Talvi yllätti kanalanpitäjän

Kuukauden verran on ollut työlistalla talvikanalan tekeminen talliin puolelle, jotteivät kanarouvat ja kukko vilustuisi.  Aina on tullut jotain tärkeämpää edelle ja homma on jäänyt tekemättä.

Eilen aamulla sitten oli jo pari astetta pakkasta ja maa luminen. Olin illalla laittanut kanalan luukun kiinni ja luukun eteen melko löyhästi styrokslevyn.  Kanat ja kukko olivat aamulla hyvin kiukkuisia, kun eivät päässeet ulos ja pärpättivät aamupuuronsa äärellä melko kovasti.  Niin, keitän joka aamu kanoille neljän viljan puurot, jotta aamulla saavat jotain lämmintä massuunsa.

Kylmä oli yöllä varmaan ollut, koska vesiastia oli kevyessä jääriitteessä, mutta en ollut huolissani rouvien hyvinvoinnista. Porukka nukkuu yönsä kahdessa kasassa, toisessa kolme nuorikkoa ripirinnan heinäpäälin päällä ja toisessa kukko ja isommat rouvat ikkunalaudalla, joten ne ovat varmasti lämmittäneet toisiaan yöllä mukavasti.

Illalla olimme vieraisilla ylämökillä Kaken ja Arskan sekä Wilman luona (aivan ihanaa savustettua lohta, njam) ja kovasti pohdin kanalan lämpötilaa ja silloin tuli tietenkin puheeksi, että seuraavaksi yöksi on luvattu jopa -8C, jolloin kanaset kyllä olisivat liian kylmässä siellä lämmittämättömän kivinavetan päässä.  Päätin evakuoida kanat hevostallin puolelle vaikkei siellä vielä olekaan varsinaista verkkohäkkiä tehtynä.

Ei kun tuumasta toimeen ja otsalampun kanssa kanalaan.  Ikeasta ostettu muovinen ruokasäiliö lattialle ja ensiksi ikkunalaudan nukkujat astiaan.  Kukko protestoi koko kantomatkan erittäin äänekkäästi herätystään ja muovilaatikkoon pakkaamista vastaan.  Melko huvittavan kuuloista tuommoinen kukon kiroilu pimeällä kylätiellä.

Toinen satsi nopeasti lootaan ja uusi reissu.  Nuoret kanaset olivat ihan hipihiljaa koko matkan.  Sitten hiukan ruokaa ja vettä kanoille ja illanviettoa jatkamaan.

Porukka ihmettelee uutta sijoituspaikkaansa

Kohta lähden ihmettelemään, minne tallissa kanat ovat päättäneet majoittua.  Varmaan varsin ilahduttavaa, mikäli ne ovat päättäneet pomppia (ja kakkia) ukkokullan työkalujen päällä.

Lisäys: siellähän ne kaikki istuivat karsinan väliaidalla ja työkalut olivat turvassa.

Tsekinmaalla

Agilityn MM-kilpailumatka on alkanut tulla jo melkein traditioksi.  Aina lokakuun alussa meitä on pieni, mukava porukka, varaamme yhdessä hotellihuoneet ja vuokra-auton ja lähdemme viettämään hullunhauskaa viikonloppua huippuagilityn parissa.  Aina ennen matkanjohtajana on ollut Ari, mutta nyt hänen oli tehtävä vaikea päätös jättää matka väliin. Se olikin ainoa asia, joka varjosti mieltämme kun tapasimme Hki-Vantaan lentokentällä viime torstaiaamuna 7 pintaan.

Maija tuli edellisenä yönä Myrkystä ja pienten käynnistysvaikeuksien jälkeen pääsimme aivan ajoissa Hki-Vantaan liikkuvan poliisin toimipisteeseen hakemaan typykälle passin ja niin pääsimme tapaamaan muita matkalaisia lähtöaulaan. Meitä oli yhteensä 7 henkeä ja olimme varanneet lennot Prahaan ja sieltä matka jatkuisi Libereciin pikkubussilla.

Pilvilinnat sykähdyttävät aina lentokoneen ikkunasta katsottuna

Kisapaikka löytyi kohtuullisen mukavasti. Kävimme matkalla lounaalla jossain paikallisessa pikkukuppilassa, ruoka oli hyvää ja palvelu ystävällistä, vaikka emme aluksi keksineet mitään yhteistä kieltä.  Loppuruokailun aikana kuulin, että saksaksi olisi voinut kommunikoida, mutta eihän sitä kehdannut enää, kun kaikki olivat alunperin kertoneet, että emme osaa saksaa.

