sunnuntaina, joulukuuta 30, 2012

54 ja Joulu on jo ohitse

Disan tiineys etenee kovaa vauhtia.  Paljon kovempaa, kuin pyykkituvan puhdistus synnytys- ja pennunhoitohuoneeksi. Tänään on sitten ilmeisesti se päivä, josta sanotaan, että "ilman viime tippaa ei mikään valmistu".  Kunhan ulkoilut on tehty ja aamukaffet nautittu pitää laittaa toimeksi, kertovathan kaikki lähteet, että koiran normaali kantoaika on 58-71 vrk eli jo ensi torstaina saattaisi alkaa tapahtua... Hui.

Disan paino on noussut kovasti, lähtöpaino on 15 kg ja eilen punnitsin sen painoksi 19,5 kg.  Selkä on levinnyt, nisät ja maha kasvaneet ja hyppiminen on jäänyt aika vähiin.  Toki se hyppää sohvalle ja sänkyyn, mutta ei ole enää aikoihin halunnut painia tai leikkiä kenenkään koiran kanssa.  Minusta se vaikuttaa kuitenkin hyvinvoivalta.  Toki se aina välillä läähättää melko tuskaisesti ja yksi sen lempiasennoista on asettua sohvalle siten, että takajalat ovat ylhäällä ja etujalat lattialla.  Varmaan kohtu hiukan venyy ja penneleille jää enemmän tilaa.

No, muutama päivä enää ja pennut ovat maailmassa.  Toivottavasti kaikki menee edelleen hyvin.

Sutjakat muodot ovat vaihtuneet lumiukkomaiseen pyöreyteen

Tässä vaiheessa ei enää ultrausta tarvittaisi.  Montakohan pentua siellä on?

Joulunaika meni totuttuun tapaan, ilman suurta paniikkia.  Joulukuusi kannettiin aattona sisään ja kotiin Joulua viettämään tullut Maikki koristeli sen kauniiksi. Tänä vuonna kuusi on minusta erityisen onnistunut, tuuhea ja tasainen. Joulusiivoksi riitti kunnon imurointi ja turhien tavaroiden kanto apukeittiöön.

Maija toi tullessaan kolme koiraa, omien lisäksi matkassa oli yksi hoitokoirakin.  Se oli varsin harmiton ja kiltti tapaus.  Yleensä tuvassa ei edes huomannut että siellä on niin monta koiraa, koska ne pääasiassa loikoilevat kuka missäkin, kun ovat sisällä. 

Joulun tunnelmaa tuvassa
Ukkokulta muistaa tämän joulunajan varmaan lähinnä siitä, että välipäivät ovat melko tarkkaan menneet autojen korjaushommissa.  Meillä on lasten kanssa yhteensä 7 autoa ja Joulun jälkeen, kun piti töihin lähteä oli ehjänä vain minun Berlingo ja Suvin Hyundai. 

Maijan autossa paloi öljynpainevalo, vaikka siinä oli öljyä ja kaikenlaista muutakin pikkuremppaa siihen oli tarvis tehdä. Minun Peugeotissa roikkui jokin letku alustasta ja se vuoti bensaa - lisäksi käsijarru ei toiminut.  Markun autossa on laakerit rikki ja varmaan jotain muutakin ja sitä ei ole katsastettu ajoissa.  Mikon monsterissa on runkopalkissa reikä ja Volvosta on menneet kannentiivisteet. 

Ukkokulta onkin joka päivä korjaillut autoja käyttökuntoon, kunnossa ovat jo minun Peugeot ja Maijan auto.  Maikki jo lähti kotiin perjantaina ja auto toimii ok koko pitkän matkan. Mikon monsteri on pajalla parhaimmillaan. On se kätevää, kun on pätevä ukko!

Joulunpyhät menivät paukkupakkasissa, mutta eiliseksi lauhtui jonnekin -5 - -7C paikkeille.  Maailma huurtui uskomattoman kauniiksi ja pääsimme jopa Kaisan kanssa pitkästä aikaa ratsaillekin eilen.
Kuuran peittämät oksat ovat uskomattoman kauniit.

