keskiviikkona, joulukuuta 23, 2020

Olen ja elän

On jo joulu, vuoden pimein päivä on takanapäin.  Tänä vuonna syksy ja "talvi" on ollut tähän asti poikkeuksellisen lämmin ja märkä. Monet ihmiset näyttävät nauttivan siitä.  Minua se ei miellytä siksi, että tähän aikaan vuodesta pitäisi jo talven olla.  Jos en asuisi maalla, kaukana katuvalojen loisteesta, se olisi varmaan ihan sama, mutta kaipaan pientä lumikerrosta, pikkupakkasta ja valoa. 

Pelkkä maaseudulla asuminen ei selitä tätä lumen kaipuuta sillä tokihan sitä voisi sisällä istua, poltella vuorotellen kynttilöitä ja päreitään.  Hevoset ja koirat ovat ehkä suurin syy tähän pikkupakkastoiveeseen.  On harmillista, kun tarha on liejuinen ja kotiin kulkeutuu koko ajan lisää hiekkaa.  Hevosiammehan sekään ei haittaa, sillä niillä on kuivia makuupaikkoja kyllä.  Kotonakin ajelee robotti-imuri Puuha-Pete lähes joka päivä ja se on onni jos jokin. 

Vissa-vanhus on aamulla selästäänkin aivan kuivikepurujen peitossa, kun se on piehtaroinut pihatossa. Dugur taitaa vieläkin vierastaa pihaton sisällä nukkumista, se on aina vahdissa pihaton ovensuussa enkä ole koskaan tavannut sitä siinäkään nukkumassa.  Joskus se nukkuu pihaton edessä kuivalla hiekalla.

Dugur

Vissa on tulossa pihatosta
aurinkoon:  valopää.

Se on kyllä hyvä juttu, että pihaton edusta ei tänä vuonna ole ollut määrättömän liejuinen.  Olen jaksanut siivota lähes päivittäin, jolloin urakka ei edes ole ollut kovin raskas. Kunhan hiukan lisää pellot kuivuvat, on kuulemma luvassa suodatinkangasta ja lisää hiekkaa - saapas näkee, onko tuo totta joskus.  Kaikkea muutakin puuhaa riittää.

Häveten muistan aikaa, jollon en jaksanut ja liejua ja märkyyttä oli aivan liikaa.  Tosin siihen oli hyvä syy: rankka sairaus ja hoidot.  Oli myös huono syy: en osannut pyytää apua.  En tahdo enää koskaan nähdä meillä hevosta, jolla on kainaloissa ja vatsan alla ihottumaa tai jonkinlainen kammottava kuran muodostama panssari siksi, että ei ole paikkaa, jossa voisi kuivassa levätä. 

Joskus hamassa tulevaisudessa, kun kaikki taivaankappaleet ovat oikeassa asennossa ja ukkokulta avuliaalla tuulella (ja haketin ja traktori ja peräkärry ja kauha ovat kunnossa) on luvassa jopa haketta pihaton eteen.  Sitten ei tarvitse hiekkaa seuloa, kun siivoaa.  Rankkasateen jälkeen hevonpeeen siivoaminen hiekasta on melko mahdotonta. 

---

Nyt, kun tunnen toipuneeni hyvin syöpähoitojen ja leikkausten jälkeen, on ollut aikaa keskittyä muihin vaivoihin kuten siihen, että käveleminen sattuu usein.  Polveni kuvattiin kesällä ja diagnoosi oli melko murskaava: paha nivelrikko, graavi artroosi.  Työterveysääkärini sanoi, että on ihme, että kävelen. Antoi kuitenkin luvan jatkaa ja naurahti, että pyörätuolia on hankalaa kuljettaa aina mukana, jos liikkuu noinkin hyvin. Luulen että, jos olisin vanha koira enkä vanha nainen, minut lopetettaisiin kipujen vuoksi.  En jaksa haluta polvinivelten leikkausta, en jaksa uutta toipumista. Olen luottanut fysioterapeuttiin, joka sanoi että vaiva on kuntoutettavissa siten, ettei leikkaukseen ole aivan heti kiirettä.  Välillä liikkuminen ei satu mainittavasti mutta joskus kipu on todella kova. 

Luulen, että saan syyttää lähinnä itseäni: vuosien ylipaino, paljon kilometrejä autolla,  liian vähän liikuntaa ja huonot työasennot tietokoneen kanssa työskennellessä... you name it.  No, näillä mennään. Nyt on eri tavalla aikaa ja motivaatiota painonpudotukseen ja liikkumiseen.  Ihmeitä en pysty enää aikaansaamaan, mutta paino on jo tippunut lähes parikymmentä kiloa ja johan sekin helpottaa.  Olen suorastaan koukussa kuntosalilla käymiseen ja kunto on parantunut kovasti.  Se auttaa ja ilahduttaa.

Hevosista en haluaisi luopua, ratsastaminen on mukavaa ja todella toivon, että Dugurista kasvaa minulle hyvä ratsu. Kovasti kyllä arveluttaa oma jaksamiseni, mutta ainakin niin kauan kun Vissa elää, yritän jaksaa.  Vissa on pirteä ja hyväntuulinen kolmekymppinen mummeli, en voisi kuvitella sen muuttavan muualle enää, kun se on luonamme jo 20 vuotta ollut ja saanut hyvän elämän.  Epäilen sen olevan jo hieman dementinen.

Välillä tuntuu tosin vaikelta jatkaa ja jaksaa, mutta kun hevosen puuroinen turpa hellästi tökkää käteen ja näkee vanhan hevosen luottamuksen, on helpompaa.  Muutos pelokkaasta punaisesta lohikäärmeestä kaikkien rakastamaksi tempperamenttiseksi mummeliksi on hieno osa omaakin elämäntarinaani.  Tiedän tehneeni jotain oikein.  

Toki olen tehnyt paljon väärin, kaikkea en edes ymmärrä tehneeni päin honkia, mutta olen ainakin yrittänyt elää täyttä elämää ja olen yrittänyt tehdä oikein. Osaan myös pyytää anteeksi, jos huomaan loukanneeni, satuttaneeni tai olen tehnyt väärin. Kaikki eivät osaa pyytää anteeksi ja siitä olen pahoillani - luultavasti sellainen ylpeys rakentaa pysyviä muureja ihmisten välille.  No, jokainen tekee omat valintansa.

---

Tämä vuosi - koronavuosi - on ollut minulle (ja varmaan monelle muullekin) erityisen raskas.  Olen kokenut raastavaa yksinäisyyttä ja toivottomutta useammin kuin koskaan. Olen itkenyt ja kipuillut enemmän kuin koskaan.  Olen tuntenut, ettei minua ymmärrä kukaan enkä itse ymmärrä ketään. Olen kokenut raskasta syyllisyttä siitä, millainen olen ja millainen en ole.  Olen ymmärtänyt, että en voi itseäni kokonaan muuttaa, mutta voin yrittää ja erehtyä aina uudelleen.  Voin olla itselleni yhtä armollinen kuin olen olllut monille muillekin. Voin myös yrittää unohtaa pahat kokemukset, painaa ne menneisyyden tiellä alas laaksoon, minne en enää näe, kun katson taakse.  Haluan terävämmin muistaa hyvät hetket elämästäni ja huonoja yritän käyttää hyväkseni, kun haluan tulla paremmaksi ihmiseksi.

