Vissa frá Hvammi 1990-2.2.2021

Vissa on poissa

Yksi pitkä aikakausi päättyi yllättäen.  Vissa on poissa.  Ajattelin teräsmuorin elelevän vielä useita vuosia, vaikka sen askel olikin jo hiljentynyt.  Toisin kävi.

Hevosen silmä on kuin metsälampi,
se heijastaa oman kuvani ja on tyyni.

Vissa aamu-unien jälkeen turpa törröllään:
mitä tehtäis, saanko herkkupuuron vai rapsutuksen?

Isíng varmaankin tuli Vissaa vastaan, 
kun Vissa jätti tämän maailman ja siirtyi 
tähdeksi taivaalle.

Miten kaikki eteni: 

Lauantai-iltana 30.1. vanha tamma oli pihatossa makuullaan ja hyvin apeana.  Mahaäänet olivat hyvin vaimeat.  Saimme päivystävän eläinlääkärin kiinni ja tamma sai kipulääkkeen ja sen vatsa letkutettiin parafiiniöljyllä ja vedellä. 

Sunnuntaiaamuna hevonen oli jo pirteämpi ja söi vetisen viherpuuron ja joikin halukkaasti.  Itapäivällä sen vointi taas heikkeni ja lääkäri tuli uusimaan toimenpiteet.  Illalla se oli edellen kipuileva ja Maija ja Sarianna valvoivat potilaan luona koko yön.  Vissa oli välillä pitkällään ja välillä pystyssä, sitä kävelytettiin ja se joikin jonkin verran. 

Maanantaiaamuna tuli taas eläinlääkäri ja antoi kipulääkkeet ja taas letkutettiin ja tutkittiin.  Otettiin verikokeet ja mittailtiin kuume. Kuumetta ei ollut.  Vissa piristyi hoidon jälkeen kovasti, hörisi ja hirnuikin.  Luulin jo, että tilanne meni ohi ja illalla pirteä hevonen pääsi tilannetta ihmettelevän Dugurin kanssa viettämään yön pihatossa. 

Tiistaiaamuna tuli taas päivystävä eläinlääkäri ja nyt tammalla oli jo lievä kuumekin.  Toistettiin kuitenkin vielä kerran samat kuviot: kipulääke ja letkutus.  Potilas virkistyi taas hetkellisesti, mutta muuttui taas iltapäivällä apeaksi.  Vatsa ei ollut toiminut neljään päivään ja tiesimme tilanteen olevan vakava.  Iltapäivällä eläinlääkäri tuli uudelleen tarkistamaan hevosen voinnin ja koska sen vointi ei ollut kohentunut ja kaikesta pystyi päättelemään, että kivut olivat kovat ja rajut kaasuähkyn oireet vain jatkuivat, päätimme tehdä lopullisen ratkaisun.  Vissa oli päästettävä tuskistaan. 

Se halusi kovasti päästä pyöröpaalin ääreen ja silläaikaa kun lääkäri valmisteli lääkkeet, päästimme tamman narskuttamaan kuivaa heinää.  Se söi halukkaasti eikä ymmärtänyt itkeviä ihmisiä ympärillään. 

Maija talutti tamman  ylös tarhaan, Vissalle annettin rauhoittavat lääkkeet ja kauniisti tamma laskeutui makuulleen ja painoi päänsä Maijan syliin.  Lääkäri antoi lopullisen pistoksen ja kimaltavan lumen sataessa tamman päälle tuhansia timantteja se nukkui pois.  

Tunsin sisälläni suuren mustan surun, möykyn.  En osannut ikeä, olo oli tyhjä ja suru tyttärenkin kokeman menetyksen vuoksi puristi rintaa.  Olin kuitenkin onnellinen, että rakas vanha tamma sai olla nimenomaan Maijan kanssa viimeiset hetkensä.

Kun tietää, että on tehnyt oikean ratkaisun, on kuitenkin  helpompaa luopua.  