Tänään sitten sataakin jo vettä ja kaikki kaunis kuura on poissa.  Eipähän harmita sisällä olo ja siivous.  Laitanpa toisen kupin kahvia koneistoon ja alan tuumasta toimeen!

keskiviikkona, joulukuuta 12, 2012

36

Disa todettiin viime viikon tiistaina ultralla tiineeksi.  Ystäväni Tarja tekee ultraäänitutkimuksia kotonaan ja koska hän on kokenut kasvattaja ja eläkkeellä oleva kätilö, homma oli hyvn hallussa.  Disan kohdussa kasvaa oletettavasti 3-5 pentua.  Pennut näyttivät olevan kohdun yläosassa, jonne ei oikein päässyt ultraamaan, koska masun yläosassa on niin paljon karvoitusta.  Emme raskineet ajaa sieltä karvoja pois, jottei Disa turhaan palelisi.

Disa käyttäytyi ultratessa todella mallikkaasti.  Paikkana oli Tarjan koirahoitola, jossa oli paljon urosten ja vieraiden koirien hajuja ja Disa oli aivan tyyni ja peloton koko ajan.  Välillä minusta tuntuu, että Disa ei ehkä luonteeltaan olekaan niin  nössö, kuin olen ajatellut.  Saattaahan olla, että terriereihin tottuneena olen vain kasvattanut sen niin lujalla kädellä, että se siksi vaikuttaa nyhverömmältä kuin onkaan.

Kuvassa näkyy kaksi pentua: musta rengas ympärillä on lapsivesi ja pieni katkarapu keskellä on pentu.

Tärkeinhän tuli todettua: Disa on tukevasti tiineenä.  Tänään tiineyspäiviä on 36 ja koirasta huomaa selvästi, että se on tiine.  Disa nukkuu paljon ja viime viikonloppuna kyläilemässä ollut Finna ei saanut Disaa yhtään painimaan kanssaan, frouva makoili vain sohvalla silmät raukeina, kun toinen yritti purra kuonoon ja houkutella leikkiin.

Ensikertalainen narttu kuulemma synnyttää yleensä (netistä luettua infoa) keskimäärin 60 vrk:n kuluttua astutuksesta, jolloin siis Disan ja Rimin pennut syntyisivät noin 8.1.2013.  On hyvä, että pentuja on useampi, näin ne jäävät oletettavasti sopivamman kokoisiksi synnytystä ajatellen.

Tällä viikolla Disalla on ollut jonkin verran aamupahoinvointia, ruoka tulee heti syötyä ulos ja koira syös sen sitten uudelleen.  Olen jo siirtynyt vahvempaan ruokaan, jotta pennut saisivat hyvän alun kasvulleen.

Minulla on isohko homma saada pyykkitupa sellaiseen kuntoon, että Disan on siellä hyvä kasvattaa ja synnyttää pentujaan.  Pesemätöntä pyykkiä on todella paljon ja näinä päivinä pyykkikonen pyöriikin 4-5 kertaa päivässä.  Paikka on kuitenkin mukava pennutukseen, lattialämmitys tekee siitä mukavan pennuille ja kaakeloitu lattia lattiakaivoineen tekee puolestaan siivouksen helpommaksi.

Voi, miten toivonkaan, että kaikki menee hyvin ja että pentujen joukossa on mukava pikkuinen narttupentu meille itsellemmekin.

sunnuntaina, marraskuuta 11, 2012

Jännät ajat

Kenellekään ei varmaan ole jäänyt epäselväksi, että olen hyvin mieltynyt Disaan.  Se on miellyttämisenhaluinen, suhteellisen rauhallinen, ei ole haukkuherkkä, on sosiaalinen ja minusta se on myös kaunis.  Lisäksi se ei ole ollut ikinä kipeä, joten se on varsin mallikas koira.

Olen harkinnut Disan pennuttamista ja nyt kun se on 2-vuotias asia on tullut ajankohtaiseksi. Islantilaisilta vaaditaan polvi-, kyynärä-, lonkka- ja silmätutkimukset ennen pennutusta ja kaikki muut olinkin jo kesällä hoitanut, mutta silmäpeilaus oli tekemättä.  Oletin, että juoksu tulee joskus joulukuussa, joten en pitänyt asialla kiirettä.

Sitten aloinkin laskeskella uudelleen ja tajusin, että juoksuhan alkaa mitä todennäköisimmin marraskuun alussa. Onnistuinkin saamaan Disalle silmäpeilauksen Vihdistä nopealla aikataululla ja silmät (ja koiran käytös) todettiin erinomaisiksi.  Heti, kun sain tuloksen, lähetin Disan tiedot rotuyhdistyksen jalostustoimikunnalle urossuosituksia varten. Vastausaika tiedusteluun olisi noin 3 viikkoa.

