Kohti aikuisuutta?

Päivät menee vauhdilla kuin syksyn tuuli. Ratsastelu on jäänyt hieman vähemmälle, varmaan osittain kaverin puutteestakin (Félagi ontuu vieläkin hiukan) on jäänyt viikolla ratsastelu ja osittain siksi, että olen tehnyt koirien kanssa iltahämärissä pieniä metsälenkkejä - muutama kilometri minulle ja Kleolle sekä Marilynille, Disalle hieman pitempiä lenkkejä.  Vanhuskoira ei juuri reitiltä poikkea, tulee vain nuuskutellen minun jälkiäni.  Disa pistelee siksakkia metsässä. Marilyn varmaan pistelisi pitempiäkin matkoja, mutta sitä olen pitänyt remmissä.

Paimentamassakin piipahdettiin viime sunnuntaina - Disa katseli taas tarkkana vanhemman koiran oppeja. Sen verran lampaat arastuttivat, ettei se mennyt sekaan, katseli vaan sivusta. Mielenkiintoista nähdä, miten paljon paimekoira voi oppia katsomalla toisia koiria. Pitää varmaan kuskata jatkossa sitä katsomaan joidenkin hyvien tyyppien agilitytreenejä.  Noinkohan sitä uskaltaa omiin treeneihin ottaa ikinä katsomaan, mitä me räpelletään Marilynin kanssa. Heh

Katse tarkkana, kun aikuiset tekee.

Se saa jo  lampaita hiukan liikkeelle - vaikka ei ymmärräkään, mistä siinä kehutaan.

Allaoleva kuva on otettu viikolla, molemmat korvat ovat jo nousseet terhakasti pystyyn ja tyypille on kasvanut jalat niiden pienten pallojen tilalle, jotka sillä oli pienempänä. Pennun pullerovatsaakaan ei niin hirveästi enää ole. Terhakka ja nauravainen Disa on aina, paitsi silloin kun se nukkuu. Silmänympärysten väritys saa typykän näyttämään siltä, että sillä on uniset pussit silmien alla.

Ikää pikkuisella on siis noin 16 viikkoa.

Jahas, pitänee mennä tyhjentämään ja täyttämään tiskikone - karvariiviöt tulevat päivähoitoon, kun peikko menee töihin ja se nuorempi karvalapsi on kova tiskaamaan...

Päivähoitohommat jäänee jatkossa vähemmälle, koska peikkolapsi löysi netistä mummonmökin Raaseporista ja päätti muuttaa sinne. Päättäväinen kun on, niin hankki itselleen myös työpaikan sieltä suunnalta ja lähiaikoina voitte löytää peikkotytön Karjaalta kaupasta.  Siellä se luultavasti piakkoin sujuvalla ruotsinkielellä selittää kynttilälyhtyjen, kattiloiden ja kumisaappaiden ominaisuuksia ja hintoja. Illat se sitten lämmittää pönttöuunia ja juoksuttaa koiria metsässä tai ne sitä.

Pojankin duuni vakinaistettiin, joten varmaan kohtapuoleen alan saada pitää palkkani ihan itse - jos ei satu peikolta polttopuut loppumaan. Tupakkiröökin poltonhan se kuulemma jo lopetti, kuinkakohan pitkäksi aikaa? Pitäisiköhän minunkin alkaa hiljakseen aikuistua, kun lapsenikin ehkä sen joskus tekevät?

---

Peikkolapsi soitti juuri ja pyysi hakemaan ne koirat sieltä työmaalta, koska oli unohtanut kääntyä meillepäin.  Moottoritiellä sitten yhtäkkiä huomasi, että takaluukusta pilkistelee neljä pystyä korvaa.  Vanhuus ei tosiaan tule yksin sillekään, se tuo dementiaa tullessaan.

Lauma luo turvaa

Olin viime viikonloppuna Ísingin kanssa Talli Hestbakkin järjestämällä syysvaelluksella. Ratsastimme isona laumana Kärkelän ruukkitallille ja takaisin. Hevoset yöpyivät ulkona lähellä ruukkitallia olevan yksityistallin siisteissa tarhoissa. Itse ajelin lauantai-iltana kotiin kylpemään tynnyrissä ja syömään hyvää (itse tekemääni) lihapataa vieraiden (=tuttujen) kanssa.