Vissan elämä meillä 

Vissa oli meille tärkeä.  Kun se tuli meille 21 vuotta sitten, kymmenvuotiaana, se oli arka ja pelkäsi naruja ja miehiä eikä sitä voinut sitoa kiinni.  Sen saaminen tarhasta kiinni oli hidas ja työläs prosessi.  Luultavasti sitä ei oltu hakattu mitenkään hirveän paljon, mutta herkän hevosen elkeet oli ilmeisesti tulkittu niskuroinniksi, josta piti rangaista.  Vissa hyppäsi herkästi pystyyn ja sen silmänvalkuaiset olivat usein näkyvissä.  Kengittäminen oli hankalaa, kunnes löytyi lempeä, mutta määrätietoinen kengittäjä. Ratsastettaessa Vissa kuitenkin oli nöyrä ja mukava.

Vähitellen luottamus meihin kasvoi ja Vissa tuli jo ravilla luokse kutsuttaessa.  Etenkin Maija, lähes samanikäinen Vissan kanssa, voitti sen luottamuksen.  Se oli kuitenkin tulinen hevonen ja puhuimmekin pienestä punaisesta lohikäärmeestä.  Se rakasti liikkumista ja oli todella mukava ratsu.  Alkuaikoina sillä eivät ratsastaneet muut kuin minä ja Maija.  Välillä omat ohjasotteeni suututtivat Vissan ja meidän oli vaihdettava Maijan kanssa ratsuja, koska Vissa vain pysähtyi enkä saanut sitä liikkumaan senttiäkään.  Varsin opettavaista kyllä.  

Kun Maija muutti pois opiskelemaan, sain ratsastuskaveriksi Kaisan, joka aloitti ensin herrasmies Félagilla, mutta sai sitten Félagin menehdyttyä omaksi luottoratsukseen Vissan ja  meillä oli lukuisia ihania kopsotusretkiä ja leirejäkin yhdessä. Niitä aikoja on ikävä.

Vissa sai meillä yhden varsan, Isíng frá Gamlibærin.  Se oli hieno äiti ja sillä oli tukenaan herrasmiessedät Félagi ja shettisruuna Romeo, jotka viihdyttivät pikkuvarsaa ja opettivat sille hyviä hevostapoja. Kun Isíng vierotettiin, näin muutaman kerran Félagin imemässä maitoa.  Ehkä se auttoi ystävää paineen kertyessä, en muuten tuota ymmärrä. Jouduimme luopumaan Isíngistä kroonisen kaviokuumeen vuoksi pari vuotta sitten.

Viimeisinä vuosinaan Vissa sai ensin kaverikseen ruuna Hnökrin ja sen totuttelu- ja koulutusavuksi löysin Sariannan, joka ratsasti ja talutti usein Vissaa kaverinani.  Hnökri ei kuitenkaan ollut minulle sopiva ratsu ja pari vuotta sitten möimme Hnökrin takaisin ja löysimme uuden ruunan, Dugurin.  Dugur onkin ollut Vissalle loppuajan mahtava ystävä: sekä toyboy että omaishoitaja.  Dugur jopa auttoi Vissaa liukkaassa alamäessä tulemalla lavan kohdalle ikäänkuin taluttamaan, ettei hieman jäykkäjalkainen tamma olisi liukastunut.

Vissa puolestaan lohdutti myrskyä ja heiluvia puita pelkäävää Duguria laittamalla päänsä rauhoittavasti isomman hevosen sään päälle.

Vissan viimeinen kesä oli upea. Maija teki sen kanssa sieniretkiä ja otti välillä käsihevoseksi Duguria ratsastaessaan.  Laidunruohoa se sai lähes rajattomasti.  Peräkylän pikkutytöt ratsastivat sitä vuorotellen ja minä ratsastin Duguria noilla pikkuretkillä, kun risteilimme hiljakseen eestaas kylässä.  Välillä Vissa sai laukata niin kovaa kuin se vielä pystyi.  Ja kyllähän se pystyi ja halusi, kun ratsastajana oli kevyt ja osaava pikkutyttö.  Tytöt kävivät monta kertaa päivässä harjailemassa ja juttelemassa Vissan ja Dugurin kanssa. 