No, juoksuhan alkoi sitten heti seuraavana päivänä, joten eipä tullutkaan kiire! Jalostustoimikunta lupasi kiirehtiä asiaa ja sainkin aivan muutamassa päivässä urosehdotuksia pähkäiltäväkseni.  Osalla uroksista ei ollut vaadittavat terveystarkastukset voimassa, joten päädyin ensin miettimään uroksia, joilla tarkastukset olivat voimassa.  Miellyinkin varsin pian urokseen nimeltä Tunturiketun Imar Himbrimi eli Rimi.  Se on A/A -lonkkainen, polvet, silmät ja kyynärät ovat ok ja se on luonnetestattu pistein 201. Lisäksi se on FI MVA ja onkin ihan kaunis uros.

Otin yhteyttä uroksen omistajaan ja hänkin oli suostuvainen antamaan uroksen käyttöön.  Sovimme treffit uroksen emän omistajan, Annen, luokse Tervakoskelle sunnuntaina 4.11.  En ollut aivan varman juoksun ajankohdasta, hieman epäilin, että on liian varhaista astutukselle.  Muutaman tunnin tapailun jälkeen totesimme, ettei tuolloin sunnuntaina kyllä tapahdu yhtään mitään ja hiukan pettyneenä ajelin kotia kohti. Disa olisi ollut ihan tarjolla astuttavaksi, mutta Rimi ei vain laittanut toimeksi. Sovimme kuitenkin treffit tiistaille uudelleen.

Kiinnostusta oli, mutta ei tarpeeksi. (c) Anne Vaskio


Vongoivan Disa. (c) Anne Vaskio

Rimillä on komea valkoinen kaulus. (c) Anne Vaskio
Maanantaina sitten päätin kuitenkin varmuuden vuoksi ottaa Disalta verikokeen progesteroniarvon varmistamiseksi ja tiistaina puoleltapäivin tuli tulos: 4,9. Tämä tarkoitti sitä, että astutusajankohta tiistaille olisi ihan oivallinen, joten toiveikkain mielin lähdin taas matkaan.

Tiistaina oli satanut räntää ja ilma oli kolea.  Annoimme ensin koirien olla pihalla yhdessä ja Rimi oli kyllä kiinnostunut Disasta, mutta vieläkään se ei edes yrittänyt astua.  Kohtuullisen ajan kuluttua siirryimme sisätiloihin, mutta eipä sielläkään tapahtunut mainittavaa edistystä.

Laitoimme Rimin hieman lepäämään ja tuumailimme, mitä seuraavaksi tehtäisiin.  Varaurostakin jo hiukan mietittiin. Rimin veli olisi asunut Hämeenlinnassa.

No, lähdimme taas Annen ja koirien kanssa pihalle värjöttelemään. Rimin emäntä jätettiin aluksi sisätiloihin, koska hän on joutunut Rimiä kieltämään astumisesta, kun ovat olleet narttujen kanssa yhteislenkeillä.  Ilta pimeni ja hiukan jo alkoi tuskastuttaa.  Annen aviomies tuli töistä kotiin ja tuli tervehtimään meitä ja Rimiä.  Taisi sanoakin Rimille, että se on tullut astumispuuhiin ja voisi vaikka laittaa toimeksi.

Eipä mennyt montakaan hetkeä tuosta kehoituksesta, kun Rimi kävi tomerasti toimeksi.  Pari epäonnistunutta yritystä ja naps - koirat olivat kuin olivatkin nalkissa.  Anne meni nopeasti pitelemään koiria yhdessä varsin helpottuneena ja onnellisena.  Minä ja Sari halasimme ja iloitsimme tätä menestystä.  Olipa pihalla myös Annen sisko ja naureskelimme, että Rimi ilmeisesti halusi enenmmän yleisöä käydäkseen oikeasti toimeen.

Anne nauroi myöhemmin, että hänestä ei yleensä saa tällaisia vapautuneen näköisiä kuvia.

Rimi ja Disa, (c) Anne Vaskio
Siirryimme sisätilohin kahvittelemaan ja puheenporina oli kyllä iloinen ja helpottunut, kun astutus näin lopulta onnistui.