Minun ja Ísingin viikonlopun vietto alkoi jo perjantaina, kun Satu tuli hevoskopin kera hakemaan meidät Lasolaan. Olin ajatellut lastauksen menevän hyvin, koska Ísing on kuitenkin kulkenut tänä vuonna kerran aiemminkin kopissa ja silloin kaikki meni hyvn. Mikään kokenut maailmanmatkaajahan se ei ole: 2*Ypäjällä näyttelyssä, kerran Hestbakkissa kursseilla ja töltti-esikoulussa Annikan luona se on 8-vuotisen hevoselämänsä aikana ollut eli 8 kertaa se on matkannut kopissa.

Toisin meinasi käydä, hyvän lastausalun jälkeen otus veti yhtäkkiä niskansa lukkoon ja kiikutti meitä molempia naisia vuorollaan pitkin tallinpihaa kuin märkiä rättejä.  Satu alkoi jo sisuuntua ja väsyä moiseen turhaan puuhaan ja kertoikin minulle vähemmän hienotunteisesti mielipiteensä senhetkisistä hevostaidoistani, kun roikuin hevosen narunjatkeena kuin tyhjä perunasäkki. Taisi sanoa tyhmäksi tai naurettavaksi tai jotain. Harva meikäläiselle uskaltaisi noin sanoa, mutta pysähdyin hetkeksi miettimään ja totesin välittömästi ystäväni olevan oikeassa. Hengitin hetken syvään ja totesin hiljaa mielessäni: "Olet pomo, hevonen ei ole". Viiden minuutin kuluttua Satu sai jo sulkea takasiltaa ja hän pääsi matkaan. Tärisin onnesta ja kiittelin Satua hyvästä ajoituksesta ojennuksessani. Joka päivä on hyvä oppia jotain uutta.

Muutaman tunnin kuluttua pääsin itsekin matkaan. Ísing oli saanut tallin keskeisimmän karsinan ja  potkiskeli siellä riemukkaana seiniä ja huuteli tervehdyksiä ympärilleen heti, kun jokin liikkui. Itse vietin varsin rattoisan ja mukavan illan Sadun ja kumppanien kesken Lasolan vierastalossa. Hieman etukäteen jännitti, miten Ísing jaksaisi kaksi pitkää päivää ja miten oma, kipeä selkäni reagoisi 4-tuntisiin ratsastuspäiviin. Säätiedotus onneksi näytti mukavia ilmoja, joten oli odotettavissa, että kaikki menisi ainakin sen suhteen nappiin.

Lauantaiaamuna yhdeksän pintaan alkoi tallinpiha täyttyä innokkaista lähtijöistä, olipa joukossa lähes yli-innokkaana ystäväni Kaisakin, jonka olin saanut houkutelluksi matkaan. Kaisa sai ratsukseen luotettavan ja kauniin Siglirin, joten saisi varmasti nauttia reissustaan. Lähtijät jaettiin kahteen ryhmään, hitaisiin ja nopeisiin, joiden välillä ei saisi tehdä vaihtoja ja ikäväkseni jouduin eri ryhmään Kaisan kanssa. Ísing luokiteltiin nopeaksi hevoseksi, joka sai paikan ryhmän etupuolelta. Arvelin tammuskan olevan päivän loppupuolella vauhdiltaan aika loppujoukoissa, koska sillä ei ole koskaan aiemmin ratsastettu yli 2 tunnin lenkkiä, mutta eipä tuota kannattanut etukäteen surra.

