Elokuiset päivänsankarit

Jos lasketaan 40 viikkoa taaksepäin elokuun alusta päästään viikkoon 43, joka on sitä aikaa, kun lokakuu alkaa ja illat ovat jo pimenneet ja etenkin ennenvanhaan ( vaikkapa vain yli 30 v sitten) ei paljon ollut kivaa tekemistä iltaisin.  Puhun siis Suomesta, en muista maailman paikoista.

Telkkarikin oli, mutta sen iltaohjelmana taisi lähinnä olla testikuva uutisten jälkeen.  Jostain syystä elokuulle okin sitten ainakin omassa kalenterissani kertynyt useita syntymäpäiviä.  Merkitsen siis  tärkeät synttärit seinäkalenteriin, jotta muistaisin onnitella tärkeää  päivänsankaria. 

Tänä vuonna ei olla pidetty vielä yksiäkään synttärijuhlia elokuussa, mutta olen yrittänyt kyllä kaikkia tärkeitä onnitella.

---

Ihan ekana elokuun sankarina on oma ukkokultani, joka syntyi vuonna 1949 elokuun alussa.  Edellinen vuosi on ollut Suomen ja maailman historian synkimpiä aikoja - jopa Nobelin rauhan palkinto on päätetty jättää jakamatta - sota on varjostanut koko maailmaa.  Suomessa on ollut kommunistien kapinoita ja kaikkea, mitä en edes tiedä.  Pelko ja myöskin toivo paremmasta on varmasti ollut silloin läsnä koko ajan. 

Voin vain kuvitella, miltä anopistani on tuntunut, kun hän on tajunnut odottavansa lasta ja tuntenut näin elämässään toivon pilkahduksen evakkoajoista ja sodasta ja pelosta huolimatta. Aika monet saman kylän naiset ovat kantaneet lapsia ja sotavuosien taakkoja tuolloin sekä käsivarsillaan että kohdussaan. Rohkeita naisia ja rohkeita miehiä, joiden kokemuksia olen kuullut ja lukenut paljon.  

Anoppikin on ollut ensisynnyttäjäksi siihen aikaan melko iäkäs ja varmasti paineitakin on ollut ja poikaa on kovasti toivottu. Tuskinpa synnytys on kovin helppo ollut, kun lapsi on saatettu maailmaan Lohjalla, sairaalassa - mikä ei siihen aikaan ollut kovin tavallista.  Ihana appiukkoni on varmasti itkenyt onnesta, kun toivottu lahja on heille annettu vaikka oikea, oma koti onkin jäänyt itäisen rajan taakse.  Miksi pojalle on annettu nimeksi se, mikä on - on minulle arvoitus.  Ehkä ukkoni tietää - en ole tullut koskaan kysyneeksi. 

Ukkokulta on hyvin perehtynyt sukunsa historiaan ja on syystäkin ylpeä juuristaan. 

---

Seuraava lähipiirini sankari on tyttäreni - Pikkupeikon (nyttemmin Pikkupeikon, Prinsessan ja Mutrunellan ja ties minkä seppä Ilmattaren yhdistelmä - vahvatahtoinen nainen joka tapauksessa) avopuoliso ja yhtiökumppani, joka on syntynyt 7.8.1987.  Pari päivää sitten kyselin hänen äidiltään, miksi pojan nimeksi on annettu Hannu.  Tämä kiinnosti minua siksi, että veljenikin on Hannu, enkä tiedä tai muista, miksi.  

Kuulemma vävypojalle oli annettu ensin Oulussa sairaalassa paljon verta ja eri nimi, mutta sitten äiti - joka ei itse muistanut tätä, olikin muuttanut nimen Hannuksi, koska oli kuulemma ajatellut mahdollisen tytön nimeksi Kerttua ja koska tulikin poika, nimeksi tulikin sitten Hannu.  Ihanaa, että maailmassa on ihmisiä, jotka osaavat nauraa itselleen ja valinnoilleen.  Hyvä siitä tuli, olipa Hannu tai Kerttu - ihminen kuitenkin, isolla I:llä. 

----

Kolmas elokuinen päivänsankari on ainoa veljeni, Hannu siis nimeltään, jonka syntymästä tiedän, että äitini ei päässyt Turussa kunnan sairaalaan, koska oli kirjoilla muualla ja niin hän käveli ensin kysymään neuvoa isältä silloisen osuuskaupan (Viklundin?)  rautaosastolta ja päätyi sitten kalliiseen yksityissairaalaan - kävellen läpi Turun  keskustan.  Ilmeisesti ainakin osa lapsivedestä oli mennyt jo ekaan sairaalaan  yrittäessään, mutta tokikaan en tiedä, onko tämä totta.  Rohkea oli pakko silloin olla, 21-vuotiaana ensisynnyttäjänä.  Varmaan äitinsä jotain oli neuvonut - niinhän tieto kulki - äidit ja ystävät kertoivat, miten synnytyksen tulisi mennä.  Veljeni syntymäpäivä on 18.8.1954.

Sairaala, jonne äiti päätyi, oli Turunmaan sairaala, jonka vierestä vanhempani ostivat minulle opiskelukämpän ja myöhemmin veljeni asui siinä myöskin.  Ikkunastamme näkyi sairaalan ikkunat, se oli muistaakseni hoivakotina, kun itse siinä 70-luvun lopulla asuin. 

Veljeni elämästä tietenkin tiedän paljon, joskin viime vuosina olemme pitäneet harvakseltaan yhteyttä - silti veljeni on minulle rakas ja ainoa, jonka kanssa voin muistella lapsuuttani aivan alusta asti, jos hän jotain siitä muistaa.  Omat muistikuvani ovat varmasti vääriä, kuten jokaisen ihmisen muistikuvat kuulemma ovat - kuulopuheita sekä vääriä muistoja, jotka vain syntyvät jostain. 

Veljeni on tietenkin ainutlaatuinen, koska on ainoa veljeni.  Hän on myös poikani kummisetä, mikä myös kannattaa muistaa.  Kummius on tärkeä kunnianosoitus.  

Veljeni tietää kaiken linnuista ja on oikea luonnon ystävä, mikä on minusta upeaa.

-----

Neljäs elokuinen sankari on veljeni vaimo ja serkkuni ( jota pidin lapsena ja nuorena isosiskonani).  Hänen syntymäpäivänsä on 24.8.1955.  Välillä se ei ole ihan helppoa ymmärtää, että "isosisko" on naimisissa veljeni kanssa, mutta olen siitä ollut aina tyytyväinen ja onnellinen.  Varmaan tapaamme piakkoin synttäreiden merkeissä - jonkin verran myöhässä.  Haitanneeko tuo, kun kuitenkin velipoika oli ainoa, jolla tasakympit tulivat ja menivät ja hän ei ole nykyisin hirveän juhlijatyyppiä.  Vaatimaton kun on, kuten vaimonsakin.  "EI meille mitään, kiitos."  Marja on myös luonnon ja lintujen ystävä ja heillä on ihana yhteinen talo ja puutarha, jota en ole pitkään aikaan nähnytkään. Lieneekö Marja saanut nimensä sen perusteella, että Marjat kypsyvät juuri noihin aikoihin? 

