjantaina lähtee ensimmäinen pentu, joten kohta pentujen puuhien seurailu on ohi. Se tulee olemaan tylsää.
Eilen oli pennuilla suuri päivä. Tungin ne aamulla kissankuljetuskoppiin (juuri mahtuivat) ja pakkasin ne ja Dísan autoon ja ajeltiin eläinlääkärille. Pennut saivat kevyen eläinlääkärintarkastuksen ja ne sirutettiin (eli tunnistusmerkittiin). Samalla pennuille päätetyt nimet laitettiin pentueilmoitukseen.
Saanen ylpeänä esitellä:
Ykkönen on
Tassumäen Mánadís
eli kuun jumalatar
Kakkonen on
Tassumäen Mardís
eli meren jumalatar
ja poika sai nimekseen
Tassumäen Marbjörn
eli merikarhu.
Ulkoilemaankin on jo parina päivänä päästy, kun kovat pakkaset hellittivät. Alla olevasta videosta näkee, miten Marbjörn menee mukkelismakkelis kierien mäen alas. Miten sitä voisi tietää, että maailmassa on mäkiä, jos on aina vaan ollut lattialla?
Vauhti kakaroilla on melkoinen ja ne suorastaan kiitävät toisten perässä hangella. Siinä sitä lihakset kasvavat ja koordinaatikyky paranee. En olisi ikinä uskonut, että ne voivat juosta niin kovaa.
Se on ihanaa, että pennut ovat niin reippaita ja rohkeita, ettei esim. lumihankeen laittaminen saanut niitä pysähtymään vaan heti lähdettiin maailmaa ihmettelemään.
Eilen näistä yksi laitettiin vaa'alle - taisi olla Mardís - ja se painoi 3,1 kg, joten ihan reippaan kokoisia pikkuisia ovat.
Pennut ovat viisiviikkoisia - liikkuminen alkaa olla aika vakaata ja juokseminen, painiminen ja rähinä onnistuu hyvin. Kiinteää ruokaa syödään nelisen kertaa päivässä, mutta vielä maistuu äidinmaitokin. Nämä karvapallot ovat kyllä uskomattoman suloisessa vaiheessa. Hurjasti mennään ja sitten yhtäkkiä talo on hiljainen ja siellä täällä on pieniä uniaan vikiseviä pehmopalloja.
Ykkönen unilla
Toissayönä oli lähes täysikuu ja kuu valaisi taloa. Laitoin pennut nukkumaan pyykkitupaan 30 cm korkean aidan taakse. Heräsin kolme kertaa yöllä siihen, kun kakkonen vikisi ja pomppi sänkyni vieressä. Sieltä se oli tepastellut kuunvalossa hakemaan leikkiseuraa. Aamulla sitten sängyn vieressä pomppivat kakkonen ja poikapentu. Ykkönen kiljui pyykkitupayksiössään yksinäisyyttään. Ehkä sitä oli käytetty astinlautana ja siksi se oli jäänyt aidan taa. Tosin näin käy aina, joten voi olla, ettei sillä vaan ole aitomistekniikka hallussa. Nyt ne ovat päivän sitten tepsutelleet taas täällä tuvassa. (Kävin ostamassa lisää matonpesuvaahtoa päivällä, sen aikaa saivat olla yksiössään yhdessä Disan kanssa.) Tosin kolme viidestä pisu- tai kakkakerrasta menee jo paperille tai ainakin etujalat ovat paperilla.
Kleppa on omaksunut kiukkuisen vanhapiikatädin roolin ja murisee pennuille kovasti, mutta vaikuttaa sitä, että lähinnä muodon vuoksi. Kun pentu sitten murinasta huolimatta tulee lähelle, sitä nuollaan. Mitäpäs Kleppa muuta, valtakunnannuolija kun on?
Kopallinen mussukoita, kerääminen helppoa, mutta eivät pysy korissa.
Kuvittelin muuten, että pentujen olisi jotenkin vaikea oppia syömään kiinteää ruokaa, mutta pöh. Heti oppivat ja yllä olevan videon lailla katoavat nappulat kitusiin.
Yllä olevasta puolestaan näkee, että pennut jo juoksevat. Video on muutaman päivän vanha, nyt ne jo juoksevat kovempaa.
Ystäväni Satu kävi kyläilemässä ja hänen mielestään nämä islantilaispennut ovat kiltimpiä ja rauhallisempia kuin ne x-rotuiset islannintuonninpennut, joita hän on kasvattanut. Näin voi ollakin, tämä on melko mukava rotu siinä suhteessa, eivät kuumu eivätkä rettelöi. Tosin Disahan kieltää lasten leikin heti, jos murina menee kovaksi.
