Lits ja läts - riks-raks ja poks...

... siinä tämän loppuelokuun äänimaailma.

Lits ja läts kuuluu jatkuvasta sateesta.  Välillä sataa ihan kuin joku kaataisi ämpäristä vettä ja välillä paistaa hetken. Kyllä on erilaista kuin helteiden aikaan. Aikansa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin.

Uhkaavat pilvet nousevat taivaanrantaan tämän tästäkin

Riks-raks ja poks on puolestaan se ääni, mikä kuuluu, kun hevoset päättävät painella aidoista läpi.  Oma laidun on pitkää ja kuivaa heinää ja ympärillä on vihreää ja maittavaa uudelleenkasvanutta heinäpellon pohjaa.  Arvata saattaa, kumpi on maistuvampaa.  Aidassa kiertää 3000V sähköä, hevonen laittaa silmät kiinni *tämä kirpaisee vain hetken* ja hyppää.  Samalla räsähtävät vanhat aitatolpat poikki ja kaatuvat kuin korttitalo ikään.  Siinä sitä on hiukan työmaata taas tarjolla.

Viimeisen viikon aikana olen palauttanut ne aitaukseensa noin kerran päivässä, poikkeuksena se, että toissapäivänä noudin ne kaksi kertaa vajaan kilometrin päästä makustelemasta ja eilen kolmasti.  Aina kohtaaminen on ilahtunut: "Ai, ookko säkin täällä? OIKEESTI, sulla on leipää kanssa! JEE!"  Olen korjannut sitä aitaa viimeisen viikon aikana arvioilta 7 tuntia ja aina lopputulos on sama: työhuoneeni ikkunan alta kuuluu riemukas töminä, kun tammat kirmaavat kohti vihreämpää ja maittavampaa heinää. Sellaista se on, kun pitää hevosia omassa pihassa - välillä saa liikuntaa ihan ilman ratsastustakin.

Eilen sitten lopulta luovutin ja laitoimme niille ruokintatelineeseen kuivaheinäpaalin ja rajoitimme hevosten alueen vain pieneksi tarhaksi.  Ne saavat nyt hetken aikaa olla siinä, josko karkailuvimma unohtuisi tältä erää. Katsotaan sitten hetken kuluttua uudelleen, kun olen vaihtanut vielä muutamaan paikkaan uudet langat, miten nämä pysyvät aidoissa. Se muuten on pakko sanoa, että aika vähällä kiukulla olen säästynyt - tämä nyt vaan on tällaista ja kiukuttelemalla se tuskin miksikään muuttuu.  Lisäksi aidankorjaussessiot ovat onnekseni osuneet lähinna ei-sateisille jaksoille päivää.

No, onneksi elo ei ole pelkästää kotinurkissa pyörimistä.  Viime viikolla pyörähdimme ystäväpariskunnan kanssa päivän Tallinnassa.  Suunnitelmissa oli merimuseon katsastus satamassa, Karnaluks-käsityötarvikekauppa, tv-tornissa pyörähdys ja luonnollisesti "perushankinnat".

Merimuseo oli hieno, ajatuksella rakennettu paikka.  Siellä varmasti viihtyvät yhtä hyvin aikuiset ja lapsetkin.  Oli torpedolla ampumissimulaatioita, pienoismalliveleillä ajelua, sukellusvenesimulaattori, lennokkien rakennusta.  Sisällä valtavassa museossa oli iso sukellusvene, jonka sisällä luonnollisesti pääsi käymään.  Nämä vain muutamia mainitakseni.  Käymisen arvoinen paikka!

Museohallin valaistus on hieno, se tekee monista jutuista vielä kiehtovamman näköisiä.

Monta jutuua haluaisin kokeilla, mutta mieluusti en sukellusveneilyä.  Liian ahdasta.

Vanhan ajan merimiespukuja sai myös kokeilla päälleen.  Me ei uskallettu.  (Kirppukammo)

 Merimuseosta matka jatkui läpi sateisen Tallinnan Rocca el Mare -kauppakeskukseen, josta haettiin vain määrättyä teelaatua ja syötiin maittava lounas.  Muuten kauppakeskus oli liian moderni meidän makuun, joten jatkettiin matkaa.  Karnaluksiinkin tehtiin vain täsmäisku, muuten sinne oli taas jääty vaikka kuinka pitkäksi aikaa äimistelemään tavaran paljoutta.

Pyörähdimme myös tv-tornilla, mutta ilma oli niin harmaa, että päätimme jättää ylöspääsymaksun maksamatta.  Tuskinpa sieltä ylhäälta mitään ihmeitä olisi näkynyt sateisen ja harmaan taivaan vuoksi. Ensi kerralla sitten on taas jotain katsastettavaa.