Mitäpä muuta vanha tamma voisi kaivata.  Hyvää hoitoa ja hellyyttä ja kohtuullisesti liikuntaa. Rakkautta, runsaasti rakkautta. 

Yksi ajanjakso on nyt ohi.  Rakkaus on kuitenkin unohtumaton.  Olen kiitollinen, että sain elää 21 vuotta tämän viisaan ja rehellisen hevosen kanssa.  Vissa on opettanut minulle paljon siitä, miten hevosen kanssa tulee elää.  

Nuku rauhassa, pieni punainen lohikäärme. Muistoissamme olet aina tärkeä. 

---

Eilen meille muutti tämän kuningattaren paikkaa täyttämään pikkuinen ja tomera shettistyttö Usvaniityn Taika, 5 vuotta.  Se on ihka ensimmäinen Maijan oma hevonen, "mun poni".  Eipä Taika Vissan paikkaa ota, mutta ottaa varmasti oman paikkansa elämässämme.  Dugur ainakin on jo ihastunut pikkutyttöönsä, joka ensi tutustumisella tömäytti pontevasti molemmat kengättömät kavionsa Dugurin massuun: Olepa siististi, poika!

---

Viimeksi kirjoitin, että yritän jaksaa tätä hevoselämää niin kauan kuin Vissa elää.  Nyt haluan kyllä jatkaa edelleen, onhan meillä molemmilla tyttären kanssa "mun poni", jota hoidella.  Molempia saamme rakastaa kumpikin.

Pikkutaika taikoi takaisin minulle sen kuplivan ilon, joka nousee silmiin asti ja sulattaa sydämestäni pois sinne pesiytyneen mustan möhkäleen. 

Pian tutustumisen jälkeen yhteisellä heinäkasalla.

Onhan nää aika pari! ❤💙

"Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa alusta uudelleen, eikä koskaan ole liian myöhäistä olla onnellinen." - Jane Fonda

Olen ja elän

On jo joulu, vuoden pimein päivä on takanapäin.  Tänä vuonna syksy ja "talvi" on ollut tähän asti poikkeuksellisen lämmin ja märkä. Monet ihmiset näyttävät nauttivan siitä.  Minua se ei miellytä siksi, että tähän aikaan vuodesta pitäisi jo talven olla.  Jos en asuisi maalla, kaukana katuvalojen loisteesta, se olisi varmaan ihan sama, mutta kaipaan pientä lumikerrosta, pikkupakkasta ja valoa. 

Pelkkä maaseudulla asuminen ei selitä tätä lumen kaipuuta sillä tokihan sitä voisi sisällä istua, poltella vuorotellen kynttilöitä ja päreitään.  Hevoset ja koirat ovat ehkä suurin syy tähän pikkupakkastoiveeseen.  On harmillista, kun tarha on liejuinen ja kotiin kulkeutuu koko ajan lisää hiekkaa.  Hevosiammehan sekään ei haittaa, sillä niillä on kuivia makuupaikkoja kyllä.  Kotonakin ajelee robotti-imuri Puuha-Pete lähes joka päivä ja se on onni jos jokin. 

Vissa-vanhus on aamulla selästäänkin aivan kuivikepurujen peitossa, kun se on piehtaroinut pihatossa. Dugur taitaa vieläkin vierastaa pihaton sisällä nukkumista, se on aina vahdissa pihaton ovensuussa enkä ole koskaan tavannut sitä siinäkään nukkumassa.  Joskus se nukkuu pihaton edessä kuivalla hiekalla.

Dugur

Vissa on tulossa pihatosta
aurinkoon:  valopää.