En ehkä aiemmin ole tuntenut itseäni vanhaksi, sairaaksi ja väsyneeksi yhtäaikaa.  On raskasta katsoa peiliin ja nähdä, että on muuttunut, on nääntynyt, on toivoton...  On muuttunut sellaiseksi, joka ei tahtoisi olla.  Moniin asioihin on kuitenkin liian myöhäistä tarttua.  Eletty elämä on eletty.  Eteenpäin voi silti katsoa ja tuntea taas toivon ja voiman itsessään.  Voi ajatella, että ei ole turha, vaikka on virheitä täynnä.  

---

Syyskuu ja lokakuu tältä vuodelta puuttuvat taas tästä blogistani, ja toki ne ovat ohi elämästäkin.  Pysähtyä ei voi vaikka tahtoisi. Kuten olen jo aiemminkin usein maininnut, se johtuu elämäntilanteestani, että en kirjoita.  Välillä en kirjoita siksi, että on niin kiire ja välillä en kirjoita siksi, että ei ole kiire.  Joskus en kirjoita siksi, ettei huvita ja joskus en kirjoita siksi, että haluaisin, mutta kynnys kirjoittaa on kovin korkealla.

Nyt kynnys on ollut taas kerran korkealla siksi, että vaikka kuvittelen olevani teflonpintainen palautteiden suhteen, en ole.  Kun mietin kirjoittamista, ilkeät kommentit, joita olen saanut, alkavat pyöriä mielessäni.  En haluaisi rajoittaa kirjoittamistani siksi, että joku ei ymmärrä minua tai siksi, että joku ajattelee toisin. Alitajuntani kuitenkin estää minua, suojelee minua pahalta mieleltä.  

Jokainen älyllinen (ja älytön) ihminen saa ajatella omilla aivoillaan, mutta sitä en ymmärrä, miksi jonkun on pakko haukkua ja arvostella vain siksi, että jokin ajatus ei miellytä tai sitä ei ymmärrä.  Jos ajatukseni vahingoittaisivat jotakuta, ymmärtäisin. Jos kiihottaisin kansanryhmiä vastaan, ymmärtäisin. Ilmeisesti joidenkin ihmisten pitää itseään pönkittääkseen päästä haukkumaan muita tai sitten he kokevat olevansa niin ylivertaisia, että on pakko päästä pätemään.  Usein on tietenkin niin, etteivät ihmiset pysty kontrolloimaan itseään, koska heitäkin ajaa jokin sisäinen pakko tai ahdistus - luultavasti niillä, jotka arvostelevat ilkein sanoin on pahempi ahdistus kuin minulla. 

En itsekään ole tässä suhteessa täydellinen, mutta olen yrttänyt oppia virheistäni.  Saatan täräyttää jonkin kipakan kommentin silloin, kun tiedän, että toinen on väärässä.  On joitakin ihmisiä, joiden somepäivityksiin en enää luultavasti ikinä kommentoi mitään, he voivat aivan rauhassa nolata itsensä ilman minun kommenttejani.  Toivon, että jos huomaan itse olleeni väärässä ja saan oikeaa infoa muistan olla iloinen siitä ja osaan kiittää.  Isä opetti, että jokainen päivä, jolloin ei opi jotain uutta, on pikkuisen turha. 

---

No, nyt on jouluaaton aatto ja mieli on hyvä.  En tempoile edes siivousten kanssa. Kun illalla vähentää valoja ja sytyttelee kynttilöitä on tunnelma kohdallaan.  Kotoamme ei voi syödä lattialta jollei ole koira, mutta enpä voisi kuvitella, että joku muutenkaan niin tahtoisi tehdä. 

Disa ja Kleppa fiilistelevät mökkirannan harmaudessa, 
nämä kaksi ilahduttavat joka ikinen päivä. 
Jokainen koiranomistaja tietää, miten ihanaa se on.



Vielä on muutama jouluaskare tekemättä ja muutama jäänee tekemättäkin.  Se ei haittaa, sillä tänäkin vuonna tärkeintä on läheisyys ja yhdessäolo, rauha ja rakkaus.  

On minulla joululahjatoiveitakin, mutta mikään niistä ei ole sellainen, mikä olisi pakko saada.  Ehkä se kaipaamani oranssi kissanpentu, mutta ehtii sellaisen riiviön varmaan saada myöhemminkin.  Eniten toivon kaikille läheisille hyvää joulumieltä ja onnen, vaikka ihan pienen.

Hyvää Joulua ja Onnellista Vuotta 2021
niille jotka jaksavat tätä lukea.

Tähän loppuun voin täräyttää aforismeja, joista voi valita itselleen sopivan mutusteltavaksi:

”Useimmat ihmiset eivät kuuntele tarkoituksenaan ymmärtää; he kuuntelevat tarkoituksenaan vastata.” —Stephen Covey

Jokaisena päivänä pitäisi kuulla vähintään yksi kaunis laulu, lukea hyvä runo, nähdä jokin oivallinen maalaus ja jos mahdollista, puhua muutamia järkeviä sanoja." — Goethe

"Rohkeus antaa halun ottaa riskejä, vahvuuden olla myötätuntoinen ja viisauden olla nöyrä. Rohkeus on rehellisyyden perusta."  Keshawan Nair

"Olen elänyt juuri kyllin vanhaksi ymmärtääkseni, että minun kannattaa tutkia toisenkin kerran asioita, joista olen ollut ensimmäisellä kerralla vuorenvarma." – Josh Billings

"Jokaiseen ikäkauteen ihminen tulee aloittelijana." - Nicolas Boileau

"Aloita jokainen päivä positiivisin ajatuksin ja kiitollisin sydämin." - Roy T. Bennett

maanantaina, elokuuta 31, 2020

Disa kertoo Ypäjän reissusta ja koko viikosta elleineen

Disa kertoo: 
Se oli kyllä kummallinen viikko.  Emäntä lupasi jo viikon alussa, että me mennään kahdestaan islanninhevoskilpailuihin. 

Termejä: Issikka=islanninhevonen ja issikka=islanninlammaskoira, vossikka on joku muu hevosyhdistelmä, ei koiraa ollenkaan. 

Emäntä (se sanoo joskus itsestään "matte").  Matte -sana on kai ruotsia ja tarkoittaa emäntää, mutta ei tarkoita äippää eikä maatalon emäntää vaan on niinku eläimen emäntä - ehkä. Emäntä sanoo  ettei se tahdo olla jonkun eläimen äiti.  

En ymmärrä - oonhan minäkin aika monen eläimen äiti ja isoäiti ja isoisoäiti.  Nii ja ihmiset on eläimiä...  En tiiä oikeesti yhtään mitään.) Matte kuulostaa kyllä ankarammalta tyypiltä. Kieltämättä. Hmm.