Kiva, punainen vuokra-auto - sinne mahtuu sisään ja sen löytää helposti.

 Halli oli iso ja hieno.  Hassua oli, että emme saaneet rannekkeita, van lippuja piipattiin aina viivakoodin lukijalla ulos- ja sisään mennessä.  Tämä ei onneksi aiheuttanut kauheita ruuhkia. Hallista ja kilpailuista etukäteen annettu info oli kunkin kilpailupäivän lajit, päivän alkamisaika ja 0,5l oluen hinta. Melko riittävää. 

Ensimmäinen kilpailu: Suomen joukkue jo näkyy, valmentajana tänä vuonna Huotarin Pete

Uutta oli, että jo torstaina oli ensimmäinen kilpailu: maksien joukkue-hyppyrata.  Suomen joukkueessa kisasivat Jaakko Suoknuuti/Zen , Pirjo-Yli-juuti/Grim, Juha Orenius/Gaia ja Jouni Orenius/Neela. Kaikki saivat tuloksen, mutta sekä Pirjo että Jouni saivat viisi virhepistettä, joten Suomi oli hyppyradan jälkeen sijalla 12.

Meidän hotellimme oli aika lähellä hallia, jotain 2 km, ja siellä oli pääosin ruotsalaisia ja suomalaisia kisaturisteja. Tuskin siellä mitään muuta väkeä asui kuin agilityturisteja. Hotelli oli siistin oloinen ja päätimmekin mennä ensimmäisenä iltana sinne illalliselle.

Ruoka oli ihan ok. Ensimmäinen ilta meni aika lailla hirnuessa.  Pääosassa olivat varsin lukuisat kalansilmäobjektiivilla otetut valokuvat joukostamme. Alla olevassa kuvassa on hieman muiltakin päiviltä kuvia, mutta ehkä kuvasta ymmärtää, mikä meitä nauratti. (Väsymyksellä lienee osuutta asiaan ja se voi selittää, jos lukijaa ei naurata.)

Kalansilmänäkökulma agilityväestä.

Libereciä emme valoisaan aikaan toisenakaan päivänä nähneet kuin sen lyhyen vilauksen, kun kävelimme hotellilta halliin.  Matka oli mukavan pituinen, minulta kesti noin 20 min kävellä hallille - Maijalta noin 10 min.

Sitruunanväriset talot olivat siellä päin aika tyypilliset. Kivoja väripilkkuja.

Päivä meni tosiaan hallilla joukkuekisoja seuraten. Valitettavasti Suomi ei ihan kärkisijoilla ollut missään säkäluokassa ekan päivän jälkeen ja se ehkä hieman latisti suomalaiskatsomon tunnelmaa. Kovasti kuitenkin huudettiin ja hurrattiin. Kurjaa oli se, että tulospalvelu käsitteli kilpailut aivat erillisinä eli tuloksista ilmoitettiin toisella radalla vain sen radan tilanne, joten emme päässeet kokonaiskilpailun tuloksista aluksi selville kuin kiikarilla toimitsijan ruutua olan yli lurkkien.  Lopussa sitten jo laskimme itse tulokset ja pysyimme paremmin kärryillä.

Illalla kävelimme hotellin lähistöllä etsien ruokapaikkaa ja meidät neuvottiin erään hotellin pizzeriaan. Siellä oli tietenkin suomalaisia, jotka siirtyivät meidän seuraamme.  Paikka oli aika resuinen, erityishuomion saavat vihreää valoa loistavat kattolamput, jotka saivat ruuan kuin ruuan näyttämään hirvittävältä. Pizzat olivat kuitenkin kuulemma erinomaisen makuisia.

Tällä kertaa saimme nauraa koirien tyhmyydelle ja edesottamuksille.  Taas oli hysteriaa ilmassa.

Kolmantena pävänä päästiin sitten jo yksilökilpailujen makuun.  Ihmettelimme hieman, että minien joukkuekilpailun agilityosuus oli vielä kesken ja silti yksilöhyppykilpailu oli aikataulussa ensin.  Suomalaisia tietenkin harmitti myös Sinin ja Sonicin kohtelu. Pari on kisannut mineissä jo jonkin aikaa ja karsiutunut mininä kilpailuihin, mutta se ei saanut osallistua minien kisaan, vaan tulkittiin mittaamatta mediksi. Tämä siksi, että ko. pari on kerran aiemmin ollut MM-kisoissa mediluokassa. Kaikki muut koirathan mitattiin ennen kilpailuja.

