Tänäänkään en usko ehtiväni kaikkea sitä, mitä haluaisin ehtiä. Stressin välttämisen ensimmäinen askel taitaa kuitenkin olla se, että ei jää tuijottamaan tekemättä jättämisiään, vaan tekee plan b:n niiden asioiden hoitamiseksi, jotka tänä aamuna/hetkenä tuntuvat välttämättömiltä.
Näin on.
terveisin nimimerkki "muutaman vatsahaavan kokemuksella"
---
Joulukiireisille voisin jakaa eilen lehdestä lukemani Marttojen siivousohjeen: "Ei kannata siivota kaappeja, jos ei aio viettää Jouluaan niissä" :D
torstaina, marraskuuta 30, 2006
keskiviikkona, marraskuuta 29, 2006
Miten sitä ehtii?
Miten sitä ehtii mitään? Miten sä ehdit kirjoittaa jotain blogia? Miten ehdit harrastaa mitään? Miten töissä, kun aina on kiire ja tulee 100 sähköpostia päivässä? Miten ehdit hoitaa hevoset, koirat, kodin? (Viimeinen tuleekin melko huonosti hoidetuksi, mutta jostain pitää tinkiä - minä tingin mielelläni pölyjen pyyhkimisestä. ;) Onneksi on keksitty siivoojat.)
Eihän kukaan ihan kaikkea ehdikään tehdä, mitä haluaisi tai on suunnitellut. Joka päivä ainakin itse teen uudet suunnitelmat kullekin päivälle.
Sitä ehtii loppujen lopuksi aika paljon, kun tekee asian kerrallaan ja lopettaa sitten, kun kaikki välttämätön on tehty, jos ei jaksa enempää.
Välttämättömiä asioita ovat ruoka, juoma ja lepo itselle ja eläimille ja ne asiat joita ei voi jättää tekemättä tänään.
So simple.
---
Mutta nyt juoksuun, mars. Pitäkää hauskaa, vaikka onkin pimeää. Kai pimeässäkin jotain kivaa voi tehdä?
ps. Kukaan ei kuitenkaan ole maailmassa yksin. Joskus apuakin tarvitsee ja silloin on ihanaa, kun on olemassa joku, jolta sitä voi pyytää. Olen kuitenkin iloinen elämästä, jossa vielä en tarvitse avustajaa joka päivä.
Eihän kukaan ihan kaikkea ehdikään tehdä, mitä haluaisi tai on suunnitellut. Joka päivä ainakin itse teen uudet suunnitelmat kullekin päivälle.
Sitä ehtii loppujen lopuksi aika paljon, kun tekee asian kerrallaan ja lopettaa sitten, kun kaikki välttämätön on tehty, jos ei jaksa enempää.
Välttämättömiä asioita ovat ruoka, juoma ja lepo itselle ja eläimille ja ne asiat joita ei voi jättää tekemättä tänään.
So simple.
---
Mutta nyt juoksuun, mars. Pitäkää hauskaa, vaikka onkin pimeää. Kai pimeässäkin jotain kivaa voi tehdä?
ps. Kukaan ei kuitenkaan ole maailmassa yksin. Joskus apuakin tarvitsee ja silloin on ihanaa, kun on olemassa joku, jolta sitä voi pyytää. Olen kuitenkin iloinen elämästä, jossa vielä en tarvitse avustajaa joka päivä.
tiistaina, marraskuuta 28, 2006
Pimeää
On pimeää - kun katsoo ulos, luulee, että on yö vielä. Voi, kun voisi mennä takaisin peiton alle ja ottaa uudet yöunet.
Vaan ei, mentävä on. Velvollisuudet kutsuvat.
Kuka kumma meni keksimään teollisen yhteiskunnan ja kaupungit ja palkkatyön? Siinä tyyppi, jota pitäisi jotenkin rangaista ja vaikka jälkeenpäin tuomita jalkapuuhun häpeämään.
Olipa pimeä ajatus pimeän aamun kunniaksi. :)
Vaan ei, mentävä on. Velvollisuudet kutsuvat.
Kuka kumma meni keksimään teollisen yhteiskunnan ja kaupungit ja palkkatyön? Siinä tyyppi, jota pitäisi jotenkin rangaista ja vaikka jälkeenpäin tuomita jalkapuuhun häpeämään.
Olipa pimeä ajatus pimeän aamun kunniaksi. :)
maanantaina, marraskuuta 27, 2006
Miten saisi itsensä arkeen taas?
Ratsastus oli kivaa. Garpur, jolla ratsastin oli vetäväaskelinen menopeli. Parin viikon lomailun jälkeen sen piteleminen rauhallisessa kuosissa ei tosin ollut ihan helppoa. Keskityin istumaan alas ja olemaan mahdollisimman rauhallinen, vaikka jouduinkin koko ajan sormet kipeinä hillitsemään eläimen vauhtia. Ensimmäisen suunnitellun tölttipätkän tullen, kun annoin inasen vapautta ohjiin ja pohkeita lähti otus kuin tykin suusta laukkaan. Sain laukan tosin hillityksi hiljaisemmaksi, mutta pysähtymään en sitä heti saanut. Koska olin vetäjän roolissa, se ei ollut ihan kivaa ja minua hirvittikin se, miten perässä tulevat, mahdollisesti kokemattomammat ratsastajat pärjäävät. Onneksi he pärjäsivät ihan hyvin. Paluumatkalla sain jo pitää vapaita ohjiakin, kun se lopulta hieman rauhottui. Loistava hevonen, se omaa hienot askellajit. Uskoisin, että kun se saa säännöllistä käyttöä jälleen, alkavat jarrutkin löytyä.
Erityisen tyytyväinen olin siitä, että Satu antoi minulle tuollaisen menopelin. Sanoin tyttärelle edellisenä iltana, että varmaan saan jonkin terapiaratsun, ettei täti tipu. No, olin ihan kunnolla väärässä. :D Toivottavasti on aikaa ja mahdollisuus testailla vielä muitakin tallin hevosia ennenkuin kaikki tunnit ovat loppuun varattuja. Uskon ja toivon, että paikasta tulee menestys. Hevosten taso ainakin oli hieno.
Kun luin eilisen päivän tekstin, niin huomasin että sen perusteella voisi kuvitella, että minulla ei aviomiestä olisikaan. Vaan kyllähän se ukkokulta tässä menossa mukana pyörii. Viime viikonloppuna hänkin oli risteilyllä - tosin Ruotsiin, joten viipyi kauemmin reissussa kuin minä.
Eilisen suunnitelmista jäi väliin ravintolassa käynti lasten kanssa. Katjan tonnikalapiirakka oli niin täyttävää, ettei me jaksettukaan mennä yhtään mihinkään. Ukkokin oli kuulemma syönyt laivan loistavassa buffet-pöydässä itsensä ihan täyteen. Tallinkin vastaavaa ei kyllä voi kehua, lämpimät ruuat oli varmasti tarkoitettu juuri sellaisille risteilymatkustajille, joita tuolla eilen kuvailinkin. Rasvaista krapularuokaa halvalla.
No, en muistele sitä. Muuten viikonloppu oli aivan priima. :)
---
Mutta nyt arkea kohti. Viikon vaikein tehtävä on edessä: tyttären maanantaiaamun herätys.
Erityisen tyytyväinen olin siitä, että Satu antoi minulle tuollaisen menopelin. Sanoin tyttärelle edellisenä iltana, että varmaan saan jonkin terapiaratsun, ettei täti tipu. No, olin ihan kunnolla väärässä. :D Toivottavasti on aikaa ja mahdollisuus testailla vielä muitakin tallin hevosia ennenkuin kaikki tunnit ovat loppuun varattuja. Uskon ja toivon, että paikasta tulee menestys. Hevosten taso ainakin oli hieno.
Kun luin eilisen päivän tekstin, niin huomasin että sen perusteella voisi kuvitella, että minulla ei aviomiestä olisikaan. Vaan kyllähän se ukkokulta tässä menossa mukana pyörii. Viime viikonloppuna hänkin oli risteilyllä - tosin Ruotsiin, joten viipyi kauemmin reissussa kuin minä.
Eilisen suunnitelmista jäi väliin ravintolassa käynti lasten kanssa. Katjan tonnikalapiirakka oli niin täyttävää, ettei me jaksettukaan mennä yhtään mihinkään. Ukkokin oli kuulemma syönyt laivan loistavassa buffet-pöydässä itsensä ihan täyteen. Tallinkin vastaavaa ei kyllä voi kehua, lämpimät ruuat oli varmasti tarkoitettu juuri sellaisille risteilymatkustajille, joita tuolla eilen kuvailinkin. Rasvaista krapularuokaa halvalla.
No, en muistele sitä. Muuten viikonloppu oli aivan priima. :)
---
Mutta nyt arkea kohti. Viikon vaikein tehtävä on edessä: tyttären maanantaiaamun herätys.
sunnuntaina, marraskuuta 26, 2006
Vauhtiviikonloppu meneillään
Nyt on vasta sunnuntaiaamu ja tuntuu, että yksi viikonloppu on jo vietetty, vaikka kokonainen päivä on vielä edessä. Tänään on luvassa hevosten testailua tuossa aivan naapurissa, Sadun uudella issikkatallilla (www.hestbakki.net). Kurjaa, että taitaa sataa, mutta eiköhän meille aika hyvät varusteet löydy täältä kotoa. Olen iloisen odottavalla mielellä retken suhteen.
Maastoilun jälkeen pitäisi hakea poika kaupungista heinäkuormia tekemään. Naapurin Katja on luvannut meille ihanaa tonnikalapiirakkaansa kuorman tuonnin palkaksi. Mmmm. Sitten varmaan mennään lasten kanssa kolmistaan jonnekin ravintolaan syömään.
Ai miksikö tuntuu, että yksi viikonloppu on jo vietetty? No, perjantai-illalla starttasimme työpaikan pikkujouluja viettämään Tallinnan laivalle 24 h risteilylle M/S Galaxyllä. Satamaan tullessa meinasi tunnelma hiipua heti alkuunsa - oli aika nimittäin ankeaa katsottavaa laivasta tulijoiden kunto.