Emäntä kävi viime viikolla koko ajan jossain, se sanoi, että lääkärissä tai terveydenhoidossa tai hammashoidossa. Se sanoi että on taas kerran yksi terveysviikko. 

Voi että, kyllä on ihmisillä monta terveyshoitajaa. Meillä on vaan elli ja se ei aina oo nainen, melkein vaan aina.

Ei juurikaan käydä elleillä. Rokotukset vaan. Saas nähdä, joku hammashoito kuulemma tarvitaan... en tykkää. En oo käyny. Ikinä. 

Terveysviikko (emännän):
Emännällä oli siis joku terveysviikko eli maanantaina:
Työterveyslääkäri, oli joku 
- röntgenjuttu (polvet) - mullakin on polvet, ne oli 0/0 - emännän polvet oli romuna, en ymmärrä sitäkään - se puhu siitä, kun se työterveyslääkäri oli soittanu - oli jotenkin onneton... mut silitti kissaa kovasti.
Maanantaina syödessä illalla emäntä meni ihan harmaaksi ja sitä sattui ja se nukkui ja oli kuulemma illalla sit ylimääräisenä joku hammasjuttu - emännälle tehtiin kolme uutta hammasta  jotenki vanhojen hampaitten ympärille ja muka geelikynsilakasta - höh ei oo ihan totta varmaan ei oo! Siksi ei oo, koska en ymmärrä. 

Keskiviikkona oli kuulemma kiinalainen akupunktio ja emäntä tuli vielä leppoisammaksi kuin maanantaina sen hammassäryn takia  (mäkin tykkään Marjutista, se on hieronut mua ja nukahdin silloin pöydälle).

Hmm. Marilyn nukkui usein pöydällä se oli kuulemma koira, joka halusi olla kissa...mut Marilyn kuoli. Tiiän. Haistoin sen asian.

Perjantaina oli sitten taas sitä hammashoitoa.  Emäntä oli tosi iloinen ja sanoi, että se Sateenkaaren hammas Lohjalla teki kaikki jutut superihanasti ja seuraavaksi ne tapaa emännän hammashoidon merkeissä vasta joulukuussa.  Ei kuulemma sattunut kuin hurjan paljon  mut sit ei enää yhtään. 

Emäntä on outo, kuka nyt sattumisesta tykkäisi... tai niin no - muakin sattu kauan sittenja sitten tuli Kleppa ja sen sisarukset Kleima ja Hemuli ja Kossi.  Olihan se oikeastaan hyvä juttu, se kipu siis. Hmm. Pitää miettiä.

Kleppa on mun paras kaveri.  Tai Krakkikissa ehkä on, se nuolee karkeammin... sen kieli on kiva.

Puhu se emäntä jotain viime viikolla työstäkin jotain työn ilosta, mut sitä mä en ymmärrä. Mä vaan juoksen ja pidän hauskaa ja mä oon muka työkoira

--

Lauantai tuli, emäntä oli lu-van-nut että mennään Ypäjälle katsoon islanninhevosia, kilpailuihin. Ehkä.  Se lupasi. Ei menty.  Se oli muka väsynyt.  No mä lohdutin ja se ei yhtään levännyt.  Oli kuulemma kivaa: emäntä lepäsi sohvalla aamupäivän ja katsoi telkkaria ja rapsutti mua, teki puutarhatöitä, tuli Telle, tuli mopotyttöjä, tuli ja meni ja meille vaan naurettiin.  Mitä se, naurakoot vaan, silti meistä tykättiin.  

Nii ja me saatiin Kleppan kanssa lauantaina aamupäivällä katsoa myös livelähetyksenä sitä issikkakisaa ennen kuin ne kaikki vieraat (siis tutut, ei meillä käy vieraita) tuli.  

Ulvottiin, mutta matte käski meidän mennä omaan huoneseen ja me mentiin ja tultiin heti pois ja sitte ulvottiin heti taas.  Kisat on kivoja.  Sitte matte katso meitä vihaisesti ja osoitti sormella ja taas me mentiin sinne sen työhuoneeseen. 

Se katsoi niitä kisoja ja selitti jotain isännälle, isäntä nukahti kuulemma viidennen hevosen kohdalla. Me hiivittiin pöydän alle katsomaan ja nukahdettiin.  Tylsiä kisoja, menevät hevoset ympyrää vaan. 
Mut mä -Disa, äitikoira- en siis lauantainakaan päässyt katsomaan kisoja, vaikka emäntä lu-pa-si.  Tyhmä! 
 
No sunnuntai tuli.  Kleppakin oli luullut pääsevänsä kisoja katsomaan ja juoksenteli mun perässä, kun innostuin joka jutusta. Selvästi emäntä jotain järkkäili.  Reppu tyhjäksi, turhia pois, reppuun tavaraa.  Sitten se tuttuun tapaan sanoi isännälle, että älä höpötä, sekotat mun ajatukset.  Vaikka isäntä sanoi vaan niitä, mitä matte ajatteli. Siitä mä tiesin, et nyt mennään... nyt mennään... men-nään. 

Juu, mentiin. Mut pantiin takaluukkuun. Kleppa yritti kanssa, mutta isäntä otti sen pois.  Mä pääsin yksin. Oli remmikin! Jee! Yksi remmi! Yksi koira! 
No Lohjalta lähdettiin ja Pusulan kohdalla alkoi jo nukuttaa.  Mökkitien kohdalla havahduin.  Ei menty mökille! Jee, nyt mennään hevoshommiin, on luvattu niin. 

No yhdessä kohtaa -Somerolla- emäntä sanoi, että hyppää tänne etupenkille nukkumaan, kun on nahkapenkit ja kaikki. Hyppäsin ja nukahdin ja se meni heti Shellille. Ei ehtinyt ees sanoa, että meni vessaan, mut näky se vauhdista. Tuli sämpylän kanssa takaisin ja mä sain juustoa!  Nukahdin taas. 

Varsanojantiellä Ypäjällä heräsin taas, istuin polleana etupenkillä ja katselin sivusilmällä hevosia. Ne nukkui, hevoset tien varressa. Kaikki. Aamun rauhaa. En haukkunut. Jos Kleppa olis ollu, olis haukuttu ja matte olis taas ollut ankarana.  Emäntä vaan rapsutteli ja oli tyytyväinen. Ei muakaan haukuttanu. 

Lippukioski sekosi, kun mä oon niin kaunis ja kiltti.  Ikinä en hauku, jos ei haukututa.  Ypäjällä ei saa haukkua. Matte on kieltänyt.  Nii ja olin mä 8-viikkoisena jossain Dynurissa ja kaikki sano, että mä oon söpö, sielläkään ei saanut yhtään haukkua, matte kielsi - jo silloin. Mä vaan tärisin ja sain nameja.  Olin pieni ihan.