Tätä kirjoittaessani on astutuksesta vain 5 päivää, joten Disasta ei voi yhtään tietää, tuliko se tiineeksi vai ei.  Ensimmäiset merkit taitavat tulla noin 3-viikon jälkeen, jolloin koiratkin kuulemma voivat saada aamupahoinvointia.  Sitä odotellessa  peukkuja pidellen.






lauantaina, lokakuuta 27, 2012

Talvi yllätti kanalanpitäjän

Kuukauden verran on ollut työlistalla talvikanalan tekeminen talliin puolelle, jotteivät kanarouvat ja kukko vilustuisi.  Aina on tullut jotain tärkeämpää edelle ja homma on jäänyt tekemättä.

Eilen aamulla sitten oli jo pari astetta pakkasta ja maa luminen. Olin illalla laittanut kanalan luukun kiinni ja luukun eteen melko löyhästi styrokslevyn.  Kanat ja kukko olivat aamulla hyvin kiukkuisia, kun eivät päässeet ulos ja pärpättivät aamupuuronsa äärellä melko kovasti.  Niin, keitän joka aamu kanoille neljän viljan puurot, jotta aamulla saavat jotain lämmintä massuunsa.

Kylmä oli yöllä varmaan ollut, koska vesiastia oli kevyessä jääriitteessä, mutta en ollut huolissani rouvien hyvinvoinnista. Porukka nukkuu yönsä kahdessa kasassa, toisessa kolme nuorikkoa ripirinnan heinäpäälin päällä ja toisessa kukko ja isommat rouvat ikkunalaudalla, joten ne ovat varmasti lämmittäneet toisiaan yöllä mukavasti.

Illalla olimme vieraisilla ylämökillä Kaken ja Arskan sekä Wilman luona (aivan ihanaa savustettua lohta, njam) ja kovasti pohdin kanalan lämpötilaa ja silloin tuli tietenkin puheeksi, että seuraavaksi yöksi on luvattu jopa -8C, jolloin kanaset kyllä olisivat liian kylmässä siellä lämmittämättömän kivinavetan päässä.  Päätin evakuoida kanat hevostallin puolelle vaikkei siellä vielä olekaan varsinaista verkkohäkkiä tehtynä.

Ei kun tuumasta toimeen ja otsalampun kanssa kanalaan.  Ikeasta ostettu muovinen ruokasäiliö lattialle ja ensiksi ikkunalaudan nukkujat astiaan.  Kukko protestoi koko kantomatkan erittäin äänekkäästi herätystään ja muovilaatikkoon pakkaamista vastaan.  Melko huvittavan kuuloista tuommoinen kukon kiroilu pimeällä kylätiellä.

Toinen satsi nopeasti lootaan ja uusi reissu.  Nuoret kanaset olivat ihan hipihiljaa koko matkan.  Sitten hiukan ruokaa ja vettä kanoille ja illanviettoa jatkamaan.

Porukka ihmettelee uutta sijoituspaikkaansa

Kohta lähden ihmettelemään, minne tallissa kanat ovat päättäneet majoittua.  Varmaan varsin ilahduttavaa, mikäli ne ovat päättäneet pomppia (ja kakkia) ukkokullan työkalujen päällä.

Lisäys: siellähän ne kaikki istuivat karsinan väliaidalla ja työkalut olivat turvassa.

keskiviikkona, lokakuuta 10, 2012

Tsekinmaalla

Agilityn MM-kilpailumatka on alkanut tulla jo melkein traditioksi.  Aina lokakuun alussa meitä on pieni, mukava porukka, varaamme yhdessä hotellihuoneet ja vuokra-auton ja lähdemme viettämään hullunhauskaa viikonloppua huippuagilityn parissa.  Aina ennen matkanjohtajana on ollut Ari, mutta nyt hänen oli tehtävä vaikea päätös jättää matka väliin. Se olikin ainoa asia, joka varjosti mieltämme kun tapasimme Hki-Vantaan lentokentällä viime torstaiaamuna 7 pintaan.

Maija tuli edellisenä yönä Myrkystä ja pienten käynnistysvaikeuksien jälkeen pääsimme aivan ajoissa Hki-Vantaan liikkuvan poliisin toimipisteeseen hakemaan typykälle passin ja niin pääsimme tapaamaan muita matkalaisia lähtöaulaan. Meitä oli yhteensä 7 henkeä ja olimme varanneet lennot Prahaan ja sieltä matka jatkuisi Libereciin pikkubussilla.