------

Viides elokuinen sankari on ystäväni pohjalaisakka Aila, joka on oman miehensä kanssa taivaltanut vierellämme hyvinä ja pahoina aikoina.  He ovat puolestaan tyttäremme kummitäti ja -setä ja me olemme heidän toisen kaksostyttönsä kummit.   

Akasta (ja ukostaan) on vuosien kuluessa tullut minulle tärkeä uskottu ystävä, jonka kanssa olemme olleet ystäviä siitä asti, kun hän sai kaksostyttönsä syyskuussa 1987 ja minä ainoan poikani marraskuussa 1987. Aina en muista, että ikäeromme on lähes 10 vuotta - akan syntymäpäivä on 26.8.48 - ja meitä onkin yhdistänyt huumorintajumme sekä se, että osaamme ja uskallamme useimmiten puhua asioista suoraan ja sitä pohjalaista tai muuten hurttia huumoria viljellen. Usein nauru raikaa ja murheet unohtuu, kun tapaamme. 

Akalle lauloin synttärilaulun eilen, kun kävi,mme hakemassa uuden perheenjäsenemme, pikkukissa Flikkan, hiirestyshommiin - kunhan vähän kasvaa siitä tulee upea otus tämän muutaman päivän kokemuksella.   

Tällä viikolla tapaamme varmaan syksyn tullen sekä kuntosalilla että kissanristiäisissä täällä kotonamme ja ehkä teemme yhdessä jonkin päivän mittaisen lomamatkankin. 

----

Flikka muuten sai nimensä siksi, että Anu, jolta hänet "hankin", oli kutsunut tyttöä Tytöksi ja koska olen viime vuosina nimennyt kotieläimet islanninkielisiksi ja vaihtoehtona oli 

- Dokka=tyttö tai 

- Flicka (lainasana ruots.) ja raumanmurteella Flikk, ruotsiksi Flicka.  

Lapsuuteni Pyhärannassa, joka nykyisin on Raumaa sai heti ajatteleman Rauman Flikoi ja niin pikkuisesta tuli Flikka. 

Otus  on kyllä ihana ilopilleri. 

Sadepäivänäkin saa liikuntaa, kun se nyt kolmantena päivänään juoksee ympäriinsä ja koiratkin sitä rakastavat eikä sihinääkään enää kuulu. 

Kuvasaastaa vielä lopuksi ja ehkä joku aforismikin, kuten tapana on. 

=====

 

---- 

Kuvissa Flikka tutkii maailmaa ja viimeisessä apilakuvassa en nähnyt neliapilaa, mutta kauniin violetin kukkasen löysin.

Myönnytyksiä itsellesi

Sinä saat tavoitella unelmaasi
Sinulla on lupa nauraa ja pitää hauskaa
Sinä saat pitää mistä pidät ja olla pitämättä mistä et pidä, siitä riippumatta, kuinka monta ihmistä on kanssasi eri mieltä
Sinä saat varata aikaa itsellesi, vaikka sinun olisi tehtävä kovastikin työtä sen vuoksi
Sinä saat olla luova
Sinulla saa olla huono päivä
Sinä saat, ja ehkä jopa pitääkin, tehdä virheitä
Sinä saat muuttaa mieltäsi
Sinä saat olla tietämättä kaikkia vastauksia
Sinä saat olla ottamatta tätä listaa huomioon

-M. Buckley

Huomentaa!

Terveiset maatilan kesäpyörityksestä. On kaikenlaista.  Olin pari-kolme päivää mökillä mummelikoirien kanssa ja nyt ollu yhtä monta päivää kotona. Nyt siis vaan kuvasaastetta.  

Kirjoitin siis pitkään tässä luonnosta  blogiin iha  eri asiasta (hyvin syvämietteistä) ja sit yhtä nappia painamalla, vips vaan. Se katos. 😁😇 Kirjoitan ehkä joskus uusiksi., ehkä en.

---

Autoakin yritän siinä sivussa kaupata, nettiautossa. Tuskin menee vanha, järeä Voorti kaupaksi, mut kokeillaan. 

😉😉😉

Disa ja Kleppa kyllä rakasti sitä autoa

 (ao. kuvassa 10v ja 7v)

Nii, ja Disa, joka on ihmisen iässä  nyt 91 v ( koirana 13v ) , sai ihanan lihashuoltohetken hoivahuoneessa, jossa minuakin on paranneltu.  Minä saan yleensä akupunktiohoitoa ja kraniota, Disaan ei neuloja laiteta, koska ne hukkuisivat sinne.

Disa oli välillä pötköllään ja välillä näin,
ei uskoisi, kun vanha kääkkä se 

 on

Tästä saa hiukan kuvaa tilanteesta, kuumina päivinä
Disa vaan nukkuu ja nukkuu. Ihan kuin minä koko viime talven. 🤔

Hevonen meni ihan oudon muotoiseksi, kun pesin sen . 😁😁😁😁

Hyvät jatkot teillekin, hiivin tieheni, koska ukkokulta kuorsaa ihan sikana. 

Vanha?

Täytin eilen 65 vuotta. Minun on vaikea uskoa sitä. Milloin minusta tuli vanhus, eläkeläinen? Jos joutuisin onnettomuuteen, josta tulisi maininta lehteen siinä lukisi: "Vanha nainen loukkaantui/pelastui/kuoli ...".

Pöyristyttävää, en ole antanut millekään lupaa muuttaa minua vanhaksi, ryppyiseksi, kankeaksi ikäihmiseksi! Lienee kuitenkin turhaa pullikoida vastaan.

Yritän kuitenkin hieman pelastaa tilannetta käymällä kuntosalilla, seuraamalla uutisia ja muutenkin yritän pysyä kärryillä siitä, mitä maailmalla/lähellä tapahtuu. En usko olevani totaalisen kalkkis, mutta varmasti olen välillä rasittava vanha akka. Sellainen, jonka seurasta mielellään nauttii mahdollisimman vähän.

Elämä on kieltämättä aika erilaista nyt, kun ei käy töissä eikä ole muita huollettavia kotona kuin kaksi koiraa, kissa, kaksi akvaariota, shetlanninponi, islanninhevonen ja kanaparvi - niin ja ukkokulta.  Jonkun mielestä varmaan siinäkin on ihan liikaa, mutta kyllä päiviin mahtuu aika monta hidasta ja tylsää tuntia.  

Voisin toki siivota, puunata ja kiillottaa kotia ja aika kuluisi kuin siivillä. Voisin, jos olisin joku muu!  Muutama vuosi sitten hankittu robotti-imuri on ihana tyyppi.  Olisipa pölynpyyhkimisrobottejakin.  Ikkunanpesurobottia jo katselin sillä silmällä, mutta ei se sittenkään näyttänyt sopivalta. 