Nykyisin mä en tärise, mä tottelen.  Mä vedän välillä emäntää ylämäessä hiljaa, kun se käskee.  Sen polvet kuulemma ei oo 0/0. Nolla on huono, en ymmärrä. Kehut tajuan. Niitä saa, jos osaa olla koiraksi (vrt ihmisiksi).

Me oltiin siellä kisoissa ja mua kehui kaikki.  Emäntäkin kehui. Sillä oli ruokaa mukana. Itselle ja mulle. Kahviakin. En juo kahvia. Emäntä joi. Mä nukahdin taas.  Emäntä otti jonkun valokuvan.  Oli kuulemma upea.  En tajunnut, mikä.  Joku patsas kuulemma. (Rođull frá Hóltsmulan muistokiertopalkinto.  Roope se on eikä mikään Rođull -  oon mä sitä haistanut.  Ori se oli.  Punainen, niinkuin minäkin. Punaisempi, mut ei oo valkoista kaulusta niinku meillä, Klepalla ja mulla ja sisaruksilla.)

Se pysti, upea minunkin mielestä, tekijä Iina Vilén, Äkäslompolo *tehty kuulemma viulunkielistä* - outoa, mut kai se totta on. 

Mä ja Kleppa (tänään, kiltillä hetkellä):

Emäntä oli ihan innoissaan hevosista ja ratsastuksesta.  Sydän löi kuulemma tyhjää.  Ei lyönyt, kuulin.  Tuli ihmisiä, jotka ei halanneet mua, emäntää halas ja se tykkäs.  Kyllä muakin rapsuteltiin ja ihailtiin. Emäntää ei muuten kukaan rapsuttanut. 

Sanoin emännälle ohimennen,  että ei noi tyypit yhtä hyvin ratsasta kuin mä.  Näytin yhden tukin kanssa, miten pitäisi istua keskilinjalla.  Ne nauro, isomummot muka osaa mitä vaan.  No, osaan mä nyt istua.  Sitähän ratsastaminen on. Varmalla.  Oon ratsastanu. Pienenä. 

Kauheen kauan me siellä oltiin ja hevoset kiersi rinkiä ja eri tyypit moikkaili emäntää tai ei moikannu.   

Passit (passijuoksut) on kivoja, mut mä olin kuulemma meetoo -koira, kun vähän haistoin yhtä tätiä hännän alta. Taas ne nauro.  Ei tytöt oo meetoo enkä mä mitään pahaa.  Mut se pitkä islantilainen mies ei nauranut, se sanoi mua kauniiksi.  Mut ei mun nimi oo Eyafjallajökull, mä oon Disa - jumalatar. En ymmärtänyt, mitä ne puhui emännän kanssa. 

Passien aikaan haukahdin, ainoon kerran koko kisoissa.  Emäntä sanoi: Wow, mitä hevosia. Mäkin sanoin whow! Taas naurettiin, ystävällisesti.  Kivoja ihmisiä. 

Sitten mentiin kotiin.  Mä nukuin Somerolle asti, sitten tuli 60-nopeusrajoitus ja vahdin takaikkunaa loppumatkan. Välillä vaan vähän pötkötin. 

Kotona oli Kleppa ja heti me yhdessä loiskutettiin kuralätäkössä ja nuoltiin Krakkikissaa ja... ja... käytiin metsässä.

Sitten emäntä söi ukkokullan tekemää lihapiirakkaa ja joi alkoholitonta siideriä ja sit ne meni kylpytynnyriin ja emäntä oli siellä kaksi tuntia, isäntä oli tunnin ja sitten mä heräsin, kun ne tuli pois. Ehkä mua väsytti. 

Mut en oo vanha, oon kokenut.  Kleppa on harmaampi. Miksiköhän? Joku mustapigmenttijuttu se on. Mulla ei oo ja Klepalla on. Ei kiinnosta.  Ollaan kauniita. Kaikki. 

Ja emäntä oli vielä tänäänkin -maanantaina-  iloinen ja tyytyväinen ja meille tuli aamulla elli, sen nimi oli Minna.  Minnat on kivoja.  Me haukuttiin hevosia sydämen kyllyydestä Mavericin takaluukusta ja Minna sanoi meitä söpöiksi ja sanoi, että hammashoito ei olis paha juttu.  

Sit se Minna hoiti - lälläslää - Vissan ja Dugurin hampaat.  Vissa nukkui ja Dugur tuli iloiseksi, vaikkei rauhotettu. Joku hammaspiikki otettiin molemmilta pois takaa.  Piikit ei oo kivoja.  Ei yhtään. 
Sit se arvosteli jotain lihavuuskuntoa, emännänkin.  Kaikki me oltiin sopivia.  Se elliminna on viisas! 

Mä nukun taas.  Emäntä kuulemma menee kohta improvisaatioon.  Mäkin tahdon. Hohhoijaa. Ehkä huomenna.

Rakkain terveisin Disaäiti-mummo-isomummokoirakaunotar.












tiistaina, elokuuta 04, 2020

Tahdon viettää juhlapäivää...

Tänään ukkokultani täyttää vuosia.  On hänen juhlapäivänsä. 

Ennenvanhaan ei tiedetty varmaksi, minä päivänä lapsi syntyi ja annettiin varmaankin vuodenkierron ja jälkeenpäin muistettujen tapahtumien mukaan kirkonkirjoihin syntymäpäivä.  

Ukkokulta ei ole niin vanha, ettei syntymäpäivää tiedettäisi. Vanhoista syntymädokumenteista, jotka ehkä jopa ovat tallella, löytyy varmaan jopa hänen syntymänsä hetki.  Anoppini on sen joskus minulle kertonutkin.  Ylpeänä.  

Esikoispoika on varmasti ollut silloinkin tärkeä saavutus. Sekin on ollut tärkeä, että lapsi syntyi sairaalassa.  Olenpa ollut aavistavinani, että mikäli sairaalaa ei olisi ollut, ei ukkokultaakaan olisi.  Ehkäpä ei olisi anoppikaan ollut pidemmälle kertomassa tarinoita elämästään - ei olisi myöskään pikkusisarta, joka jo kauan sitten lensi kauas, Espanjaan.  Se kaikki on oma tarinansa, josta en tiedä kovin paljon. Muutenkin kuvittelemme paljon asioita ja luulemme niitä totuudeksi.

Ukkokulta osaisi kertoa lisää vanhoista ajoista.  Onneksi hän on niistä kiinnostunut, sillä kaikki nuoremmat eivät ehdi muistella vanhoja aikoja.  Hän on ollut Virolaisten sukuseuran puheenjohtaja kauan ja on edelleen. Ymmärtääkseni hän on tehtävässä pidetty ja arvostettu.  Itse ainakin arvostan häntä.  On ollut mukavaa kuunnella, kun hän pitää jossain tilaisuudessa pitkään pyöritellyn puheen.  Olen saanut toimia oikolukijana ja ehdottanut jotain muutoksia teksteihin, siitäkin olen mielissäni, että olen voinut hieman auttaa. 