Yhden pariskunnan nyrkkitappelun kävi yksi työtovereistani katkaisemassa. Perheriita oli täydessä käynnissä ja mies mäiski nyrkillä siippaansa naamaan. Muut ohikulkijat menivät vain ohi, mutta tämä työtoverini -nainen muuten- meni väliin ja kutsui paikalle poliisit, jotka veivät naisen turvaan. Upea teko, aina ei saa mennä ohi. Muutenkin laivasta tulijoista osa oli siinä kunnossa, että pystyivät vain vaivoin kävelemään. Eräs risteilyturisti kaatui kadulle (ote lipsahti kaljakärrystä, jota oli työntämässä) ja hänen päänsä mäjähti kadun kuraan vain vaaksan päähän taksin etupyöristä. Surullista.
Oma risteily meni ihan mukavasti - valvottua tuli ja höpötettyä työkavereiden kanssa kaikenlaista. Yritän aina noissa tilaisuuksissa välttää niitä hetkiä, joissa avaudutaan kauheasti liian henkilökohtaisella tasolla ja sanotaan työtovereista asioita, joita ei pitäisi. Nyt ei ollut edes mainittavaksi sellaisia hetkiä. Porukka pääosin näytti lähinnä pitävän hauskaa.
Pääsin jopa laivasta ulos huolimatta vain muutaman tunnin yöunista ja vietimme Tallinnassa mukavan päivän. Vanha kaupunki on todella idyllinen ja kaunis. Siellä on sellaisia kadunkulmia, joissa voisi vain seisoskella siksi, että miljöö on niin rauhoittava ja tasapainoinen. Onneksi oli niin tasaisen harmaa ja sateinen päivä, että kameran puuttuminen matkasta ei harmittanut aivan tolkuttomasti. Vanhan kaupungin torille oli pystytetty joulutori, joka muistutti kovasti Lohjan Vanhan ajan markkinoita ja siellä kyllä tuli muutamia kertoja kameraa ikävä.
Erityisesti voisin ostella Tallinnasta ihania villavaatteita ja lapasia, joita vanhat mummelit kauppaavat. Nytkin jäi harmittamaan, että en ostanut niitä enemmän. Tyttären kanssa sovittiin eilen, että kevättalvella pitää tehdä yhteinen risteilymatka vain villavaateostokset, valokuvaus ja juhlinta mielessä. Löytyyköhän ketään, joka haluaisi lähteä kaveriksi?
---
Mutta nyt haaveilut ja muut seis ja kahvia koneeseen, että herään kunnolla ja päästään pitkästä aikaa ratsaille. Omat konit seisovat pihassa edelleen koristeina. Harmittavan kuraisia koristeita, pliis, pakkasta ja lunta nyt kehiin... pliis.
Maastoilun jälkeen pitäisi hakea poika kaupungista heinäkuormia tekemään. Naapurin Katja on luvannut meille ihanaa tonnikalapiirakkaansa kuorman tuonnin palkaksi. Mmmm. Sitten varmaan mennään lasten kanssa kolmistaan jonnekin ravintolaan syömään.
Ai miksikö tuntuu, että yksi viikonloppu on jo vietetty? No, perjantai-illalla starttasimme työpaikan pikkujouluja viettämään Tallinnan laivalle 24 h risteilylle M/S Galaxyllä. Satamaan tullessa meinasi tunnelma hiipua heti alkuunsa - oli aika nimittäin ankeaa katsottavaa laivasta tulijoiden kunto.
Yhden pariskunnan nyrkkitappelun kävi yksi työtovereistani katkaisemassa. Perheriita oli täydessä käynnissä ja mies mäiski nyrkillä siippaansa naamaan. Muut ohikulkijat menivät vain ohi, mutta tämä työtoverini -nainen muuten- meni väliin ja kutsui paikalle poliisit, jotka veivät naisen turvaan. Upea teko, aina ei saa mennä ohi. Muutenkin laivasta tulijoista osa oli siinä kunnossa, että pystyivät vain vaivoin kävelemään. Eräs risteilyturisti kaatui kadulle (ote lipsahti kaljakärrystä, jota oli työntämässä) ja hänen päänsä mäjähti kadun kuraan vain vaaksan päähän taksin etupyöristä. Surullista.
Oma risteily meni ihan mukavasti - valvottua tuli ja höpötettyä työkavereiden kanssa kaikenlaista. Yritän aina noissa tilaisuuksissa välttää niitä hetkiä, joissa avaudutaan kauheasti liian henkilökohtaisella tasolla ja sanotaan työtovereista asioita, joita ei pitäisi. Nyt ei ollut edes mainittavaksi sellaisia hetkiä. Porukka pääosin näytti lähinnä pitävän hauskaa.
Pääsin jopa laivasta ulos huolimatta vain muutaman tunnin yöunista ja vietimme Tallinnassa mukavan päivän. Vanha kaupunki on todella idyllinen ja kaunis. Siellä on sellaisia kadunkulmia, joissa voisi vain seisoskella siksi, että miljöö on niin rauhoittava ja tasapainoinen. Onneksi oli niin tasaisen harmaa ja sateinen päivä, että kameran puuttuminen matkasta ei harmittanut aivan tolkuttomasti. Vanhan kaupungin torille oli pystytetty joulutori, joka muistutti kovasti Lohjan Vanhan ajan markkinoita ja siellä kyllä tuli muutamia kertoja kameraa ikävä.
Erityisesti voisin ostella Tallinnasta ihania villavaatteita ja lapasia, joita vanhat mummelit kauppaavat. Nytkin jäi harmittamaan, että en ostanut niitä enemmän. Tyttären kanssa sovittiin eilen, että kevättalvella pitää tehdä yhteinen risteilymatka vain villavaateostokset, valokuvaus ja juhlinta mielessä. Löytyyköhän ketään, joka haluaisi lähteä kaveriksi?
---
Mutta nyt haaveilut ja muut seis ja kahvia koneeseen, että herään kunnolla ja päästään pitkästä aikaa ratsaille. Omat konit seisovat pihassa edelleen koristeina. Harmittavan kuraisia koristeita, pliis, pakkasta ja lunta nyt kehiin... pliis.
torstaina, marraskuuta 23, 2006
Äksy-Alma vauhdissa
Kun tytär oli pieni ja alkoi kiukutella, hänet otettiin syliin tai käsipuoleen ja lähdettiin metsään huutelemaan, että voisko arvon peikkomuori Äksy-Alma palauttaa oman lapseni ja ottaa tämän Mutrunellansa takasin. Tytärtä huudeltiin nimeltä ja valitettiin suureen ääneen, että ihana pieni kullannuppu on salaa vaihdettu peikkolapsi Mutrunellaksi. Alkoihan semmoinen lopulta naurattaa pikkuista tyttöä ja niin oli vaihto tapahtunut.
Oma "sivupersoonani" on siis peikkoäiti Äksy-Alma. Sitä on viime päivinä täällä kotona nähty aika usein. Lienee aika tyypillistä, että sitä jaksaa olla positiivinen ja iloinen muualla ja sitten kotona saattaa räpsähtää pienimmästäkin syystä. Stressi painaa ja jotenkin sitä pitää vapauttaa.
Joskus sitä miettii, että pitäisi osata olla kiltimpi. Tai sitten ei, kyllä ihmisellä pitää olla jokin paikka maailmassa, missä saa olla vapaasti kiukkuinenkin. Työpaikka ei valitettavasti mielestäni ole se paikka, vaikka usein perimmäinen syy löytyy sieltä. Jäljelle jää siis koti tai urheilukenttä tai joku muu vastaava.
Hmm - pitäisköhän ottaa selvää, voiko Lohjalla harrastaa potkunyrkkeilyä? :D
--- Ihan niinkuin ehtisin mitään muuta harrastaa kuin näitä nykyisiä juttuja :D
Missäköhän ihmeen välissä ne illan agilitytreenitkin suunnitellaan :O ??? ---
Oma "sivupersoonani" on siis peikkoäiti Äksy-Alma. Sitä on viime päivinä täällä kotona nähty aika usein. Lienee aika tyypillistä, että sitä jaksaa olla positiivinen ja iloinen muualla ja sitten kotona saattaa räpsähtää pienimmästäkin syystä. Stressi painaa ja jotenkin sitä pitää vapauttaa.
Joskus sitä miettii, että pitäisi osata olla kiltimpi. Tai sitten ei, kyllä ihmisellä pitää olla jokin paikka maailmassa, missä saa olla vapaasti kiukkuinenkin. Työpaikka ei valitettavasti mielestäni ole se paikka, vaikka usein perimmäinen syy löytyy sieltä. Jäljelle jää siis koti tai urheilukenttä tai joku muu vastaava.
Hmm - pitäisköhän ottaa selvää, voiko Lohjalla harrastaa potkunyrkkeilyä? :D
--- Ihan niinkuin ehtisin mitään muuta harrastaa kuin näitä nykyisiä juttuja :D
Missäköhän ihmeen välissä ne illan agilitytreenitkin suunnitellaan :O ??? ---
keskiviikkona, marraskuuta 22, 2006
Ketä kiinnostaa?
Voi, miten toivonkaan, että lumi tulisi takaisin. Kuraisia hevosia, rapaisia koirantassuja, likainen auto, mutaiset kengät. Konsulttihommissa tosi vakuuttavan oloista - suorastaan luottamusta herättävää, kun kengissä on savikokkareita.
Heh, kilometrin päähän stadilaiset näkevät, että olen maalainen. Vika on siinä, että yleensä en tarkkaile ulkonäköäni niin kauheasti. Monet muut paljon mielenkiintoisemmat asiat vievät huomioni muualle. Onneksi. Minun onnekseni, sillä kaipa se on harmillista niiden mielestä, jotka joutuvat minua katselemaan.
Mutta oikeasti, tähän taitaa sittenkin sopia parhaiten nämä nuorekkaat ilmaisut:
- "Ketä kiinnostaa?"
- "Who cares?"
