Näytetään tekstit, joissa on tunniste löpinää. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste löpinää. Näytä kaikki tekstit

keskiviikkona, joulukuuta 23, 2020

Olen ja elän

On jo joulu, vuoden pimein päivä on takanapäin.  Tänä vuonna syksy ja "talvi" on ollut tähän asti poikkeuksellisen lämmin ja märkä. Monet ihmiset näyttävät nauttivan siitä.  Minua se ei miellytä siksi, että tähän aikaan vuodesta pitäisi jo talven olla.  Jos en asuisi maalla, kaukana katuvalojen loisteesta, se olisi varmaan ihan sama, mutta kaipaan pientä lumikerrosta, pikkupakkasta ja valoa. 

Pelkkä maaseudulla asuminen ei selitä tätä lumen kaipuuta sillä tokihan sitä voisi sisällä istua, poltella vuorotellen kynttilöitä ja päreitään.  Hevoset ja koirat ovat ehkä suurin syy tähän pikkupakkastoiveeseen.  On harmillista, kun tarha on liejuinen ja kotiin kulkeutuu koko ajan lisää hiekkaa.  Hevosiammehan sekään ei haittaa, sillä niillä on kuivia makuupaikkoja kyllä.  Kotonakin ajelee robotti-imuri Puuha-Pete lähes joka päivä ja se on onni jos jokin. 

Vissa-vanhus on aamulla selästäänkin aivan kuivikepurujen peitossa, kun se on piehtaroinut pihatossa. Dugur taitaa vieläkin vierastaa pihaton sisällä nukkumista, se on aina vahdissa pihaton ovensuussa enkä ole koskaan tavannut sitä siinäkään nukkumassa.  Joskus se nukkuu pihaton edessä kuivalla hiekalla.

Dugur

Vissa on tulossa pihatosta
aurinkoon:  valopää.

Se on kyllä hyvä juttu, että pihaton edusta ei tänä vuonna ole ollut määrättömän liejuinen.  Olen jaksanut siivota lähes päivittäin, jolloin urakka ei edes ole ollut kovin raskas. Kunhan hiukan lisää pellot kuivuvat, on kuulemma luvassa suodatinkangasta ja lisää hiekkaa - saapas näkee, onko tuo totta joskus.  Kaikkea muutakin puuhaa riittää.

Häveten muistan aikaa, jollon en jaksanut ja liejua ja märkyyttä oli aivan liikaa.  Tosin siihen oli hyvä syy: rankka sairaus ja hoidot.  Oli myös huono syy: en osannut pyytää apua.  En tahdo enää koskaan nähdä meillä hevosta, jolla on kainaloissa ja vatsan alla ihottumaa tai jonkinlainen kammottava kuran muodostama panssari siksi, että ei ole paikkaa, jossa voisi kuivassa levätä. 

Joskus hamassa tulevaisudessa, kun kaikki taivaankappaleet ovat oikeassa asennossa ja ukkokulta avuliaalla tuulella (ja haketin ja traktori ja peräkärry ja kauha ovat kunnossa) on luvassa jopa haketta pihaton eteen.  Sitten ei tarvitse hiekkaa seuloa, kun siivoaa.  Rankkasateen jälkeen hevonpeeen siivoaminen hiekasta on melko mahdotonta. 

---

Nyt, kun tunnen toipuneeni hyvin syöpähoitojen ja leikkausten jälkeen, on ollut aikaa keskittyä muihin vaivoihin kuten siihen, että käveleminen sattuu usein.  Polveni kuvattiin kesällä ja diagnoosi oli melko murskaava: paha nivelrikko, graavi artroosi.  Työterveysääkärini sanoi, että on ihme, että kävelen. Antoi kuitenkin luvan jatkaa ja naurahti, että pyörätuolia on hankalaa kuljettaa aina mukana, jos liikkuu noinkin hyvin. Luulen että, jos olisin vanha koira enkä vanha nainen, minut lopetettaisiin kipujen vuoksi.  En jaksa haluta polvinivelten leikkausta, en jaksa uutta toipumista. Olen luottanut fysioterapeuttiin, joka sanoi että vaiva on kuntoutettavissa siten, ettei leikkaukseen ole aivan heti kiirettä.  Välillä liikkuminen ei satu mainittavasti mutta joskus kipu on todella kova. 

Luulen, että saan syyttää lähinnä itseäni: vuosien ylipaino, paljon kilometrejä autolla,  liian vähän liikuntaa ja huonot työasennot tietokoneen kanssa työskennellessä... you name it.  No, näillä mennään. Nyt on eri tavalla aikaa ja motivaatiota painonpudotukseen ja liikkumiseen.  Ihmeitä en pysty enää aikaansaamaan, mutta paino on jo tippunut lähes parikymmentä kiloa ja johan sekin helpottaa.  Olen suorastaan koukussa kuntosalilla käymiseen ja kunto on parantunut kovasti.  Se auttaa ja ilahduttaa.

Hevosista en haluaisi luopua, ratsastaminen on mukavaa ja todella toivon, että Dugurista kasvaa minulle hyvä ratsu. Kovasti kyllä arveluttaa oma jaksamiseni, mutta ainakin niin kauan kun Vissa elää, yritän jaksaa.  Vissa on pirteä ja hyväntuulinen kolmekymppinen mummeli, en voisi kuvitella sen muuttavan muualle enää, kun se on luonamme jo 20 vuotta ollut ja saanut hyvän elämän.  Epäilen sen olevan jo hieman dementinen.

Välillä tuntuu tosin vaikelta jatkaa ja jaksaa, mutta kun hevosen puuroinen turpa hellästi tökkää käteen ja näkee vanhan hevosen luottamuksen, on helpompaa.  Muutos pelokkaasta punaisesta lohikäärmeestä kaikkien rakastamaksi tempperamenttiseksi mummeliksi on hieno osa omaakin elämäntarinaani.  Tiedän tehneeni jotain oikein.  

Toki olen tehnyt paljon väärin, kaikkea en edes ymmärrä tehneeni päin honkia, mutta olen ainakin yrittänyt elää täyttä elämää ja olen yrittänyt tehdä oikein. Osaan myös pyytää anteeksi, jos huomaan loukanneeni, satuttaneeni tai olen tehnyt väärin. Kaikki eivät osaa pyytää anteeksi ja siitä olen pahoillani - luultavasti sellainen ylpeys rakentaa pysyviä muureja ihmisten välille.  No, jokainen tekee omat valintansa.