Onhan ukkoni ollut monessa muussakin mukana.  Jo varhain on poikaa varmasti alettu kasvattaa maatilan isännäksi. Pääkasvattajana on ollut varmasti appiukkoni, Vaija, mutta ennenvanhaankin kylä kasvatti.  Se näkyy. Ylpeytenä kotitilasta. Ylpeytenä omista lapsista.  Kaikista heistä.  Ukkokullalla on 3 lasta ja yksi lapsenlapsi. Ylpeys on rakkautta. 

Olen ylpeä, että olemme saaneet pidetyksi yhteyden kaikkiin ukkokullan ja (yhteisiinkin) lapsiin.  Se toistaiseksi ainoa lapsenlapsi teki ukkokullastani Vaijan. Minäkin olen saanut olla siinä rakkaustarinassa osittain mukana alusta asti. 

Ukkokultani on huolellinen ja perusteellinen.  Kun hän aloittaa jotakin, hän tekee sen loppuun.  Ainahan se ei voi keneltäkään onnistua, mutta pikkuhiljaa eri projektit valmistuvat.  Joskus tulee jotain tähdellisempää tielle ja työkalut voivat jäädä levälleen. Viimeksi eilen hän sai valmiiksi yhden projektin, jonka annoimme yhdessä tyttärellemme lahjaksi.  

Jo edesmenneet talon naiset opettivat minutkin hyväntahtoisesti naureskelemaan: "Minnehän naisväki on taas kirveen unohtanut?"

Voisin kehua ukkoani vielä pitkään, mutta ehkä ette jaksa lukea enempää... Ehkäpä jostain tupsahtaa vastaan, mitä muuta hän on tehnyt ja joskus jopa jättänyt tekemättä. 

Onnittelut!  Onnea se on myös meille, jotka saamme olla mukana elämässäsi.  Ehkä siihen on joku syy, että erilaisista elämämme kriiseista huolimatta me kaksi olemme olleet yhdessä jo lähes neljä vuosikymmentä.  Kiitos niistä vuosista. Toivon niitä (yhteisiä)  meille myös lisää.  

----

Yo. kuvassa on tie kotiimme (ja pois).  Käyttöä varten.  Eilen silitetty. 
----
Minä soitan harmonikkaa
Jalankulkiat juoskoon, astukoon lätäköihin 
kiiltäköön asfaltti vetinen
Eihän tietää voi kansa joka märkänä kulkee
miksi oon tänään niin iloinen

Minä soitan harmonikkaa, ihmiset on kummissaan
voisin viettää juhlapäivää jälleen huomenna!

Helikopteri lentää, siinä taikuri saapuu näyttää ilmaiseksi filmejä.
Hyvää syntymäpäivää mulle toivottaa hän ja lahjoittaa viisisataa jätskiä

Minä soitan harmonikkaa, ihmiset on kummissaan
voisin viettää juhlapäivää jälleen huomenna!






lauantaina, heinäkuuta 25, 2020

Ja äkkiä on ilta

Hän oli istunut käytännössä koko päivän sohvannurkassa,  Ruoka ei oikein maistunut. Ei oikein juominenkaan, ei edes vesi maistunut, puhumattakaan jostain alkoholipitoisesta. Piti olla ihana heinäkuinen päivä, hän oli suunnitellut viettävänsä päivän kasvihuoneessa tukemassa tomaatteja, ei huvittanut.  No, tomaatit voivat odottaa, hän mietti. Lämpimänä päivänä tomaattien varsista irtoava tuoksu tarttuu ihanasti sormiin ja tulee ikäänkuin mukaan pitkäksi aikaa.  Onneksi hän on vain kotona, niin ei tarvitse pelätä mitään tarttuvia tauteja ja pestä koko ajan käsiään.

Koko päivän satoi, enemmän tai vähemmän. Hän kadotti ympäristönsä ja kirjoitti.  Välillä hän kommunikoi ystävien, välillä perheenjäsenten kanssa. Joku käytti meseä, joku whatsuppia ja peräkylän pikkuinen hevostyttö käytti aina tekstiviestejä.  Jos on vasta 11 v ei voi osata kaikkia hienouksia.  Ne viestit saivat hyvälle mielelle. "Mä tuun - mä meen - en mennytkään - saanko tehdä lettejä - miks tässä Vissassa on patti."  Vähän särki päätä ja hän vastaili harvakseltaan. 

Tytön into huvitti ja hän muisti, millaista oli olla pieni hevostyttö.  Välillä hän kuvitteli, että olisi itsekin sellainen.  Peili valitettavasti tiesi, ettei hän ollut. No, jos peiliin ei katso usein, se ei haittaa - kukapa koskaan katsoo, miten muut ovat pukeutuneet- Luultavasti eivät huomaisi heti, vaikka joltakulta pää puuttuisi, hän naurahti mielessään. Viikolla hän oli ostanut turvakengätkin, koska Dugur-islanninhevonen oli muuttanut Hestbakki-tallille (Lohjalle), jotta olisi vähän rauhaa tehdä muutakin kuin siirrellä hevosia paikasta a paikkaan b. Ne uudet kengätkään eivät ole ihan yksipiippuinen juttu, niitä pitää totutella pikkuhiljaa, jottei tule lisää jalat kipeiksi.

Alla hupsu hetki torstailta. Odotamme kengittäjää lyömään irtokenkää  - Finna, minä ja Dugur
Ketään ei vahingoitettu, vaikka Finna välillä haukkui, niin ettei kukaan kuullut mitään.
Anteeksi kaikille paikallaolleille - Finna on hoitokoira ja rakas sellainen.  Jotkut islanninlammaskoirat ovat äänekkäämpia kuin toiset.  Se johtunee aika pitkälti kasvatuksesta ja varmasti koiran perusluonteestakin.



Heppailua Hestbakkissa


Hän kirjoitti, toisaalta on hyvä, että päivä oli sateinen. Sai kirjoittaa ilman huonoa omaatuntoa.  Hänen tablettitietokoneensa oli jäänyt edellisenä päivänä mökille. Piti herätellä tietokone henkiin pitkästä aikaa.  Se menikin yllättävän hyvin, tunnissa oli ne jutut taas palautettu, mitä piti. Jokin päivitys oli kadottanut pilvipalvelun ja senkään löytäminen ei ollut ihan helppoa, onneksi se oli kännykässä kunnossa ja siitä näki, miten suunnilleen jutut pitää olla.  Hän sai muutamia sähköpostejakin, ei postissa yleensä ole kuin mainoksia, mutta kuinka ollakaan juuri nyt googlen sähköpostikin oli tullut täyteen.  Hän poisti pikaisesti kaikki markkinointiviestit ja ilmoitukset ja muutaman sata valokuvalähetysitä. Eiköhän se sähköposti siitä tokene, kun noin 6000 viestiä katosi taivaan tuuliin. Virkistävää, kun ei tarvi kaikkea vanhaa kaivella, hän ajatteli ja jatkoi hommia.