Äkkiä tämä aika menee, 3 viikon kuluttua nämä pallerot jo muuttavat uusiin koteihinsa. Poika ja toinen tyttö menevät molemmat suureksi ilokseni paikkaan, missä on hevosia (jopa issikoitakin on molemmissa paikoissa) ja joku kotona niiden kanssa käytännössä aina eli pääsevät työkoiriksi. Toinen tyttö muuttaa Sammattiin ja silläkin on sentään seuranaan koirakavereita sillä aikaa kun kotiväki on töissä. Luulisin, että jokaiselle löytyi hyvä koti.
Varmaan tätä aikaa tule ikävä, mutta toisaalta on tosiaan hienoa, että näitä ihania koiria menee maailmallekin.
On heinäkuun viimeinen päivä enkä ole puoleentoista kuukauteen ehtinyt blogia pävittää, koska olen elänyt elämää ja (pääosin) nauttinut siitä. (Suom. huom: Blogia on mielestäni kiva kirjoittaa ja on noin kaksi syytä, miksi en kirjoita: on paha olo tai on hyvä olo. Lisäksi sitten on tietenkin kaikenlaisia kiireitä ja mitä sitä nyt sattuu ihmiselämässä.)
Nyt on tarkoitus viettää rauhallinen pyhäpäivä ja hyvästellä heinäkuu ja puolet kesäkuusta tässä blogissa. Sen lisäksi ajattelin aloittaa pyykkitupaprojektin koska sain tänään uuden pyykkikoneen käyttökuntoon. Meidän pyykkitupa ei siis ole muutamaan vuoteen "kestänyt päivänvaloa", koska se pursuilee puhdasta ja likaista pyykkiä. Luultavasti vain minä tiedän, kumpi on kumpaa ja alan nyt nakerrella sitä järjestykseen pikkuhiljaa.
---
Kesäkuun lopun kokokohta taisi olla juhannuksen vietto ylämökillä. Meitä oli kokoontunut yhteen tytärpuoleni Katariinan perhe (kaksi aikuista ja 11-v tytär) ja aviomiehensä Arskan siskon perhe (kaksi aikuista ja noin 8-v tytär) ja me kaksi vanhaa, ukkokulta ja minä. (Tosin minähän en ole vanha kuin ikävuosiltanim -heh- ja ehkei ukkokultakaan ole.) Lisäksi menossa mukana oli kolme islanninlammaskoiraa, joten varmaan mäella oli mekkalaa kuin Melukylässä ikään. Siitähän me ei hirveästi välitetty, koska oli juhlan aika. Nyyttikestiperiaatteella mentiin ja hyvin syötiin ja jonkin verran juotiin. Oli todella mukavaa, kiitos asianosaisille vielä kerran näin jälkikäteen!
Juhannuksen aikaan olivat juhannusruusut jo kukkineet, joten
ihailin tätä kaunista ja herkkää ruusua mummolan aidassa.
Seuraava ilonaihe taisi olla ensimmäiset löylyt Halkjärven mökillä. Ukkokulta on sitä ahkerasti koko talven ja alkukesän nakertanut kuntoon ja NYT päästiin saunomaan. Projektikuvia puuttuu, koska jostain syystä olen ollut laiska kuvaamaan, mutta kyllä kyllä olen nauttinut. Saunassa on pehmeät löylyt ja järvivesi on ollut lämmintä ja tänä kesänä ei ole pahasti sinilevää näkynyt, joten uimisestakin on voinut nauttia.
Heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna napsahti tämä meidän kylän aika hiljainen kohta kerralla täyteen elämää, kun lauantaiaamuna ensin aamuyöllä mummolan ajosillalle parkkerasi tyttäreni Maija avomiehensä Hannun kera. Heillä oli luonnollisesti mukanaan belbam (suom. huom. koira) Louhi. Siihen nämä kolme muuttivat, pitkään tyhjänä olleeseen mummolaan, tarkoituksenaan viettää ilonamme heinäkuu. Varhain samana aamuna sitten ylämökille asettuivat etelän muuttolinnut Espanjasta - ukkokullan sisko Liisa kera tyttärensä Lauran. Laura viipyi vain viikon, mutta Liisa asustelee mökkiä syyskuun puoleen väliin saakka. Näin vaihtui hiljaiselomme kerralla sosiaalisemmaksi ja nauru on raikunut nuorten touhujen vuoksi. Ehkä vähän on naurettu Liisankin touhuja, mutta kehtaakohan tuota julkisesti sanoa. *Vitsivitsi* Naurua on mahtunut yhdessäoloon paljonkin ja se on mukavaa.
Tässä video spontaanista eukonkantoharjoituksesta, joka antanee jonkinlaisen kuvan touhusta:
Heinäkuussa pääsimme siis myös sisustamaan Halkjärven mökkiä, koska se on lähes valmis, mikä siis on ihanaa! Pääosin sisustuselementteinä ovat olleet persoonalliset (lue: huokeat) Ikean kalusteet, sieltä olemme hakeneet keittiön kaapit, tuolit, tarjoilupöydän ja pientä hilpetööriä. Tai keittiön kaapit haettiin yhdessä ja muut tavarat olen hakenut samalla kun olen käynyt sädehoidoissa Meilahdessa. Onneksi en ole shopholic, koska jokapäiväinen turhauttava ajomatka Lohjalta Tarvontietä Meikkuun ja taas heti takaisin piristyy kummasti, kun käy Ikeasta ostamassa jotain pientä. Olen tehnyt etukäteen harkkittuja täsmäiskuja, ostanut muutamia kahvikuppeja, kattiloita ja sellaista oikeasti puuttuvaa. Tämä on hyvä, sillä olenhan jo aikaa sitten tipahtanut Kelan sairaspäivärahalle. Hyvin sillä elää, kun on vanhoja säästöjä.