---

Tämä vuosi - koronavuosi - on ollut minulle (ja varmaan monelle muullekin) erityisen raskas.  Olen kokenut raastavaa yksinäisyyttä ja toivottomutta useammin kuin koskaan. Olen itkenyt ja kipuillut enemmän kuin koskaan.  Olen tuntenut, ettei minua ymmärrä kukaan enkä itse ymmärrä ketään. Olen kokenut raskasta syyllisyttä siitä, millainen olen ja millainen en ole.  Olen ymmärtänyt, että en voi itseäni kokonaan muuttaa, mutta voin yrittää ja erehtyä aina uudelleen.  Voin olla itselleni yhtä armollinen kuin olen olllut monille muillekin. Voin myös yrittää unohtaa pahat kokemukset, painaa ne menneisyyden tiellä alas laaksoon, minne en enää näe, kun katson taakse.  Haluan terävämmin muistaa hyvät hetket elämästäni ja huonoja yritän käyttää hyväkseni, kun haluan tulla paremmaksi ihmiseksi.

En ehkä aiemmin ole tuntenut itseäni vanhaksi, sairaaksi ja väsyneeksi yhtäaikaa.  On raskasta katsoa peiliin ja nähdä, että on muuttunut, on nääntynyt, on toivoton...  On muuttunut sellaiseksi, joka ei tahtoisi olla.  Moniin asioihin on kuitenkin liian myöhäistä tarttua.  Eletty elämä on eletty.  Eteenpäin voi silti katsoa ja tuntea taas toivon ja voiman itsessään.  Voi ajatella, että ei ole turha, vaikka on virheitä täynnä.  

---

Syyskuu ja lokakuu tältä vuodelta puuttuvat taas tästä blogistani, ja toki ne ovat ohi elämästäkin.  Pysähtyä ei voi vaikka tahtoisi. Kuten olen jo aiemminkin usein maininnut, se johtuu elämäntilanteestani, että en kirjoita.  Välillä en kirjoita siksi, että on niin kiire ja välillä en kirjoita siksi, että ei ole kiire.  Joskus en kirjoita siksi, ettei huvita ja joskus en kirjoita siksi, että haluaisin, mutta kynnys kirjoittaa on kovin korkealla.

Nyt kynnys on ollut taas kerran korkealla siksi, että vaikka kuvittelen olevani teflonpintainen palautteiden suhteen, en ole.  Kun mietin kirjoittamista, ilkeät kommentit, joita olen saanut, alkavat pyöriä mielessäni.  En haluaisi rajoittaa kirjoittamistani siksi, että joku ei ymmärrä minua tai siksi, että joku ajattelee toisin. Alitajuntani kuitenkin estää minua, suojelee minua pahalta mieleltä.  

Jokainen älyllinen (ja älytön) ihminen saa ajatella omilla aivoillaan, mutta sitä en ymmärrä, miksi jonkun on pakko haukkua ja arvostella vain siksi, että jokin ajatus ei miellytä tai sitä ei ymmärrä.  Jos ajatukseni vahingoittaisivat jotakuta, ymmärtäisin. Jos kiihottaisin kansanryhmiä vastaan, ymmärtäisin. Ilmeisesti joidenkin ihmisten pitää itseään pönkittääkseen päästä haukkumaan muita tai sitten he kokevat olevansa niin ylivertaisia, että on pakko päästä pätemään.  Usein on tietenkin niin, etteivät ihmiset pysty kontrolloimaan itseään, koska heitäkin ajaa jokin sisäinen pakko tai ahdistus - luultavasti niillä, jotka arvostelevat ilkein sanoin on pahempi ahdistus kuin minulla. 

En itsekään ole tässä suhteessa täydellinen, mutta olen yrttänyt oppia virheistäni.  Saatan täräyttää jonkin kipakan kommentin silloin, kun tiedän, että toinen on väärässä.  On joitakin ihmisiä, joiden somepäivityksiin en enää luultavasti ikinä kommentoi mitään, he voivat aivan rauhassa nolata itsensä ilman minun kommenttejani.  Toivon, että jos huomaan itse olleeni väärässä ja saan oikeaa infoa muistan olla iloinen siitä ja osaan kiittää.  Isä opetti, että jokainen päivä, jolloin ei opi jotain uutta, on pikkuisen turha. 

---

No, nyt on jouluaaton aatto ja mieli on hyvä.  En tempoile edes siivousten kanssa. Kun illalla vähentää valoja ja sytyttelee kynttilöitä on tunnelma kohdallaan.  Kotoamme ei voi syödä lattialta jollei ole koira, mutta enpä voisi kuvitella, että joku muutenkaan niin tahtoisi tehdä. 

Disa ja Kleppa fiilistelevät mökkirannan harmaudessa, 
nämä kaksi ilahduttavat joka ikinen päivä. 
Jokainen koiranomistaja tietää, miten ihanaa se on.



Vielä on muutama jouluaskare tekemättä ja muutama jäänee tekemättäkin.  Se ei haittaa, sillä tänäkin vuonna tärkeintä on läheisyys ja yhdessäolo, rauha ja rakkaus.  

On minulla joululahjatoiveitakin, mutta mikään niistä ei ole sellainen, mikä olisi pakko saada.  Ehkä se kaipaamani oranssi kissanpentu, mutta ehtii sellaisen riiviön varmaan saada myöhemminkin.  Eniten toivon kaikille läheisille hyvää joulumieltä ja onnen, vaikka ihan pienen.

Hyvää Joulua ja Onnellista Vuotta 2021
niille jotka jaksavat tätä lukea.

Tähän loppuun voin täräyttää aforismeja, joista voi valita itselleen sopivan mutusteltavaksi:

”Useimmat ihmiset eivät kuuntele tarkoituksenaan ymmärtää; he kuuntelevat tarkoituksenaan vastata.” —Stephen Covey

”Jokaisena päivänä pitäisi kuulla vähintään yksi kaunis laulu, lukea hyvä runo, nähdä jokin oivallinen maalaus ja jos mahdollista, puhua muutamia järkeviä sanoja." — Goethe

"Rohkeus antaa halun ottaa riskejä, vahvuuden olla myötätuntoinen ja viisauden olla nöyrä. Rohkeus on rehellisyyden perusta." — Keshawan Nair

"Olen elänyt juuri kyllin vanhaksi ymmärtääkseni, että minun kannattaa tutkia toisenkin kerran asioita, joista olen ollut ensimmäisellä kerralla vuorenvarma." – Josh Billings

"Jokaiseen ikäkauteen ihminen tulee aloittelijana." - Nicolas Boileau

"Aloita jokainen päivä positiivisin ajatuksin ja kiitollisin sydämin." - Roy T. Bennett

tiistaina, elokuuta 04, 2020

Tahdon viettää juhlapäivää...

Tänään ukkokultani täyttää vuosia.  On hänen juhlapäivänsä. 