Pieni työtietokone tuntui vanhanaikaiselta ja kankealta, ennenkuin näppäimet löytyivät.  Tosin näppäimistölle lankeava pikku valo mennyt jo aikoja sitten rikki, joten hän siirsi myös lukuvalon toisen sohvan takaa lähemmäksi, että näki näppäimet.  Hän ei ollut koskaan halummut oppia kymmensormijärjestelmää.  Varmaan se on viisastakin siksi, että nykyisin on niin erilaisia näppäimistöjä eri koneille.

Hän tarvitsi puhelinta ja ulkoista kovalevyä, joten hän siirsi isomman sohvan vierestä sohvapöydän lähemmäksi, että sai kovalevyn ja puhelimen kivasti lähelleen, että sai paremmin puuhailtua.  

Aviomiehensä oli lähtenyt mökille. Hänellä on jotain hajataittoa tai sellaista, joten yleensä olohuonekonttori on miehen edessä, että hän näkisi ylipäätään mitään. Se oli aivan ok, eihän sitä koskaan tiedä, mitä vaivoja itseenkin iskee ja mies oli jo tilannut itselleen näöntarkastuksen, joten varmaan hänenkin näkökykynsä paranisi, kunhan hän tottuu sitten uusiin laseihin. 
Jännä nähdä, tottuuko ukko ja kuinka pian.

Sehän on hyvin ymmärrettävää, että kaikkia kremppoja tulee - pariskuntahan on jo kovin iäkäs. Ukko on yli 70 ja akka reilusti yli 60. Onhan siinä elettyä elämää kovasti.  Molemmilla ollut syöpääkin, akalla jopa kahdesti.  Joskus akka ajatteli, että mikähän juopa seuraavaksi iskee ja keneen.  Kaikilla on omat murheensa, vaikea niitä on kaikkia tietää ja ymmärtää.  Välillä on omissakin  niin paljon, ettei ihan meinaa kestää. 

Sitten pitää ajatela, että nostetaan rinta ylös ja lähdetään kohti uusia pettymyksiä. Onneksi sellaista ei ole joka aamu.  Tämä aamu tuntui erikoisen pahalta.  Varmaan se oli sateen vika.  Elämähän on mahtavaa, jos ei ajattele turhia... akka ajattelee, että Salvatore Quasimodo olisi ollut mielenkiintoista tuntea.  Hänkin osasi varmaan vain kirjoittaa, mutta ei ehkä elänyt, kuten kirjoitti.

Harva siihen pystyy, koska monet asiat edessämme nousevät pystyyn kuin seinä.  Joskus et enää lyö päätäsi siihen seinään, vaan käännyt pois... mikäli rohkeutesi riittää. 

No, huomenna on uusi päivä, rakas serkkutyttö on luvannut tulla kylään. Varmaan juttelemme monista asioista.  Toivoisin niin, että minulla olisi voimaa lohduttaa häntä ja hänen minua.  Hän on menettänyt hiljakkoin isänsä ja olimme hautajaisissa toisen rakkaan serkkutytön ja ukkoni kanssa.  Ne olivat hienot hautajaiset... niin Raimon näköiset.  Hän oli monessa mukana. Tätini, Anna-Liisa, ei ollut aina mukana, mutta oli ihanaa nähdä, kuinka rakkaita he olivat toisilleen, vaikka varmasti heidänkään maailmassaan eivät kaikki haaveet toteutuneet.  Anna-Liisa on viimeinen viidestä sisaruksesta. Toivon, että ehtisin hänenkin luokseen joskus juttelemaan.


JA ÄKKIÄ ON ILTA

Jokainen meistä seisoo yksin maan sydämessä auringonsäteen lävistämänä ja yhtäkkiä on ilta. Äkisti ovat kaikki junat menneet ja kaikki kellot pysähtyneet. Yhtäkkiä ovat kaikki sanat loppuneet.

Kun me vihdoinkin olemme päättäneet puhaltaa ulos tunteemme, onkin trumpetti jäässä eikä kuulu äänen pihaustakaan. Kun me ojennamme kätemme hyväilyyn onkin poski jo poissa.

Kun me päätämme lähettää punaiset ruusut on osoite tuntematon. Se mikä on meille tärkeää sanoa täytyy sanoa - itsemme tähden.

Meidän tulee oivaltaa, että elinhetkemme ovat niin ohikiitävän lyhyitä, ettei meillä ole aikaa siirtää mitään - mikä voisi muuttaa jotain - juuri nyt.

-Salvatore Quasimodo



lauantaina, heinäkuuta 11, 2020

Disa 10 vuotta!

Rakas koirani Vongoivan Disa täyttää tänään 10 vuotta! Se on islanninlammaskoira ja siksi se näyttää melkein yhtä nuorelta kuin pentuna. 
Se sai juhlan kunniaksi punkkilääketabletin.

Muistan kuin eilisen päivän, kun tein äkkipäätöksen, jota en ole ikinä katunut.)

Juhlat lähimpien ystävien kesken:
Kleppa-tytär, Disa ja Krakki-kissa

Ehkä siksikin muistan, että olen kirjoittanut siitä aiemmin täällä.  

lauantaina, kesäkuuta 27, 2020

Varsoja ja ovikelloja

On ollut melko kuuma viikko - vähättelyä, olen monta kertaa melkein kuollut kuumaan, onneksi vain melkein - olen liikkunut pääosin vain aamuisin ja iltaisin ulkona, koska hikoan hetkessä aivan suihkunraikkaaksi ja se ei ole kuulkaa kivaa, se. Olisihan se muuten, mutta hiki harvoin on auringonpaisteessa raikasta  -  tuulessa ja ilmastoiduissa tiloissa voi olla aika vilakkaakin. Kokeilkaa, jos ette ole kokeilleet.

Tietenkin olen joutunut joskus aurinkoonkin, välillä jopa aivan vapaaehtoisesti.  Kaupassa kävin tässä kerran keskellä päivää - oli liian kuuma S-Marketin pihassa, mutta sisällä minulle sopivaa.  Joidenkin mielestä siellä kaupassa on liian kylmä. Mielipiteitä on monia, sallittakoon se.

Eilen aamulla kiersin ensin kotinurkat koirien kanssa hipihiljaa ennenkuin koko kylä heräsi.  On jotenkin voimauttavaa (ällöttävä sana, muuten, mutten nyt keksi muutakaan tähän hätään) kulkea selkä suorana ja yrittää saada askelluksensa kulkemaan kuin pikkulikkana (eli alle 30-vuotiaana, jolloin ei ollut lapsia huollettavana ja rakastettavana) ja huomata, että selän suoristaminen auttaa melko paljon vanhan ämmän koukkupolviin. Hymy nousee aivan väkisin huulille, kun talutan koiriani mäkeä alas ja nautin siitä, että olen ehkä ensimmäinen, joka on hereillä. 

Haen lehden, kurkkaan kanat, katselen rakkaita koiriani, miten ne nuuskivat nurkkia innoissaan ja yritän kuvitella, mitä ne haistavat.  Lähes varma voin olla vain kissanluukun haistelusta, siitä luultavasti on mennyt kissa ja toivottavasti vain oma.  Oma siksi, että olisi kiva, jos se olisi edelleen hengissä yön hiirestyksen jälkeen.