Se on kyllä hyvä juttu, että pihaton edusta ei tänä vuonna ole ollut määrättömän liejuinen.  Olen jaksanut siivota lähes päivittäin, jolloin urakka ei edes ole ollut kovin raskas. Kunhan hiukan lisää pellot kuivuvat, on kuulemma luvassa suodatinkangasta ja lisää hiekkaa - saapas näkee, onko tuo totta joskus.  Kaikkea muutakin puuhaa riittää.

Häveten muistan aikaa, jollon en jaksanut ja liejua ja märkyyttä oli aivan liikaa.  Tosin siihen oli hyvä syy: rankka sairaus ja hoidot.  Oli myös huono syy: en osannut pyytää apua.  En tahdo enää koskaan nähdä meillä hevosta, jolla on kainaloissa ja vatsan alla ihottumaa tai jonkinlainen kammottava kuran muodostama panssari siksi, että ei ole paikkaa, jossa voisi kuivassa levätä. 

Joskus hamassa tulevaisudessa, kun kaikki taivaankappaleet ovat oikeassa asennossa ja ukkokulta avuliaalla tuulella (ja haketin ja traktori ja peräkärry ja kauha ovat kunnossa) on luvassa jopa haketta pihaton eteen.  Sitten ei tarvitse hiekkaa seuloa, kun siivoaa.  Rankkasateen jälkeen hevonpeeen siivoaminen hiekasta on melko mahdotonta. 

---

Nyt, kun tunnen toipuneeni hyvin syöpähoitojen ja leikkausten jälkeen, on ollut aikaa keskittyä muihin vaivoihin kuten siihen, että käveleminen sattuu usein.  Polveni kuvattiin kesällä ja diagnoosi oli melko murskaava: paha nivelrikko, graavi artroosi.  Työterveysääkärini sanoi, että on ihme, että kävelen. Antoi kuitenkin luvan jatkaa ja naurahti, että pyörätuolia on hankalaa kuljettaa aina mukana, jos liikkuu noinkin hyvin. Luulen että, jos olisin vanha koira enkä vanha nainen, minut lopetettaisiin kipujen vuoksi.  En jaksa haluta polvinivelten leikkausta, en jaksa uutta toipumista. Olen luottanut fysioterapeuttiin, joka sanoi että vaiva on kuntoutettavissa siten, ettei leikkaukseen ole aivan heti kiirettä.  Välillä liikkuminen ei satu mainittavasti mutta joskus kipu on todella kova. 

Luulen, että saan syyttää lähinnä itseäni: vuosien ylipaino, paljon kilometrejä autolla,  liian vähän liikuntaa ja huonot työasennot tietokoneen kanssa työskennellessä... you name it.  No, näillä mennään. Nyt on eri tavalla aikaa ja motivaatiota painonpudotukseen ja liikkumiseen.  Ihmeitä en pysty enää aikaansaamaan, mutta paino on jo tippunut lähes parikymmentä kiloa ja johan sekin helpottaa.  Olen suorastaan koukussa kuntosalilla käymiseen ja kunto on parantunut kovasti.  Se auttaa ja ilahduttaa.

Hevosista en haluaisi luopua, ratsastaminen on mukavaa ja todella toivon, että Dugurista kasvaa minulle hyvä ratsu. Kovasti kyllä arveluttaa oma jaksamiseni, mutta ainakin niin kauan kun Vissa elää, yritän jaksaa.  Vissa on pirteä ja hyväntuulinen kolmekymppinen mummeli, en voisi kuvitella sen muuttavan muualle enää, kun se on luonamme jo 20 vuotta ollut ja saanut hyvän elämän.  Epäilen sen olevan jo hieman dementinen.

Välillä tuntuu tosin vaikelta jatkaa ja jaksaa, mutta kun hevosen puuroinen turpa hellästi tökkää käteen ja näkee vanhan hevosen luottamuksen, on helpompaa.  Muutos pelokkaasta punaisesta lohikäärmeestä kaikkien rakastamaksi tempperamenttiseksi mummeliksi on hieno osa omaakin elämäntarinaani.  Tiedän tehneeni jotain oikein.  