Ennenvanhaan ei tiedetty varmaksi, minä päivänä lapsi syntyi ja annettiin varmaankin vuodenkierron ja jälkeenpäin muistettujen tapahtumien mukaan kirkonkirjoihin syntymäpäivä.  

Ukkokulta ei ole niin vanha, ettei syntymäpäivää tiedettäisi. Vanhoista syntymädokumenteista, jotka ehkä jopa ovat tallella, löytyy varmaan jopa hänen syntymänsä hetki.  Anoppini on sen joskus minulle kertonutkin.  Ylpeänä.  

Esikoispoika on varmasti ollut silloinkin tärkeä saavutus. Sekin on ollut tärkeä, että lapsi syntyi sairaalassa.  Olenpa ollut aavistavinani, että mikäli sairaalaa ei olisi ollut, ei ukkokultaakaan olisi.  Ehkäpä ei olisi anoppikaan ollut pidemmälle kertomassa tarinoita elämästään - ei olisi myöskään pikkusisarta, joka jo kauan sitten lensi kauas, Espanjaan.  Se kaikki on oma tarinansa, josta en tiedä kovin paljon. Muutenkin kuvittelemme paljon asioita ja luulemme niitä totuudeksi.

Ukkokulta osaisi kertoa lisää vanhoista ajoista.  Onneksi hän on niistä kiinnostunut, sillä kaikki nuoremmat eivät ehdi muistella vanhoja aikoja.  Hän on ollut Virolaisten sukuseuran puheenjohtaja kauan ja on edelleen. Ymmärtääkseni hän on tehtävässä pidetty ja arvostettu.  Itse ainakin arvostan häntä.  On ollut mukavaa kuunnella, kun hän pitää jossain tilaisuudessa pitkään pyöritellyn puheen.  Olen saanut toimia oikolukijana ja ehdottanut jotain muutoksia teksteihin, siitäkin olen mielissäni, että olen voinut hieman auttaa. 

Onhan ukkoni ollut monessa muussakin mukana.  Jo varhain on poikaa varmasti alettu kasvattaa maatilan isännäksi. Pääkasvattajana on ollut varmasti appiukkoni, Vaija, mutta ennenvanhaankin kylä kasvatti.  Se näkyy. Ylpeytenä kotitilasta. Ylpeytenä omista lapsista.  Kaikista heistä.  Ukkokullalla on 3 lasta ja yksi lapsenlapsi. Ylpeys on rakkautta. 

Olen ylpeä, että olemme saaneet pidetyksi yhteyden kaikkiin ukkokullan ja (yhteisiinkin) lapsiin.  Se toistaiseksi ainoa lapsenlapsi teki ukkokullastani Vaijan. Minäkin olen saanut olla siinä rakkaustarinassa osittain mukana alusta asti. 

Ukkokultani on huolellinen ja perusteellinen.  Kun hän aloittaa jotakin, hän tekee sen loppuun.  Ainahan se ei voi keneltäkään onnistua, mutta pikkuhiljaa eri projektit valmistuvat.  Joskus tulee jotain tähdellisempää tielle ja työkalut voivat jäädä levälleen. Viimeksi eilen hän sai valmiiksi yhden projektin, jonka annoimme yhdessä tyttärellemme lahjaksi.  

Jo edesmenneet talon naiset opettivat minutkin hyväntahtoisesti naureskelemaan: "Minnehän naisväki on taas kirveen unohtanut?"

Voisin kehua ukkoani vielä pitkään, mutta ehkä ette jaksa lukea enempää... Ehkäpä jostain tupsahtaa vastaan, mitä muuta hän on tehnyt ja joskus jopa jättänyt tekemättä. 

Onnittelut!  Onnea se on myös meille, jotka saamme olla mukana elämässäsi.  Ehkä siihen on joku syy, että erilaisista elämämme kriiseista huolimatta me kaksi olemme olleet yhdessä jo lähes neljä vuosikymmentä.  Kiitos niistä vuosista. Toivon niitä (yhteisiä)  meille myös lisää.  

----

Yo. kuvassa on tie kotiimme (ja pois).  Käyttöä varten.  Eilen silitetty. 
----
Minä soitan harmonikkaa
Jalankulkiat juoskoon, astukoon lätäköihin 
kiiltäköön asfaltti vetinen
Eihän tietää voi kansa joka märkänä kulkee
miksi oon tänään niin iloinen

Minä soitan harmonikkaa, ihmiset on kummissaan
voisin viettää juhlapäivää jälleen huomenna!

Helikopteri lentää, siinä taikuri saapuu näyttää ilmaiseksi filmejä.
Hyvää syntymäpäivää mulle toivottaa hän ja lahjoittaa viisisataa jätskiä

Minä soitan harmonikkaa, ihmiset on kummissaan
voisin viettää juhlapäivää jälleen huomenna!






lauantaina, heinäkuuta 25, 2020

Ja äkkiä on ilta

Hän oli istunut käytännössä koko päivän sohvannurkassa,  Ruoka ei oikein maistunut. Ei oikein juominenkaan, ei edes vesi maistunut, puhumattakaan jostain alkoholipitoisesta. Piti olla ihana heinäkuinen päivä, hän oli suunnitellut viettävänsä päivän kasvihuoneessa tukemassa tomaatteja, ei huvittanut.  No, tomaatit voivat odottaa, hän mietti. Lämpimänä päivänä tomaattien varsista irtoava tuoksu tarttuu ihanasti sormiin ja tulee ikäänkuin mukaan pitkäksi aikaa.  Onneksi hän on vain kotona, niin ei tarvitse pelätä mitään tarttuvia tauteja ja pestä koko ajan käsiään.

Koko päivän satoi, enemmän tai vähemmän. Hän kadotti ympäristönsä ja kirjoitti.  Välillä hän kommunikoi ystävien, välillä perheenjäsenten kanssa. Joku käytti meseä, joku whatsuppia ja peräkylän pikkuinen hevostyttö käytti aina tekstiviestejä.  Jos on vasta 11 v ei voi osata kaikkia hienouksia.  Ne viestit saivat hyvälle mielelle. "Mä tuun - mä meen - en mennytkään - saanko tehdä lettejä - miks tässä Vissassa on patti."  Vähän särki päätä ja hän vastaili harvakseltaan. 

Tytön into huvitti ja hän muisti, millaista oli olla pieni hevostyttö.  Välillä hän kuvitteli, että olisi itsekin sellainen.  Peili valitettavasti tiesi, ettei hän ollut. No, jos peiliin ei katso usein, se ei haittaa - kukapa koskaan katsoo, miten muut ovat pukeutuneet- Luultavasti eivät huomaisi heti, vaikka joltakulta pää puuttuisi, hän naurahti mielessään. Viikolla hän oli ostanut turvakengätkin, koska Dugur-islanninhevonen oli muuttanut Hestbakki-tallille (Lohjalle), jotta olisi vähän rauhaa tehdä muutakin kuin siirrellä hevosia paikasta a paikkaan b. Ne uudet kengätkään eivät ole ihan yksipiippuinen juttu, niitä pitää totutella pikkuhiljaa, jottei tule lisää jalat kipeiksi.