Niin, kaipa elämä on hyvää.  Kesä on taas tulossa ja kaikenkattava vihreys suorastaan häikäisee, kun menee ulos.  Nautin keväästä, kun luonto herää. Se on ihanaa aikaa. Valoa, joka saa pahimmatkin mörököllit edes hiukan iloisiksi. 

Sain lahjaksi kukkia.  Osan istutin itse
etukuistin rappusille ruukkuihin.
 Tämän padan istutti tuore puutarhurityttäreni 
pihatien varrella olevaan kaivonrenkaaseen. 

 

---

ONNEA MINULLE - ONHAN VANHENEMINEN LUULTAVASTI MUKAVAMPI VAIHTOEHTO KUIN SE, ETTEI ENÄÄ TULISI IKÄÄ LISÄÄ! 

Vanheneminen on odottamattominta, mitä ihmiselle voi tapahtua. 

(Leo Tolstoi)

---

Vielä en osaa sanoa, kirjoitanko lisää tähän blogiin.  Pitkään on tuntunut siltä, että en tahdo kirjoittaa enää.  Syitä siihen on monia, suurimpana varmaan ilkeät kommentit kirjoittamisestani.  Ehkä sellaiset pitäisi kuitenkin jättää omaan arvoonsa, antaa liukua kuin vesi hanhen selästä.  Nehän kertovat kuitenkin enemmän arvostelijasta kuin minusta. 

Vissa frá Hvammi 1990-2.2.2021

Vissa on poissa

Yksi pitkä aikakausi päättyi yllättäen.  Vissa on poissa.  Ajattelin teräsmuorin elelevän vielä useita vuosia, vaikka sen askel olikin jo hiljentynyt.  Toisin kävi.

Hevosen silmä on kuin metsälampi,
se heijastaa oman kuvani ja on tyyni.

Vissa aamu-unien jälkeen turpa törröllään:
mitä tehtäis, saanko herkkupuuron vai rapsutuksen?

Isíng varmaankin tuli Vissaa vastaan, 
kun Vissa jätti tämän maailman ja siirtyi 
tähdeksi taivaalle.

Miten kaikki eteni: 

Lauantai-iltana 30.1. vanha tamma oli pihatossa makuullaan ja hyvin apeana.  Mahaäänet olivat hyvin vaimeat.  Saimme päivystävän eläinlääkärin kiinni ja tamma sai kipulääkkeen ja sen vatsa letkutettiin parafiiniöljyllä ja vedellä. 

Sunnuntaiaamuna hevonen oli jo pirteämpi ja söi vetisen viherpuuron ja joikin halukkaasti.  Itapäivällä sen vointi taas heikkeni ja lääkäri tuli uusimaan toimenpiteet.  Illalla se oli edellen kipuileva ja Maija ja Sarianna valvoivat potilaan luona koko yön.  Vissa oli välillä pitkällään ja välillä pystyssä, sitä kävelytettiin ja se joikin jonkin verran. 

Maanantaiaamuna tuli taas eläinlääkäri ja antoi kipulääkkeet ja taas letkutettiin ja tutkittiin.  Otettiin verikokeet ja mittailtiin kuume. Kuumetta ei ollut.  Vissa piristyi hoidon jälkeen kovasti, hörisi ja hirnuikin.  Luulin jo, että tilanne meni ohi ja illalla pirteä hevonen pääsi tilannetta ihmettelevän Dugurin kanssa viettämään yön pihatossa. 

Tiistaiaamuna tuli taas päivystävä eläinlääkäri ja nyt tammalla oli jo lievä kuumekin.  Toistettiin kuitenkin vielä kerran samat kuviot: kipulääke ja letkutus.  Potilas virkistyi taas hetkellisesti, mutta muuttui taas iltapäivällä apeaksi.  Vatsa ei ollut toiminut neljään päivään ja tiesimme tilanteen olevan vakava.  Iltapäivällä eläinlääkäri tuli uudelleen tarkistamaan hevosen voinnin ja koska sen vointi ei ollut kohentunut ja kaikesta pystyi päättelemään, että kivut olivat kovat ja rajut kaasuähkyn oireet vain jatkuivat, päätimme tehdä lopullisen ratkaisun.  Vissa oli päästettävä tuskistaan. 

Se halusi kovasti päästä pyöröpaalin ääreen ja silläaikaa kun lääkäri valmisteli lääkkeet, päästimme tamman narskuttamaan kuivaa heinää.  Se söi halukkaasti eikä ymmärtänyt itkeviä ihmisiä ympärillään. 

Maija talutti tamman  ylös tarhaan, Vissalle annettin rauhoittavat lääkkeet ja kauniisti tamma laskeutui makuulleen ja painoi päänsä Maijan syliin.  Lääkäri antoi lopullisen pistoksen ja kimaltavan lumen sataessa tamman päälle tuhansia timantteja se nukkui pois.  

Tunsin sisälläni suuren mustan surun, möykyn.  En osannut ikeä, olo oli tyhjä ja suru tyttärenkin kokeman menetyksen vuoksi puristi rintaa.  Olin kuitenkin onnellinen, että rakas vanha tamma sai olla nimenomaan Maijan kanssa viimeiset hetkensä.

Kun tietää, että on tehnyt oikean ratkaisun, on kuitenkin  helpompaa luopua.  

Vissan elämä meillä 

Vissa oli meille tärkeä.  Kun se tuli meille 21 vuotta sitten, kymmenvuotiaana, se oli arka ja pelkäsi naruja ja miehiä eikä sitä voinut sitoa kiinni.  Sen saaminen tarhasta kiinni oli hidas ja työläs prosessi.  Luultavasti sitä ei oltu hakattu mitenkään hirveän paljon, mutta herkän hevosen elkeet oli ilmeisesti tulkittu niskuroinniksi, josta piti rangaista.  Vissa hyppäsi herkästi pystyyn ja sen silmänvalkuaiset olivat usein näkyvissä.  Kengittäminen oli hankalaa, kunnes löytyi lempeä, mutta määrätietoinen kengittäjä. Ratsastettaessa Vissa kuitenkin oli nöyrä ja mukava.

Vähitellen luottamus meihin kasvoi ja Vissa tuli jo ravilla luokse kutsuttaessa.  Etenkin Maija, lähes samanikäinen Vissan kanssa, voitti sen luottamuksen.  Se oli kuitenkin tulinen hevonen ja puhuimmekin pienestä punaisesta lohikäärmeestä.  Se rakasti liikkumista ja oli todella mukava ratsu.  Alkuaikoina sillä eivät ratsastaneet muut kuin minä ja Maija.  Välillä omat ohjasotteeni suututtivat Vissan ja meidän oli vaihdettava Maijan kanssa ratsuja, koska Vissa vain pysähtyi enkä saanut sitä liikkumaan senttiäkään.  Varsin opettavaista kyllä.  

Kun Maija muutti pois opiskelemaan, sain ratsastuskaveriksi Kaisan, joka aloitti ensin herrasmies Félagilla, mutta sai sitten Félagin menehdyttyä omaksi luottoratsukseen Vissan ja  meillä oli lukuisia ihania kopsotusretkiä ja leirejäkin yhdessä. Niitä aikoja on ikävä.