Toki olen tehnyt paljon väärin, kaikkea en edes ymmärrä tehneeni päin honkia, mutta olen ainakin yrittänyt elää täyttä elämää ja olen yrittänyt tehdä oikein. Osaan myös pyytää anteeksi, jos huomaan loukanneeni, satuttaneeni tai olen tehnyt väärin. Kaikki eivät osaa pyytää anteeksi ja siitä olen pahoillani - luultavasti sellainen ylpeys rakentaa pysyviä muureja ihmisten välille.  No, jokainen tekee omat valintansa.

---

Tämä vuosi - koronavuosi - on ollut minulle (ja varmaan monelle muullekin) erityisen raskas.  Olen kokenut raastavaa yksinäisyyttä ja toivottomutta useammin kuin koskaan. Olen itkenyt ja kipuillut enemmän kuin koskaan.  Olen tuntenut, ettei minua ymmärrä kukaan enkä itse ymmärrä ketään. Olen kokenut raskasta syyllisyttä siitä, millainen olen ja millainen en ole.  Olen ymmärtänyt, että en voi itseäni kokonaan muuttaa, mutta voin yrittää ja erehtyä aina uudelleen.  Voin olla itselleni yhtä armollinen kuin olen olllut monille muillekin. Voin myös yrittää unohtaa pahat kokemukset, painaa ne menneisyyden tiellä alas laaksoon, minne en enää näe, kun katson taakse.  Haluan terävämmin muistaa hyvät hetket elämästäni ja huonoja yritän käyttää hyväkseni, kun haluan tulla paremmaksi ihmiseksi.

En ehkä aiemmin ole tuntenut itseäni vanhaksi, sairaaksi ja väsyneeksi yhtäaikaa.  On raskasta katsoa peiliin ja nähdä, että on muuttunut, on nääntynyt, on toivoton...  On muuttunut sellaiseksi, joka ei tahtoisi olla.  Moniin asioihin on kuitenkin liian myöhäistä tarttua.  Eletty elämä on eletty.  Eteenpäin voi silti katsoa ja tuntea taas toivon ja voiman itsessään.  Voi ajatella, että ei ole turha, vaikka on virheitä täynnä.  

---

Syyskuu ja lokakuu tältä vuodelta puuttuvat taas tästä blogistani, ja toki ne ovat ohi elämästäkin.  Pysähtyä ei voi vaikka tahtoisi. Kuten olen jo aiemminkin usein maininnut, se johtuu elämäntilanteestani, että en kirjoita.  Välillä en kirjoita siksi, että on niin kiire ja välillä en kirjoita siksi, että ei ole kiire.  Joskus en kirjoita siksi, ettei huvita ja joskus en kirjoita siksi, että haluaisin, mutta kynnys kirjoittaa on kovin korkealla.

Nyt kynnys on ollut taas kerran korkealla siksi, että vaikka kuvittelen olevani teflonpintainen palautteiden suhteen, en ole.  Kun mietin kirjoittamista, ilkeät kommentit, joita olen saanut, alkavat pyöriä mielessäni.  En haluaisi rajoittaa kirjoittamistani siksi, että joku ei ymmärrä minua tai siksi, että joku ajattelee toisin. Alitajuntani kuitenkin estää minua, suojelee minua pahalta mieleltä.  

Jokainen älyllinen (ja älytön) ihminen saa ajatella omilla aivoillaan, mutta sitä en ymmärrä, miksi jonkun on pakko haukkua ja arvostella vain siksi, että jokin ajatus ei miellytä tai sitä ei ymmärrä.  Jos ajatukseni vahingoittaisivat jotakuta, ymmärtäisin. Jos kiihottaisin kansanryhmiä vastaan, ymmärtäisin. Ilmeisesti joidenkin ihmisten pitää itseään pönkittääkseen päästä haukkumaan muita tai sitten he kokevat olevansa niin ylivertaisia, että on pakko päästä pätemään.  Usein on tietenkin niin, etteivät ihmiset pysty kontrolloimaan itseään, koska heitäkin ajaa jokin sisäinen pakko tai ahdistus - luultavasti niillä, jotka arvostelevat ilkein sanoin on pahempi ahdistus kuin minulla. 