Alla hupsu hetki torstailta. Odotamme kengittäjää lyömään irtokenkää  - Finna, minä ja Dugur
Ketään ei vahingoitettu, vaikka Finna välillä haukkui, niin ettei kukaan kuullut mitään.
Anteeksi kaikille paikallaolleille - Finna on hoitokoira ja rakas sellainen.  Jotkut islanninlammaskoirat ovat äänekkäämpia kuin toiset.  Se johtunee aika pitkälti kasvatuksesta ja varmasti koiran perusluonteestakin.



Heppailua Hestbakkissa


Hän kirjoitti, toisaalta on hyvä, että päivä oli sateinen. Sai kirjoittaa ilman huonoa omaatuntoa.  Hänen tablettitietokoneensa oli jäänyt edellisenä päivänä mökille. Piti herätellä tietokone henkiin pitkästä aikaa.  Se menikin yllättävän hyvin, tunnissa oli ne jutut taas palautettu, mitä piti. Jokin päivitys oli kadottanut pilvipalvelun ja senkään löytäminen ei ollut ihan helppoa, onneksi se oli kännykässä kunnossa ja siitä näki, miten suunnilleen jutut pitää olla.  Hän sai muutamia sähköpostejakin, ei postissa yleensä ole kuin mainoksia, mutta kuinka ollakaan juuri nyt googlen sähköpostikin oli tullut täyteen.  Hän poisti pikaisesti kaikki markkinointiviestit ja ilmoitukset ja muutaman sata valokuvalähetysitä. Eiköhän se sähköposti siitä tokene, kun noin 6000 viestiä katosi taivaan tuuliin. Virkistävää, kun ei tarvi kaikkea vanhaa kaivella, hän ajatteli ja jatkoi hommia.

Pieni työtietokone tuntui vanhanaikaiselta ja kankealta, ennenkuin näppäimet löytyivät.  Tosin näppäimistölle lankeava pikku valo mennyt jo aikoja sitten rikki, joten hän siirsi myös lukuvalon toisen sohvan takaa lähemmäksi, että näki näppäimet.  Hän ei ollut koskaan halummut oppia kymmensormijärjestelmää.  Varmaan se on viisastakin siksi, että nykyisin on niin erilaisia näppäimistöjä eri koneille.

Hän tarvitsi puhelinta ja ulkoista kovalevyä, joten hän siirsi isomman sohvan vierestä sohvapöydän lähemmäksi, että sai kovalevyn ja puhelimen kivasti lähelleen, että sai paremmin puuhailtua.  

Aviomiehensä oli lähtenyt mökille. Hänellä on jotain hajataittoa tai sellaista, joten yleensä olohuonekonttori on miehen edessä, että hän näkisi ylipäätään mitään. Se oli aivan ok, eihän sitä koskaan tiedä, mitä vaivoja itseenkin iskee ja mies oli jo tilannut itselleen näöntarkastuksen, joten varmaan hänenkin näkökykynsä paranisi, kunhan hän tottuu sitten uusiin laseihin. 
Jännä nähdä, tottuuko ukko ja kuinka pian.

Sehän on hyvin ymmärrettävää, että kaikkia kremppoja tulee - pariskuntahan on jo kovin iäkäs. Ukko on yli 70 ja akka reilusti yli 60. Onhan siinä elettyä elämää kovasti.  Molemmilla ollut syöpääkin, akalla jopa kahdesti.  Joskus akka ajatteli, että mikähän juopa seuraavaksi iskee ja keneen.  Kaikilla on omat murheensa, vaikea niitä on kaikkia tietää ja ymmärtää.  Välillä on omissakin  niin paljon, ettei ihan meinaa kestää. 

Sitten pitää ajatela, että nostetaan rinta ylös ja lähdetään kohti uusia pettymyksiä. Onneksi sellaista ei ole joka aamu.  Tämä aamu tuntui erikoisen pahalta.  Varmaan se oli sateen vika.  Elämähän on mahtavaa, jos ei ajattele turhia... akka ajattelee, että Salvatore Quasimodo olisi ollut mielenkiintoista tuntea.  Hänkin osasi varmaan vain kirjoittaa, mutta ei ehkä elänyt, kuten kirjoitti.

Harva siihen pystyy, koska monet asiat edessämme nousevät pystyyn kuin seinä.  Joskus et enää lyö päätäsi siihen seinään, vaan käännyt pois... mikäli rohkeutesi riittää. 

No, huomenna on uusi päivä, rakas serkkutyttö on luvannut tulla kylään. Varmaan juttelemme monista asioista.  Toivoisin niin, että minulla olisi voimaa lohduttaa häntä ja hänen minua.  Hän on menettänyt hiljakkoin isänsä ja olimme hautajaisissa toisen rakkaan serkkutytön ja ukkoni kanssa.  Ne olivat hienot hautajaiset... niin Raimon näköiset.  Hän oli monessa mukana. Tätini, Anna-Liisa, ei ollut aina mukana, mutta oli ihanaa nähdä, kuinka rakkaita he olivat toisilleen, vaikka varmasti heidänkään maailmassaan eivät kaikki haaveet toteutuneet.  Anna-Liisa on viimeinen viidestä sisaruksesta. Toivon, että ehtisin hänenkin luokseen joskus juttelemaan.


JA ÄKKIÄ ON ILTA

Jokainen meistä seisoo yksin maan sydämessä auringonsäteen lävistämänä ja yhtäkkiä on ilta. Äkisti ovat kaikki junat menneet ja kaikki kellot pysähtyneet. Yhtäkkiä ovat kaikki sanat loppuneet.

Kun me vihdoinkin olemme päättäneet puhaltaa ulos tunteemme, onkin trumpetti jäässä eikä kuulu äänen pihaustakaan. Kun me ojennamme kätemme hyväilyyn onkin poski jo poissa.

Kun me päätämme lähettää punaiset ruusut on osoite tuntematon. Se mikä on meille tärkeää sanoa täytyy sanoa - itsemme tähden.

Meidän tulee oivaltaa, että elinhetkemme ovat niin ohikiitävän lyhyitä, ettei meillä ole aikaa siirtää mitään - mikä voisi muuttaa jotain - juuri nyt.