Vissa sai meillä yhden varsan, Isíng frá Gamlibærin.  Se oli hieno äiti ja sillä oli tukenaan herrasmiessedät Félagi ja shettisruuna Romeo, jotka viihdyttivät pikkuvarsaa ja opettivat sille hyviä hevostapoja. Kun Isíng vierotettiin, näin muutaman kerran Félagin imemässä maitoa.  Ehkä se auttoi ystävää paineen kertyessä, en muuten tuota ymmärrä. Jouduimme luopumaan Isíngistä kroonisen kaviokuumeen vuoksi pari vuotta sitten.

Viimeisinä vuosinaan Vissa sai ensin kaverikseen ruuna Hnökrin ja sen totuttelu- ja koulutusavuksi löysin Sariannan, joka ratsasti ja talutti usein Vissaa kaverinani.  Hnökri ei kuitenkaan ollut minulle sopiva ratsu ja pari vuotta sitten möimme Hnökrin takaisin ja löysimme uuden ruunan, Dugurin.  Dugur onkin ollut Vissalle loppuajan mahtava ystävä: sekä toyboy että omaishoitaja.  Dugur jopa auttoi Vissaa liukkaassa alamäessä tulemalla lavan kohdalle ikäänkuin taluttamaan, ettei hieman jäykkäjalkainen tamma olisi liukastunut.

Vissa puolestaan lohdutti myrskyä ja heiluvia puita pelkäävää Duguria laittamalla päänsä rauhoittavasti isomman hevosen sään päälle.

Vissan viimeinen kesä oli upea. Maija teki sen kanssa sieniretkiä ja otti välillä käsihevoseksi Duguria ratsastaessaan.  Laidunruohoa se sai lähes rajattomasti.  Peräkylän pikkutytöt ratsastivat sitä vuorotellen ja minä ratsastin Duguria noilla pikkuretkillä, kun risteilimme hiljakseen eestaas kylässä.  Välillä Vissa sai laukata niin kovaa kuin se vielä pystyi.  Ja kyllähän se pystyi ja halusi, kun ratsastajana oli kevyt ja osaava pikkutyttö.  Tytöt kävivät monta kertaa päivässä harjailemassa ja juttelemassa Vissan ja Dugurin kanssa. 

Mitäpä muuta vanha tamma voisi kaivata.  Hyvää hoitoa ja hellyyttä ja kohtuullisesti liikuntaa. Rakkautta, runsaasti rakkautta. 

Yksi ajanjakso on nyt ohi.  Rakkaus on kuitenkin unohtumaton.  Olen kiitollinen, että sain elää 21 vuotta tämän viisaan ja rehellisen hevosen kanssa.  Vissa on opettanut minulle paljon siitä, miten hevosen kanssa tulee elää.  

Nuku rauhassa, pieni punainen lohikäärme. Muistoissamme olet aina tärkeä. 

---

Eilen meille muutti tämän kuningattaren paikkaa täyttämään pikkuinen ja tomera shettistyttö Usvaniityn Taika, 5 vuotta.  Se on ihka ensimmäinen Maijan oma hevonen, "mun poni".  Eipä Taika Vissan paikkaa ota, mutta ottaa varmasti oman paikkansa elämässämme.  Dugur ainakin on jo ihastunut pikkutyttöönsä, joka ensi tutustumisella tömäytti pontevasti molemmat kengättömät kavionsa Dugurin massuun: Olepa siististi, poika!

---

Viimeksi kirjoitin, että yritän jaksaa tätä hevoselämää niin kauan kuin Vissa elää.  Nyt haluan kyllä jatkaa edelleen, onhan meillä molemmilla tyttären kanssa "mun poni", jota hoidella.  Molempia saamme rakastaa kumpikin.

Pikkutaika taikoi takaisin minulle sen kuplivan ilon, joka nousee silmiin asti ja sulattaa sydämestäni pois sinne pesiytyneen mustan möhkäleen. 

Pian tutustumisen jälkeen yhteisellä heinäkasalla.

Onhan nää aika pari! ❤💙

"Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa alusta uudelleen, eikä koskaan ole liian myöhäistä olla onnellinen." - Jane Fonda

Olen ja elän

On jo joulu, vuoden pimein päivä on takanapäin.  Tänä vuonna syksy ja "talvi" on ollut tähän asti poikkeuksellisen lämmin ja märkä. Monet ihmiset näyttävät nauttivan siitä.  Minua se ei miellytä siksi, että tähän aikaan vuodesta pitäisi jo talven olla.  Jos en asuisi maalla, kaukana katuvalojen loisteesta, se olisi varmaan ihan sama, mutta kaipaan pientä lumikerrosta, pikkupakkasta ja valoa. 

Pelkkä maaseudulla asuminen ei selitä tätä lumen kaipuuta sillä tokihan sitä voisi sisällä istua, poltella vuorotellen kynttilöitä ja päreitään.  Hevoset ja koirat ovat ehkä suurin syy tähän pikkupakkastoiveeseen.  On harmillista, kun tarha on liejuinen ja kotiin kulkeutuu koko ajan lisää hiekkaa.  Hevosiammehan sekään ei haittaa, sillä niillä on kuivia makuupaikkoja kyllä.  Kotonakin ajelee robotti-imuri Puuha-Pete lähes joka päivä ja se on onni jos jokin. 

Vissa-vanhus on aamulla selästäänkin aivan kuivikepurujen peitossa, kun se on piehtaroinut pihatossa. Dugur taitaa vieläkin vierastaa pihaton sisällä nukkumista, se on aina vahdissa pihaton ovensuussa enkä ole koskaan tavannut sitä siinäkään nukkumassa.  Joskus se nukkuu pihaton edessä kuivalla hiekalla.

Dugur

Vissa on tulossa pihatosta
aurinkoon:  valopää.

Se on kyllä hyvä juttu, että pihaton edusta ei tänä vuonna ole ollut määrättömän liejuinen.  Olen jaksanut siivota lähes päivittäin, jolloin urakka ei edes ole ollut kovin raskas. Kunhan hiukan lisää pellot kuivuvat, on kuulemma luvassa suodatinkangasta ja lisää hiekkaa - saapas näkee, onko tuo totta joskus.  Kaikkea muutakin puuhaa riittää.

Häveten muistan aikaa, jollon en jaksanut ja liejua ja märkyyttä oli aivan liikaa.  Tosin siihen oli hyvä syy: rankka sairaus ja hoidot.  Oli myös huono syy: en osannut pyytää apua.  En tahdo enää koskaan nähdä meillä hevosta, jolla on kainaloissa ja vatsan alla ihottumaa tai jonkinlainen kammottava kuran muodostama panssari siksi, että ei ole paikkaa, jossa voisi kuivassa levätä. 