Molemmat vävypojat ovat varmaan myös suuresti nauttineet Ikea-hankinnoistamme, koska joko Hannu yksin (tuolit ja tarjoilupöytä, jotka myös piti vahata) tai Hannu ja Arska yhdessä (keittiön kaapit ja laatikostot) ovat koonneet nuo Ikea-hankinnat. Ukkokulta on neuvonut ja minä olen kiitellyt. Hyvä työnjako minusta! Arska kyllä maintsi keitiönkaappeja kootessaan, että itse hankki kalusteet aikanaan muualta, jotta olisi saanut ne koottuina. On kuulemma pieni hinta kokoamisen vaivasta... Mun ja ukkokullan mielestä ei ollu vaivalloista ja tuli halvemmaksi. Hehheh.
Sädehoidot siis ovat tosiaan alkaneet, sain tuomioksi 5 viikkoa joka arkipäivä sädehoitoa ja olen jo tätä kirjoittaessani puolivälissä matkaa. Pari ensimmäistä viikkoa reissut ovat olleet aika masentavia, mutta olen ajomatkoilla yrittänyt rakentaa positiivisuuttani keksimällä erilaisia argumentteja siihen, miksi ajo Meikkuun 8 minuutin vuoksi ei ole turhauttavaa. Niitähän on edelleen paljonkin, kuten:
a) toiset käyvät Lohjalta Helsingissä joka arkipäivä ja joutuvat viipymään 7,5 tuntia
b) kun käyn tekemässä Meilahdessa yhden vatsalihasliikkeen päivässä, tulee säännöllisesti jumpattua. Hoitopöytä on siis niin kapea, ettei käsillä voi auttaa. Itseasiassa noinkin pieni vaikuttaa jotain, uskokaa tai älkää, kannattaisi varmaan tehdä enemmänkin noita vatsoja...
c) lisää liikuntaa: kävelen aika reippaasti yhden kerroksen alas ja ylös - en käytä hissiä. Kohta alan kävellä muutenkin enemmän täällä kotonakin ja koirat kiittää.
d) onhan näitä, mutta en jaksa rasittaa kirjoitussormiani kertomalla lisää hassuuksia, joita ehsin ajatella mielin määrin.
Heinäkuussa ajelin myös katsomaan issikoiden mestaruuskisoja Ypäjälle lauantaipäiväksi. Ihania hevosia ja ihania ihmisiä ja valtavasti naurunaiheita. Myös minulle naurettiin, kun kaatua kupsahdin retkituolini kanssa, joten pilkka osui osittain myös omaan nilkkaan. Senhän toki olen ansainnut aika ajoin - sen verran hurttia on huumorini.
Ihan parhautta mestaruuskisoissa oli Sadun kanssa vietetty rauhallinen ja maittava lounashetki.
Sitä aina aika ajoin muistaa, miten tärkeitä ovat ystävät. Voi, kun olisi enemmän aikaa!
Heinäntekoonkin päästiin, kun sateet lopulta hetkeksi taukosivat parin viikon painostavaan helteeseen. Tänä vuonna tilasin sattuneesta syystä vaaleanpunaisia paaleja ja puolet paaleistamme ovatkin vaaleanpunaisia. Vaaleanpunainen käärintämuovi kuulemma loppui kesken.
Heinäkuussa kerkisin/viitsin/jaksoin (valitse sopiva) vain pari kertaa hevosen selkään.
Tässä ihailemme Vissan kanssa niitä pinkkejä paaleja, joita juuri ollaan tekemässä.
Kaksi viikkoa sitten kasvihuone näytti tältä, nyt kaikki on jo tuplasti pitempää ja tuuheampaa.
On valtava ilo käydä näitä pari kertaa päiväss nyppimässä ja ihailemassa.
Maija on koko heinäkuun ollut minulle muun muassa kasvihuonekeijuna eli on käynyt aukomassa kasvihuoneen ovet ja kastelemassa, jos en ole sitä tehnyt ja olen lähtenyt jo aamulla Meikkuun. Koska Maija ja Hannu ovat tätä kirjottaessani jo Kittilässä (ja varmaan nukkuvat päiväunia, koska saapuivat sinne tänään aamuyöllä) joudun jatkossa muistamaan tämän itse. Paljon muutakin on tapahtunut, kun nuoripari on ollut apuna ja ilona. Sisäkukat ovat elpyneet ja muutama nurkka kotoa on siistiytynyt uuteen uskoon. Vielä olisin heidät naapurissa pitänyt, vaan pitäähän sitä saada elää omaakin elämää ihan omassa kodissa. Onneksi voimani ja energiani ovat kovaa vauhtia palaamassa joten jaksanen ja muistanen monen homman hoitaa tässä kuussa ihan itse.