- "EVVK"
- "CCL"
Heh, kilometrin päähän stadilaiset näkevät, että olen maalainen. Vika on siinä, että yleensä en tarkkaile ulkonäköäni niin kauheasti. Monet muut paljon mielenkiintoisemmat asiat vievät huomioni muualle. Onneksi. Minun onnekseni, sillä kaipa se on harmillista niiden mielestä, jotka joutuvat minua katselemaan.
Mutta oikeasti, tähän taitaa sittenkin sopia parhaiten nämä nuorekkaat ilmaisut:
- "Ketä kiinnostaa?"
- "Who cares?"
- "EVVK"
- "CCL"
tiistaina, marraskuuta 21, 2006
Kontaktit kuntoon ja kisaamaan
Olipas kivaa pitkästä aikaa vetää agilitytreenit. Meillä on seuran treeneissä tällä viikolla "kouluttajien vaihtoviikot" ihan siksi, että vakikouluttajat saisivat joskus vapaaillan ja koulutettavat erilaista treeniä.
Se ryhmä, jolle vedin treenit, oli ihan mahtava. Alkeisia tosin, eli ei sillä tavalla mahtavia, mutta hienoa oli se, että kaikki olivat agilityyn innostuneita ja kaikilla oli perusasiat kunnossa. Esteet ja kontaktit hallittiin hyvin ja koira oli hanskassa mukavalla tavalla. Toivottavasti heille eri kouluttaja oli yhtä mukava kokemus kuin minulle oli treenin veto.
Perään oli sitten meidän omat treenit. Marju tuli niitä vetämään ja ainakin itselläni oli upea draivi päällä Marilynin kanssa. Tietty tuli hiukan harhalyöntejä, kun koira pongahteli innoissaan, mutta jokunen radanpätkä meni mielestäni niin hyvin kuin voi. Tällä tarkoitan siis sitä, että koiran ja ohjaajan tasoon nähden teimme parhaan mahdollisen suorituksen.
Marilyn kuunteli ja teki kanssani yhteistyötä. Loistava fiilis, tehdä jotain yhdessä koiran kanssa, joka haluaa tehdä jotain sinun kanssasi. Juuri sitähän agility parhaimmillaan on.
Marjun sanoin: "Nyt vaan kontaktit kuntoon ja kisaradoille."
Jep jep, kaikki agilityä harrastavat tietävät, kuinka yksinkertainen neuvo tuo on. :D
---
Ainiin, meinasi unohtua (kuvitelkaa tähän variksen ääni):
"PAAALJOON OONNEEAA VAAN, PAAALJOON OONNEEAA VAAN, PAAALJOON OONNEEAA VAAN, LIISA!
Ei sitä joka päivä noin nuori nainen täytä viis ja nolla."
Nämä siis menivät kauas Espanjan aurinkorannikolle kälyllle ja toivottaja oli siis natosi.
Se ryhmä, jolle vedin treenit, oli ihan mahtava. Alkeisia tosin, eli ei sillä tavalla mahtavia, mutta hienoa oli se, että kaikki olivat agilityyn innostuneita ja kaikilla oli perusasiat kunnossa. Esteet ja kontaktit hallittiin hyvin ja koira oli hanskassa mukavalla tavalla. Toivottavasti heille eri kouluttaja oli yhtä mukava kokemus kuin minulle oli treenin veto.
Perään oli sitten meidän omat treenit. Marju tuli niitä vetämään ja ainakin itselläni oli upea draivi päällä Marilynin kanssa. Tietty tuli hiukan harhalyöntejä, kun koira pongahteli innoissaan, mutta jokunen radanpätkä meni mielestäni niin hyvin kuin voi. Tällä tarkoitan siis sitä, että koiran ja ohjaajan tasoon nähden teimme parhaan mahdollisen suorituksen.
Marilyn kuunteli ja teki kanssani yhteistyötä. Loistava fiilis, tehdä jotain yhdessä koiran kanssa, joka haluaa tehdä jotain sinun kanssasi. Juuri sitähän agility parhaimmillaan on.
Marjun sanoin: "Nyt vaan kontaktit kuntoon ja kisaradoille."
Jep jep, kaikki agilityä harrastavat tietävät, kuinka yksinkertainen neuvo tuo on. :D
---
Ainiin, meinasi unohtua (kuvitelkaa tähän variksen ääni):
"PAAALJOON OONNEEAA VAAN, PAAALJOON OONNEEAA VAAN, PAAALJOON OONNEEAA VAAN, LIISA!
Ei sitä joka päivä noin nuori nainen täytä viis ja nolla."
Nämä siis menivät kauas Espanjan aurinkorannikolle kälyllle ja toivottaja oli siis natosi.
maanantaina, marraskuuta 20, 2006
Paluu arkeen
Vielä viikonlopusta sananen: Hautajaisissa oli mukava tunnelma, se oli muistojuhla tyylikkäällä tavalla. Serkun lapset ja puoliso olivat nähneet vaivaa tekemällä esimerkiksi valokuvakavalkadin hänen elämästään ja oli ihanaa kuulla vanhempien sukulaisten hajamuistelmia siitä, missä tilanteessa mikäkin kuva oli otettu.
Saimme yövieraaksemme serkun tyttären lapsista kaksi ja oli mukavaa vaihtelua kun talossa oli pitkästä aikaa enemmän nuoria ihmisiä.
Tästä viikosta voi ennustaa kiireistä jo nyt. Olen luvannut vetää kahdet agiltytreenitkin tällä viikolla ja perjantaina on lähtö Tallinanristeilylle pikkujoulujen parissa. Töissä riittää töitä, tekemällä niitä ei saa loppumaan. Mihin saa valittaa? ;)
Niinhän se on melkein kaikilla ihmisillä, että arki on loputtoman samanlaista. Kello soi useimmilla ihmisillä samaan aikaan joka päivä ja velvollisuudet kutsuvat. Itse kyllä mielummin olenkin hieman kiireinen koko ajan, kuin joutilaana aina. Olisihan se ikävää, jos ei olisi mitään vipinää elämässä. Silti nautin siitä, että joskus voi ottaa päiväunet ja siitä, että joka aamu voi hetken kiireettä vaikka kuunnella hevosten heinänsyöntiä ennen kuin lähtee liikkeelle.
CMX:n sanoin (tytär valitsee meillä autossa musiikin):
jos mikään ei muutu kaikki vain jatkuu loputtomasti samaa... jos mikään ei muutu kaikki vain jatkuu loputtomasti samaa... jos mikään ei muutu kaikki vain jatkuu loputtomasti samaa
Saimme yövieraaksemme serkun tyttären lapsista kaksi ja oli mukavaa vaihtelua kun talossa oli pitkästä aikaa enemmän nuoria ihmisiä.
Tästä viikosta voi ennustaa kiireistä jo nyt. Olen luvannut vetää kahdet agiltytreenitkin tällä viikolla ja perjantaina on lähtö Tallinanristeilylle pikkujoulujen parissa. Töissä riittää töitä, tekemällä niitä ei saa loppumaan. Mihin saa valittaa? ;)
Niinhän se on melkein kaikilla ihmisillä, että arki on loputtoman samanlaista. Kello soi useimmilla ihmisillä samaan aikaan joka päivä ja velvollisuudet kutsuvat. Itse kyllä mielummin olenkin hieman kiireinen koko ajan, kuin joutilaana aina. Olisihan se ikävää, jos ei olisi mitään vipinää elämässä. Silti nautin siitä, että joskus voi ottaa päiväunet ja siitä, että joka aamu voi hetken kiireettä vaikka kuunnella hevosten heinänsyöntiä ennen kuin lähtee liikkeelle.
CMX:n sanoin (tytär valitsee meillä autossa musiikin):
jos mikään ei muutu kaikki vain jatkuu loputtomasti samaa... jos mikään ei muutu kaikki vain jatkuu loputtomasti samaa... jos mikään ei muutu kaikki vain jatkuu loputtomasti samaa
lauantaina, marraskuuta 18, 2006
Antaa sataa vaan
Pah - kaikki lumi katosi.
On satanut vettä ja lämpötila on +7C. Yäk. Ja vielä juuri, kun noille hevosille sai talvikengät ja ne tilsakumit alle. Minusta olisi ollut mukavampaa, jos lumi olisi kestänyt maassa ja talvi olisi oikeasti tullut. Siitäkin huolimatta, että joutuu käyttämään niitä inhottavia sukkia ja lämpimämpiä vaatteita muutenkin, niin on mukavampaa, kun on oikea talvi.
Mutta turha tuota on harmitella. Isäni sanoi aina: "Jos sataa, antaa sataa vaan". Hän tarkoitti sillä sitä, että turha rutista asioita, joille ei mitään mahda. Ihan koko elämäänsä hänkään ei jaksanut optimistina eleillä, mutta parhaina päivinään isä oli ihana. Hän opetti juuri tuollaisia totuuksia melkoisen liudan ja opetti muutenkin, että kannattaa tarttua sellaisiin epäkohtiin ja asioihin, joihin pystyy vaikuttamaan.
Kun hän ei pitänyt niistä oppikirjoista, joilla opetti matematiikkaa kauppaoppilatoksessa, hän kirjoitti itse uudet. Hän kaiketi tienasikin niillä melko mukavasti, vaikka sitten vastaavasti kaikki loma-ajat menivät niiden parissa. Mutta ei isä valittanut.
Ruikuttaminen ja nariseminen on minusta lasten puuhaa. Minua suututtaa aina aivan suunnattomasti, jos aikuiset ihmiset kitisevät ja narisevat olosuhteita. Toki sitä saa sanoa, että on inhottavaa, kun sataa tai on kylmää, kun tuulee. Mutta se, että sillä pilaa päivänsä ja etenkin toisten ihmisten päivän, on minusta ällöttävää.
Ja siksi tästä siirrynkin ensin tekemään aamiaista ukkokullalle ja sitten ulos sateeseen rämpimään. Tarkoituksena on taistella turvepaalien ja rehusäkin kanssa tässä aamupäivällä. Laitan hevosille lisää kuiviketta pihattoon, että niiden on mukava siellä makoilla, kun kaikkialla muualla on märkää ja kylmää.