-Salvatore Quasimodo



torstaina, kesäkuuta 25, 2020

Eloonherääminen

Niin, kun on tämmöinen vähän päälle kuuskymppinen nuori nainen, niin saattaa talviunet venähtää pitkiksi... Aiemminkin olen täällä (muistaakseni) pohdiskellut maalaiselämän kausivaihteluita, mutta tilanne saattaa olla hieman muuttunut, joten vaatinee päivityksen.

Ennen, silloin kun pulutkin oli lihavampia, oli kevät, kesä, syksy ja talvi.  Se on helppoa ja yksinkertaista.  Koska olen keväällä, toukokuussa, syntynyt on vuodenaikojen järjestyskin naulattu kuin itsestään.  (Muut saa naulata omiaan miten tahtoo, en puutu siihen.)

1. Kevät:
  • luonto herää henkiin,
  • lumi sulaa,
  • leskenlehdet, sinivuokot ja muut pörriäiset puhkeaa kukkaan (sur-rur vaan),
  • hevosille pannaan kesäkengät (jos saa kengittäjän jo keväällä kiinni, kaikilla ei ole tätä onnea, että on  kengittäjä, jonka saa heti tarvittaessa töihin - mutta se on toinen tarina, siihen on omat konstinsa... ) 
  • Ja mitä näitä nyt onkaan, kevään merkkejä 
2. Kesä, vähän hankalampi määrittää, mutta:
  • Ennenvanhaan (ja siitä nyt puhutaan) kesä alkoi juhannuksesta, juhannusruusut ja lempi kukkivat
  • Heinäpoudat alkoivat - tosin joskus myös satoi niin, että osa heinistä piti mättää suoraan märkänä metsään, mutta ei semmoisia vuosia kannata muistella 
  • Isännät ottivat kontiosaappaista toiset villasukat pois
3. Syksy:
  • Syyssateet alkoivat
  • Pimeys alkaa laskeutua ja täällä etelässä voi tehdä sen verran ulkohommia, mihin valo riittää, jos kynttilä/öljylamppu/otsalamppu palaa niin hieman kauemmin kuin auringon näkymän verran  (Mielestäni sähkön ja etenkin akkujen keksiminen on pilannut maailmaa enemmän kuin moni muu asia.  Jos ei olisi akkuja ja akulla toimivia valoja, järkevät ihmiset laittaisivat hevoset sisälle talliin ja antaisivat niiden nukkua pitempää yötä, kun kesällä kumminkin on enempi työtä. Tämä työjuttuhan ei tietenkään koske tukinajoa. Ei nyt avata tätäkään enempää, ei tämä mikään hevosblogi pelkästään ole. Maailmassa on muutakin juttuja, kuten kaikki ei-hevosihmiset tietävät.) Valitettavasti sähkölamput oli jo silloin keksitty, kun muutin maalle. Olisi luultavasti ollut rattoisaa turata öljylamppujen kanssa. 
  • Kunnon ihmiset pysyvät kotona pimeän aikaan (minäkään en ole näin vanha, katulamput oli keksitty ja kaupungille mentiin ja välillä oltiin kilttejäkin - tosin täällä Vanhassakylässä ja lähimailla ei ole katulamppuja - mikä on poliitikkojen syy - ja siksi sen yhden vanhakyläläisen viherpoliitikon ainoa valopilkku häikäisee kaikkien autoilijoiden silmät, vaikka he vaan haluavat näyttää, että maallakin voi olla älyllistä, kirkasta elämää - tähän kuuluisi naurava hymiö, mutta niitä ei käytetä tässä blogissa, koska -hmmm- en tiiä)
  • Syksyllä alkaa myös ilmat kylmetä ja ensimmäiset liukkaat tulevat (talvirenkaat puhkeavat kukkaan, kengittäjät rehkivät yötäpäivää, koska kaikki asiakkaat keksivät samana päivänä, että kohta tulee liukasta ja tarvitaan hokit jne.)
4. Talvi:
  • Tulee paljon lunta, on pakkasta ja on pimeää, mutta ulkona voi liikkua hyvillä mielin jonkin aikaa, koska lumi valaisee
Sitten kaikki alkaa taas alusta, katso kohta 1.

Viime vuonna (suom. huom. 2019) vuodenkierto meni seuraavasti:
  1. Kevät
  2. Kesä
  3. Syksy
  4. Syksy
2020 on alkanut lupaavasti:

4. Syksy
1. Kevät
2. Kesä (ja ihan kohdallaan, juhannusruusutkin kukkivat oikeaan aikaan eikä keväällä, kuten vuonna 2019)

---

Ja nyt, juhannuksena 2020, luulen heränneeni talviunilta.  Syytän toki koronaa ja kunnallispoliitikkoja, poliitikkoja ja etenkin sitä tahoa, joka pitää tiet kunnossa (ei pääse lujaa kaupunkiin, siis Lohjalle, koska tie on huono) tästä omasta pitkästä talviunestani.  

Se on  kuulemma optimistien humpuukia tulla sanomaan, että 
  • Asenne ratkaisee aina
  • Häntä pystyyn vaikka hakaneulalla
  • Ilo pintaan, vaik syän märkänis
  • ja mitä näitä nyt onkaan... 
Taas tarvittaisiin hymiöitä ja lisäselvityksiä, mutta sen sijaan annan jokaiselle lukijalle vapauden ajatella itse, miten tahtoo.  Minulla luultavasti toimii parhaiten tuo ensimmäinen, koska se langettaa vastuun minulle, ei hakaneulalle eikä myöskään jätä - toivottavasti - mitään hampaankoloon, kuten tuo kolmas tulkintani mukaan voi tehdä.

Tähän loppuun sopii mielestäni hyvin kuva minulle (ja monelle muulle) rakkaista hevosistani: 

Oikealla vanha tammamme Vissa (30 v), joka ei vielä ole malttanut luopua kokonaan talviturkistaan - vasemmalla nuori ruunapoikamme Dugur (8 v), jolla on vielä identiteettikriisi - se ei tiedä, onko se omaishoitaja, toy-boy vai uljas musta vai ehkä luotettava tädinkuljetin vai jopa sitä kaikkea
 - issikasta on moneksi.

Elämä ei ole odottamista, toivomista ja haaveilemista, se on tekemistä, olemista ja joksikin tulemista. Se on sitä mitä aiot tehdä sen jälkeen kun olet lukenut tämän.
— Mike Dooley

PS. Mahdolliset omistusliitteiden muutokset (esim. tammamme, hevoseni) antavat lukijan itse päättää, tuntuuko omalta vai ei, aina se ei ole finanssikysymys, joskus tunne ratkaisee tällaisetkin asiat

perjantaina, maaliskuuta 20, 2020

Mustan joutsenen matkassa

Korona-pandemia on nyt totta kaikkialla maailmassa, sitä on kutsuttu "Mustaksi joutseneksi".  Sellaiseksi kutsutaan uhkaa, jota ei osata ennakoida, saati tunnistaa, koska sen olemassaoloon ei uskota. Puhutaan myös "tuntemattomasta tuntemattomasta". Termi on saanut alkunsa vuonna 1697, kun eurooppalaiset retkeilijät näkivät Australiassa mahdottomana pidetyn näyn, maanosalle tyypillisen mustan joutsenen.