En itsekään ole tässä suhteessa täydellinen, mutta olen yrttänyt oppia virheistäni.  Saatan täräyttää jonkin kipakan kommentin silloin, kun tiedän, että toinen on väärässä.  On joitakin ihmisiä, joiden somepäivityksiin en enää luultavasti ikinä kommentoi mitään, he voivat aivan rauhassa nolata itsensä ilman minun kommenttejani.  Toivon, että jos huomaan itse olleeni väärässä ja saan oikeaa infoa muistan olla iloinen siitä ja osaan kiittää.  Isä opetti, että jokainen päivä, jolloin ei opi jotain uutta, on pikkuisen turha. 

---

No, nyt on jouluaaton aatto ja mieli on hyvä.  En tempoile edes siivousten kanssa. Kun illalla vähentää valoja ja sytyttelee kynttilöitä on tunnelma kohdallaan.  Kotoamme ei voi syödä lattialta jollei ole koira, mutta enpä voisi kuvitella, että joku muutenkaan niin tahtoisi tehdä. 

Disa ja Kleppa fiilistelevät mökkirannan harmaudessa, 
nämä kaksi ilahduttavat joka ikinen päivä. 
Jokainen koiranomistaja tietää, miten ihanaa se on.

Vielä on muutama jouluaskare tekemättä ja muutama jäänee tekemättäkin.  Se ei haittaa, sillä tänäkin vuonna tärkeintä on läheisyys ja yhdessäolo, rauha ja rakkaus.  

On minulla joululahjatoiveitakin, mutta mikään niistä ei ole sellainen, mikä olisi pakko saada.  Ehkä se kaipaamani oranssi kissanpentu, mutta ehtii sellaisen riiviön varmaan saada myöhemminkin.  Eniten toivon kaikille läheisille hyvää joulumieltä ja onnen, vaikka ihan pienen.

Hyvää Joulua ja Onnellista Vuotta 2021
niille jotka jaksavat tätä lukea.

Tähän loppuun voin täräyttää aforismeja, joista voi valita itselleen sopivan mutusteltavaksi:

”Useimmat ihmiset eivät kuuntele tarkoituksenaan ymmärtää; he kuuntelevat tarkoituksenaan vastata.” —Stephen Covey

”Jokaisena päivänä pitäisi kuulla vähintään yksi kaunis laulu, lukea hyvä runo, nähdä jokin oivallinen maalaus ja jos mahdollista, puhua muutamia järkeviä sanoja." — Goethe

"Rohkeus antaa halun ottaa riskejä, vahvuuden olla myötätuntoinen ja viisauden olla nöyrä. Rohkeus on rehellisyyden perusta." — Keshawan Nair

"Olen elänyt juuri kyllin vanhaksi ymmärtääkseni, että minun kannattaa tutkia toisenkin kerran asioita, joista olen ollut ensimmäisellä kerralla vuorenvarma." – Josh Billings

"Jokaiseen ikäkauteen ihminen tulee aloittelijana." - Nicolas Boileau

"Aloita jokainen päivä positiivisin ajatuksin ja kiitollisin sydämin." - Roy T. Bennett

Varsoja ja ovikelloja

On ollut melko kuuma viikko - vähättelyä, olen monta kertaa melkein kuollut kuumaan, onneksi vain melkein - olen liikkunut pääosin vain aamuisin ja iltaisin ulkona, koska hikoan hetkessä aivan suihkunraikkaaksi ja se ei ole kuulkaa kivaa, se. Olisihan se muuten, mutta hiki harvoin on auringonpaisteessa raikasta  -  tuulessa ja ilmastoiduissa tiloissa voi olla aika vilakkaakin. Kokeilkaa, jos ette ole kokeilleet.