Iltapäivällä lähdemmekin sitten hautajaisiin toivottamaan kevyet mullat serkkutytölle. Minusta hautajaispäivinä jotenkin kuuluukin asiaan sade. Sillä tavalla taivaskin itkee yhdessä omaisten kanssa.
---
Huomasitteko, keksin sittenkin jotain positiivista sateestakin? Joskus yllätän itsenikin....
On satanut vettä ja lämpötila on +7C. Yäk. Ja vielä juuri, kun noille hevosille sai talvikengät ja ne tilsakumit alle. Minusta olisi ollut mukavampaa, jos lumi olisi kestänyt maassa ja talvi olisi oikeasti tullut. Siitäkin huolimatta, että joutuu käyttämään niitä inhottavia sukkia ja lämpimämpiä vaatteita muutenkin, niin on mukavampaa, kun on oikea talvi.
Mutta turha tuota on harmitella. Isäni sanoi aina: "Jos sataa, antaa sataa vaan". Hän tarkoitti sillä sitä, että turha rutista asioita, joille ei mitään mahda. Ihan koko elämäänsä hänkään ei jaksanut optimistina eleillä, mutta parhaina päivinään isä oli ihana. Hän opetti juuri tuollaisia totuuksia melkoisen liudan ja opetti muutenkin, että kannattaa tarttua sellaisiin epäkohtiin ja asioihin, joihin pystyy vaikuttamaan.
Kun hän ei pitänyt niistä oppikirjoista, joilla opetti matematiikkaa kauppaoppilatoksessa, hän kirjoitti itse uudet. Hän kaiketi tienasikin niillä melko mukavasti, vaikka sitten vastaavasti kaikki loma-ajat menivät niiden parissa. Mutta ei isä valittanut.
Ruikuttaminen ja nariseminen on minusta lasten puuhaa. Minua suututtaa aina aivan suunnattomasti, jos aikuiset ihmiset kitisevät ja narisevat olosuhteita. Toki sitä saa sanoa, että on inhottavaa, kun sataa tai on kylmää, kun tuulee. Mutta se, että sillä pilaa päivänsä ja etenkin toisten ihmisten päivän, on minusta ällöttävää.
Ja siksi tästä siirrynkin ensin tekemään aamiaista ukkokullalle ja sitten ulos sateeseen rämpimään. Tarkoituksena on taistella turvepaalien ja rehusäkin kanssa tässä aamupäivällä. Laitan hevosille lisää kuiviketta pihattoon, että niiden on mukava siellä makoilla, kun kaikkialla muualla on märkää ja kylmää.
Iltapäivällä lähdemmekin sitten hautajaisiin toivottamaan kevyet mullat serkkutytölle. Minusta hautajaispäivinä jotenkin kuuluukin asiaan sade. Sillä tavalla taivaskin itkee yhdessä omaisten kanssa.
---
Huomasitteko, keksin sittenkin jotain positiivista sateestakin? Joskus yllätän itsenikin....
torstaina, marraskuuta 16, 2006
Hepoille talvikengät
Kaikki ei varmaan tiedäkään, että hevosilla käytetään erikseen talvikenkiä ja kesäkenkiä. Talvikenkiin ruuvataan kiinni hokit (vähän niinkuin nastat), joiden avulla hevonen kestää paremmin pystyssä jäällä.
Kengittäjillä on aina kiire. Tämän ammattiryhmän edustajia on niin vähän, että he voisivat halutessaan ilmeisesti tehdä töitä aamusta aamuun nukkumatta välillä lainkaan. Useimmat tekevätkin töitä aamusta myöhäiseen iltaan. Silti kuulemma jää asiakkaita hoitelematta. Työ on raskasta, usein tulee potkituksi ja muuten vaan runnelluksi ihan kaupan päälle. Lisäksi työtä tehdään hämärässä, ulkona, vetoisissa paikoissa ja ties missä. Selälle homma on erityisen raskasta, sillä työasennot ovat ikävät ja hevosten jalat saattavat olla yllättävän painavat.
Joten jos haluat varman työpaikan eläinten parissa, opiskele kengittäjäksi. ;) Pidä kuitenkin huolta siitä, että olet asiakaspalveluhenkinen, luotettava, hyvä autolla ajaja ja kartturi, niin saat myös pitää työsi.
Meidän nykyinen kengittäjä asuu tässä samassa kylässä. Hän ajoittaa saapumisensa yleensä niin, että olen illan viimeinen asiakas tai sitten "vapaapäivän" ainoa. Eilen hän oli pari tuntia myöhässä (ilmoitti kyllä asiasta kuten kuuluukin) ja oli siis paikalla klo 19.
Ensin kengitettiin Felagi, se on helppoa puuhaa. Felagi on herrasmies ja sen elämässä ei juurikaan ole ikäviä kokemuksia. Melko nopsaan oli herran alla 4 uudelleen kiinnitettyä kesäkenkää, joihin oli porattu reiät hokkeja varten ja joka jalassa oli myös tilsakumit. Ihanaa sinänsä, olen pitänyt jo lähes kuukauden ratsastustaukoa, joten nyt jo mielellään käyn selkäänkin joskus.
Sitten vuoltiin vanhaherra Romeon jalat. Sekin on helppoa, joskin herra on niin matala, että on eduksi, jos kengittäjä on lyhyt.
Lopuksi tytär toi käsittelyyn Vissan, jonka kengitys on ollut viime aikoina ongelmallisempaa kuin ennen, mutta ei niin pulmallista kuin meille tullessa. Silloin kun Vissa tuli, sitä ei ollut kukaan saanut vuolluksi tai kengitetyksi, koska se oli niin arka ja pelokas ja hyppi pystyyn pienimmästäkin liikahduksesta. Viime kerralla Vissalle laitettiin takakengät, valmiiksi hokkireiälliset ja silloin se potkaisi kengittäjää. Tällä kertaa pantiin uudet etukengät ja se meni suhteellisen hyvin.
Takajalkojen nosto ja hokinreikien putsaus ja hokkien ruuvaus meinasi olla tammalle aivan liikaa. Sydän hakkasi ja koko hevonen huohotti tosi levottomana. Tytär oli paikalla siksi, että Vissa luottaa häneen eikä koskaan sen jälkeen kun luottamus on saatu syntyneeksi, ole jyrännyt tyttären yli tai yrittänyt potkia.
Eilen kuitenkin tytärkin sai maistaa takajalkaa. Tamma potkaisi, kun he yhdessä kengittäjän kanssa yrittivät saada vasenta takajalkaa nousemaan. Silmänräpäyksessa tamma kuitenkin tajusi, että osoite oli väärä ja veti jalan takaisin, niin että tytär sai vain pienen kopsun. Isompi kopsu taisi tulla tyttären itseluottamukselle. Potkun jälkeen hevonen kuitenkin antoi ruuvata sen viimeisenkin hokin nätisti kiinni. Ilmeisesti se itsekin järkyttyi, kun huomasi potkaisseensa väärää tyyppiä.
Tuon urakan jälkeen päätettiin jättää vielä Ísingin etukengitys tekemättä. Kello oli nimittäin jo lähes 21 kun homma saatiin tehdyksi ja Ísingiä ei olla vielä koskaan kengitetty, joten siihenkin olisi varmasti kulunut aikaa.
Toivoisin kovasti, että tytär innostuisi hieman enemmän käsittelemään hevostaan. Noita ongelmallisia takajalkojen nostoja voisi harjoitella ja opettaa otus seisomaan nätisti paikoillaan, kun jalka on ilmassa. Näin ei tarvitsisi potkiskella näitä maksullisia, mutta mukavia miehiä. Kengittäjiksi nimittäin, varmaan työn luonteen vuoksi, valikoituu mielestäni aika kärsivällisiä ja kivoja ihmisiä.
---
Mutta jospa taas lopettaisi jaarittelun ja alkaisi työnteon.
Kengittäjillä on aina kiire. Tämän ammattiryhmän edustajia on niin vähän, että he voisivat halutessaan ilmeisesti tehdä töitä aamusta aamuun nukkumatta välillä lainkaan. Useimmat tekevätkin töitä aamusta myöhäiseen iltaan. Silti kuulemma jää asiakkaita hoitelematta. Työ on raskasta, usein tulee potkituksi ja muuten vaan runnelluksi ihan kaupan päälle. Lisäksi työtä tehdään hämärässä, ulkona, vetoisissa paikoissa ja ties missä. Selälle homma on erityisen raskasta, sillä työasennot ovat ikävät ja hevosten jalat saattavat olla yllättävän painavat.
Joten jos haluat varman työpaikan eläinten parissa, opiskele kengittäjäksi. ;) Pidä kuitenkin huolta siitä, että olet asiakaspalveluhenkinen, luotettava, hyvä autolla ajaja ja kartturi, niin saat myös pitää työsi.
Meidän nykyinen kengittäjä asuu tässä samassa kylässä. Hän ajoittaa saapumisensa yleensä niin, että olen illan viimeinen asiakas tai sitten "vapaapäivän" ainoa. Eilen hän oli pari tuntia myöhässä (ilmoitti kyllä asiasta kuten kuuluukin) ja oli siis paikalla klo 19.
Ensin kengitettiin Felagi, se on helppoa puuhaa. Felagi on herrasmies ja sen elämässä ei juurikaan ole ikäviä kokemuksia. Melko nopsaan oli herran alla 4 uudelleen kiinnitettyä kesäkenkää, joihin oli porattu reiät hokkeja varten ja joka jalassa oli myös tilsakumit. Ihanaa sinänsä, olen pitänyt jo lähes kuukauden ratsastustaukoa, joten nyt jo mielellään käyn selkäänkin joskus.
Sitten vuoltiin vanhaherra Romeon jalat. Sekin on helppoa, joskin herra on niin matala, että on eduksi, jos kengittäjä on lyhyt.