Hyppyradan yksilökilpailujen jälkeen kaikki muut suomalaiset olivat joko hylättyjä tai melko kaukana kärjestä. Jaakko ja Zen jäivät päivän päätteeksi sijalle 4.  Ostin ennen matkalle lähtöä uuden kameran ja kuvasin jopa jonkin verran videoita, täällä Jaakon hyppyrata.

Illalla porukastamme löytyi halvasta oluesta (alle 2€ muki) huolimatta kuski ja ajeltiin keskustaan illalliselle.  Kysyimme neuvoa hyvästä ruokapaikasta paikalliselta kultaisenoutajan kävelyttäjältä ja paikka oli viihtyisä ja ruoka hyvää. Nauraen meni sekin ilta, kyllä tuli taas runsaasti ikää lisää reissun aikana.

Mattoni taisi olla paikan nimi, suosittelen!

Pieni tihkusade kiillotti öiset kadut.

Sunnuntaina olimme hallilla vasta 8:30, muina aamuina puoli tuntia varhemmin.  Hiukan sataa tihuutteli, joten pääsimme autolla hallille. Vuorossa siis viimeinen kilpailupäivä ja yksilöiden agilityradat.  Mineissä kukaan ei saanut tällä kertaa kahta hyväksyttyä rataa, harmin paikka. Medeissä minikoirakkomme Sini ja Sonic jäivät sijalle 10, joten mitalihuumaa emme päässeet kokemaan.

Suomalaisen Jarin ja Frodon kaikki aiemmat radat olivat päättyneet hyllyyn, ensimmäinen hyväksytty rata tuli medien agiltyradalla ja mieleen nousi haikea tunne, kun tiesi tämän loistavan parin olevn viimeistä kertaa arvokilpailuissa radalla.

Maksien kärki oli kova, ensimmäistä kertaa kilpilujen historiassa oli oletettavaa, että hyppyradan paras voittaisi myös kokonaiskilpailun. Jaakko jäi agilityradalla tasan 2 sekuntia voittajalle, mikä kertonee aika hyvin voittajakoirakon tason. Lopputuloksissa Jaakko oli sijalla 6.  Maksien agilityradan viimeiset koirakot kuvasin videolle, joka löytyy täältä.

Kyllä kieltämättä hieman harmitti, että pääsimme ensimmäistä kertaa todistamaan, että Suomi ei saa agilitystä yhtään MM-mitalia.

Illalla pääsimme taas autoillen keskustaan ja löysimme opastettuina taas ihan mukavan ravintolan.  Tosin perunakroketit olivat hieman vallattomia, mutta ruoka oli hyvää ja paikka taas ihan viihtyisä.

Näkymän ravintolan ikkunapöydästä.

Ravintola sisältäpäin.

Tuija kurkkii "minkoffinin" (jälkiruokaleivos) läpi maisemia.

Maanantaina kello herättikin jo 5:30 ja suuntasimme lentokentän kautta ihailemaan Prahaa. Kuvat puhukoot puolestaan.

Posetiivinsoitto ei ole vaikeaa, kääntää vaan kammesta oikeaan suuntaan.

Koruja napeista vai nappien näköisiä koruja?

Iloisia magneetteja.

Soma Prahan ladyjen kauppa.

Lounaalla sai piirtää seinään!

Maikin tevehdys jälkipolville,

Kristallia...

...lasia

Hääkuvauksessa

Ihania vanhoja taloja

Lisää lasitaidetta

Lisää vanhoja kauniita taloja

Juutalainen hautausmaa (jonne emme päässeet juutalaisten juhlapyhän vuoksi)

Katusoittajia

Kerjäläisiä

Pian nousemme taivaalle ja lähdemme kotiin

Tsekki oli positiivinen kokemus, hinnat pöyristyttävän halvat (ravintolaolut 1€, hotelliyö aamiaisineen 15€, hyvän illalisen juomineen sai 10€ hintaan), palvelu hyvää, maisemat ja kaupungit kauniita.  Tuonne pitää mennä ajan kannsa uudelleen!