En oikein osaa pelätä tilannetta, vaikka se kieltämättä onkin poikkeuksellinen ja uhkaava monin tavoin.  Kaikkialla maailmassa on ryhdytty erityistoimiin viruksen vuoksi, myös Suomessa on otettu valmiuslait käyttöön.  Koulut, liikuntapaikat, elokuvateatterit yms. on suljettu. Suomen rajat on suljettu, tänne ei ole asiaa kuin Suomen kansalaisilla ja niillä, joilla on vakituinen asunto Suomessa.  Toimintaohjeena yli 70-vuotiaat velvoitetaan pysymään erillään kontakteista muiden ihmisten kanssa mahdollisuuksien mukaan (karanteenia vastaavat olosuhteet), poislukien kansanedustajat, valtiojohto ja kunnalliset luottamushenkilöt.

Taloudellisesti tilanne on monille yrittäjille ja työntekijöille katastrofi, kun tulot ovat loppuneet kuin seinään.  Positiivisia vaikutuksia tällä on ollut ilmanlaatuun ja esim. Venetsian kanavien aiemmin likainen ja haiseva vesi on muuttunut kirkkaaksi ja siellä on nähty jopa delfiinejä.  Kiinan suurkaupungeissa näkee jopa taivaan. 

Meillä täällä on rauhallista.  Olemme ukkokullan kanssa pysytelleet kotona, tosin kaupassa olen käynyt ja tänäänkin aion kauppaan mennä.  Ihmiset ovat päättömästi hamstranneet WC-paperia ja elintarvikkeita kuten makaroonia, lihaa, leipää sekä käsidesiä ja saippuaa.  Varmaan sitä on kotona turvallinen olo, kun on 100 rullaa vessapaperia ja 10 purkkia käsidesiä!

Olen lukenut todella monta kirjaa ja telkkariakin tulee katseltua entistä enemmän.

Päivittäin näkee telkkarista nämä tyypit.
Joka päivä on joku hallituksen tiedotustilaisuus.

 Kevään myötä tekee kyllä mieli uloskin ja suunnitelmissa on mm. tehdä koirien kanssa päivittäin metsälenkkejä.  Tänä aamuna heräsin keväiseen linnunlauluun ja valoon jo hieman kuuden jälkeen. 

Tänään on kevätpäivän tasaus, joten kesä on aivan ovella.  Ei kadoteta toivoa paremmasta huomisesta.

---

Umpikuja on erinoimainen kasvun paikka.
En voi enää luoda tulevaisuutta,
joka on vain
entistä enemmän menneisyyttä.
Ainoa avoin suunta on ylöspäin.


---











maanantaina, maaliskuuta 16, 2020

Kolmen K:n viikko

Kulttuuria

Viime viikolla kävimme teatterissa, Vaahterateatteri esitti Lohjan Puu-Anttilassa näytelmän 'Yksinäisen miehen ansa'.  Tarina ja näyttelijäsuoritukset olivat erinomaiset, ainoastaan äänenkäyttö kävi välillä korviin, volyymit olivat melkoiset.


Nappasin valokuvan ennen näytelmän alkua:
Näissä lavasteissa kaikki tapahtui.

Kävin myös elokuvissa, ohjelmassa Tuukka Temosen ohjaus 'Aika, jonka sain'.  Elokuva kertoo pararatsastaja Jaana Kivimäen elämästä, joka muuttui radikaalisti vakavan lastausonnettomuuden seurauksena.  Tarina oli väkevä ja näyttelijäsuoritukset uskottavat.  Valitut näyttelijät olivat myös aivan nappivalintoja.  Jotain kertoo varmasti se, että jopa minulle meni muutama  kerran roskia silmiin leffan edetessä.

Kehonkulttuuria

Kuntosalilla kävin viime viikolla kolmesti.  Vesijumpat saavat nyt jäädä väliin, mutta kuntosalilla aiomme jatkaa entiseen tahtiin.  Koronavirusvaara toki vaikuttaa sen verran, että käsihygienia ei enää unohdu.  Hieman olen jo harkinnut ensi kerralla laitteidenkin sumuttelua desinfiointiaineella ennen ja jälkeen käytön.

Ratsastuksesta en ole pahemmin maininnut viime aikoina.  Syynä on se, ettei ole mainittavaa, koska en ole noussut lokakuun jälkeen hevosen selkään.  Viime aikojen hevostelukokokemukset eivät ole rohkaisseet lähtemään yksin maastolenkille ja Maijan jalan kuntoutus on vielä estänyt yhteiset lenkit.

Eilen sitten nousin hevosen selkään.  Ei ollut helppoa, jännitti kovasti, vaikka lenkki oli niin yksinkertainen, että olin Dugurin selässä ja Dugur oli Maijalla  käsihevosena.  Melkein hävettää kertoa, että olen tullut näin araksi, mutta jostainhan se on taas aloitettava.  Jälkeenpäin olin helpottunut ja onnellinen edes tästä pienestä askeleesta takaisin hevosen selkään.  Dugurhan on ihanteellinen ratsu, rauhallinen ja luotettava.

Leppoisa harjoituslenkki tuolla Dugurin satulassa.
Enköhän kesällä jo tee yksinkin lenkkejä.
Koronaa

Koronavirus varjostaa nyt kaikkea ja uutisista tulee infoa aivan tuutin täydeltä.  Useat maat ovat sulkeneet rajansa ja useissa maissa on koulut suljettu ja joukkotapahtumat on peruttu.

Oma tilanne lienee aika turvallinen, kun ihmiskontakteja täällä maalla ei juurikaan ole.  Toki kaupassa on käytävä ja toistaiseksi en kyllä ole innokas harrastuksiakaan lopettamaan.

 Muuta

Keramiikassa olen käynyt entiseen malliin. Tässä alla viime aikojen valmistuneita juttuja.
Pari kukkapurkkia aluslautasineen.

Nämä ovat kesämökin osoitenumerot,
vielä pitää tehdä mökin seinäänkin numerot.
Kevät
Kevät tulee: kliivia kukkii

---
Haasteet tekevät elämästämme mielenkiintoista, ja niiden voittaminen tekee elämästämme tarkoituksellista. —Joshua J. Marine

keskiviikkona, maaliskuuta 04, 2020

Viikkoni murmelina

Ei, ei elämä yksitoikkoista ole, vaikka viikot toistuvat pääosin toistensa kaltaisina.  Rehellisesti ottaen on tietenkin välillä tylsiä päiviä, jolloin aika kuluu hitaasti ja päivän valopilkut liittyvät ainoastaan hyvään ruokaan tai makoisiin päiväuniin.  Jokaiseen päivään kuuluu ilonaiheita ja hyviä hetkiä ja surkeat tunnelmat ovat aika harvinaisia.