Lopuksi tytär toi käsittelyyn Vissan, jonka kengitys on ollut viime aikoina ongelmallisempaa kuin ennen, mutta ei niin pulmallista kuin meille tullessa. Silloin kun Vissa tuli, sitä ei ollut kukaan saanut vuolluksi tai kengitetyksi, koska se oli niin arka ja pelokas ja hyppi pystyyn pienimmästäkin liikahduksesta. Viime kerralla Vissalle laitettiin takakengät, valmiiksi hokkireiälliset ja silloin se potkaisi kengittäjää. Tällä kertaa pantiin uudet etukengät ja se meni suhteellisen hyvin.
Takajalkojen nosto ja hokinreikien putsaus ja hokkien ruuvaus meinasi olla tammalle aivan liikaa. Sydän hakkasi ja koko hevonen huohotti tosi levottomana. Tytär oli paikalla siksi, että Vissa luottaa häneen eikä koskaan sen jälkeen kun luottamus on saatu syntyneeksi, ole jyrännyt tyttären yli tai yrittänyt potkia.
Eilen kuitenkin tytärkin sai maistaa takajalkaa. Tamma potkaisi, kun he yhdessä kengittäjän kanssa yrittivät saada vasenta takajalkaa nousemaan. Silmänräpäyksessa tamma kuitenkin tajusi, että osoite oli väärä ja veti jalan takaisin, niin että tytär sai vain pienen kopsun. Isompi kopsu taisi tulla tyttären itseluottamukselle. Potkun jälkeen hevonen kuitenkin antoi ruuvata sen viimeisenkin hokin nätisti kiinni. Ilmeisesti se itsekin järkyttyi, kun huomasi potkaisseensa väärää tyyppiä.
Tuon urakan jälkeen päätettiin jättää vielä Ísingin etukengitys tekemättä. Kello oli nimittäin jo lähes 21 kun homma saatiin tehdyksi ja Ísingiä ei olla vielä koskaan kengitetty, joten siihenkin olisi varmasti kulunut aikaa.
Toivoisin kovasti, että tytär innostuisi hieman enemmän käsittelemään hevostaan. Noita ongelmallisia takajalkojen nostoja voisi harjoitella ja opettaa otus seisomaan nätisti paikoillaan, kun jalka on ilmassa. Näin ei tarvitsisi potkiskella näitä maksullisia, mutta mukavia miehiä. Kengittäjiksi nimittäin, varmaan työn luonteen vuoksi, valikoituu mielestäni aika kärsivällisiä ja kivoja ihmisiä.
---
Mutta jospa taas lopettaisi jaarittelun ja alkaisi työnteon.
keskiviikkona, marraskuuta 15, 2006
Pitäskö agilitystä jotain sanoa?
Uskon, että moni tähän blogiin blogilistan tms. kautta hakusanoilla eksynyt on todella pettynyt agilitysisältöön. Tämähän kuitenkin on melko puhdasverista haircuttia - pitäiskin muuten ehtiä siihenkin.
Agilitystä nyt kuitenkin sananen tai kaksi. Sen harrastushan jää aivan liian vähälle, etenkin siihen nähden, miten paljon siitä pidän. Maanantai-iltaisin on harkat ja siinä se melkein on. Tämän viikon maanantaina meinasin joutua vain kuskin asemaan, kun Marilynillä oli juoksu ja tyttären piti silti päästä harkkoihin. Naapurin Terhi pelasti tilanteen ottamalla mukaan koiransa Unin, jota sain kokeilla.
Uni kuumuu agilitystä ja harrastuksen alussa Uni ja Terhi aina kisoissa onnistuivat saamaan hylyn, kun Uni seikkaili milloin minnekin laajoissa ja innostuneissa kaarroksissa. Nyttemmin Uni on saanut paljon harjoitusta ja kun ikääkin on tullut lisää, se on paljon ohjattavampi ja kuuliaisempi. Unille uusi ohjaaja oli pieni stressin aihe ja kun se tajusi, että minulta tulee nameja, se yritti näykiskellä niitä käsistäni melkoisella vauhdilla. Lisäksi se yritti kannustaa minua nopeampaan toimintaan tai yleensä toimintaan ratojen välillä haukkumalla. Kun otin askeleen, se haukkui entistä kiivaammin tyyliin "Tule, tule, mennään, mennään!!". Minä en oikein hyväksy sitä, että koira liikuttaa minua haukkumalla, joten pysähdyin aina, kun Uni alkoi haukkua ja heti kun se lopetti, lähdin liikkeelle. (Periaattessahan se silti liikutti minua, mutta niin pitkälle koira ei onneksi osaa ajatella ;)).
Uni on periaatteessa helppo ohjattava, jos saa vartalon liikkeet kuntoon ja osaa hienosäätää niiden voimakkuutta sopivasti. Me teimme vain 5-6 esteen rataa ja sain toki Unin tekemään radan virheettömästi, mutta melko ala-arvoinen suoritus minusta kaiken kaikkiaan oli. Lähinnä siksi, että se ainoa kaarros, mikä radalla oli, meni joka kerta hervottoman pitkäksi ja tietenkin vieraan koiran kanssa tuntuu siltä, kuin ei olisi keskinäistä suhdetta ollenkaan, kun koiran ilmeitä ei oikein osaa täydelleen lukea. Silti oli kiva kokeilla - olisi kiva välillä pitää "koiranvaihtoviikkoja" muutenkin. Kiitti vaan, Terhi, ideasta ja lainasta. :)
Kun toiset suorittivat rataa ja me Unin kanssa odoteltiin, oli mukava rapsutella pehemeäturkkista Unia, joka todella nautti rapsuttelusta ja painautui ihan jalkaani kiinni. Omat koirat kun ovat turkiltaan lähempänä jouhta kuin karvaa, niin sormissa tuntui kivana vaihteluna pehmeys. Onhan se ihanaa, kun joku nauttii kosketuksestani.
Mutta kyllä oli Nitti mustiksen näköinen, kun huomasi Unin hajun jalastani kotiin tultuamme.
-- Mut nyt hommiin, moikkelis taas.
Agilitystä nyt kuitenkin sananen tai kaksi. Sen harrastushan jää aivan liian vähälle, etenkin siihen nähden, miten paljon siitä pidän. Maanantai-iltaisin on harkat ja siinä se melkein on. Tämän viikon maanantaina meinasin joutua vain kuskin asemaan, kun Marilynillä oli juoksu ja tyttären piti silti päästä harkkoihin. Naapurin Terhi pelasti tilanteen ottamalla mukaan koiransa Unin, jota sain kokeilla.
Uni kuumuu agilitystä ja harrastuksen alussa Uni ja Terhi aina kisoissa onnistuivat saamaan hylyn, kun Uni seikkaili milloin minnekin laajoissa ja innostuneissa kaarroksissa. Nyttemmin Uni on saanut paljon harjoitusta ja kun ikääkin on tullut lisää, se on paljon ohjattavampi ja kuuliaisempi. Unille uusi ohjaaja oli pieni stressin aihe ja kun se tajusi, että minulta tulee nameja, se yritti näykiskellä niitä käsistäni melkoisella vauhdilla. Lisäksi se yritti kannustaa minua nopeampaan toimintaan tai yleensä toimintaan ratojen välillä haukkumalla. Kun otin askeleen, se haukkui entistä kiivaammin tyyliin "Tule, tule, mennään, mennään!!". Minä en oikein hyväksy sitä, että koira liikuttaa minua haukkumalla, joten pysähdyin aina, kun Uni alkoi haukkua ja heti kun se lopetti, lähdin liikkeelle. (Periaattessahan se silti liikutti minua, mutta niin pitkälle koira ei onneksi osaa ajatella ;)).
Uni on periaatteessa helppo ohjattava, jos saa vartalon liikkeet kuntoon ja osaa hienosäätää niiden voimakkuutta sopivasti. Me teimme vain 5-6 esteen rataa ja sain toki Unin tekemään radan virheettömästi, mutta melko ala-arvoinen suoritus minusta kaiken kaikkiaan oli. Lähinnä siksi, että se ainoa kaarros, mikä radalla oli, meni joka kerta hervottoman pitkäksi ja tietenkin vieraan koiran kanssa tuntuu siltä, kuin ei olisi keskinäistä suhdetta ollenkaan, kun koiran ilmeitä ei oikein osaa täydelleen lukea. Silti oli kiva kokeilla - olisi kiva välillä pitää "koiranvaihtoviikkoja" muutenkin. Kiitti vaan, Terhi, ideasta ja lainasta. :)
Kun toiset suorittivat rataa ja me Unin kanssa odoteltiin, oli mukava rapsutella pehemeäturkkista Unia, joka todella nautti rapsuttelusta ja painautui ihan jalkaani kiinni. Omat koirat kun ovat turkiltaan lähempänä jouhta kuin karvaa, niin sormissa tuntui kivana vaihteluna pehmeys. Onhan se ihanaa, kun joku nauttii kosketuksestani.
Mutta kyllä oli Nitti mustiksen näköinen, kun huomasi Unin hajun jalastani kotiin tultuamme.
-- Mut nyt hommiin, moikkelis taas.
tiistaina, marraskuuta 14, 2006
Jäljet lumessa
Vastasatanut lumi helpottaa sen ymmärtämistä, miksi koiruudet ovat ihan tohkeissaan välillä. Hännät heiluttavat kokonaisia koiria ja tuhina on infernaalisen kovaa ja välillä pääsee pieniä haukkuja ja murinoitakin jotenkin hallitsemattomasti.
Sunnuntaiaamuna, kun lähdin hieman myöhemmin liikkeelle näin tuossa kotitiellämme ensin ketun jolkottaneen tietä pitkin, pissitkin oli laskenut houkuttelevasti koirien reitille. Voi sitä nuuskinnan ja tuhinan määrää, kun kolme koiraa yhdessä tarkasteli paikkaa. Sitten oli kettua vastaan tullut jänis ja sen perässä oli otettu kunnon spurtti, lumi oli oikein pöllähtänyt ja kynnen jäljetkin erottuivat. Tallin edessä puolestaan oli pikkiriikkisen verta, ilmeisesti kettu (tai kissamme) oli onnistunut niittaamaan siihen pienen pienen hiirulaisen.
