keskiviikkona, lokakuuta 26, 2011

Ettipäin..

... sano mummo lumessa.

No, lunta ei ole vielä näkynyt.  Itseasiassa tähän aikaan aamusta (noin seitsemän maissa) ei näy yhtään mitään, kun katsoo ulos.  Suomen syksy on kyllä pimeää aikaa, siitä ei pääse mihinkään. Toisaalta ruska on vielä kaunis ja sateitakaan emme ole saaneet liiaksi, joten kovin syvään syysmasennukseen en ole päässyt.

Kleon tilannekaan ei vaikuta pahenevan. Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä tuli hieman takapakkia ja vaikutti, että pikkuisen tila on kovasti huononemaan päin.  Yskiminen kiihtyi ja vietimme taas sohvalla yön, jotta muut saisivat nukuttua.  Loppuyöstä kuitenkin pikkuinen sai nukutuksi ja itsekin nukuin ehkä nelisen tuntia.  Joka yö se on herättänyt minut kolme-neljä kertaa juodakseen ja päästäkseen pissalle.

Alkuviikon ajan on näyttänyt siltä, että Kleon kunto kohenee eikä huonone.  Viime yönä se nukkui käytännössä koko yön yskimättä ja herätti vain kerran ulos.  Nesteenpoistolääkkeet taitavat janottaa aika lailla, joten on ymmärrettävää, että se haluaa yölläkin ulos ja juomaan.Pidetään peukkuja, että saamme pitää mummelin vielä mukana menossa tuhisemanssa.

Kleo aamukävelyllä
Eilinen päivä toi tullessaan huonoja uutisia: lähipiiristämme kaksi joutui sairaalaan.  Toinen meni kuulemaan jatkohoitoja leikkauksen jälkeen ja joutui jäämään nesteen poistoon, jatkohoitouutisetkaan eivät olleet kovin lohduttavia.  Toisella kova päänsärky ei ollutkaan migreeniä vaan aivokalvontulehdus.  Tsemppiä heille.

---
Jos sinulla on heikkous, käännä se voimaksesi –
ja jos sinulla on voimaa, älä tuhlaa sitä heikkouksiisi.

-Dorey Shary

perjantaina, lokakuuta 21, 2011

Takapakkia

Pikku-Kleon onnettomuus ei ehkä päättynytkään aivan niin hyvin, kuin toivoin.  Toissailtana Kleo alkoi yskiä aivan röhkimällä ja sitä yskää kesti koko yön.  Ajattelin, että yskä kuulostaa jotenkin sydänperäiseltä - eli varmaankiin keuhkoihin kertyy vettä, kun sydän ei toimi kunnolla.

Melkein kokonaan nukkumaton yö oli pienin murheeni aamulla, kun soitin eläinlääkärille.  Saimme ajan iltapäiväksi ja vein samalla Disan rokotettavaksi.  Lääkäri kuunteli tarkkaan Kleon sydäntä ja keuhkoja ja sanoi surullisena, että ei kuulosta kovin hyvältä.  Pikkukoiran toinen keuhko ei toimi enää ollenkaan.

Lääkitykseksi Kleo sai sydänlääkkeet ja nesteenpoistolääkityksen.  Mikäli neste lähtee keuhkosta, on kuulemma kaksi mahdollisuutta: joko keuhko surkastuu ja kuivuu ja Kleo voi elellä toisen keuhkon voimin tai se ikävämpi vaihtoehto, jossa keuhko tulehtuu ja sitten joudumme tekemään isompia ratkaisuja. Tämä on edessä aika pian, sillä kuulemma viikonlopun aikana näemme, mihin suuntaan Kleon kunto kehittyy.

Ensimmäisen lääkkeiden annon jälkeen joka tapauksessa Kleon kova, hakkaava yskä loppui nopeasti ja nesteenpoistokin toimi, sillä hyvin pian keittiön matolla oli litrakaupalla kosteutta.  Sen jälkeen muistinkin tarjota Kleolle hieman useammin ulkoilumahdollisuuden ja joka kerta sillä olikin kova hätä.  Viime yö meni melkoisen rauhallisesti ja pikkuisella ei selvästikään ole kipuja.

Noin kolmen kuukauden kuluttua on Kleon 14-vuotissyntymäpäivä, joten nuoruuttahan me emme pikkuiselle pysty ostamaan.  Näillä mennään, pienin askelin eteenpäin.

Siellä se nukkuu takanani sohvalla ja tuhisee välillä hieman närkästyneenä: koska se aamuruoka oikein tulee?

keskiviikkona, lokakuuta 19, 2011

Onnenkantamoisia

Kyllä aika kuluu vauhdilla. Kaksi viikkoa sitten tähän aikaan pakkailin tavaroitani matkaa varten ja seuraavana päivänä jo istuttiin ekaa kertaa tämänvuotisten agilityn MM-kisojen katsomossa katsomassa Suomen joukkueen harjoituksia. Torstai-aamuna herätyskello oli soinut jo ennen neljää ja ryhmän yhteinen lento Brysseliin ja matka kisapaikalle oli taittunut 9-henkisen pikkubussin kyydillä mutkattomasti ja mukavia jutustellen. Tällä reissulla meitä oli 6 vähemmän kuin viime vuonna, mutta yksi pari joukostamme oli siirtynyt kisaajien joukkoon - Sini borteterrierinsä Liinan kanssa osallistui kisaan ja Jukka toimi huoltojoukkoina.  Siinä vähän tarjolla paineita porukkaamme ensi vuotta ajatellen...