Siististi ja nätissä jonossa innokas joukko lähti taipaleelle.  Ísing ei malttanut ensimmäiseen puoleen tuntiin juurikaan ottaa kävelyaskeleita ja se tanssahteli kootussa ravissa tai laukassa porukan mukana.  Kovavauhtista tölttiähän se ei vielä osaa, joten sen voisimme unohtaa tältä erää. Matkaan lähti 14 ratsukkoa, nuorimmat ratsastajat olivat 13 vuoden paikkeilla ja vanhimmat yli 50-vuotiaita. Alkumatkasta porukkaan liittyi vielä suloinen 10-vuotias hiirakkoruuna Wiskey ja kirkassilmäinen ja iloinen ratsastajatyttönen Linda, joten porukan koko kasvoi 15 hevoseen. Ísing sai heti sieluntoverin tallin vauhdikkaimmasta issikasta Elfvasta, jolla onkin poikkeukselliset pitkät koivet ja vauhdikas luonto. Ripirinnan me ratsastimme Anniinan kanssa ja selvästi Elfvan kuumaa luontoa rauhoitti vieressä samaa vauhtia ravaava Ísing. Kun me menimme laukkaa, meni Elfva hienoa lisättyä tölttiä. Hymy oli herkässä sekä minulla että Anniinalla. Välillä saimme odottaa takana tulevia ja välillä taas he laukkasivat meidät kiinni.  Samalta näytti koko hevoslauma ratsastajineen, onnellisilta ja tyytyväisiltä. Ísingin perässä tuli hiirakko Wiskey, koska nuori ruuna välillä kuumui hieman ja se oli näppärää pysäyttää Ísingin takapuoleen.

Takaa tuleva iso hevosjoukko kuulostaa muuten erehdyttävästi junalta, joten käännyin pariinkin otteeseen katsomaan taakseni, ovatko ratakiskot kaukanakin. Hymyilytti, kun ymmärsin korvieni tehneen arviointivirheen.

Teiden ylitykset ja laukkapätkät menivät sujuvasti. Maisemat olivat mainiot, sää juuri sopiva. Tämän päiväretkemme vetäjä, Biggi, oli tehnyt ison työn saadakseen käyttöömme pikkutien, joka puikkelehti kapean kannaksen läpi ja sen molemmin puolin oli kauniita kesämökkejä, joista jokaista näköjään omistajat rakastavin ottein olivat hoidelleet. Ihmis- ja heppalaumassa näkyi pääosin vain tyytyväisiä ilmeitä koko matkan. Tosin paljon en taakseni nähnyt, koska pääni ei käänny niin hyvn ja Ísing paineli kärkijoukossa kuin vanha maastovetohevonen. Minulla ei ollut mitään ongelmia sen kanssa - se kiihdytti, kun piti ja hiljensi halutessani ja pysähtyikin toiveideni mukaan. Olinpa onnellinen ja ylpeä kasvatistani, joka korvat onnesta vuoroin tötteröllä ja vuoroin sivulle laiskasti roukkuen paineli lauman mukana aivan kuin se olisi aina tehnyt samaa.

Olen varma, että issikka on laumassa onnellinen. Kotisaarellaan ne liikkuvat suurissa laumoissa ja lauma antaa turvaa jäätävää tuulta ja muita luonnonvoimia vastaan.  Viisaimmat ja vanhimmat hevoset johtavat lauman paikkoihin, joissa ruokaa ja suojaa on saatavilla ja tyhmemmät ja nuoremmat seuraavat perässä. Samoin kai on useimpien ihmistenkin laita, laumassa on hyvä olla. Mikäli laumanjohtaja on viisas ja osaa arvioida tilanteet oikein, ei kukaan lähde turhia kapinoimaan, vaan kaikilla on hyvä ja turvallinen olla.

Meidänkin ihmisporukassa varmasti kaikki saivat hetkeksi itselleen palan rauhaa ja onnea ollessaan osana hevos-ihmislaumaa, joka yhdessä vaelsi kauniin maiseman halki ajattelematta juurikaan muuta kuin olemassaolevaa hetkeä. Itselleni ainakin yhteenkuuluvaisuus muiden kanssa oli selvää ja yksinkertaista, ilman turhia ikärajoja. Heppatyttönen on aito heppatyttönen, alkoipa se ikä 5:llä tai 1:llä.

Ensimmäinen päivä oli yllättävän pian ja ilman suuria kipuja ohi. Ísing jaksoi mahtavasti loppuun asti noin 20 km matkan. Kärkelässä saimme todella maittavan aterian, lihaisaa herefordmakkaraa ja salaattia.  Tutustuimme myös vaunumuseoon ja hikiset hevoset saivat hetken hengähtää ennen yöpaikkaan ratsastusta.  Yön hevoset viettivät ulkona, kolmessa pikkulaumassa. Ísing sai kaveriksi Wiskeyn, joka teki todella mahtavia pukkilaukkoja ilmeisesti siitä riemusta, että sai kauniin tytön yökaverikseen.