Suurin harminaihe tänä vuonna on kieltämättä tämä sää: loputon marraskuu jatkuu jo viidettä kuukautta. Sataa lähes joka päivä, on kuraista, koleaa ja tuulista.  Nyt, kun on jo maaliskuu, alkavat päivät kuitenkin jo pidetä ja illalla näkee ulkona kauemmaksi kuin kädenojennuksen päähän.

Välillä on ihanaa istua sisällä lukemassa kirjaa, kun
räntäsade piiskaa maisemaa pihalla.
Jonain helmikuisena päivänä oli pakko ikuistaa harvinainen hetki,
 aurinko paistoi ja jää kimalsi kotilammella.

Hiukan hommiakin tulee välillä tehdyksi: putsasin kanoilta likaiset kuivikkeet pois ja lisäsin hamppupaalin päälle.  Alla olevasta kuvasta näkee hyvin, miten rohkelikko kukko tutustuttaa kanat uusiin asioihin.
Perin rohkea kukko,
luulee varmaan, että uudet kuivikkeet polttavat jaloissa

Keramiikassa käyn edelleen joka viikko.  Tekeminen on mukavaa ja molemmissa ryhmissä on todella mukava ilmapiiri.  Tiistaipäiviä aina ihan odotan keramiikan vuoksi.  Sääli, ettei tätä aktiviteettiä ole kesäisin.

Hedelmävati. Mielestäni onnistuin melko hyvin.

Pari kynttilälyhtyä. 

Uusi lintulauta.  Näyttää kaukaa
Nuuskamuikkusen hatulta. 
Jotain uuttakin tulee välillä kotona tehtyä: olin lopen kyllästynyt akvaarioon, jossa viihtyi enää yksi suuri kasvi, jonka juurakot täyttivät puolet altaasta.  Innostuin tilaamaan uusia kasveja netistä ja Maija laittoi sisustuksen uuteen uskoon.  Sen jälkeen piti tietenkin mennä vielä kalakaupoille, mutta nyt olen tyytyväinen.  Etenkin, kun valaisin hajosi ja samalla korjauksella (kiitos Mikko) tuli vaihdetuksi kirkkaammat loisteputketkin.

Alla ennen, päällä nykytila. 

Jokaviikkoisiin puuhiin kuluu siis maanantaisin kuntosali ja illalla improvisaatioteatteri, tiistaina 5 tuntia keramiikkaa, keskiviikkoisin kuntosali, torstaisin vesijumppa ja loppuviikko menee sitten ihan kotipuuhissa.  Tänä keskiviikkona ei kuntoilla, koska flunssa iski kimppuun.  Onneksi ei liene pelkoa koronaviruksesta.

Mukavaa loppuviikkoa muillekin!

---
Eilinen on ohi. Huomista et tunne. Elä siis tätä päivää.








keskiviikkona, heinäkuuta 17, 2019

Uusi herrasmies saapui pihaa koristamaan

Tänään oli muutosten päivä meidän tallilla. Olen pitempään etsinyt vähemmän rektiivista hevosta itselleni Hnökrin tilalle ja viime viikolla se sitten löytyi. Hirveästi ei pohdiskeltu ja kun Satu vielä halusi ostaa oman kasvattinsa kotiin takaisin oli helppoa tehdä päätös.

Tänään sitten aamupäivällä Maija ensin kiillotti, öljysi, pesi ja puunasi Hnökrin hienoksi ja sitten hän ratsasti sen Vaanilaan.

Kiiltävä kuin jouluomena. 💙

Niin päättyi Hnökrin 2v 2kk kestänyt maastolenkki,
tässä matka Vaanilaan alkaa.

Perillä poika pääsi uudelleen pesulle ja sitten tutustumaan uuten kaveriin.
Uusi hevonen on 9-vuotias Dugur frá Ormsstödum, kulomusta herrasmiesruuna. Se löytyi melkein naapurista, Vihdistä, talli Fludabaerista.  Se on sen lisäksi, että on kookkaampi kuin Hnökri, se on rauhallisemman oloinen, joten oloni varmaan sen selässä tuntuu turvallisemmalta.  Kun olen heti alusta rennompi, on varmaan ratsastuskin rennompaa. 

Hnökri lähti puolen päivän maissa ja kahdelta kurvasi hevoskoppi pihaan.  Dugur pääsi tutustumaan uuteen tyttöystävään ja kaikki meni kyllä ihanan tasaisesti.  Meillä toki on tilaa väistääkin, mutta molemmat hevoset ovat myös selväpäisiä.  Vissa esitteli uutta tarhaa tulokkaalle, joka innokkaasti seuraili perässä ja pyrki heti rapsuttelemaankin.
Rennosti yhdessä alusta asti.

Tykkääkkö musta?

Minusta Dugur on komea poika.
Ryhdikäs herra.
Kovasti odotan jo yhteisiä maastoretkiämme Dugurin kanssa. 

keskiviikkona, huhtikuuta 24, 2019

Piinaviikko on ohi

Pääsiäinen meni tiiviisti kotosalla.  Näin kahdestakin syystä: olin todella väsynyt, pienikin ponnistus sai uuvuksiin ja lisäksi dreenipussin kanssa ei huvittanut juuri laajemmin liikkua.

Säät olivat mahtavat, kävin aina välillä koirien kanssa ulkona ja pyörähdin pari kertaa talon ympäri ja nautin linnunlaulusta ja kevään lämmöstä.  Tosin nämä lähes 20 asteen lämpötilat tässä vaiheessa kevättä kummastuttavat myös.  Ilmastonmuutos lienee tosiasia ja se ei ole hyvä uutinen.

Eilen sain sitten lopultakin dreeniputken pois.  Pääsiäinen hieman hidasti aikataulua, mutta nyt se ärsytin on poissa.  Ensi viikolla pitäisi jo leikkaushaavankin olla parantunut.  Nopsaanhan tässä varmaan toipuu.  Luulen silti, että melko kauan menee ennen kuin totun tähän uuteen kehooni. Toistaiseksi vielä joka kerta tulee irvistettyä, kun näen leikkaushaavan.  Pientähän tämä kyllä on, elämä jatkuu ja ilotkin ovat aika lailla ennallaan.

Kevään tulo on iloista päällimmäisin.