Eilen tosiaan Maija ja Hannu palasivat pohjoiseen ja samana päivänä tuli Fernando Espanjasta ylämökille. Tässä kuussa meno täällä meillä lienee hiljaisempaa, kun mummolassa ei ole ketään ja ylämökillä ovat Liisa ja Ferkku ja täällä meillä kotona vain minä ja ukkokulta.
Tämä loppuunkulunut heinäkuu huipentui eiliseen islanninlammaskoirien erikoisnäyttelyyn, jonne Kleppa ja minä matkasimme yhdessä Leilan ja Kleiman kanssa. Koiria oli näyttelyssä 96 kpl ja omat odotukseni eivät olleet kovin suuret, koska paikalla oli niin paljon koiria. Leilan odotuksista en ole varma, ainakin hän oli valmistellut koiransa paremmin ilmeisesti jopa harjoittelemalla esiintymistä ja tässä vuosien varrella Kleima on tallitöissä Ofeigur-issikkatallilla ja agility- ja rallytokoharkoissa sosiaalistunut aivan toiseen malliin kuin siskolikka Kleppa, jota on pidetty pääosin vain täällä kotona ja Halkjärven mökillä yhdessä Äiti-Disan kanssa.
Niin siinä kävi, että Kleppa pokkasi itselleen EH:n hienolla arvostelulla, jossa suurimmat miinukset tulivat itseluottamuksen puutteesta ja haluttomuudesta esittää itseään. Erinomaiset liikkeet, oikeat korvat ja kulmaukset jne. ilahduttivat minua kovasti Kleppan arvostelussa. Sitä suorastaan häpeän, että koirarukka stressaantui tilanteessa niin odottamattoman paljon, koska en ole sen kanssa käynyt koko vuonna enkä edes sen elinaikana kuin muutaman kerran ihan kaksisteen jossakin. Aina olen ottanut Disan mukaan, että molemmat saisivat virikkeitä. Nyt pitää ottaa opikseen ja yrittää korjata tilanne ja tehdä molempien koirieni kanssa yksinkin jotakin jossain muualla kuin kotona.
Mutta kävi siinä niinkin, että Leila ja Kleima voittivat ensin avoimet nartut ja sitten nartut ja pokkasivat vielä itselleen ROP:n ja BIS:n ja olivat näinollen näyttelyn kaunein koira - voittajat - eli niiden karkeloiden parhaat! Huikea tulos!
Minä kasvattajana, jolla ei todellakaan ole kokemusta kuin kahden pentueen verran, vaikka minulla onkin kennelnimi, olin erittäin onnellinen ja liikuttunut. Enpä juurikaan itke julkisesti, mutta nyt itkin - ilosta.
Leila on tehnyt hienoa, määrätietoista työtä hankkimansa koiran kanssa ja ansaitsee tästä vilpittömät onnittelut/kiitokset! Minä voin kasvattajana paistatella siinä sivussa, koska tokihan tiesin, millaiselle ihmiselle koirani möin. Nappipari, jotka sopivat hyvin yhteen!
Tässä vasemmalla Leila Salovaara ja Tassumäen Kleima ROP BIS,
keskellä tuomari Sóley Halla Möller, Islanti sekä
oikealla VSP Raija Frantsi koiransa
C.I.B POHJ MVA FI MVA DK MVA EE MVA LV MVA NO MVA LT MVA RU MVA BALT MVA PMV-13 V-13 LVV-14 TLNW-15 HeW-15 V-15 Tuulenpuuskan Petur Naskursson kanssa
Paljon muutakin mukavaa mahtuu heinäkuuhun: mm. paimennuspäivä Somerolla Kleppan (ja Leilan & Kleiman) kanssa, monta saunomiskertaa Halkjärvellä, vierailu Mikkilöiden veneellä Pohjoisrannassa, mahtava Seitsemän Veljestä kesäteatteriesitys ja monia muita pieniä ja isoja iloja jokaiseen päivään! Niistä se rakentuu, hyvä elämä! Kiitos kaikille asianosaisille!
Syksy tekee minusta aina hetkeksi hieman haikean ja saamattoman, tämä vuosi ei tee poikkeusta. Olen edelleen lomautettuna ja sekin hieman masentaa. Toivottavasti syksyn kuluessa asiaan tulee korjaus. Olen moneen kertaan harkinnyt bloginpäivitystä, mutta en ole saanut aikaiseksi, vaikka kivaakin kerrottavaa olisi vaikka kuinka.