Ja mustan maan aikaan tulee aika usein ihmeteltyä, mitä kummaa voi yhdessä heinänkorressa olla niin paljon nuuskimista.
Kyllä ihminen aisteineen on aika rajallisten havaintojen varassa.
Sunnuntaiaamuna, kun lähdin hieman myöhemmin liikkeelle näin tuossa kotitiellämme ensin ketun jolkottaneen tietä pitkin, pissitkin oli laskenut houkuttelevasti koirien reitille. Voi sitä nuuskinnan ja tuhinan määrää, kun kolme koiraa yhdessä tarkasteli paikkaa. Sitten oli kettua vastaan tullut jänis ja sen perässä oli otettu kunnon spurtti, lumi oli oikein pöllähtänyt ja kynnen jäljetkin erottuivat. Tallin edessä puolestaan oli pikkiriikkisen verta, ilmeisesti kettu (tai kissamme) oli onnistunut niittaamaan siihen pienen pienen hiirulaisen.
Ja mustan maan aikaan tulee aika usein ihmeteltyä, mitä kummaa voi yhdessä heinänkorressa olla niin paljon nuuskimista.
Kyllä ihminen aisteineen on aika rajallisten havaintojen varassa.
maanantaina, marraskuuta 13, 2006
Voi rähmä, se loppui taas
Siis mikä? No, viikonloppu, tietenkin.
Ei ole kivaa, ei. Mistähän sitä löytäisi tälle viikolle innon taas jatkaa arkista puurtamista?
No - Kaipa sitä innonpoikasta on lähdettävä etsimään. Huomenta vaan kaikille tasapuolisesti. *IISOOO Haukotus*
Ei ole kivaa, ei. Mistähän sitä löytäisi tälle viikolle innon taas jatkaa arkista puurtamista?
No - Kaipa sitä innonpoikasta on lähdettävä etsimään. Huomenta vaan kaikille tasapuolisesti. *IISOOO Haukotus*
sunnuntaina, marraskuuta 12, 2006
Perhe on paras!
Ihanaa viettää viikonloppua perheen kanssa. Luen perheekseni aika laajan joukon tässä lähipiirissä olevia ihmisiä: ukon, omat lapseni, ukkokullan vanhimman tyttären ja hänen miehensä ja lapsensa, appivanhempani sekä appiukon siskon.
Appiukkoa en kyllä ikinä sano appiukoksi enkä oikeastaan edes ajattele sellaisena, hän on Vaija, se on vanha karjalainen isoisänimitys. Anoppi on Mummo, mummo edustaa ihanasti mummon prototyyppiä. Hän on se pullantuoksuinen ihana ihminen, jonka soisi kaikille lapsille isoäidiksi.
Tietenkin omaan perheeseeni kuuluu sitten lisäksi velipoika vaimoineen, joihin vain ei tule tarpeeksi pidettyä yhteyttä.
Lauantaina pidettiin yhdistettyjä syntymäpäiviä/isänpäiväjuhlia - ukon tytär Katariina täyttti 3.11 aika monta vuotta ja poikani 10.11 sen 19 vuotta. Pojasta piti tulla Katariinalle 18-vuotislahja, joten Kake siis taisi täyttää 29 tai jotain sinnepäin. Lisäksi vietettiin ennakkoon isänpäiväjuhlaa, kun oltiin onnistuttu saamaan kaikki yhteen.
Poika oli juhlinut aika railakkaasti edellisenä iltana. Pitää kunnioittaa sitä, että hän ylipäätään saapui paikalle. Tosin aika ison osan ajasta hän oli nukkumassa, mutta ei se haitannut.
Pikku-Wilma piti kyllä taas huolen siitä, että naurua riitti. Katselimme telkkarin kautta valokuvia Wilman Espanjanmatkasta ja pikkuihminen ei meinannut nahoissaan pysyä, kun kaikki jutut piti esittää, mitä valokuvissa nähtiin. Näimme mm. esitykset "kävelyllä rantabulevardilla", "auringonotto", "unessa", "uimassa", "miten pestään iho", "miten hierotaan aurinkorasvaa" iahn vain murto-osan mainitakseni.
Kuvassa Wilkku on hetkeksi taas saatu istumaan, mutta kovasti pitää selittää, että "Poing" tai jotain muuta. Lisäksi juostessa pitää koko ajan huutaa "Äitii!" ja sitten äidin pitää vastata "Wilmaa!". Hassua porukkaa.
Tänään sitten käytiin ihan neljästään syömässä Lohjan keskustassa Martinassa pihvit. Ukko oli sitä ennen käynyt pojan kotona käymässä rajua taistelua television kaukosäätimestä. Pojalla on hieno, uusi litteänäyttöinen telkkari, jota isäukon taitaa loppujen lopuksi käydä hiukan kateeksi. Hassuja, nuo poikalapset, oli ne minkä ikäisiä tahansa. :)
Sitten käytiin vielä mummolassa isänpäiväkahvilla - ilman poikaani, joka tätä kirjottaessani on nauttimassa Helsingin Jäähällissa Unholy Alliance -konsertista. Konserttiliput huusin hänelle ja ystävälleen huuto.netistä - kaikkea sitä joutuukin lasten eteen tekemään.
Appiukkoa en kyllä ikinä sano appiukoksi enkä oikeastaan edes ajattele sellaisena, hän on Vaija, se on vanha karjalainen isoisänimitys. Anoppi on Mummo, mummo edustaa ihanasti mummon prototyyppiä. Hän on se pullantuoksuinen ihana ihminen, jonka soisi kaikille lapsille isoäidiksi.
Tietenkin omaan perheeseeni kuuluu sitten lisäksi velipoika vaimoineen, joihin vain ei tule tarpeeksi pidettyä yhteyttä.
Lauantaina pidettiin yhdistettyjä syntymäpäiviä/isänpäiväjuhlia - ukon tytär Katariina täyttti 3.11 aika monta vuotta ja poikani 10.11 sen 19 vuotta. Pojasta piti tulla Katariinalle 18-vuotislahja, joten Kake siis taisi täyttää 29 tai jotain sinnepäin. Lisäksi vietettiin ennakkoon isänpäiväjuhlaa, kun oltiin onnistuttu saamaan kaikki yhteen.
Poika oli juhlinut aika railakkaasti edellisenä iltana. Pitää kunnioittaa sitä, että hän ylipäätään saapui paikalle. Tosin aika ison osan ajasta hän oli nukkumassa, mutta ei se haitannut.
Pikku-Wilma piti kyllä taas huolen siitä, että naurua riitti. Katselimme telkkarin kautta valokuvia Wilman Espanjanmatkasta ja pikkuihminen ei meinannut nahoissaan pysyä, kun kaikki jutut piti esittää, mitä valokuvissa nähtiin. Näimme mm. esitykset "kävelyllä rantabulevardilla", "auringonotto", "unessa", "uimassa", "miten pestään iho", "miten hierotaan aurinkorasvaa" iahn vain murto-osan mainitakseni.
Kuvassa Wilkku on hetkeksi taas saatu istumaan, mutta kovasti pitää selittää, että "Poing" tai jotain muuta. Lisäksi juostessa pitää koko ajan huutaa "Äitii!" ja sitten äidin pitää vastata "Wilmaa!". Hassua porukkaa.
Tänään sitten käytiin ihan neljästään syömässä Lohjan keskustassa Martinassa pihvit. Ukko oli sitä ennen käynyt pojan kotona käymässä rajua taistelua television kaukosäätimestä. Pojalla on hieno, uusi litteänäyttöinen telkkari, jota isäukon taitaa loppujen lopuksi käydä hiukan kateeksi. Hassuja, nuo poikalapset, oli ne minkä ikäisiä tahansa. :)
Sitten käytiin vielä mummolassa isänpäiväkahvilla - ilman poikaani, joka tätä kirjottaessani on nauttimassa Helsingin Jäähällissa Unholy Alliance -konsertista. Konserttiliput huusin hänelle ja ystävälleen huuto.netistä - kaikkea sitä joutuukin lasten eteen tekemään.
perjantaina, marraskuuta 10, 2006
Paljon onneaaa vaaaan!
Poikani täyttää tänään 19 vuotta. Uskomatonta, kun itse en mielestäni ole kuin vähän päälle kolmekymppinen. Lapset nuorentavat. On mukavaa (ja toisinaan aika sydäntä riipivääkin) päästä kurkistamaan heidän elämäänsä. Ihanaa, kun saa nauraa heidän kanssaan ja ihanaa, jos saa osallistua suruihinkin.
On suorastaan hurjaa, miten nopeasti aika kiitää. Ei sitä olisi uskonut 19-vuotiaana, että niin pian on jo tämän ikäinen ja joutuu jäämään syrjään nuorempien bileistä. Onneksi, sillä tuskinpa sitä jaksaisikaan enää juhlia aamuun asti.
---
Eilen illalla, kun tulin kotiin, minua odotti ukkokullan tekemä yllätys. Uusi makkarihan saatiin tapiseeratuksi ja melkein muuttokuntoon sunnuntaina. Eilen päivällä ukko oli siirtänyt sängyt, seinällä olevan pikkuisen kirjahyllyn ja yöpöydät herätyskelloineen uuteen huoneeseen. Vanhat yöpöydät kyllä saavat melkoisen nopeasti äkkilähdön, mutta oli silti mukavaa muuttaa uuteen huoneeseen.
Koiria se hiukan stressasi. Nitti ja Kleo seisoivat pitkään vanhan huoneen lattian keskellä pöllämistyneen näköisinä, kun ei ollut sänkyä minne hypätä. Marilyn, viisas Pikku-Marilyn sensijaan hyppäsi suoraan sänkyyn ja oli jo kauan ollut unessa, ennekuin kalkkiskoirat tajusivat, minne ollaan menossa.
Huvittavia otuksia.
---
Mutta nyt täytyy taas siirtyä arkisempiin hommiin. Saas nähdä, saako tyttären ylös ja kouluun... Saas nähdä, ehtiikö sitä tänään tehdä kaiken, mitä on suunnitellut.