Ensimmäinen pieni krookus kurkistelee maasta

Narsissit portaanpielessä ilahduttavat

Vaaleanpunainen iltataivas kirsikkapuiden takana

Jokainen yksinään maan sydämellä
auringonsäteen lävistämänä: 
ja äkkiä on ilta.

Salvatore Quasimodo


tiistaina, huhtikuuta 16, 2019

Iskee se joskus kahdestikin, salama

Kirjoitan tätä Helsingissä, kirurgisen sairaalan sängyssä.  Se iski uudelleen: sain noin kuukausi sitten rintasyövän jälkitarkastuksesta tiedon, että rinnassa on 3 mm kasvain.  Eilen rinta leikattiin pois.  Olin aamulla ensimmäinen leikattava ja kaikki meni hyvin. Iltapäivällä ekalla vessareissulla sitten meinasi mennä taju ja dreenipussukkaan hulahti 750 mm verta eli jokin verisuoni oli alkanut vuotaa.  Kiireesti uudelleen leikkaussaliin ja näin sain olla myös viimeinenkin leikkaussalin asiakas eilen.

Nyt olen lepäillyt, täällä on yllättävän rauhallista. Viime yönä tässä 16 hengen makuusalissa meitä oli vain 2 ja oli hiljaista kuin huopatossutehtaalla.

Hoito on hyvää ja hoitohenkilöt pätevän ja empaattisen oloisia.  Pääsen tänään kotiin.  Tulee varmasti rauhallinen pääsiäinen.  Tylsää viettää se tuon vastenmielisen dreenipussukan kanssa, mutta aina ei voi valita.

Mitä ajattelen tästä kaikesta? No, ensin tuli itku, tietenkin.  Heti sen jälkeen tuli toivo ja usko siihen, ettei tämä vielä ole tässä.  Kasvain oli vain 3 mm ja koko kroppakin on syynätty tietokonetomografiassa eikä muuta ole löytynyt.  Ennuste on hyvä.

Juuri nyt olen toki hurjan väsynyt, hemoglobiini painui karvan alle 100, mutta eiköhän se siitä nouse ruisleivän ja muun terveellisen avulla. Ihana kevätaurinko paistaa näistä sairaalan korkeista ikkunoista.

Kun kesä on kauneimmillaan, olen minäkin varmasti jo kunnossa.


maanantaina, tammikuuta 14, 2019

Hups, vuosi 2018 meni jo.

Vuosi 2018. Mitenhän tuon kuvaisi lyhyesti? Ehkäpä tavallinen tai rauhallinen, tylsä olisi myös yksi, joka tulee mieleen, mutta en tokikaan ole tyytymätön siihen, että elämä soljuu ilman suuria kriisejä.  Isoja ilonaiheita ei ollut, mutta pieniä paljonkin. Isoja murheitakaan ei ollut ja pienet menee äkkiä ohi. Melko hyvä vuosi kaiken kaikkiaan.

Tammikuu: lunta ja jonkin verran hevostelua. Tässä irtojuoksutusta kentällä. Hnökri tykkää.

Helmikuu. Hienot talvikelit. Tässä Sarianna ja Hnökri kaunistamassa maisemaa.

Maaliskuu, Loki puussa.

Huhtkuu, Kevät tulee.
Toukokuu. Maija saapuu ja muuttaa kuvakulmat.
Kesäkuu. Telkkä pesii.
Heinäkuu. Reissu Pärnuun.
Elokuu. Rakas harrastus: kasvihuone.
Syyskuu. Iso luopuminen: Isíng.
Lokakuu. Iltaruskotunnelmia ratsastuksen jälkeen.
Marraskuu. Kaksi harrastustani samassa kuvassa: akvaariot ja keramiikkatyöt.

Joulukuu. Perinteinen Tallinnan matka.

Siinähän se. Yksi vuosi pikakelattuna. Uudesta on jo puoli kuuta takana. Melko samat taitaa olla kuviot.

torstaina, tammikuuta 18, 2018

Vuoden 2017 pikakelaus

Vuosi 2017 pienenä kuvakoosteena.  Siihenhän ei tokikaan mahdu kaikki ihanat asiat, mutta jotain kuitenkin.

4.1.17 syntyi kennelini toinen islannilammaskoirapentue:
Tassumäen Marbjörn, Mánadís ja Mardís

Helmikuu meni pentujen kasvua ja puuhia ihaillen.  Lumessa ne olivat kuin kotonaan.

Maaliskuun hangilla elämästään nauttivat myös kissapojat Krakki

... ja Loki
Huhtikuussa vierailin Maijan ja Hannun luona Levillä.
Tässä Maijan veistämä joulukuusi lumilinna Luvatussa maassa. Varsin upea!

Maijan ja Hannun koti Levillä on viihtyisä ja täynnä viherkasveja ja kotoisaa oloa.
Toukokuussa saapui kokeiltavaksi Hnökri frá Vaanila,
6-vuotias mukavaluonteinen islanninhevosruunapoika.

60-vuotissyntymäpäivääni vietin kurkkuja ja tomaatteja kasvihuoneeseen istuttaen.
(Melko kolea oli kevät 22.5. siis pääsin kasveja istuttamaan)
Kesäkuussa vietimme jussia perinteisin menoin, tässä kylänväkeä kokolla.
Iso osa kesästä meni kesäteatteriharjoituksissa ja -esityksissä Pusulan kesäteatterissa,
Jäniksen vuosi oli kesän näytelmänä.
Elokuussa ahkerat talkoolaiset maalasivat mummolan, siitä tuli hieno.
Syyskuussa sain korjata kesän tomaattisatoa. Kesä oli todella kylmä, joten
kurkkusato jäi erittäin vaatimattomaksi.
Lokakuussa varmistui päätös Hnökrin jäämisestä
pieneen laumaani.

Lokakuussa jätimme haikeat hyvästit Maijalle ja Hannulle,
jotka toukokuussa muuttivat kesäksi tänne etelään.
Tervetuloa ensi kesänä taas!
Marraskuussa juhlittiin poikani Mikon kolmekymppisiä.
Kivat juhlat oli avovaimo Alisa järjestänyt.

Joulua juhlittiin myös hyvin perinteisesti.
Vuosi 2017 oli - ikävä sanoa - jotenkin harmaa. Sadetta riitti kesällä ja syksyllä eikä se hellittänyt alkutalvestakaan. Tottakai mukaan mahtui silti iloisia ja hienojakin aikoja, eihän kaikki voi olla vain ankeanharmaata. Toivottavasti tämä alkanut uusi vuosi on kuitenkin huomattavasti kirkkaampi ja raikkaampi.  Tosin asennekysymyksiähän nämä ovat, hyvää ja hienoa löytää, kun osaa katsoa oikeasta kuvakulmasta.