Pilvilinnat sykähdyttävät aina lentokoneen ikkunasta katsottuna

Kisapaikka löytyi kohtuullisen mukavasti. Kävimme matkalla lounaalla jossain paikallisessa pikkukuppilassa, ruoka oli hyvää ja palvelu ystävällistä, vaikka emme aluksi keksineet mitään yhteistä kieltä.  Loppuruokailun aikana kuulin, että saksaksi olisi voinut kommunikoida, mutta eihän sitä kehdannut enää, kun kaikki olivat alunperin kertoneet, että emme osaa saksaa.

Kiva, punainen vuokra-auto - sinne mahtuu sisään ja sen löytää helposti.
 Halli oli iso ja hieno.  Hassua oli, että emme saaneet rannekkeita, van lippuja piipattiin aina viivakoodin lukijalla ulos- ja sisään mennessä.  Tämä ei onneksi aiheuttanut kauheita ruuhkia. Hallista ja kilpailuista etukäteen annettu info oli kunkin kilpailupäivän lajit, päivän alkamisaika ja 0,5l oluen hinta. Melko riittävää. 

Ensimmäinen kilpailu: Suomen joukkue jo näkyy, valmentajana tänä vuonna Huotarin Pete

Uutta oli, että jo torstaina oli ensimmäinen kilpailu: maksien joukkue-hyppyrata.  Suomen joukkueessa kisasivat Jaakko Suoknuuti/Zen , Pirjo-Yli-juuti/Grim, Juha Orenius/Gaia ja Jouni Orenius/Neela. Kaikki saivat tuloksen, mutta sekä Pirjo että Jouni saivat viisi virhepistettä, joten Suomi oli hyppyradan jälkeen sijalla 12.

Meidän hotellimme oli aika lähellä hallia, jotain 2 km, ja siellä oli pääosin ruotsalaisia ja suomalaisia kisaturisteja. Tuskin siellä mitään muuta väkeä asui kuin agilityturisteja. Hotelli oli siistin oloinen ja päätimmekin mennä ensimmäisenä iltana sinne illalliselle.

Ruoka oli ihan ok. Ensimmäinen ilta meni aika lailla hirnuessa.  Pääosassa olivat varsin lukuisat kalansilmäobjektiivilla otetut valokuvat joukostamme. Alla olevassa kuvassa on hieman muiltakin päiviltä kuvia, mutta ehkä kuvasta ymmärtää, mikä meitä nauratti. (Väsymyksellä lienee osuutta asiaan ja se voi selittää, jos lukijaa ei naurata.)

Kalansilmänäkökulma agilityväestä.
Libereciä emme valoisaan aikaan toisenakaan päivänä nähneet kuin sen lyhyen vilauksen, kun kävelimme hotellilta halliin.  Matka oli mukavan pituinen, minulta kesti noin 20 min kävellä hallille - Maijalta noin 10 min.

Sitruunanväriset talot olivat siellä päin aika tyypilliset. Kivoja väripilkkuja.
Päivä meni tosiaan hallilla joukkuekisoja seuraten. Valitettavasti Suomi ei ihan kärkisijoilla ollut missään säkäluokassa ekan päivän jälkeen ja se ehkä hieman latisti suomalaiskatsomon tunnelmaa. Kovasti kuitenkin huudettiin ja hurrattiin. Kurjaa oli se, että tulospalvelu käsitteli kilpailut aivat erillisinä eli tuloksista ilmoitettiin toisella radalla vain sen radan tilanne, joten emme päässeet kokonaiskilpailun tuloksista aluksi selville kuin kiikarilla toimitsijan ruutua olan yli lurkkien.  Lopussa sitten jo laskimme itse tulokset ja pysyimme paremmin kärryillä.

Illalla kävelimme hotellin lähistöllä etsien ruokapaikkaa ja meidät neuvottiin erään hotellin pizzeriaan. Siellä oli tietenkin suomalaisia, jotka siirtyivät meidän seuraamme.  Paikka oli aika resuinen, erityishuomion saavat vihreää valoa loistavat kattolamput, jotka saivat ruuan kuin ruuan näyttämään hirvittävältä. Pizzat olivat kuitenkin kuulemma erinomaisen makuisia.

Tällä kertaa saimme nauraa koirien tyhmyydelle ja edesottamuksille.  Taas oli hysteriaa ilmassa.