Vielä pyörähdimme kaupan kautta ja sitten olikin päivä täynnä.  Tallinnaan on kyllä sujuvaa ja mukavaa mennä omalla autolla, jonoissa seisoskelu jää aika minimiin ja tuliaisia voi tuoda ilman kärryjen perässä raahausta.

Laivalla pienet kuohuvat päivän kunniaksi kuuluvat asiaan!

Takaluukkuun mahtuu monenmoista pikku tuliaista.

 Tästä se taas jatkuu, syksy ja pimeät illat.  Täytyy käydä jossain vaiheessa täydentämässä kynttilävarastoja, kohta niitä voi taas sytytellä iltojensa iloksi tuikkimaan.

Se on loppu nyt!

Jaa  mikä?  No lomautus.  Huomenna, perjantaina, saan taas suunnata konttorille ja aloittaa oikeat palkkatyöt.  Aluksi kuulemma pehmeä lasku eli kolmepäiväinen viikko, mutta onhan sekin hyvä juttu.  Kovasti odotan, että työkaverini Eijakin pääsee remmiin, mutta kuulemma ensin alkuun on töitä vain minulle.  Rehellisesti sanottuna en ole valtavan innoissani, koska lomailu nyt vaan on niin mukavaa.  Järki kuitenkin sanoo, ettei näinkään olisi voinut ainakaiken jatkua, joten aikuinen ja järkevä minä on kovinkin tyytyväinen.

Parisen kuukautta tässä on tullut siis lomailtua ja lähes koko ajan on ollut hellettä.  Helle loppui eilen ja se kyllä on helpotus.  En ole jaksanut tehdä mitään sisähommia kunnolla, talon siisteys on suorastaan räjähtänyt käsiin.  Eilen siivosin useamman tunnin ja sain vain pari huonetta siedettävään kuntoon.

 Tänä kesänä on ollut muutamia melko rakkoja ukkoskuuroja, viime aikoina lähinnä öisin.  Se on Disalle kovin raskasta, kun pitää istua sängyssä pääni vieressä, läähättää ja pyörittää silmiä ympäriinsä. Hieman se toki haittaa omiakin yöunia, mutta yllättävän hyvin tuohon ja jyrinäänkin tottuu.

Luonnollisesti olemme ukkokullan kanssa viettäneet hellepäiviä mieluiten uudella rantatontillamme.  Nyt on vierasmökki saatu pääosin valmiiksi, joten viime viikkoina olemme vain lueskelleet, nauttineet ruuasta ja uineet.  Todella loman tuntua, en ole vuosiin lukenut niin monta dekkaria enkä uinut niin paljon kuin tänä vuonna.

Kleppa nauttii loikoilusta varjossa lähellä rantaa

 Koirat ovat oppineet Halkjärven tontin rajat hyvin, ne pysyvät mukanamme koko ajan ja kun otan päivätorkut aurinkotuolissani ne nukkauvat tuolin alla tai vieressä yhtä sikeästi.  Tonttimme lähellä asustaa harmaahaikarapariskunta ja niiden liikkeelle lähtö järvelle saa koirat välillä ihan suunniltaan.  Disa on kerran hypännyt laiturilta aivan umpsukkelukiin innostuessaan juoksemaan lentävien pitkäkoipien perään.

Pinei muutos kodin eläinkannassa tapahtui (lopultakin!), kun sain vaihdetuksi kukkomme sävyisempään.  Nyt kanatarhaa hallitsee splashed white -värinen tyrnäväläiskukko, joka ei tule kannukset edellä kimppuun.  Se katselee varsin maltillisesti vierestä, kun tuon kanatarhaan ruokaa ja keräilen munat pois.  Vanha kukko alkoi olla jo varsin pelottava, se hyökkäsi kimppuuni aina kannukset ojossa ja reiteni ovat edelleenkin aivan mustelmilla sen hyökkäysten jäljiltä.

Kukko sai nimekseen Sylvesteri, koska hain sen Sylvin päivänä kotiin.

 Tänä vuonna saamme nähä superkuun kolmen kuuna peräkkäin: heinä-, elo- ja syyskuussa.  Kuu on kyllä yllättävän valaiseva, kun se suurena möllöttää taivaalla.

Elokuun superkuu kurkistelee ohuiden pilvien lomasta.

Nyt on kyllä syytä lähteä päivän touhuihin, vapaata ei ole paljon jäljellä...