Joskus hamassa tulevaisudessa, kun kaikki taivaankappaleet ovat oikeassa asennossa ja ukkokulta avuliaalla tuulella (ja haketin ja traktori ja peräkärry ja kauha ovat kunnossa) on luvassa jopa haketta pihaton eteen.  Sitten ei tarvitse hiekkaa seuloa, kun siivoaa.  Rankkasateen jälkeen hevonpeeen siivoaminen hiekasta on melko mahdotonta. 

---

Nyt, kun tunnen toipuneeni hyvin syöpähoitojen ja leikkausten jälkeen, on ollut aikaa keskittyä muihin vaivoihin kuten siihen, että käveleminen sattuu usein.  Polveni kuvattiin kesällä ja diagnoosi oli melko murskaava: paha nivelrikko, graavi artroosi.  Työterveysääkärini sanoi, että on ihme, että kävelen. Antoi kuitenkin luvan jatkaa ja naurahti, että pyörätuolia on hankalaa kuljettaa aina mukana, jos liikkuu noinkin hyvin. Luulen että, jos olisin vanha koira enkä vanha nainen, minut lopetettaisiin kipujen vuoksi.  En jaksa haluta polvinivelten leikkausta, en jaksa uutta toipumista. Olen luottanut fysioterapeuttiin, joka sanoi että vaiva on kuntoutettavissa siten, ettei leikkaukseen ole aivan heti kiirettä.  Välillä liikkuminen ei satu mainittavasti mutta joskus kipu on todella kova. 

Luulen, että saan syyttää lähinnä itseäni: vuosien ylipaino, paljon kilometrejä autolla,  liian vähän liikuntaa ja huonot työasennot tietokoneen kanssa työskennellessä... you name it.  No, näillä mennään. Nyt on eri tavalla aikaa ja motivaatiota painonpudotukseen ja liikkumiseen.  Ihmeitä en pysty enää aikaansaamaan, mutta paino on jo tippunut lähes parikymmentä kiloa ja johan sekin helpottaa.  Olen suorastaan koukussa kuntosalilla käymiseen ja kunto on parantunut kovasti.  Se auttaa ja ilahduttaa.

Hevosista en haluaisi luopua, ratsastaminen on mukavaa ja todella toivon, että Dugurista kasvaa minulle hyvä ratsu. Kovasti kyllä arveluttaa oma jaksamiseni, mutta ainakin niin kauan kun Vissa elää, yritän jaksaa.  Vissa on pirteä ja hyväntuulinen kolmekymppinen mummeli, en voisi kuvitella sen muuttavan muualle enää, kun se on luonamme jo 20 vuotta ollut ja saanut hyvän elämän.  Epäilen sen olevan jo hieman dementinen.

Välillä tuntuu tosin vaikelta jatkaa ja jaksaa, mutta kun hevosen puuroinen turpa hellästi tökkää käteen ja näkee vanhan hevosen luottamuksen, on helpompaa.  Muutos pelokkaasta punaisesta lohikäärmeestä kaikkien rakastamaksi tempperamenttiseksi mummeliksi on hieno osa omaakin elämäntarinaani.  Tiedän tehneeni jotain oikein.  

Toki olen tehnyt paljon väärin, kaikkea en edes ymmärrä tehneeni päin honkia, mutta olen ainakin yrittänyt elää täyttä elämää ja olen yrittänyt tehdä oikein. Osaan myös pyytää anteeksi, jos huomaan loukanneeni, satuttaneeni tai olen tehnyt väärin. Kaikki eivät osaa pyytää anteeksi ja siitä olen pahoillani - luultavasti sellainen ylpeys rakentaa pysyviä muureja ihmisten välille.  No, jokainen tekee omat valintansa.

---

Tämä vuosi - koronavuosi - on ollut minulle (ja varmaan monelle muullekin) erityisen raskas.  Olen kokenut raastavaa yksinäisyyttä ja toivottomutta useammin kuin koskaan. Olen itkenyt ja kipuillut enemmän kuin koskaan.  Olen tuntenut, ettei minua ymmärrä kukaan enkä itse ymmärrä ketään. Olen kokenut raskasta syyllisyttä siitä, millainen olen ja millainen en ole.  Olen ymmärtänyt, että en voi itseäni kokonaan muuttaa, mutta voin yrittää ja erehtyä aina uudelleen.  Voin olla itselleni yhtä armollinen kuin olen olllut monille muillekin. Voin myös yrittää unohtaa pahat kokemukset, painaa ne menneisyyden tiellä alas laaksoon, minne en enää näe, kun katson taakse.  Haluan terävämmin muistaa hyvät hetket elämästäni ja huonoja yritän käyttää hyväkseni, kun haluan tulla paremmaksi ihmiseksi.

En ehkä aiemmin ole tuntenut itseäni vanhaksi, sairaaksi ja väsyneeksi yhtäaikaa.  On raskasta katsoa peiliin ja nähdä, että on muuttunut, on nääntynyt, on toivoton...  On muuttunut sellaiseksi, joka ei tahtoisi olla.  Moniin asioihin on kuitenkin liian myöhäistä tarttua.  Eletty elämä on eletty.  Eteenpäin voi silti katsoa ja tuntea taas toivon ja voiman itsessään.  Voi ajatella, että ei ole turha, vaikka on virheitä täynnä.  

---

Syyskuu ja lokakuu tältä vuodelta puuttuvat taas tästä blogistani, ja toki ne ovat ohi elämästäkin.  Pysähtyä ei voi vaikka tahtoisi. Kuten olen jo aiemminkin usein maininnut, se johtuu elämäntilanteestani, että en kirjoita.  Välillä en kirjoita siksi, että on niin kiire ja välillä en kirjoita siksi, että ei ole kiire.  Joskus en kirjoita siksi, ettei huvita ja joskus en kirjoita siksi, että haluaisin, mutta kynnys kirjoittaa on kovin korkealla.

Nyt kynnys on ollut taas kerran korkealla siksi, että vaikka kuvittelen olevani teflonpintainen palautteiden suhteen, en ole.  Kun mietin kirjoittamista, ilkeät kommentit, joita olen saanut, alkavat pyöriä mielessäni.  En haluaisi rajoittaa kirjoittamistani siksi, että joku ei ymmärrä minua tai siksi, että joku ajattelee toisin. Alitajuntani kuitenkin estää minua, suojelee minua pahalta mieleltä.  

Jokainen älyllinen (ja älytön) ihminen saa ajatella omilla aivoillaan, mutta sitä en ymmärrä, miksi jonkun on pakko haukkua ja arvostella vain siksi, että jokin ajatus ei miellytä tai sitä ei ymmärrä.  Jos ajatukseni vahingoittaisivat jotakuta, ymmärtäisin. Jos kiihottaisin kansanryhmiä vastaan, ymmärtäisin. Ilmeisesti joidenkin ihmisten pitää itseään pönkittääkseen päästä haukkumaan muita tai sitten he kokevat olevansa niin ylivertaisia, että on pakko päästä pätemään.  Usein on tietenkin niin, etteivät ihmiset pysty kontrolloimaan itseään, koska heitäkin ajaa jokin sisäinen pakko tai ahdistus - luultavasti niillä, jotka arvostelevat ilkein sanoin on pahempi ahdistus kuin minulla. 