Stressiä pukkaa, täytyy yrittää pukata takaisin.
On suorastaan hurjaa, miten nopeasti aika kiitää. Ei sitä olisi uskonut 19-vuotiaana, että niin pian on jo tämän ikäinen ja joutuu jäämään syrjään nuorempien bileistä. Onneksi, sillä tuskinpa sitä jaksaisikaan enää juhlia aamuun asti.
---
Eilen illalla, kun tulin kotiin, minua odotti ukkokullan tekemä yllätys. Uusi makkarihan saatiin tapiseeratuksi ja melkein muuttokuntoon sunnuntaina. Eilen päivällä ukko oli siirtänyt sängyt, seinällä olevan pikkuisen kirjahyllyn ja yöpöydät herätyskelloineen uuteen huoneeseen. Vanhat yöpöydät kyllä saavat melkoisen nopeasti äkkilähdön, mutta oli silti mukavaa muuttaa uuteen huoneeseen.
Koiria se hiukan stressasi. Nitti ja Kleo seisoivat pitkään vanhan huoneen lattian keskellä pöllämistyneen näköisinä, kun ei ollut sänkyä minne hypätä. Marilyn, viisas Pikku-Marilyn sensijaan hyppäsi suoraan sänkyyn ja oli jo kauan ollut unessa, ennekuin kalkkiskoirat tajusivat, minne ollaan menossa.
Huvittavia otuksia.
---
Mutta nyt täytyy taas siirtyä arkisempiin hommiin. Saas nähdä, saako tyttären ylös ja kouluun... Saas nähdä, ehtiikö sitä tänään tehdä kaiken, mitä on suunnitellut.
Stressiä pukkaa, täytyy yrittää pukata takaisin.
maanantaina, marraskuuta 06, 2006
Maanantaiaamuisinkin on pakko...
... herätä. Niin sanoi Nitti, vanhin koirani. Se on viisas otus, mutta turhan kaavoihinsa kangistunut, kuten aikuiset yleensä. Joka aamu pitää päästä pissille, joka aamu pitää saada ruokaa, joka aamu tallilla pitää saada oma porkkana, kun hevoset ruokitaan.
Minä kysyn: Missä on vaihtelu? Milloin me nautimme täkin lämmöstä nukkuen pitkään ja hartaasti? Milloin hullutellaan? Milloin levätään?
Ja Nitti vastaa: saahan sitä ihan koko päivän nukkua sohvalla. Tai olla nukkumatta. ;)
Tasan ei käy onnen lahjat. :D
---
Joten mentävä on. Työ ja arki kutsuu.
Minä kysyn: Missä on vaihtelu? Milloin me nautimme täkin lämmöstä nukkuen pitkään ja hartaasti? Milloin hullutellaan? Milloin levätään?
Ja Nitti vastaa: saahan sitä ihan koko päivän nukkua sohvalla. Tai olla nukkumatta. ;)
Tasan ei käy onnen lahjat. :D
---
Joten mentävä on. Työ ja arki kutsuu.
sunnuntaina, marraskuuta 05, 2006
Kuka pöhkö on tähän aikaan sunnuntaina hereillä?
No, agilityharrastaja tietenkin. :D Lähdössä kisoihin töihin.
Paikalla pitää olla kahdeksalta ja tästä ajaa autolla sinne vartin, mutta olen jo käynyt hoitamassa hevoset, ruokkinut koirat, keittänyt kahvit ja nyt yritän vielä herätä ennen liikkeelle lähtöä. Normaalit aamutoimethan voi hoidella kytkemättä varsinaisesti aivoja vielä päälle.
Aijoo, pitää laittaa auto pistokkeen päähän. Ulkona on miinus kuus astetta.
Testailin jo vaateusta, vaikutti riittävän lämpimältä, sillä tuli hiukan hiki kun kävelin tallille ja takaisin. Mun hommanahan on seistä paikallaan ja kuuluttaa, joten liike ei lämmitä.
Toivottavasti tulee kiva kisapäivä - yleensä on ollut.
---
Eilisestä: tapetit saatiin seinään. Poikanikin haettiin kaupungista auttamaan. Se söi ensin nuudeleita ja sitten se nukahti kolmeksi tunniksi. Sitten se ajoi tyttären kanssa valmiiksi lastatun kuorman huonekaluja navetan vintille odottamaan uusiokäyttöä. Kävivät yhdessä isovanhempia moikaamassa. Sitten poika söi taas. Sitten se rapsutteli Nittiä ja sanoi sitä omaksi rakkaakseen. Tytär kiilasi siihen väliin ja sai kanssa rapsutuksia ja kehuja. Tosi auttavainen nuori mies. Hohhoijaa näiden kanssa. Pakko näitä kumminkin on rakastaa, kun ne on itte kotona tehtykin.
Tytär sentään teki ruuan ystävänsä kanssa. Hyvää lihapataa tuli kaksi isoa padallista. (Tiiän mitä tänä iltana syödään,. ;)) Minä huutelin ruuanvalmistusohjeita läträtessäni tapettiliisterin kanssa, mutta ei se tytär paljon ohjeita tarvinnut.
Ukko asetteli tapetteja seinään, minä liisteröin. Huone tosiaan on valmis. Patteri vaan pitää laittaa uudestaan kiinni, pestä lattiat ja kantaa sängyt sisään, ni meillä on uusi makkari. Vähän verhoja ja verhotankoja pitää shoppailla. Ja tapetoinnista huolimatta voidaan jatkaa yhteiseloa yhteisessä parisängyssä. Jossain vaiheessa eilen en ihan uskonut sitäkään, on tuo sen verran tarkkaa ja hermoja kysyvää puuhaa. ;) Homman kunniaksi avattiin pieni kuoharipullo. Elämän pieniä huippuhetkiä pitää muistaa vaalia.
Ja voip olla, että tulee jonnekin aika outoon kohtaan taulu, mutta mitäpä siitä, yhdessä me amatöörit on tehty tämä talokin ja hyvin on kestänyt. :)
---
Mutta nyt tytärtä herättämään ja sinne agilitykisoihin.
Paikalla pitää olla kahdeksalta ja tästä ajaa autolla sinne vartin, mutta olen jo käynyt hoitamassa hevoset, ruokkinut koirat, keittänyt kahvit ja nyt yritän vielä herätä ennen liikkeelle lähtöä. Normaalit aamutoimethan voi hoidella kytkemättä varsinaisesti aivoja vielä päälle.
Aijoo, pitää laittaa auto pistokkeen päähän. Ulkona on miinus kuus astetta.
Testailin jo vaateusta, vaikutti riittävän lämpimältä, sillä tuli hiukan hiki kun kävelin tallille ja takaisin. Mun hommanahan on seistä paikallaan ja kuuluttaa, joten liike ei lämmitä.
Toivottavasti tulee kiva kisapäivä - yleensä on ollut.
---
Eilisestä: tapetit saatiin seinään. Poikanikin haettiin kaupungista auttamaan. Se söi ensin nuudeleita ja sitten se nukahti kolmeksi tunniksi. Sitten se ajoi tyttären kanssa valmiiksi lastatun kuorman huonekaluja navetan vintille odottamaan uusiokäyttöä. Kävivät yhdessä isovanhempia moikaamassa. Sitten poika söi taas. Sitten se rapsutteli Nittiä ja sanoi sitä omaksi rakkaakseen. Tytär kiilasi siihen väliin ja sai kanssa rapsutuksia ja kehuja. Tosi auttavainen nuori mies. Hohhoijaa näiden kanssa. Pakko näitä kumminkin on rakastaa, kun ne on itte kotona tehtykin.
Tytär sentään teki ruuan ystävänsä kanssa. Hyvää lihapataa tuli kaksi isoa padallista. (Tiiän mitä tänä iltana syödään,. ;)) Minä huutelin ruuanvalmistusohjeita läträtessäni tapettiliisterin kanssa, mutta ei se tytär paljon ohjeita tarvinnut.
Ukko asetteli tapetteja seinään, minä liisteröin. Huone tosiaan on valmis. Patteri vaan pitää laittaa uudestaan kiinni, pestä lattiat ja kantaa sängyt sisään, ni meillä on uusi makkari. Vähän verhoja ja verhotankoja pitää shoppailla. Ja tapetoinnista huolimatta voidaan jatkaa yhteiseloa yhteisessä parisängyssä. Jossain vaiheessa eilen en ihan uskonut sitäkään, on tuo sen verran tarkkaa ja hermoja kysyvää puuhaa. ;) Homman kunniaksi avattiin pieni kuoharipullo. Elämän pieniä huippuhetkiä pitää muistaa vaalia.
Ja voip olla, että tulee jonnekin aika outoon kohtaan taulu, mutta mitäpä siitä, yhdessä me amatöörit on tehty tämä talokin ja hyvin on kestänyt. :)
---
Mutta nyt tytärtä herättämään ja sinne agilitykisoihin.
lauantaina, marraskuuta 04, 2006
Talviaamun löpinää
Jep jep - on outoa, että nyt on jo talvi. Pakkasta on tätä kirjoittaessani kymmenen astetta ja kaunis lumipeite lepää maiseman yllä. Se tuli niin yhtäkkiä, että puutarhaletkut kiemurtelevat lumen alla ja kesäkukkaruukut ovat jäätyneet asetelmiinsa. En ole ainoa tänä vuonna. Heh heh. Monena vuonna ne ovat siis silti unohtuneet minulta, vaikka talvi ei ole tullut yhtäkkiä.
---
Eilen vietin paljon aikaa puhumalla puhelimessa ystävien ja sukulaisten kanssa. Omat sukulaiseni ovat harvinaista "herkkua", sillä kun muutin tänne Lohjalle aviomiehen maatilalle ja hankimme lauman eläimiä ja omaa puuhaa, on ollut vaikea matkustella tapaamaan serkkuja ja serkkujen lapsia, jotka monet asuvat kauempana. Monethan tosin asuvat lähempänä, mutta laiskuus ja kotona viihtyminen ovat varmaan oikeita syitä siihen, että harvoin tulee kyläiltyä missään.