Olen koettanut nauttia kauniista syyspäivistä, ratsastellut ja käynyt jopa irtohypyttämässä Vissaa koska meillä on nyt lopultakin oma ratsastuskenttä. Etenkin Suvi on sitä varmaan kovasti odottanut, mutta luultavasti se lisää minunkin intoani ratsastaa pimeän tullen, kun muuten maanteillä on pelottavaa.
Sielä se häämöttää, pääsen jatkossa peltoja pitkin kentälle, kunhan saadaan silta aikaan.
Olen yksin kuljeskellessani miettinyt kaikenlaisia juttuja esim. sitä, että ketkä ovat oikeita ystäviäni ja miten ystävyys ilmenee ja voiko ystävyys vain kadota. Onko sellainen ystävyyttä, jos toinen osapuoli ei oikein koskaan ota yhteyttä, mutta sitten tavatessa kuitenkin on mukavaa olla yhdessä. Voihan selitys olla sekin, että kaikilla muilla vain on niin kova kiire, etteivät he enää ehdi pitää kontaktia, vaikka haluaisivatkin. Olen kuitenkin ajatellut, että tosiystävät varmaan jossain vaiheessa huomaavat, ettei olla tavattukaan pitkään aikaan ja ehkä jopa ottavat kontaktia. Kovasti tuntuu siltä, että olen pieneltä osin muuttumassa erakoksi, joka on tekemisissä lähinnä vain tuon oman ukkokullan kanssa. Onneksi hän sentään on aika mukava ajoittain.
Ja toki tässä syksyssä on valoa tuonut elämään juuri päättynyt Pusulan kesäteatterin syysesitysviikko, jolloin tas saimme toteuttaa itseämme ja hullutela kulissien takana ja lämppäreissä mielin määrin. "Tämmöistä ei töissä voi tehdä, ei!"
Esitys on juuri alkanut, näkymä takahuoneesta
Kaikille avoin viimeinen esitys oli eilen, vielä heitämme yhden kelkan, eikun keikan, Jokelan toipilaskotiin lokakuussa ja sitten aloitamme varmaan keväällä innolla uuden esityksen suunnittelun ja teon.
----
Rohkeat:
Elo-syyskuussa on kyllä ollut kaikenlaista muutakin mukavaa menoa: ensin oli kasvattieni Kleppan ja Kleiman luonnetesti. Siitä minulla on video, joka on nyt odottanut editointia kuukauden päivät. Kyllä minä tässä joku päivä sen editoin...
Molemmat typykät olivat äitiään urheampia. Kleppa jopa puolusti minua hyökkääjää vastaan piiruakaan perääntymättä, mitä en ikinä olisi uskonut. Ihan sydän suli, kun sitä ihailin, minun pieni urhea koirani.
Kleima sai tuloksen 153, ainoa vähennys oli -1 Puolustushalu, haluton, josta vähennettiin 1 piste.
Kleppa sai tuloksen 112, vähennykset tulivat kahdesta kohtaa: Toimintakykyky, pieni -1 ja Taisteluhalu, pieni -1, joista vähennettiin yhteensä 25 pistettä
Tässä molempien pisteet:
Kleppa
Kleima
Toimintakyky
-1 Pieni
+1a Kohtuullinen
Terävyys
+1b Koira, joka ei osoita
lainkaan terävyyttä
+1b Koira, joka ei osoita
lainkaan terävyyttä
Puolustushalu
+3 Kohtuullinen, hillitty
-1 Haluton
Taisteluhalu
-1 Pieni
+2b Kohtuullisen pieni
Hermorakenne
+1b Hermostunein pyrkimyksin
+1b Hermostunein pyrkimyksin
Temperamentti
+3 Vilkas
+2 Kohtuullisen vilkas
Kovuus
+1 Hieman pehmeä
+1 Hieman pehmeä
Luoksepäästävyys
+3 Hyväntahtoinen,
luoksepäästävä, avoin
+3 Hyväntahtoinen,
luoksepäästävä, avoin
Laukauspelottomuus
++ Laukauskokematon
++ Laukauskokematon
TULOS
137 - 25 = 112
154 - 1 = 153
Oli taas kyllä mahtavan mukava päivä yhdessä Leilan ja lapsenlapsensa Adan - 7 vuotta - kanssa. Etenkin Adan reippautta jaksan aina ihailla. Siinä on malliesimerkki lapsesta, joka on otettu joka paikkaan mukaan ja joka osaa olla ihmisiksi. Ikinä ei mitään turhaa kiukuttelua esiinny, reippaana ollaan mukana oli rankkasade tai helle.
Kauniit:
Meillä oli toinekin yhteinen reissu, syyskuun alussa käytiin yhdessä Vantaalla näyttelyssä. Avoimessa luokassa oli 3 narttua: Kleima, Disa ja Kleppa. Disa sai EH:n - arvostelussa tosin hilpeyttä herätti määre "keskikokoinen", kun Disa taitaa olla yksi Suomen suurimpia narttuja. Kookkaat korvat arvostelusta taas löytyivät ja tuomari olikin sitä mieltä, että ne tiputtivat koiran EH-tulokseen.