Paluumatkalla postilaatikolta - tarkistettuani pari kertaa, että se mitätön läpykkä, jossa on paikallisuutisia ja joka on kiva silmäillä läpi päivittäin ja etsiä niitä paikallisia uutisia tv-ohjelmien seasta, on mukana - tarkistan laitumella olevan hevoslauman.  Kyllä, molemmat hevoset ovat hengissä ja häntä huiskaa sopivasti. Se riittää tähän hätään, käyn sitten myöhemmin ottamassa hevoset pois laitumelta, jollei naapurissa asuva, hevosia myös harrastava tyttäreni ole sitä jo tehnyt töihin/kouluun lähtiessään.

Aamukahvin jälkeen kipitän taas reippaana jo kuumenevassa säässä laitumelle ja houkuttelen hevoset pois laitumelta.  Tänäänkin tuttu kuvio: nuori Dugur tulee joustavin askelin tervehtimään ja höpöttelee jotain yön jutuista.  En ymmärrä mitään, koska en puhu hevosta, mutta myhäilen sille tyytyväisesti ja se vaikuttaa onnelliselta.

Haen Vissan kauempaa laitumelta, se vitkuttelee kuin pikkukakara, koska vanha hevonen tietää, että se voisi syödä koko päivän, eikä se räjähtäisi ollenkaan.

---

Tänään molemmat hevoset saavat olla koko päivän laitumella, koska lähden itse mökille ja ne osaavat kyllä tulla pois, jos tulee liian kuuma ja maha on ihan täynnä. Dugurista en kyllä ole ihan varma, mutta jos se halkeaa, ei mahda mitään. Tänään haluan hemmotella vanhaa tammaa, ne ovat sen välillä ansainneet. Ei elämä pyöri vain nuorten ehdoilla.

---

Aurinkoon oli vapaaehtoinen pakko lähteä eilen myös klo 10, kun peräkylästä tuli yksi ihana pikkutyttö oman tyttärensä ja tyttären serkun kanssa minua autolla hakemaan (muistan jopa heidän nimensä, mutta ei niitä ole pakko laittaa julkiseen jakeluun, siksi luonnehdin heitä näin: pikkutyttö, tytär ja serkku. Pikkutyttö lienee yli 40v, tyttö on 11v ja serkkutyttö kait 7v. )

Me matkustamme pitkän matkan (kymmenkunta minuuttia)  takapenkillä keppihevosiaan silittelevien ja jännityksestä kiemurtelevien tyttöjen kanssa Hestbakkiin, Lohjalle.  Siellä on luvassa ihme, 13 päivää vanha varsa.  En tiedä, ovatko seuralaiseni ikinä nähneet niin nuorta varsaa.  Itse olen nähnyt muutaman ja ne ovat kyllä ihania, niitä kannattaa lähteä katsomaan kauemmaskin. 

Tapaamme ystäviäni mm. tallin omistajattaren, Sadun, joka on hienotunteinen, lämminsydäminen ja taitava tallinpitäjä.  Ihailen tallin ilmapiiriä: siellä on rauhallista ja maalaismaista, vaikka pihapiirissä pyörii väkeä mm.  kolme kengittäjää ja hevosenomistajia ym.  Ketään ei neuvota väkisin ja jokainen keskittyy omiin hommiinsa.  Joku hevonen ei halunnut heti talliin, mutta siitä selviydyttiin  ilman draamaa.  Vähän vain keulittiin ja hups hevonen olikin jo sisällä.  Ehkä omistaja oivalsi, miksi - ehkä ei.

Tyttö ja serkku olivat tietenkin jääneet katsomaan varsaa, kun me pikkutytön kanssa kierrettiin tallia ja varottiin mielestämme kohteliaasti mm. potkivia hevosia ja kengittäjiä.

Sitten mentiin kaikki yhdessä - myös Satu tuli mukaan - katsomaan sitä varsaa.  Saatiin lupa mennä aitaukseen ja kun me siinä hiljaa jutustelimme ja ihailimme tytön ja serkun kanssa mm. tamman tisseja, tuli varsa ujosti tamman takaa hamuilemaan takapuoltani.  Se on ihanan tuntuista, kokeilkaa joskus, jos tulee mahdollisuus ja ette ole esim. allergisia hevosille.

Sitten kierreltiin vielä vähän ja etsiskelin katseella vanhaa ystävääni, Hnökriä, joka asui meillä melkein 2 vuotta ja oli jopa vuoden verran ihan oma.  Se on iloinen ja seurallinen hevonen ja odotin kovasti taas sen näkemistä.  Viimeksi, kun tapasimme pari viikkoa sitten, se halusi vain syödä. Nuoret miehet, kuten Hnökri on, ovat loputtoman nälkäisiä, kunnes tulevat täyteen tai ruoka otetaan pois.

Hnökriä ei näkynyt, mutta tiesin sen olevan jommassa kummassa hiekkatarhassa. Vihelsin ja voi ihanuutta, se käveli luoksemme ja kysyi, mitä minulle kuuluu.  En ehtinyt sen kanssa jutella (enkä oikeasti puhu hevosta), kun pienimmät tytöistä muistelivat tuon näköisen hevosen olleen meidän pihassa ja niinpä Hnökri kääntyi pois. Vihelsin uudelleen, Hnökri kääntyi, ja riensin sen luo aitaukseen.  Sillä vaikutti olevan hommat hyvin, ehkä se oli hoikistunutkin ja se hamuili tissejäni, erityisesti vasenta ja hetken maailma oli siinä. 

Sitten ajettiin kotiin, kaksi isompaa tyttöä edessä jutustelivat niitä näitä ja kaksi pienempää takapenkillä hoitelivat keppiheppojaan ja haaveilivat omista hevosista. Arveltiin niille takapenkkiläisille, että varmaan isoisä ostaa monta hevosta, kun peräkylä on täynnä pikkutyttöjä.  Tytöt voi sitten tulla niitä päivittäin Helsingistä hoitamaan kouluhommien ohella, siis talvella.  Vähän ne pienimmät ihmettelivät, että noinkohan onnistuu. Me isommat tiedettiin, miten käy, mutta ei kerrottu varmaksi.

Kotona vielä tervehdittiin meidän ukkokultaa ja islantilaisia ovikelloja, Disaa ja Kleppaa.  Voi olla, että serkku ihastui Kleppaan, koska jostain ihme syystä Kleppaa ujostutti kamalasti ja sitä piti kauan rapsuttaa ennenkuin se antoi mahansa rapsutettavaksi.

Illansuussa, kun tytöt ratsastivat keppareillaan vettä pyytämään ja Kleppa näki tytöt, se hupsahti selälleen aivan heti.

Melko ihana päivä.  Tosin kaikki päivät eivät ole kokonaan ihania, mutta mielestäni parhaita hetkiä kannattaa muistella.