Sunnuntaiaamu valkeni kauniina.  Porukka oli hieman lauantaista huvennut, 11 ratsukkoa lähti aamulla takaisin kohti Lasolaa. Reitti oli kuulemma lauantaita pitempi ja opaskin oli vaihtunut. Sirpalla on kesämökki Karjalohjalla ja hän pääsi toteuttamaan monivuotista haavettaan ratsastaa tutuissa sieni-, marjastus- ja kävelylenkkipaikoissaan. Enpä ihmettele Sirpan haaveita. Salo-Inkoo -tien ylityksen jälkeen oli edessä pitkät pätkät mahtavia rauhallisia metsäteitä, joissa hevosten oli mukavaa kulkea.

Hestbakkin tuntipollet taisivat tietää tien johtavan kotiinpäin ja kuljimme aavistuksen reippaammin kuin lauantaina. Sää oli lämpimämpi kuin lauantaina ja monille tuli iltapäivän kuluessa melkoisen hiki.  Taukopaikkana oli mukava hiekkaranta, jossa hevoset saivat juoda ja kahlailla rannassa. Idyllistä ja ihanaa.

Kaikki hevoset jaksoivat paluureissunkin hyvin. Issikka on kyllä selvästi omassa elementissään isossa porukassa, kun mennään reipasvauhtisesti eteenpäin. Tällaisessa joukossa ei tyhmyys tiivisty. Paluumatkan varrelle osui mukavia metsäteitä, joilla oli mukava ratsastaa rinnakkain ja jutella samalla maailman menosta kaikessa rauhassa, vaikka hevoset menivätkin reipasta vauhtia. Välillä koko jengi porhalsi iloiseen, mutta hallittuun laukkaan ja luultavasti kaikille tuli illuusio vapaudesta ja hieno kokemus siitä, miten olla osa kaunista luontoa mukavan eläimen ja iloisen ihmisjoukon kera.

Vanha kroppani kyllä alkoi loppumatkasta muistutella olemassaolostaan tavallista enemmän ja epäilin jonkin aikaa leikkimielisesti, että toinen jalkani tipahtaa maahan, jos irroitan jalustimen.  Toisena päivänä Ísingin seurasta ja lähinnä perähevosen paikasta suorastaan kinastelivat sekä Elfva että Wiskey. Wiskeyn ja Ísingin välille oli selvästi yön aikana syntynyt 'vuosisadan rakkaustarina' ja ne kulkivat söpösti ripirinnan ison osan matkaa.

Kun pääsimme Lasolan pihaan, kertoi puhelimeni gps, että olimme taivaltaneet sunnuntain aikana n. 30 km ja olleet ratsailla 4 h 40 min. Hevosetkin olivat aika hikisiä ja onnellisen oloisia. Hestbakkin pitäjä Satu sanoi, että hän on iloinen, että tuntihevosetkin pääsevät joskus todella ylittämään itsensä ja vaeltamaan pitempiä retkiä.  Hevosten  mielelle tekee hyvää pitempi vaellus, jossa maisemat välillä vaihtuvat tutusta ja arkisesta uusiin ja ennenkokemattomiin. Itsestänikin tuntui, että Ísing oli itseensä tyytyväinen, kun peittelin sen talliin nukkumaan. Se haettaisiin vasta maanantaina kotiin. Ihan ok, että hevonen saisi rauhassa levätä ennen kuljetusta.

Lastausopetus oli mennyt perille ja maanantaina Ísing pääsi kyytiin noin 5 minuutin lastauksen jälkeen. Reissu oli ollut meille molemmille antoisa ja opettavainen, vaikka väsyneitä olimmekin ja minulla särki melko montaa kohtaa selästä ja jaloista. Kropalle kyllä teki hyvää kuuma kylpytynnyri sekä lauantaina ja sunnuntaina, koska kävelyni maanantaina oli paljon lähempänä ankkaa kuin tavallista. Siitä viis, uudelleenkin lähdetään, kun tulee sopiva tilaisuus!