Kleima ja Kleppa saivat molemmat SA:t Kleppa oli AVO-narttujen kaunein ja Kleima kakkonen. Parhaan nartun valinnassa junioriluokan narttu kiilasi väliimme, mutta kovasti tuomari kehui koiriamme. Kauniita ja rodunomaisia, äitiään parempia. Kleppa sai ensimmäien serttinsä ja oli lisäksi ROP. Ryhmäkehään emme jääneet, sillä vettä tuli kuin aisaa. Nyt Kleppalla ja Kleimalla on molemmilla 1 sert. Ensi vuonna lähdetään metsästämään seuraavia.
Erityisesti pitää taas mainita Ada, joka luokan alussa juoksutti Kleppan, koska en tietenkään voinut kahta koiraa yhtäaikaa esittää. Lisäksi vaikka tosiaan kastuimme likomäriksi emmekä edes pysähtyneet ostamaan metrilakua näyttelypaikalla, niin Ada mennä puksutti mammojen mukana ja varmisteli sitten vaan autossa, että pääsisikö subiin syömään, kun se on niin hyvää. No pääsihän hän Subiin ja hyvää oli.
Rohkeat, osa kaksi:
Seuraavana päivänä ratsastin Isíngillä Hestbakkiin Marcin Machin 'luottamuskurssille', jossa hevonen laitetaan menemään erilaisten esteiden läpi ja yli. On keinulautaa, liehuvaa nauhaa, kuormalavoja ja maahan aseteltua muovia esteinä. Isíng meni kanssani käytännössä kaikki esteet iman pienintäkään epäröintiä. Yhden esteen kohdalla se esitti komean pystyynnousun, mutta sekin saatiin kunnialla läpi. Ensin maasta käsin ja sitten ratsain. Ratsain tuntui olevan helpompaa. Marcin kommentoi meitä, että olemme 'old friends' ja sitähän me kyllä jo olemme.
Tässä yllä pieni video edelliseltä kurssilta, jotta ymmärrätte, millaisesta kurssista oli kyse.
Kurssin aikana satoi paikoitellen taas rankasti, kyllä oli öljykangastakki paikallaan. Kun ratsastin iltapäivällä kotiin, oli hymyni herkässä. Hienoa, että oma kasvatti on niin luotettava ja kuitenkin herkkä.
Ensi viikonloppuna lähdemme taas Leila, Ada ja minä reissuun, islanninkoirien leirille Virroille. Luulen, että jätän syyshaikeuden kotiin odottelemaan ja pakkaan reppuun jotain muuta. Sitä odotellessa.
Mökkirakennus etenee mukavasti ahkeran ukkokullan ansiosta. Toukokuun puolenvälin jälkeen saatiin paikalleen ovet ja ikkunat. Ovitehtaalle ei tosin voi hirveän isoja pisteitä antaa, pariin kertaan tuli väärää kokoa, ensin ikkunoissa ja sitten parvekkeen ovessa. Uusi parvekkeen ovi oli oikean kokoinen, mutta lukko ja lukkopesä olivat eri kohdassa. Muuten kaikki on kyllä mennyt hienosti ja talotehtaale voi antaa täydet pisteet asioiden hoidosta.
24.5.15 - ikkunoita ja ovia saatu paikalleen ja kunnon kananrappuset terassille
Disa ja Kleppa nauttivat kesästä (joka vaikuttaa olevan aika lyhyt tänä vuonna)
Hau-hau, hanhet pois!
Ovin ja ikkuinoiden asennuksen jälkeen alkoi piipun muuraus ja sitä onkin kestänyt aina tähän päivään asti. Työ on aluksi kevyttä, mutta sitten kun pitää raahata tiilet ja laastiämpäri aina vain ylemmäksi, niin vauhti valmistumiselle hieman hiipuu. Koko ajan homma kuitenkin etenee.
Juhannuksen jälkeen saatiin paikalle pari talkoomiestä muuraamaan:
Pena ja Jussi (ukkokullan lapsuudenystävät) tulivat auttamaan ja kyllä syntyi tulosta!
Jussi toimi betonimyllärinä
Iloinen tiilenkantohanskankari Suvi
Päivässä piipun korkeus kasvoi melkoisesti
Kesäkuun lopussa näyttää tältä
Kesäkuun loppua
29.6.15 ukkokulta teki tellingit katolle piipun rakennusta varten
29.6.15 piippu on jo näin korkea!
Tilanne 12.7.15:on jo reikä katossa ja Arska on latonut tiiliä katolle valmiiksi muuraria varten
Piippu eilen 14.7.15, tänään muurataan jo katolta
Lähes joka päivä ukkokulta tekee jotakin tuolla mökkiraksalla. Kuistin lattia on valmis, muualla on tilapäiset lattiat ja nyt aika kuluu kokonaan piipun muurauksessa. On hidasta ja rasittavaa hommaa muurata pääosin yksin - ukkokulta saa minulta kyllä respectiä ahkeruudeta ja osaamisesta! Hän tosin väittää välillä loikoilevansa riippukeinussa, mutta epäilen, ettei hän kuitenkaan malta tehdä sellaista. Varmaan on mukavaakin, kun on tekemistä ja valmistumisen näkee.