En itsekään ole tässä suhteessa täydellinen, mutta olen yrttänyt oppia virheistäni.  Saatan täräyttää jonkin kipakan kommentin silloin, kun tiedän, että toinen on väärässä.  On joitakin ihmisiä, joiden somepäivityksiin en enää luultavasti ikinä kommentoi mitään, he voivat aivan rauhassa nolata itsensä ilman minun kommenttejani.  Toivon, että jos huomaan itse olleeni väärässä ja saan oikeaa infoa muistan olla iloinen siitä ja osaan kiittää.  Isä opetti, että jokainen päivä, jolloin ei opi jotain uutta, on pikkuisen turha. 

---

No, nyt on jouluaaton aatto ja mieli on hyvä.  En tempoile edes siivousten kanssa. Kun illalla vähentää valoja ja sytyttelee kynttilöitä on tunnelma kohdallaan.  Kotoamme ei voi syödä lattialta jollei ole koira, mutta enpä voisi kuvitella, että joku muutenkaan niin tahtoisi tehdä. 

Disa ja Kleppa fiilistelevät mökkirannan harmaudessa, 
nämä kaksi ilahduttavat joka ikinen päivä. 
Jokainen koiranomistaja tietää, miten ihanaa se on.

Vielä on muutama jouluaskare tekemättä ja muutama jäänee tekemättäkin.  Se ei haittaa, sillä tänäkin vuonna tärkeintä on läheisyys ja yhdessäolo, rauha ja rakkaus.  

On minulla joululahjatoiveitakin, mutta mikään niistä ei ole sellainen, mikä olisi pakko saada.  Ehkä se kaipaamani oranssi kissanpentu, mutta ehtii sellaisen riiviön varmaan saada myöhemminkin.  Eniten toivon kaikille läheisille hyvää joulumieltä ja onnen, vaikka ihan pienen.

Hyvää Joulua ja Onnellista Vuotta 2021
niille jotka jaksavat tätä lukea.

Tähän loppuun voin täräyttää aforismeja, joista voi valita itselleen sopivan mutusteltavaksi:

”Useimmat ihmiset eivät kuuntele tarkoituksenaan ymmärtää; he kuuntelevat tarkoituksenaan vastata.” —Stephen Covey

”Jokaisena päivänä pitäisi kuulla vähintään yksi kaunis laulu, lukea hyvä runo, nähdä jokin oivallinen maalaus ja jos mahdollista, puhua muutamia järkeviä sanoja." — Goethe

"Rohkeus antaa halun ottaa riskejä, vahvuuden olla myötätuntoinen ja viisauden olla nöyrä. Rohkeus on rehellisyyden perusta." — Keshawan Nair

"Olen elänyt juuri kyllin vanhaksi ymmärtääkseni, että minun kannattaa tutkia toisenkin kerran asioita, joista olen ollut ensimmäisellä kerralla vuorenvarma." – Josh Billings

"Jokaiseen ikäkauteen ihminen tulee aloittelijana." - Nicolas Boileau

"Aloita jokainen päivä positiivisin ajatuksin ja kiitollisin sydämin." - Roy T. Bennett

Disa kertoo Ypäjän reissusta ja koko viikosta elleineen

Disa kertoo: 

Se oli kyllä kummallinen viikko.  Emäntä lupasi jo viikon alussa, että me mennään kahdestaan islanninhevoskilpailuihin. 

Termejä: Issikka=islanninhevonen ja issikka=islanninlammaskoira, vossikka on joku muu hevosyhdistelmä, ei koiraa ollenkaan. 

Emäntä (se sanoo joskus itsestään "matte").  Matte -sana on kai ruotsia ja tarkoittaa emäntää, mutta ei tarkoita äippää eikä maatalon emäntää vaan on niinku eläimen emäntä - ehkä. Emäntä sanoo  ettei se tahdo olla jonkun eläimen äiti.  

En ymmärrä - oonhan minäkin aika monen eläimen äiti ja isoäiti ja isoisoäiti.  Nii ja ihmiset on eläimiä...  En tiiä oikeesti yhtään mitään.) Matte kuulostaa kyllä ankarammalta tyypiltä. Kieltämättä. Hmm.

Emäntä kävi viime viikolla koko ajan jossain, se sanoi, että lääkärissä tai terveydenhoidossa tai hammashoidossa. Se sanoi että on taas kerran yksi terveysviikko. 

Voi että, kyllä on ihmisillä monta terveyshoitajaa. Meillä on vaan elli ja se ei aina oo nainen, melkein vaan aina.

Ei juurikaan käydä elleillä. Rokotukset vaan. Saas nähdä, joku hammashoito kuulemma tarvitaan... en tykkää. En oo käyny. Ikinä. 

Terveysviikko (emännän):

Emännällä oli siis joku terveysviikko eli maanantaina:

Työterveyslääkäri, oli joku 

- röntgenjuttu (polvet) - mullakin on polvet, ne oli 0/0 - emännän polvet oli romuna, en ymmärrä sitäkään - se puhu siitä, kun se työterveyslääkäri oli soittanu - oli jotenkin onneton... mut silitti kissaa kovasti.

Maanantaina syödessä illalla emäntä meni ihan harmaaksi ja sitä sattui ja se nukkui ja oli kuulemma illalla sit ylimääräisenä joku hammasjuttu - emännälle tehtiin kolme uutta hammasta  jotenki vanhojen hampaitten ympärille ja muka geelikynsilakasta - höh ei oo ihan totta varmaan ei oo! Siksi ei oo, koska en ymmärrä. 

Keskiviikkona oli kuulemma kiinalainen akupunktio ja emäntä tuli vielä leppoisammaksi kuin maanantaina sen hammassäryn takia  (mäkin tykkään Marjutista, se on hieronut mua ja nukahdin silloin pöydälle).

Hmm. Marilyn nukkui usein pöydällä se oli kuulemma koira, joka halusi olla kissa...mut Marilyn kuoli. Tiiän. Haistoin sen asian.

Perjantaina oli sitten taas sitä hammashoitoa.  Emäntä oli tosi iloinen ja sanoi, että se Sateenkaaren hammas Lohjalla teki kaikki jutut superihanasti ja seuraavaksi ne tapaa emännän hammashoidon merkeissä vasta joulukuussa.  Ei kuulemma sattunut kuin hurjan paljon  mut sit ei enää yhtään. 

Emäntä on outo, kuka nyt sattumisesta tykkäisi... tai niin no - muakin sattu kauan sittenja sitten tuli Kleppa ja sen sisarukset Kleima ja Hemuli ja Kossi.  Olihan se oikeastaan hyvä juttu, se kipu siis. Hmm. Pitää miettiä.

Kleppa on mun paras kaveri.  Tai Krakkikissa ehkä on, se nuolee karkeammin... sen kieli on kiva.