---

Laumassa viihtyviä eläimiä on monia, eilen meidän pihalla piipahti lauma maailman suloisimpia karvaisia nakkivartaloita.  Niiden äiti meinasi johdattaa ne heti metsälle, mutta onneksi järki voitti.

Katsokaa tuosta oikeanpuoleisimmasta, miten hurjan isot korvat sillä on! Käyttömalikaan ei yllä tähän. ;)

Noniin, lapset, täälläpäin on METSÄ!

Vireysindikaattori

Disan toinen korva näyttää olevan vireysindikaattori.  Kun sitä väsyttää tai se ei ole aivan varma tilanteesta, toinen korva lopsahtaa alas. Reippaalla ja valppaalla tuulella molemmat korvat ovat pystyssä.

Tämmöinen puoliluppakorvatypykkä, kun väsyttää

Viikonlopun aikana neito on saanut taas melkoiseti virikkeitä. Lauantaina pikkuinen teki minun ja Félagin kanssa ekan ratsastusretken.  Tarkoitus oli mennä meidän ison pellon ympäri ihan kolmistaan: minä ratsailla ja Disa perässä, mutta tilanne muuttuikin yllättäen, kun pellon perältä löytyivät Liisa, Fiinu-shettis, Laura ja Bondi-malinois. Kyllä oli pikkuisen mielestä jännää, mutta reippaana kuitenkin juoksi joko hevosen perässä tai edellä eikä haukkunut kauheasti. Se ei myöskään jäänyt ihmettelemään Bondia, vaan tuli kutsusta heti luokseni.

Félagista olin hieman huolissani, sillä se selvästi ontui hieman ravissa. Se on melko herkkä sille, että kengät ovat löysällä ja saattaa kompuroida ja sekoontua koipiinsa. Ehkä se on hieman kompastunut ja jalka on siksi kipeä. Liikuimme vain reippaasti kävellen ja kotimatkalla, kun poni vertyi kävelystä, jolloin se ei ontunut yhtään - oli ruunapojan ravikin melko puhdasta.

Tänään sitten Kaisa tuli ratsastamaan Félagilla ja se ontui edelleen ravissa.  Harmillista. Sekä minä että Kaisa olimme vielä flunssan jälkeen hiukan puolikuntoisia, joten suosiolla lenkki oli Félagilla nimenomaan käyntiä, mutta nyt se ei kyllä lenkin lopuksikaan vertynyt ihan kuntoon paitsi aivan hetkittäin, kun se pääsin Ísingin rinnalle tai edelle. Disa sai kulkea kanssamme yli kilometrin mittaisen lenkin metsässä ja kyllä oli pätevä pieni koira. Reipaana se juoksi perässämme tai välissääme kuin vanha tekijä vaelluksilla. Kun sitten annoin sen remmiin ukkokullalle, pikkuinen meni mukana mielellään kotiin  nukkumaan.

Parin tunnin torkkujen jälkeen pieni pääsi tapaamaan lampaita. Se se vasta jännää oli. Katsokaa vaikka kuvista.

Ensin Eija näytti lampaita Disalle, kun minä keräsin kiireellä kameraa kokoon, jännää oli

Nyt meni jo häntä suoraksi, mutta kiinnostaa kovasti noi otukset

Eijaa naurattaa pikkukoiran perinjuurin hämmästynyt ilme

Kauheasti kehuttiin, kun toinen katsoi lampaisiin päin

Ilme kysyy hämillään, että mitä mä nyt sit tein oikein, kun ei tullut edes kakka.

Lopuksi Eija ja Ansa näyttivät, miten pitää tehdä

Varmasti yritetään ehtiä toistekin tutustumaan lampaisiin.

Kyllä oli mahtava viikonloppu ainakin tähän asti. Ihanaa olla taas melkein terve. Voi, kun Félagikin kohta taas kopsuttelisi entiseen malliin...

Riemua Riedenissä! Das war mir eine grosse freude... tjtn

Pari viikkoa on hurahtanut vauhdilla jälleen. Pikku-Disa alkaa olla Iso-Disa, korkeus on jo cairnien ohi, vaikka massaltaan se ei olekaan cairnien veroinen, on vielä niin läskilällypulleroinen, ettei paina kovin paljon. Se vaikuttaa nöyrältä terriereiden jälkeen ja on aika nopea oppimaan pikkujuttuja. Paitsi, jos sen mielestä on kivaa tehdä eri lailla. Marilynin remmissä esimerkiksi on ihan pakko aina roikkua, vaikka kuinka kieltelisin ja motivoisin muihin puuhiin.