Tänään on taas Pena apuna muurauksessa. Sikälikin mukavaa, ettei minun tarvitse vähän väliä pysähtyä miettimään, onko ukkokulta tippunut katolta tjtn.
---
Toinen, paljon pienempi projekti alkoi juhannuksena kanalan puolella. Siellä yksi sinnikäs kanarouva päätti alkaa hautomaan aivan väkisin. Useana päivänä häädin sen pois pesästä ja riistin munat sen alta. Rouva poistu kauheasti rääkyen kirouksia minulle. Onneksi en ymmärrä kanojen kieltä, koska olisin varmasti pahoittanut herkän mieleni pitkäksi aikaa.
Lopulta sitten päätin antaa rouvan hautoa. Jätin kanan alle yhteensä 4 munaa, kahtena eri päivänä munittuja ja merkitsin ne permanet-tussilla, jotta voisin kerätä muut pesään ilmestyneet munat pois.
Muna neljän päivn haudonnan jälkeen: alkio on alkanut kehittyä.
Aika pian kanarouvan kaveriksi ilmestyi toinen kana ja yhdessä ne kököttivät päivä toisensa jälkeen ripirinnan munien päällä. Ne pörhistelivät minulle ja nokkivatkin hieman, kun kävin keräämässä muut munat niiden alta. Välillä aina läpivalaisin haudottuja munia nähdäkseni, kehittyykö niissä jotain. Kaksi munista näytti aika lupaavilta. LA olisi 11.-12.7.
Olimme päivän Suomenlinnassa Virolaisten sukukokuksessa ja illalla, kun tarkistin munat, oli yhdessä 20.6 pesään jätetyssä munassa reikä ja se piipitt aivan hurjasti. Tunnin kuluttua oli pikkuinen piipittäjä vielä märkänä molempien emojen alla. Ällistyttävän söpö tyyppi. Annoin sille toiveekkasti nimeksi Elli, koska se kuoriutui Ellin nimipäivänä.
Alla video söpöliinistä:
Ootsä mun äiti?
Kaksi mammaa ja yksi pienen pieni tipu, toivottavasti niille ei ole tulossa kasvatuksellisia erimielisyyksiä, ajattelin. Mutta seuraavana iltana oli toisessakin jäljelle jättämässäni munassa reikä ja munasta kuului tuttu, liikuttava piipitys. Enää sinä iltana ei tilanne kehittynyt sen kummemmaksi, mutta seuraavana aamuna, maanantaina oli pesässä kaksi ylpeää mamia, jolla molemmilla oli oma vaavi. Tämä uusi pikkuinen on tummemman keltainen kuin Elli, ehkäpä siitä tulee ruskea ja Ellistä valkoinen. Ajattelin nimetä pikkuisen Hermiinaksi, koska se on kuoriutunut oletettavasti Hermannin päivänä. Kanoja tässä siis toivotaan, ei kukkoja.
Alla video, jossa mamit opettavat pikkuisia syömään.
Tänään, kun vanhempi pikkuinen on jo 4 päivää vanha, saavat ne juoksennella mammojen ympärillä sisällä kanalassa ja mammat näyttävät niille edelleen, miten syödään. Melko söpöjä seurattavia.
Sitä olen ihmetellyt, että keltanen rokkitukkainen tipu kutsutaan aina valkoisen kanan alle ja tummemman keltainen ruskean. Tietävätkö kanat oikeasti, kuka on tipujen biologinen äiti?
Joulu ja Uuden Vuoden 2015 vastaanottojuhlat on pidetty, arki on edessä. Vuosi on vielä kovi nuori, vasta kaksipäiväinen. Ehkä siksi se on koko ajan märkänä. Sataa, sataa ja sataa. Kaunis, taianomainen lumimaisema on pikkuhiljaa poissa ja tiet muuttuneet luistinradoista märiksi hiekkapoluiksi. Harmi, sillä lumi valaisee ja kaunistaa.
Jouluaattopäivänä käytiin viemässä kynttilät hautausmaalle,
siellä oli hiljaista ja tunnelmallista
Jouluaattoiltaa vietettiin yhdessä Mikon ja Suvin kanssa. Kinkku oli hyvää ja erilaiset sillit ja lohet maistuivat. Lahjojakin vaihdettiin. Suvi ja minä saimme suuren lahjan: pojat lupasivat rakentaa meille kunnon kokoisen ratsastuskentän. Kun saimme lahjakorttimme, ei meinannut Suvi nahoissan pysyä. Hieno juttu, laajentaa harrastusmahdollisuuksiamme täällä kotona.