Vaikka tapaammekin harvoin, minulla on moniin sukulaisiini lämpimät välit. Haluaisin oikeastaan tavata ja jutella useamminkin, mutta silti vaaka usein kallistuu oman takkatulen ja sohvan puolelle.
Yksi serkuistani kuoli lokakuussa ja eilen sain kuulla, että hänelle pidetään isohko muistojuhla parin viikon päästä. Mielelläni osallistun tilaisuuteen ja oikeastaan odotankin sitä, että saan muistella vanhoja aikoja sellaisten ihmisten kanssa, jotka muistavat myös minun lapsuuttani ja nuoruuttani. Oli mukavaa, että tytärkin halusi ilman muuta lähteä mukaan, kun asiasta eilen illalla juttelimme.
---
Asiasta kuudenteen:
Eilen oltiin tapettikaupassa ukkokullan kanssa. Päätettiin tehdä tyttären huoneesta työhuoneen sijasta oma makuuhuoneemme. Nykyisestä makuuhuoneestamme, joka on paljon isompi, saa sitten jo oikein mukavan vieras-työhuoneen, kun ei tarvitse miettiä niin paljon tilaongelmia. Meillä oli selvät suunnitelmat, kun astelimme tapettia valitsemaan. Vihreää, vihreä on rauhoittava ja mukava väri makuuhuoneeseen.
Tuolla ne nyt odottavat, keltaiset tapettirullat, että saisimme huoneen lopullisesti tyhjennettyä ja uudet seinäpinnat pikkuiseen huoneeseen. Keltainen on valoisa ja aurinkoinen ja suurentaa pientä huonetta. Saas nähdä, miltä näyttää valmiina.
Mutta se on mukavaa, että päätökset tehdään etukäteen ja niitä ei sitten muuteta. :D
---
Eilen vietin paljon aikaa puhumalla puhelimessa ystävien ja sukulaisten kanssa. Omat sukulaiseni ovat harvinaista "herkkua", sillä kun muutin tänne Lohjalle aviomiehen maatilalle ja hankimme lauman eläimiä ja omaa puuhaa, on ollut vaikea matkustella tapaamaan serkkuja ja serkkujen lapsia, jotka monet asuvat kauempana. Monethan tosin asuvat lähempänä, mutta laiskuus ja kotona viihtyminen ovat varmaan oikeita syitä siihen, että harvoin tulee kyläiltyä missään.
Vaikka tapaammekin harvoin, minulla on moniin sukulaisiini lämpimät välit. Haluaisin oikeastaan tavata ja jutella useamminkin, mutta silti vaaka usein kallistuu oman takkatulen ja sohvan puolelle.
Yksi serkuistani kuoli lokakuussa ja eilen sain kuulla, että hänelle pidetään isohko muistojuhla parin viikon päästä. Mielelläni osallistun tilaisuuteen ja oikeastaan odotankin sitä, että saan muistella vanhoja aikoja sellaisten ihmisten kanssa, jotka muistavat myös minun lapsuuttani ja nuoruuttani. Oli mukavaa, että tytärkin halusi ilman muuta lähteä mukaan, kun asiasta eilen illalla juttelimme.
---
Asiasta kuudenteen:
Eilen oltiin tapettikaupassa ukkokullan kanssa. Päätettiin tehdä tyttären huoneesta työhuoneen sijasta oma makuuhuoneemme. Nykyisestä makuuhuoneestamme, joka on paljon isompi, saa sitten jo oikein mukavan vieras-työhuoneen, kun ei tarvitse miettiä niin paljon tilaongelmia. Meillä oli selvät suunnitelmat, kun astelimme tapettia valitsemaan. Vihreää, vihreä on rauhoittava ja mukava väri makuuhuoneeseen.
Tuolla ne nyt odottavat, keltaiset tapettirullat, että saisimme huoneen lopullisesti tyhjennettyä ja uudet seinäpinnat pikkuiseen huoneeseen. Keltainen on valoisa ja aurinkoinen ja suurentaa pientä huonetta. Saas nähdä, miltä näyttää valmiina.
Mutta se on mukavaa, että päätökset tehdään etukäteen ja niitä ei sitten muuteta. :D
keskiviikkona, marraskuuta 01, 2006
Vauhdilla vaihtuu kuukaudet
On marraskuun eka päivä.
Marraskuu on se kuukausi, jona kalenterissani on eniten ystävien ja sukulaisten syntymäpäiviä. Miksi muuten? Onko helmikuussa (vai millon nuo marraskuun syntymäpäiväsankarit on tilattu?) niin kylmä, että suomalaiset mielummin viettävät aikaa yhteisen vällyn alla? Haluaako luonto, että lapset syntyvät talveksi ja niitä hoidellaan luolissa sydäntalven yli suojassa ja sitten keväällä puolivuotias on jo kestävämpi reissaamaan?
Näistä kysymyksistä ei varmaan huomaa, että Untinen-Auel on yksi lempikirjailijoitani?
Eilen satoi ensilumen, kerrankin olivat säätiedotukset oikeassa. Minusta se on ihan mukavaa, että on lunta. Varmaan niistä autoilijoista, jotka taas kerran ensilumi ja pakkanen yllätti, valtaosa on eri mieltä. Minua kyllä yleensä talven tullen yllättää enemmän tuo, että talven tuloon yllättyneitä tuntuu olevan aina vaan enemmän. Ovatko ihmiset saaneet liikaa informaatiota kasvihuoneilmiöstä ja ajattelevat, että jonain vuonna talvi ei tulekaan?
Toistakymmentä senttiä lunta yhdessä iltapäivässä on kyllä paljon. Hetkessä maa on saanut valkoisen peiton ja koko ympäristö näyttää toisenlaiselta. Kiehtovaa.
Ihan hirveän innoissaan lämpimään tottunut kehoni ei kyllä ole illan ja aamun hevosenruokintahetkistä. Tuuli iskee läpi koko kropan ja vesiä vaihdellessaan voi kuvitella, miltä vanhana tuntuu, kun reuma kolottaa sormissa ja nivelissä. Kolikon toinen puoli sitten tulee hevosen iloisesta hörinästä, kun se kuulee minun tulevan. Luulisin, että harva ihminen ilahtuu tulostani niin kovin kuin Romeo aamuisin. Romeohan on tyttären 27-vuotias shettisruuna, joka on virkeä, hyvätapainen ja suloinen kaikin puolin.
Aamun parhaita tunnelmia saan lisäksi siitä, kun jään heinien annon jälkeen hetkeksi kuuntelemaan sitä rauhoittavaa rouskutusta, mikä syntyy, kun kolme hevosta syö levollisena heinää. Työpäivät ja elämä voi olla vaikka kuinka hektistä, kun muistaa välillä olla ihan hiljaa ja kuunnella. Mielummin päivittäin. Mielummin miettimättä sitä, kuinka surkeaa kaikki voi joskus olla.
Ja nythän tämän aamurauhan hetket ovatkin jo ohi ja pitää melko pian lähteä katsomaan, pääseekö tuolla ollenkaan liikkeelle vai ovatko eurooppalaistuneet suomalaiset kokonaan unohtaneet talviajon niksit.
Marraskuu on se kuukausi, jona kalenterissani on eniten ystävien ja sukulaisten syntymäpäiviä. Miksi muuten? Onko helmikuussa (vai millon nuo marraskuun syntymäpäiväsankarit on tilattu?) niin kylmä, että suomalaiset mielummin viettävät aikaa yhteisen vällyn alla? Haluaako luonto, että lapset syntyvät talveksi ja niitä hoidellaan luolissa sydäntalven yli suojassa ja sitten keväällä puolivuotias on jo kestävämpi reissaamaan?
Näistä kysymyksistä ei varmaan huomaa, että Untinen-Auel on yksi lempikirjailijoitani?
Eilen satoi ensilumen, kerrankin olivat säätiedotukset oikeassa. Minusta se on ihan mukavaa, että on lunta. Varmaan niistä autoilijoista, jotka taas kerran ensilumi ja pakkanen yllätti, valtaosa on eri mieltä. Minua kyllä yleensä talven tullen yllättää enemmän tuo, että talven tuloon yllättyneitä tuntuu olevan aina vaan enemmän. Ovatko ihmiset saaneet liikaa informaatiota kasvihuoneilmiöstä ja ajattelevat, että jonain vuonna talvi ei tulekaan?
Toistakymmentä senttiä lunta yhdessä iltapäivässä on kyllä paljon. Hetkessä maa on saanut valkoisen peiton ja koko ympäristö näyttää toisenlaiselta. Kiehtovaa.
Ihan hirveän innoissaan lämpimään tottunut kehoni ei kyllä ole illan ja aamun hevosenruokintahetkistä. Tuuli iskee läpi koko kropan ja vesiä vaihdellessaan voi kuvitella, miltä vanhana tuntuu, kun reuma kolottaa sormissa ja nivelissä. Kolikon toinen puoli sitten tulee hevosen iloisesta hörinästä, kun se kuulee minun tulevan. Luulisin, että harva ihminen ilahtuu tulostani niin kovin kuin Romeo aamuisin. Romeohan on tyttären 27-vuotias shettisruuna, joka on virkeä, hyvätapainen ja suloinen kaikin puolin.
Aamun parhaita tunnelmia saan lisäksi siitä, kun jään heinien annon jälkeen hetkeksi kuuntelemaan sitä rauhoittavaa rouskutusta, mikä syntyy, kun kolme hevosta syö levollisena heinää. Työpäivät ja elämä voi olla vaikka kuinka hektistä, kun muistaa välillä olla ihan hiljaa ja kuunnella. Mielummin päivittäin. Mielummin miettimättä sitä, kuinka surkeaa kaikki voi joskus olla.
Ja nythän tämän aamurauhan hetket ovatkin jo ohi ja pitää melko pian lähteä katsomaan, pääseekö tuolla ollenkaan liikkeelle vai ovatko eurooppalaistuneet suomalaiset kokonaan unohtaneet talviajon niksit.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)