Kolmantena pävänä päästiin sitten jo yksilökilpailujen makuun.  Ihmettelimme hieman, että minien joukkuekilpailun agilityosuus oli vielä kesken ja silti yksilöhyppykilpailu oli aikataulussa ensin.  Suomalaisia tietenkin harmitti myös Sinin ja Sonicin kohtelu. Pari on kisannut mineissä jo jonkin aikaa ja karsiutunut mininä kilpailuihin, mutta se ei saanut osallistua minien kisaan, vaan tulkittiin mittaamatta mediksi. Tämä siksi, että ko. pari on kerran aiemmin ollut MM-kisoissa mediluokassa. Kaikki muut koirathan mitattiin ennen kilpailuja.

Hyppyradan yksilökilpailujen jälkeen kaikki muut suomalaiset olivat joko hylättyjä tai melko kaukana kärjestä. Jaakko ja Zen jäivät päivän päätteeksi sijalle 4.  Ostin ennen matkalle lähtöä uuden kameran ja kuvasin jopa jonkin verran videoita, täällä Jaakon hyppyrata.

Illalla porukastamme löytyi halvasta oluesta (alle 2€ muki) huolimatta kuski ja ajeltiin keskustaan illalliselle.  Kysyimme neuvoa hyvästä ruokapaikasta paikalliselta kultaisenoutajan kävelyttäjältä ja paikka oli viihtyisä ja ruoka hyvää. Nauraen meni sekin ilta, kyllä tuli taas runsaasti ikää lisää reissun aikana.

Mattoni taisi olla paikan nimi, suosittelen!




Pieni tihkusade kiillotti öiset kadut.
Sunnuntaina olimme hallilla vasta 8:30, muina aamuina puoli tuntia varhemmin.  Hiukan sataa tihuutteli, joten pääsimme autolla hallille. Vuorossa siis viimeinen kilpailupäivä ja yksilöiden agilityradat.  Mineissä kukaan ei saanut tällä kertaa kahta hyväksyttyä rataa, harmin paikka. Medeissä minikoirakkomme Sini ja Sonic jäivät sijalle 10, joten mitalihuumaa emme päässeet kokemaan.

Suomalaisen Jarin ja Frodon kaikki aiemmat radat olivat päättyneet hyllyyn, ensimmäinen hyväksytty rata tuli medien agiltyradalla ja mieleen nousi haikea tunne, kun tiesi tämän loistavan parin olevn viimeistä kertaa arvokilpailuissa radalla.

Maksien kärki oli kova, ensimmäistä kertaa kilpilujen historiassa oli oletettavaa, että hyppyradan paras voittaisi myös kokonaiskilpailun. Jaakko jäi agilityradalla tasan 2 sekuntia voittajalle, mikä kertonee aika hyvin voittajakoirakon tason. Lopputuloksissa Jaakko oli sijalla 6.  Maksien agilityradan viimeiset koirakot kuvasin videolle, joka löytyy täältä.

Kyllä kieltämättä hieman harmitti, että pääsimme ensimmäistä kertaa todistamaan, että Suomi ei saa agilitystä yhtään MM-mitalia.

Illalla pääsimme taas autoillen keskustaan ja löysimme opastettuina taas ihan mukavan ravintolan.  Tosin perunakroketit olivat hieman vallattomia, mutta ruoka oli hyvää ja paikka taas ihan viihtyisä.

Näkymän ravintolan ikkunapöydästä.

Ravintola sisältäpäin.

Tuija kurkkii "minkoffinin" (jälkiruokaleivos) läpi maisemia.
Maanantaina kello herättikin jo 5:30 ja suuntasimme lentokentän kautta ihailemaan Prahaa. Kuvat puhukoot puolestaan.

Posetiivinsoitto ei ole vaikeaa, kääntää vaan kammesta oikeaan suuntaan.

Koruja napeista vai nappien näköisiä koruja?

Iloisia magneetteja.

Soma Prahan ladyjen kauppa.
Lounaalla sai piirtää seinään!
Maikin tevehdys jälkipolville,

Kristallia...

...lasia

Hääkuvauksessa

Ihania vanhoja taloja

Lisää lasitaidetta

Lisää vanhoja kauniita taloja

Juutalainen hautausmaa (jonne emme päässeet juutalaisten juhlapyhän vuoksi)

Katusoittajia

Kerjäläisiä
Pian nousemme taivaalle ja lähdemme kotiin

Tsekki oli positiivinen kokemus, hinnat pöyristyttävän halvat (ravintolaolut 1€, hotelliyö aamiaisineen 15€, hyvän illalisen juomineen sai 10€ hintaan), palvelu hyvää, maisemat ja kaupungit kauniita.  Tuonne pitää mennä ajan kannsa uudelleen!

torstaina, syyskuuta 20, 2012

Pässinpäiden sunnuntai

Syksy, sumuiset aamut ja punaiset ilta- ja aamuruskot ovat tulleet.  Syyskuu on jo lähes ohi ja kohta puolestaan on jo talvi. Luonnon ainainen kiertokulku on lohduttavaa, kun tavallaan tietää aina, mitä on odotettavissa.
Iltaruskot ovat henkeäsalpaavan kauniita.