Maija vietti joulunsa Levillä, kyllä minulla oli häntä ikävä. Isoin joululahjatoiveeni olisi se, että hän löytäisi sieltä mieleisen työpaikan mahdollisimman pian. (Muuten kyllä minun käy häntä hieman kateeksi, siellä on lunta ja pakkasta ja oikea talvi. Varmaan lähden helmikuulla katsomaan, millaista siellä on.) On jotenkin hassulla tavalla syyllinen olo, kun yllytin Maijan muuttamaan Lappiin, niin kauas kaikista ystävistään ja läheisistään. Toivon, että hänelle kuitenkin löytyy sieltä oma hyvä kolo viettää elämää, että haluaisi siellä olla ja kokea Lapin elämää hieman pitemmänkin ajan. Asuntohan hänellä on kuulemma aivan hieno, mutta tarkoitan siis kaikkea muutakin.
Joulupäivä hemmotteli meitä auringonpaisteella ja valolla.
Tapaninpäivänä tuli Katariina perheineen viettämään kanssamme päivää ja iltaa. Pukki oli tuonut erehdyksessä Wilman lahjan tänne Vanhakylään. Kylläpä hän innoissaan räpelsikin uuden älypuhelimensa kanssa. Vietimme yhdessä mukavan illan ruuasta ja toistemme seurasta nauttien. Joulu ei oikein ole se juhla, jota eniten odotan, mutta on mukavaa, että on vapaata aikaa viettää yhdessä läheisten kanssa.
Kun Maijaa ei ollut paikalla, niin jouduin itse leipomaan tortut.
Hyvin onnistui, kun ensin katsoi netistä taitteluohjeet.
Tapaninakin oli hieno keli ja lumi kimalsi kauniisti.
Uuden vuoden alla saimme tänne eteläänkin kunnon pakkasen, tottumattomalle -21C on aika paljon ja tulikin vietettyä aikaa etupäässä sisätiloissa. Lapissahan paukkui samoihin aikoihin yli 30 asteen pakkanen, mutta siellä kylmä on erilaista, kun on paljon kuivempaa.
Vissan harja ja korvat saivat pakkasella soman huurrekerroksen.
Puutkin saivat soman sokerikuorrutuksen
Uuden vuoden aattoiltaa vietettiin perinteisesti Leikolan Ailan ja Eeron kanssa. Mukavana lisänä he toivat Ailan pikkusiskon Annelin. Aluksi pönttöiltiin kylpytynnyrissä, sitten syötiin hyvin. Olin haudutellut lihapataa nelisen tuntia uunissa ja se oli kyllä melkoisen makoisaa. Lisukkeina oli mädillä ja lohitahnalla koristeltuja kananmunia, lohta, salaattia ja kermaperunoita. Hyvää oli *Slurps*, vaikka itse sanonkin.
Kun aatto kääntyi uuden vuoden päivn puolelle, huomasin, että olinkin joutunut ainoana työläisenä eläkeläisten juhliin! (Suom. huom: Anneli aloitti eläkeaikansa silloin, muut kolme olivat jo eläkkeellä.) No, onneksi olen sopeutuvainen ja juhlamieli ei tästä laantunut. Ammuimme raketteja ja nostimme maljat uuden vuoden kunniaksi.
Pätkäisin palasen kuvaamaani ilotulitusvideota tähän kaikille ystävilleni hyvän uuden vuoden toivotukseksi:
Disa hiukan pelkää raketteja, mutta pysyy sisätiloissa aika rauhallisena. Meidän hevosetkin ovat suhteellisen rahallisia ja katselevat vain rakettien kumua taivaalla. Minusta rakettien ampuminen on ihan ok, mutta aikarajoja niiden ampumisessa olisi kyllä hienoa noudattaa paukkuarkojen koirien ja muidenkin eläinten vuoksi. On tosi kurjaa pelätä useita tunteja.
Kuten näkyy, on suojakeli vienyt jo lähes kaiken lumen.
Harmillista, tulisipa pian taas talvikelit!
Vuoden ekana päivänä oli vielä keli kohdallaan. Oli sumuista, mutta mukavan lämpöistä eikä tuullut ja lähdinkin pienelle ratsastuslenkille Isíngillä. Ilokseni se oli nyt liikkeiltään ihan puhdas. Viimeksi se oli hurjan jäykkä, mutta nyt se tuntui ihan normaalilta itseltään. Varmuuden vuoksi se saa kuitenkin kraniosakraalihoidon kunhan Marjut ehtii.
Sitä aina pysähtyy miettimään vanhan loppuessa ja uuden alkaessa, että missä sitä ollaan ja mihin tahtoisi päästä. Minulla on kaikki aika hyvin, toki voisin olla ahkerampi liikkumaan ja aktiivisempi pitämään ystäviini yhteyttä. En silti tee lupauksia tulevalle, en ainakaan julkisesti. Hyvää Uutta Vuotta kaikille! Kiitos, että olette olemassa.