Puhu se emäntä jotain viime viikolla työstäkin jotain työn ilosta, mut sitä mä en ymmärrä. Mä vaan juoksen ja pidän hauskaa ja mä oon muka työkoira. 

--

Lauantai tuli, emäntä oli lu-van-nut että mennään Ypäjälle katsoon islanninhevosia, kilpailuihin. Ehkä.  Se lupasi. Ei menty.  Se oli muka väsynyt.  No mä lohdutin ja se ei yhtään levännyt.  Oli kuulemma kivaa: emäntä lepäsi sohvalla aamupäivän ja katsoi telkkaria ja rapsutti mua, teki puutarhatöitä, tuli Telle, tuli mopotyttöjä, tuli ja meni ja meille vaan naurettiin.  Mitä se, naurakoot vaan, silti meistä tykättiin.  

Nii ja me saatiin Kleppan kanssa lauantaina aamupäivällä katsoa myös livelähetyksenä sitä issikkakisaa ennen kuin ne kaikki vieraat (siis tutut, ei meillä käy vieraita) tuli.  

Ulvottiin, mutta matte käski meidän mennä omaan huoneseen ja me mentiin ja tultiin heti pois ja sitte ulvottiin heti taas.  Kisat on kivoja.  Sitte matte katso meitä vihaisesti ja osoitti sormella ja taas me mentiin sinne sen työhuoneeseen. 

Se katsoi niitä kisoja ja selitti jotain isännälle, isäntä nukahti kuulemma viidennen hevosen kohdalla. Me hiivittiin pöydän alle katsomaan ja nukahdettiin.  Tylsiä kisoja, menevät hevoset ympyrää vaan. 

Mut mä -Disa, äitikoira- en siis lauantainakaan päässyt katsomaan kisoja, vaikka emäntä lu-pa-si.  Tyhmä! 

 

No sunnuntai tuli.  Kleppakin oli luullut pääsevänsä kisoja katsomaan ja juoksenteli mun perässä, kun innostuin joka jutusta. Selvästi emäntä jotain järkkäili.  Reppu tyhjäksi, turhia pois, reppuun tavaraa.  Sitten se tuttuun tapaan sanoi isännälle, että älä höpötä, sekotat mun ajatukset.  Vaikka isäntä sanoi vaan niitä, mitä matte ajatteli. Siitä mä tiesin, et nyt mennään... nyt mennään... men-nään. 

Juu, mentiin. Mut pantiin takaluukkuun. Kleppa yritti kanssa, mutta isäntä otti sen pois.  Mä pääsin yksin. Oli remmikin! Jee! Yksi remmi! Yksi koira! 

No Lohjalta lähdettiin ja Pusulan kohdalla alkoi jo nukuttaa.  Mökkitien kohdalla havahduin.  Ei menty mökille! Jee, nyt mennään hevoshommiin, on luvattu niin. 

No yhdessä kohtaa -Somerolla- emäntä sanoi, että hyppää tänne etupenkille nukkumaan, kun on nahkapenkit ja kaikki. Hyppäsin ja nukahdin ja se meni heti Shellille. Ei ehtinyt ees sanoa, että meni vessaan, mut näky se vauhdista. Tuli sämpylän kanssa takaisin ja mä sain juustoa!  Nukahdin taas. 

Varsanojantiellä Ypäjällä heräsin taas, istuin polleana etupenkillä ja katselin sivusilmällä hevosia. Ne nukkui, hevoset tien varressa. Kaikki. Aamun rauhaa. En haukkunut. Jos Kleppa olis ollu, olis haukuttu ja matte olis taas ollut ankarana.  Emäntä vaan rapsutteli ja oli tyytyväinen. Ei muakaan haukuttanu. 

Lippukioski sekosi, kun mä oon niin kaunis ja kiltti.  Ikinä en hauku, jos ei haukututa.  Ypäjällä ei saa haukkua. Matte on kieltänyt.  Nii ja olin mä 8-viikkoisena jossain Dynurissa ja kaikki sano, että mä oon söpö, sielläkään ei saanut yhtään haukkua, matte kielsi - jo silloin. Mä vaan tärisin ja sain nameja.  Olin pieni ihan.

Nykyisin mä en tärise, mä tottelen.  Mä vedän välillä emäntää ylämäessä hiljaa, kun se käskee.  Sen polvet kuulemma ei oo 0/0. Nolla on huono, en ymmärrä. Kehut tajuan. Niitä saa, jos osaa olla koiraksi (vrt ihmisiksi).

Me oltiin siellä kisoissa ja mua kehui kaikki.  Emäntäkin kehui. Sillä oli ruokaa mukana. Itselle ja mulle. Kahviakin. En juo kahvia. Emäntä joi. Mä nukahdin taas.  Emäntä otti jonkun valokuvan.  Oli kuulemma upea.  En tajunnut, mikä.  Joku patsas kuulemma. (Rođull frá Hóltsmulan muistokiertopalkinto.  Roope se on eikä mikään Rođull -  oon mä sitä haistanut.  Ori se oli.  Punainen, niinkuin minäkin. Punaisempi, mut ei oo valkoista kaulusta niinku meillä, Klepalla ja mulla ja sisaruksilla.)

Se pysti, upea minunkin mielestä, tekijä Iina Vilén, Äkäslompolo *tehty kuulemma viulunkielistä* - outoa, mut kai se totta on. 

Mä ja Kleppa (tänään, kiltillä hetkellä):

Emäntä oli ihan innoissaan hevosista ja ratsastuksesta.  Sydän löi kuulemma tyhjää.  Ei lyönyt, kuulin.  Tuli ihmisiä, jotka ei halanneet mua, emäntää halas ja se tykkäs.  Kyllä muakin rapsuteltiin ja ihailtiin. Emäntää ei muuten kukaan rapsuttanut. 

Sanoin emännälle ohimennen,  että ei noi tyypit yhtä hyvin ratsasta kuin mä.  Näytin yhden tukin kanssa, miten pitäisi istua keskilinjalla.  Ne nauro, isomummot muka osaa mitä vaan.  No, osaan mä nyt istua.  Sitähän ratsastaminen on. Varmalla.  Oon ratsastanu. Pienenä. 

Kauheen kauan me siellä oltiin ja hevoset kiersi rinkiä ja eri tyypit moikkaili emäntää tai ei moikannu.   

Passit (passijuoksut) on kivoja, mut mä olin kuulemma meetoo -koira, kun vähän haistoin yhtä tätiä hännän alta. Taas ne nauro.  Ei tytöt oo meetoo enkä mä mitään pahaa.  Mut se pitkä islantilainen mies ei nauranut, se sanoi mua kauniiksi.  Mut ei mun nimi oo Eyafjallajökull, mä oon Disa - jumalatar. En ymmärtänyt, mitä ne puhui emännän kanssa. 

Passien aikaan haukahdin, ainoon kerran koko kisoissa.  Emäntä sanoi: Wow, mitä hevosia. Mäkin sanoin whow! Taas naurettiin, ystävällisesti.  Kivoja ihmisiä. 