Viime sunnuntain pääroolissa olivat erilaiset karkaavat pässinpäät. Ensin kämmäsin Marilynin fleksin kanssa sen juututtua aitatolppaan siten, että lukko kliksahti auki ja riemastunut Marilyn livahti läheisen puimalan alle jyrsijäjahtiin.

Suraavaksi paikalle sattui ihmis-pässinpää, joka tuli hevonpaskan ajoon pyhävaatteissaan, riemastui siitä, että työtä olisi ollut muuallakin kuin traktorin kopissa ja suhautti tiehensä autonrenkaita kuluttaen.

Seuraava pässinpää oli sitten Marilyn, joka palasi metsäreissultaan ja meni, hassu, talliin sisälle.  Oli melko helppoa laittaa tallin ovi kiinni ja ottaa harmistunut karkulainen kiinni.

Iltapäivällä soi puhelimeni ja viestinä oli, että kesäpässit olivat lähteneet aitauksesta tutustumaan lähitienoisiin ja olivat läheisen kesämökin kasvimaalla kaaleja vahtimassa.  Juuri aamupäivällä kävimme Disan kanssa antamassa niille ylimääräiset annokset viljaa, jotteivät ne lähtisi karkuun.

No, kaikki taitavat paimenkoirat tai niiden omistajat olivat muissa hommissa, joten otin Disan autoon ja ajelin tapahtumapaikalle.  Näky oli kyllä tragikoominen - 20 pässiä makasi täysin tuhotun kasvimaan päällä kuin junttapullat ja ihmisvoimin niiden liikuttaminen oli ollut aivan turhaa.  Jukuripäät tekivät aivan mitä lystäsivät.  Ruusupavut, kaalit ja kasvimaan pienet, somat aidat olivat saaneet kyytiä pässilauman toimesta.

Disa sai kuin saikin pässit liikkeelle ja ne juosta kipittivät apilapellon halki suoraan portille päästäkseen takaisin kotiaitaukseen. Olin aika ylpeä Disasta, kun siitä kuitenkin oli hyötyä paimennuksessa.  Ilman koiraa pässejä ei kyllä olisi liikutettu yhtään mihinkään.

Harmittaa kyllä kasvimaan omistajien puolesta, kun koko kesän työ ja ilo syyssadosta meni pässien suihin. No, tätä kirjoittaessani on puolet isoimmista pässeistä jo "valmisteltu" puolestaan ihmissuihin pääsyä varten. Toinen puolikas lähtee tänään.  Yksi onnellinen pääsee siitospässiksi, muut pataruoaksi.

Pässit aamulla aitauksessaan

Disa on juuri siirtänyt pässit, että sain ruoat jaetuksi. (Vain yksi ämpäri kaatui pässien törmäillessä.)

Selvästi itseensä tyytyväinen koiraneito.

------------------------------------------------------------

Syyskuuta on varjostanut rakkaan Laura-tädin poismeno. Olen kuitenkin helpottunut, että hän pääsi sairauden lopullisesti voimistuttua nopeasti ja kivuttomasti rauhaan.  Ihailin hänen tyyneyttään hyväksyä tilanne.  Onneksi oli aikaa käydä istumassa sairaalassa hänen vuoteensa vierellä juttelemassa ja jakamassa hänen ajatuksiaan lopun lähetessä.  Huomenna on siunaustilaisuus.

Syksyn viimeinen ruusu

torstaina, elokuuta 23, 2012

Kun saapuu syys...

Ai hurja, on jo elokuu lopuillaan.  Kesä (tosin aika sateinen kesä, mutta kesä kumminkin) on suorastaan vilahtanut menemään ja nyt voi sanoa, että syksy on jo ovella.  Tavallaan odotan syksyn pimeitä iltoja, kylpytynnyriä kynttilänvalossa ja sumuisia, kuulaita aamuja, jolloin on ihanaa pysähtyä hetkeksi kuuntelmaan hevosten heinänrouskutusta.