Kisoissa oli tunnelma katossa aivan kuten muinakin vuosina.  Huutoa ja vihellystä, torvia ja jänisräikkiä löytyi katsomosta entiseen malliin. Onneksi ei sentään kenelläkään ollut wuwuzela-torvea mukana.  Yllättävän hienosti koirat kestävät metelin ja jotkut jopa näyttävät syttyvän kovasta menosta.  Toki joukossa aina on joku reppanakin, joka ei ollenkaan viihdy moisessa pauhussa.

Tämä espanjalainen espanjanvesikoira oli viimeisen päälle tuunattu kisoja varten.
Tämä japanilaisherrasmies oli sama, joka edellisenä vuonna istui katsomossa karvainen "pönttö" päässään - viileä ja näppärä ei ollut tämäkään asu.  Vaan mitäpä sitä ei tekisi tyttären kannustukseksi?
Ranskalaiset pääsivät heti "alkumetreillä" juhlimaan mitallia ja tekemään kunniakujaa. Riemukasta menoa!
Suomalaiskatsomo ei meinannut päästä ollenkaan omakohtaisesti mitalista riemuitsemaan - yksittäisistä hyvistä suorituksista toki ilahduimme ja katsomomme osasi hurrata myös muunmaalaisten voitoille.  Viimeisenä päivänä jo katselimme mitalitilastoa surullisina ja uumoiimme, että tästä taitaa tulla se vuosi, jolloin kertaakaan emme pääsisi Suomen lippua heiluttamaan ja huutamaan riemuamme.

Vaan toisin kävi! Maksien yksilökilpailussa ensimmäisen radan jälkeen sijalla 21 ollut Tuulia Liuhto ja borcol Punssi tekivät mahtavan nousun hopealle. Suomikatsomossa oli viimeisen 20 koiran aikaan jännitys käsin kosketeltavan tiivis - edessäni istunut Ari oli tapansa mukaan tuloksissa ajan tasalla ja osasi jokaisen koirakon kohdalla kertoa, mikä aika ja nollarata tiputtaisi Tuulian sijoissa alemmaksi. Lopulta sijoitus tosiaan oli hopeaa ja syytä iloon meilläkin! Melkoinen tuurikin kävi Tuulialla, kun koirakko toisensa jälkeen sortui johonkin virheeseen.

Ja niin pääsivät suomalaisetkin huutamaan ja riemuitsemaan mitalista. Maksien yksilökisoissa niitä ei ole kauheasti tullut, joten Tuulian ja Punssin suoritus oli mahtava ja riemun arvoinen!
Muita matkan kohokohtia oli joka päivä illallinen - toinen toistaan parempaa ruokaa joka ilta ja suomalaisittain aivan pilkkahintaan.  Hieno reissu, kaikien kaikkiaan.  Unta tosin voisin enemmänkin käyttää kuin sen 5-6 tuntiä yössä, mutta kyllä reissu silti oli sen arvoinen.  Mukava porukka ja hienoja fiiliksiä.

Maanantaina pääsimme kotiin ja jo tiistaina oli sähköpostissa viesti siitä, että ensi vuoden hotelli on jo varattu.  Taas on jotain, mitä odottaa...

----

Toinen onnenkantamoinen - sellainen onni onnettomuudessa - sattui maanantai-iltana.  Oli pilkkopimeää ja olin juuri tulossa autolla pihaamme, kun näin edessäni pienen iloisen, häntää heiluttavan hahmon - Kleon. Ja voi hirvitystä, autoni iskeytyi Kleoon enkä ehtinyt tehdä juuri mitään.

Kun juoksin pikkukoiran luokse, se oli tuupertunut maahan, mutta sen sydän löi.  Hetken kuluttua alkoi myös pieni uikutus.  Sisällä koiraa tutkittuamme näimme, että sen nenästä tuli jonkin verran verta ja se ei varannut painoa toiselle jalalleen. Koiraressu oli myöskin selvästi melko pökkerössä törmäyksestä.  Veimme sen kiireen vilkkaa päivystävälle eläinlääkärille - matkaakin oli yli puolen tunnin verran, mutta pikkuisen tila oli vakaa.  Kovin huolissani kyllä siitä olin, sillä onhan Kleolla jo ikääkin yli 13 vuotta.

Tutkimuksen jälkeen ell totesi, että koira on totaalisen jumissa, lihakset ovat saaneet melkoisen tömäyksen, mutta muuten se vaikutti melko ehjältä.  Kleo sai opiaattipiikin ja toisen piikin tulehduskipulääkettä. Hoito-ohjeessa lukee: 'Tulehduskipulääkettä muutaman päivän ajan. Lisäksi lepoa ja hellää hoitoa.' Tuommoisen hoito-ohjeen kuulemma ukkokultakin käy lääkäriltä seuraavaksi pyytämässä.

Yön yli Kleo nukkui yhdessä ja samassa asennossa ilmeisen tokkuraisena lääkkeistä ja tiistainkin se oli vielä aivan pöpperössä ja huumaantuneen oloinen.  Nyt on keskiviikko ja se alkaa olla jo melko lailla oma itsensä, ruoka ja uni maistuu.  Vielä se ei juuri häntää heiluttele, mutta eiköhän senkin aika vielä tule.