Sitten mentiin kotiin.  Mä nukuin Somerolle asti, sitten tuli 60-nopeusrajoitus ja vahdin takaikkunaa loppumatkan. Välillä vaan vähän pötkötin. 

Kotona oli Kleppa ja heti me yhdessä loiskutettiin kuralätäkössä ja nuoltiin Krakkikissaa ja... ja... käytiin metsässä.

Sitten emäntä söi ukkokullan tekemää lihapiirakkaa ja joi alkoholitonta siideriä ja sit ne meni kylpytynnyriin ja emäntä oli siellä kaksi tuntia, isäntä oli tunnin ja sitten mä heräsin, kun ne tuli pois. Ehkä mua väsytti. 

Mut en oo vanha, oon kokenut.  Kleppa on harmaampi. Miksiköhän? Joku mustapigmenttijuttu se on. Mulla ei oo ja Klepalla on. Ei kiinnosta.  Ollaan kauniita. Kaikki. 

Ja emäntä oli vielä tänäänkin -maanantaina-  iloinen ja tyytyväinen ja meille tuli aamulla elli, sen nimi oli Minna.  Minnat on kivoja.  Me haukuttiin hevosia sydämen kyllyydestä Mavericin takaluukusta ja Minna sanoi meitä söpöiksi ja sanoi, että hammashoito ei olis paha juttu.  

Sit se Minna hoiti - lälläslää - Vissan ja Dugurin hampaat.  Vissa nukkui ja Dugur tuli iloiseksi, vaikkei rauhotettu. Joku hammaspiikki otettiin molemmilta pois takaa.  Piikit ei oo kivoja.  Ei yhtään. 

Sit se arvosteli jotain lihavuuskuntoa, emännänkin.  Kaikki me oltiin sopivia.  Se elliminna on viisas! 

Mä nukun taas.  Emäntä kuulemma menee kohta improvisaatioon.  Mäkin tahdon. Hohhoijaa. Ehkä huomenna.

Rakkain terveisin Disaäiti-mummo-isomummokoirakaunotar.

Tahdon viettää juhlapäivää...

Tänään ukkokultani täyttää vuosia.  On hänen juhlapäivänsä. 

Ennenvanhaan ei tiedetty varmaksi, minä päivänä lapsi syntyi ja annettiin varmaankin vuodenkierron ja jälkeenpäin muistettujen tapahtumien mukaan kirkonkirjoihin syntymäpäivä.  

Ukkokulta ei ole niin vanha, ettei syntymäpäivää tiedettäisi. Vanhoista syntymädokumenteista, jotka ehkä jopa ovat tallella, löytyy varmaan jopa hänen syntymänsä hetki.  Anoppini on sen joskus minulle kertonutkin.  Ylpeänä.  

Esikoispoika on varmasti ollut silloinkin tärkeä saavutus. Sekin on ollut tärkeä, että lapsi syntyi sairaalassa.  Olenpa ollut aavistavinani, että mikäli sairaalaa ei olisi ollut, ei ukkokultaakaan olisi.  Ehkäpä ei olisi anoppikaan ollut pidemmälle kertomassa tarinoita elämästään - ei olisi myöskään pikkusisarta, joka jo kauan sitten lensi kauas, Espanjaan.  Se kaikki on oma tarinansa, josta en tiedä kovin paljon. Muutenkin kuvittelemme paljon asioita ja luulemme niitä totuudeksi.

Ukkokulta osaisi kertoa lisää vanhoista ajoista.  Onneksi hän on niistä kiinnostunut, sillä kaikki nuoremmat eivät ehdi muistella vanhoja aikoja.  Hän on ollut Virolaisten sukuseuran puheenjohtaja kauan ja on edelleen. Ymmärtääkseni hän on tehtävässä pidetty ja arvostettu.  Itse ainakin arvostan häntä.  On ollut mukavaa kuunnella, kun hän pitää jossain tilaisuudessa pitkään pyöritellyn puheen.  Olen saanut toimia oikolukijana ja ehdottanut jotain muutoksia teksteihin, siitäkin olen mielissäni, että olen voinut hieman auttaa. 

Onhan ukkoni ollut monessa muussakin mukana.  Jo varhain on poikaa varmasti alettu kasvattaa maatilan isännäksi. Pääkasvattajana on ollut varmasti appiukkoni, Vaija, mutta ennenvanhaankin kylä kasvatti.  Se näkyy. Ylpeytenä kotitilasta. Ylpeytenä omista lapsista.  Kaikista heistä.  Ukkokullalla on 3 lasta ja yksi lapsenlapsi. Ylpeys on rakkautta. 

Olen ylpeä, että olemme saaneet pidetyksi yhteyden kaikkiin ukkokullan ja (yhteisiinkin) lapsiin.  Se toistaiseksi ainoa lapsenlapsi teki ukkokullastani Vaijan. Minäkin olen saanut olla siinä rakkaustarinassa osittain mukana alusta asti. 

Ukkokultani on huolellinen ja perusteellinen.  Kun hän aloittaa jotakin, hän tekee sen loppuun.  Ainahan se ei voi keneltäkään onnistua, mutta pikkuhiljaa eri projektit valmistuvat.  Joskus tulee jotain tähdellisempää tielle ja työkalut voivat jäädä levälleen. Viimeksi eilen hän sai valmiiksi yhden projektin, jonka annoimme yhdessä tyttärellemme lahjaksi.  

Jo edesmenneet talon naiset opettivat minutkin hyväntahtoisesti naureskelemaan: "Minnehän naisväki on taas kirveen unohtanut?"

Voisin kehua ukkoani vielä pitkään, mutta ehkä ette jaksa lukea enempää... Ehkäpä jostain tupsahtaa vastaan, mitä muuta hän on tehnyt ja joskus jopa jättänyt tekemättä. 

Onnittelut!  Onnea se on myös meille, jotka saamme olla mukana elämässäsi.  Ehkä siihen on joku syy, että erilaisista elämämme kriiseista huolimatta me kaksi olemme olleet yhdessä jo lähes neljä vuosikymmentä.  Kiitos niistä vuosista. Toivon niitä (yhteisiä)  meille myös lisää.  

----

Yo. kuvassa on tie kotiimme (ja pois).  Käyttöä varten.  Eilen silitetty. 

----

Minä soitan harmonikkaa

Jalankulkiat juoskoon, astukoon lätäköihin 
kiiltäköön asfaltti vetinen 
Eihän tietää voi kansa joka märkänä kulkee 
miksi oon tänään niin iloinen 

Minä soitan harmonikkaa, ihmiset on kummissaan 
voisin viettää juhlapäivää jälleen huomenna! 

Helikopteri lentää, siinä taikuri saapuu näyttää ilmaiseksi filmejä.
Hyvää syntymäpäivää mulle toivottaa hän ja lahjoittaa viisisataa jätskiä 

Minä soitan harmonikkaa, ihmiset on kummissaan 
voisin viettää juhlapäivää jälleen huomenna!