Viime viikko on jäänyt aika vähiin pennun kanssa, ukkokulta sen on opettanut telkkaria katsomaan siten, että se roikkuu jalkaterän päällä ja järsii nilkkaa. Hauskan ja sovinnollisen näköistä puuhaa.

Olimme nimittäin peikkolapsen, Kaisan ja 11 muun agilityharrastajan kanssa Saksan Riedenissä 'Arin halpamatkoilla'  katsomassa Agilityn MM-kisoja. Oli mukava reissu. Jännittäviä hetkiä katsomossa, kauniita maisemia ja kaupunkinäkymiä ja paljon naurua riitti. Ensi vuoden lähdöstä jo haaveillaan...

Tuli napattua peikkolapsesta useampi kuva, kun se oli tiistain pikkujouluissa saanut toiseen silmään tuollaisen kivan kestomeikin ja päätin sitten koostaa joistakin otoksista tällaisen soman kollaasin:

Peikko keskittyy: unessa ollaan vain ikkunapaikalla lentokoneessa ja miniluokan agilitykisan aikaan

Matkatoveritkin olivat lähteneet tosimielellä katsomaan kisoja, vasta illanhämärissä keräännyimme joko hotellin ravintolaan ja vikailtana kreikkalaiseen ravintolaan täyttämään nälästä huutavia vatsojamme. Ilmeisesti juuri hurjan nälän vuoksi vitsit olivat luokattomia ja silti nauru raikui.

Aamulla kisapaikalle ajellessa taas olimme niin väsyneitä, että juttujen taso oli edelleen samaa luokkaa. Sisäpiirijutuksi kelvannee muistelo: "Ihre Katze, bitte!"

Viimeisenä iltana päätimme ottaa luonnekuvia matkanjärjstäjäämme Aria ajatellen - vähän niinkuin anomukseksi seuraavaa kertaa varten. Se kollaasi on tässä:

Saas nähdä, varaako Ari meille ensi vuodeksi Ranskaan hotellipaikkoja ollenkaan - ja varaako samasta hotellista, missä itse asuu. Luultavasti, kun löytyy itsekin kuvasta.

MM-kisojen avajaisnäytös oli huikea taidonnäyte ihmisen ja koiran yhteistyöstä, jota katselin lähes itkien innosta, oli mahtavaa, miten kunkin koiran rotu oli otettu tempuissa mukaan.Mistä ihmeestä saan noin monta koiraa, että voin kokeilla kanssa? Pitää Disan kanssa aloittaa erilaiset pelletemput pian.

Valokuvat eivöt kerro tästä huikeudesta lähes yhtään mitään.

Viime vuonna kannoin kameraa mukana enkä edes oikein kuvannut mitään, tänä vuonna otin kovasti kuvia mm. erilaista fanihatuista ja muistakin vetimistä, pikkuotos niistä tässä:

Kauniita kaupunkikuvia ja lisää juttua löydät Kaisan blogista.

Viimeisenä yönä minäkin sain saksantaudin, kaamean flunssan, jota olen nyt poikkeuksellisesti potenut kolme päivää - minähän en juuri flunssia sairastele. Moni muukin reissuporukastamme on kipeänä. Tänään taas nousi hieman lämpöä enkä lähde huomenna konttorille, mutta yritän kyllä jo tehdä muutakin kuin hätätöitä, olen tässä välillä aina korjaillut jotain tekemisiäni ja sitten taas käynyt nukkumaan. Tekisi kuitenkin mieleni jo olla terve.Kyllästyttää tämmöinen voimattomuus.

Ehkäpä viikonloppuna sitten tulee Disan sisko kyläilemään ja sunnuntaina pääsemme mahdollisesti katsomaan paimennusta.  Sitten on Disalle esitelty jo kaksi kivaa harrastusta, agilityähän kävimme jo katsomassa. Minkähän harrastuksen se sitten lopulta omakseen valitsee vai viulunsoiton?