Silti on toisaalta haikeaa, kun kesä on ohi.  Lämpimät, aurinkoiset, leppoisat ajat ovat ohitse ja kohta täytyy taas alkaa sovitella vihattuja sukkia jalkaan. Syksyn jälkeen talven oravanpyörä on taas varmaan aika raskas: lähdet töihin ja on pimeää, palaat töistä ja on pimeää.

"Mitennii oon muka ollut koko yön pää heinäpaalin sisällä?"

Tein pitkästä aikaa taas Joensuuhun työmatkankin ja pomo ehdotti, että ajelisin vaihteeksi Parikkalan kautta kotiin ja pysähtyisin katsomassa patsaspuistoa.  Se onkin melko erikoinen, ehkä jopa huikea, yhden miehen elämäntyö. "Suomen maailmanlaajuisesti tunnetuin ITE-taiteen teoskokonaisuus sijaitsee Koitsanlahdessa, Parikkalan kunnassa. Veijo Rönkkösen (1944-2010) yli 50 vuotta kestäneen taiteellisen työn tulokset, lähes 500 moni-ilmeistä ja -aiheista betonipatsasta, houkuttelevat vuosittain Patsaspuistoon tuhansia kävijöitä ympäri maailman." 

Napsin kännykkäkamerallani muutamia kuvia sadatellen sitä, ettei parempi kamera ollut matkassa. Erikoinen nähtävyys ja varmaan aika erikoinen tyyppi näitä ollut väkertämässä.  Ja jos tyyppi ei ole ollut erikoinen niin ainakin hän on ollut melkoisen tuottelias.
 

Melkoinen voimisteluryhmä!




Nämä pöllöt voisi viedä jopa omalle pihalle.

Etenkin tämä sammakko olisi halunut takin alle, mutta oli aika iso kuskattavaksi.
Pienen kesäflunssankin onnistuin saamaan ja tämä viikko onkin mennyt etupäässä nukkuessa.  Oikeammin pitäisi kai sanoa "nukkumisen yrittämisessä", sillä kova, hakkaava yskä ei oikein antanut pariin päivään lepoa.  Onneksi se päätti siirtyä jonnekin muualle, joten ehkä tästä pikku hiljaa taas pääsee kuntoon ja jaksaa tehdä omia, kivja juttujaan.

Kukko muuten on kasvanut mieheksi ja kiekuu ja polkee kanalaumaansa aika lailla innokkasti.  Siitä on tullut melko komea poika. Alla siis kuvassa etualalla, jos joku ei tunnista kukkoa heltasta ja ryhdistä. Paljon on värityskin muuttunut iäi karrtuessa, sama tyyppi on siis ylätunnisteen kuvassa äärimmäisenä oikealla.
Kukon nimeksi päätin antaa "Mahti", koska hain se Ahdin nimipäivänä.

Kanojen nimeäminen on muuten ollut yllättävän vaikeaa.  Vain nuo mustat pikkukanaset ovat saaneet nimet, toinen on Juolukka ja toinen Mustikka, mutta 3 muuta kanaa ovat vielä vailla nimiä, kun en ole keksinyt mitään sopivaa.  Kaksi kanoista munii nyt, joten saamme 2 munaa päivässä. Ihania, keltaisia, maukkaita kananmunia. En ymmärrä, miten olen tähän asti pärjännyt ilman omia kanoja!

---

"Toivoisin sinunkin muistelevan
päiviä kesämme kaunehimman.
Aurinko hymyili suloisemmin,
rinnallas armahin, kun astelin.

Kauan tuo kesämme kestänyt ei,
pois halla sen kukkaset vei.
Kesästä jäljelle jäi muisto vain,
polttava kaipuu nyt on rinnassain.

Ken muistoja mielessään kantaa,
paljon hän voi omistaa;
ei niitä voi toiselle antaa,
ne syömeen kätkeä saa.

Kun saapuu syys,
niin lehdet puiston
se hehkumaan saa loistoaan
kuin ikävyys,
mi kauniin muiston
voi synnyttää,
vaik suru jää.

Hetken lehdet nuo vielä hehkuu;
on loisto tuo jo viimeinen.
Ovat muistojemme lehdet kuolleet,
ne mennessään vei tuulonen.

(Levyttäneet: Olavi Virta, Henry Theel, Vieno Kekkonen, Tapio Heinonen, Eino Grön, Pasi Kaunisto, Arja Saijonmaa)"