Tulipa pitkä stoori, mutta minulla on aina välillä aikaa ja halua kirjoittaa.

Ovikello-Disa 
Ovikello-Kleppa
---

Ja loppuun aforismi, joka sopii minulle ja varmaan muillekin:

Ihmiseltä voidaan viedä kaikki paitsi yksi asia: ihmisen vapaus valita oma asenteensa, oli tilanne mikä hyvänsä.” —Viktor Frankl

torstaina, kesäkuuta 25, 2020

Eloonherääminen

Niin, kun on tämmöinen vähän päälle kuuskymppinen nuori nainen, niin saattaa talviunet venähtää pitkiksi... Aiemminkin olen täällä (muistaakseni) pohdiskellut maalaiselämän kausivaihteluita, mutta tilanne saattaa olla hieman muuttunut, joten vaatinee päivityksen.

Ennen, silloin kun pulutkin oli lihavampia, oli kevät, kesä, syksy ja talvi.  Se on helppoa ja yksinkertaista.  Koska olen keväällä, toukokuussa, syntynyt on vuodenaikojen järjestyskin naulattu kuin itsestään.  (Muut saa naulata omiaan miten tahtoo, en puutu siihen.)

1. Kevät:
  • luonto herää henkiin,
  • lumi sulaa,
  • leskenlehdet, sinivuokot ja muut pörriäiset puhkeaa kukkaan (sur-rur vaan),
  • hevosille pannaan kesäkengät (jos saa kengittäjän jo keväällä kiinni, kaikilla ei ole tätä onnea, että on  kengittäjä, jonka saa heti tarvittaessa töihin - mutta se on toinen tarina, siihen on omat konstinsa... ) 
  • Ja mitä näitä nyt onkaan, kevään merkkejä 
2Kesä, vähän hankalampi määrittää, mutta:
  • Ennenvanhaan (ja siitä nyt puhutaan) kesä alkoi juhannuksesta, juhannusruusut ja lempi kukkivat
  • Heinäpoudat alkoivat - tosin joskus myös satoi niin, että osa heinistä piti mättää suoraan märkänä metsään, mutta ei semmoisia vuosia kannata muistella 
  • Isännät ottivat kontiosaappaista toiset villasukat pois
3. Syksy:
  • Syyssateet alkoivat
  • Pimeys alkaa laskeutua ja täällä etelässä voi tehdä sen verran ulkohommia, mihin valo riittää, jos kynttilä/öljylamppu/otsalamppu palaa niin hieman kauemmin kuin auringon näkymän verran  (Mielestäni sähkön ja etenkin akkujen keksiminen on pilannut maailmaa enemmän kuin moni muu asia.  Jos ei olisi akkuja ja akulla toimivia valoja, järkevät ihmiset laittaisivat hevoset sisälle talliin ja antaisivat niiden nukkua pitempää yötä, kun kesällä kumminkin on enempi työtä. Tämä työjuttuhan ei tietenkään koske tukinajoa. Ei nyt avata tätäkään enempää, ei tämä mikään hevosblogi pelkästään ole. Maailmassa on muutakin juttuja, kuten kaikki ei-hevosihmiset tietävät.) Valitettavasti sähkölamput oli jo silloin keksitty, kun muutin maalle. Olisi luultavasti ollut rattoisaa turata öljylamppujen kanssa. 
  • Kunnon ihmiset pysyvät kotona pimeän aikaan (minäkään en ole näin vanha, katulamput oli keksitty ja kaupungille mentiin ja välillä oltiin kilttejäkin - tosin täällä Vanhassakylässä ja lähimailla ei ole katulamppuja - mikä on poliitikkojen syy - ja siksi sen yhden vanhakyläläisen viherpoliitikon ainoa valopilkku häikäisee kaikkien autoilijoiden silmät, vaikka he vaan haluavat näyttää, että maallakin voi olla älyllistä, kirkasta elämää - tähän kuuluisi naurava hymiö, mutta niitä ei käytetä tässä blogissa, koska -hmmm- en tiiä)
  • Syksyllä alkaa myös ilmat kylmetä ja ensimmäiset liukkaat tulevat (talvirenkaat puhkeavat kukkaan, kengittäjät rehkivät yötäpäivää, koska kaikki asiakkaat keksivät samana päivänä, että kohta tulee liukasta ja tarvitaan hokit jne.)
4. Talvi:
  • Tulee paljon lunta, on pakkasta ja on pimeää, mutta ulkona voi liikkua hyvillä mielin jonkin aikaa, koska lumi valaisee
Sitten kaikki alkaa taas alusta, katso kohta 1.

Viime vuonna (suom. huom. 2019) vuodenkierto meni seuraavasti:
  1. Kevät
  2. Kesä
  3. Syksy
  4. Syksy
2020 on alkanut lupaavasti:

4. Syksy
1. Kevät
2. Kesä (ja ihan kohdallaan, juhannusruusutkin kukkivat oikeaan aikaan eikä keväällä, kuten vuonna 2019)

---

Ja nyt, juhannuksena 2020, luulen heränneeni talviunilta.  Syytän toki koronaa ja kunnallispoliitikkoja, poliitikkoja ja etenkin sitä tahoa, joka pitää tiet kunnossa (ei pääse lujaa kaupunkiin, siis Lohjalle, koska tie on huono) tästä omasta pitkästä talviunestani.  

Se on  kuulemma optimistien humpuukia tulla sanomaan, että 
  • Asenne ratkaisee aina
  • Häntä pystyyn vaikka hakaneulalla
  • Ilo pintaan, vaik syän märkänis
  • ja mitä näitä nyt onkaan... 
Taas tarvittaisiin hymiöitä ja lisäselvityksiä, mutta sen sijaan annan jokaiselle lukijalle vapauden ajatella itse, miten tahtoo.  Minulla luultavasti toimii parhaiten tuo ensimmäinen, koska se langettaa vastuun minulle, ei hakaneulalle eikä myöskään jätä - toivottavasti - mitään hampaankoloon, kuten tuo kolmas tulkintani mukaan voi tehdä.

Tähän loppuun sopii mielestäni hyvin kuva minulle (ja monelle muulle) rakkaista hevosistani: 

Oikealla vanha tammamme Vissa (30 v), joka ei vielä ole malttanut luopua kokonaan talviturkistaan - vasemmalla nuori ruunapoikamme Dugur (8 v), jolla on vielä identiteettikriisi - se ei tiedä, onko se omaishoitaja, toy-boy vai uljas musta vai ehkä luotettava tädinkuljetin vai jopa sitä kaikkea
 - issikasta on moneksi.

Elämä ei ole odottamista, toivomista ja haaveilemista, se on tekemistä, olemista ja joksikin tulemista. Se on sitä mitä aiot tehdä sen jälkeen kun olet lukenut tämän.
— Mike Dooley

PS. Mahdolliset omistusliitteiden muutokset (esim. tammamme, hevoseni) antavat lukijan itse päättää, tuntuuko omalta vai ei, aina se ei ole finanssikysymys, joskus tunne ratkaisee tällaisetkin asiat