Tietenkin olen joutunut joskus aurinkoonkin, välillä jopa aivan vapaaehtoisesti.  Kaupassa kävin tässä kerran keskellä päivää - oli liian kuuma S-Marketin pihassa, mutta sisällä minulle sopivaa.  Joidenkin mielestä siellä kaupassa on liian kylmä. Mielipiteitä on monia, sallittakoon se.

Eilen aamulla kiersin ensin kotinurkat koirien kanssa hipihiljaa ennenkuin koko kylä heräsi.  On jotenkin voimauttavaa (ällöttävä sana, muuten, mutten nyt keksi muutakaan tähän hätään) kulkea selkä suorana ja yrittää saada askelluksensa kulkemaan kuin pikkulikkana (eli alle 30-vuotiaana, jolloin ei ollut lapsia huollettavana ja rakastettavana) ja huomata, että selän suoristaminen auttaa melko paljon vanhan ämmän koukkupolviin. Hymy nousee aivan väkisin huulille, kun talutan koiriani mäkeä alas ja nautin siitä, että olen ehkä ensimmäinen, joka on hereillä. 

Haen lehden, kurkkaan kanat, katselen rakkaita koiriani, miten ne nuuskivat nurkkia innoissaan ja yritän kuvitella, mitä ne haistavat.  Lähes varma voin olla vain kissanluukun haistelusta, siitä luultavasti on mennyt kissa ja toivottavasti vain oma.  Oma siksi, että olisi kiva, jos se olisi edelleen hengissä yön hiirestyksen jälkeen.

Paluumatkalla postilaatikolta - tarkistettuani pari kertaa, että se mitätön läpykkä, jossa on paikallisuutisia ja joka on kiva silmäillä läpi päivittäin ja etsiä niitä paikallisia uutisia tv-ohjelmien seasta, on mukana - tarkistan laitumella olevan hevoslauman.  Kyllä, molemmat hevoset ovat hengissä ja häntä huiskaa sopivasti. Se riittää tähän hätään, käyn sitten myöhemmin ottamassa hevoset pois laitumelta, jollei naapurissa asuva, hevosia myös harrastava tyttäreni ole sitä jo tehnyt töihin/kouluun lähtiessään.

Aamukahvin jälkeen kipitän taas reippaana jo kuumenevassa säässä laitumelle ja houkuttelen hevoset pois laitumelta.  Tänäänkin tuttu kuvio: nuori Dugur tulee joustavin askelin tervehtimään ja höpöttelee jotain yön jutuista.  En ymmärrä mitään, koska en puhu hevosta, mutta myhäilen sille tyytyväisesti ja se vaikuttaa onnelliselta.

Haen Vissan kauempaa laitumelta, se vitkuttelee kuin pikkukakara, koska vanha hevonen tietää, että se voisi syödä koko päivän, eikä se räjähtäisi ollenkaan.

---

Tänään molemmat hevoset saavat olla koko päivän laitumella, koska lähden itse mökille ja ne osaavat kyllä tulla pois, jos tulee liian kuuma ja maha on ihan täynnä. Dugurista en kyllä ole ihan varma, mutta jos se halkeaa, ei mahda mitään. Tänään haluan hemmotella vanhaa tammaa, ne ovat sen välillä ansainneet. Ei elämä pyöri vain nuorten ehdoilla.

---

Aurinkoon oli vapaaehtoinen pakko lähteä eilen myös klo 10, kun peräkylästä tuli yksi ihana pikkutyttö oman tyttärensä ja tyttären serkun kanssa minua autolla hakemaan (muistan jopa heidän nimensä, mutta ei niitä ole pakko laittaa julkiseen jakeluun, siksi luonnehdin heitä näin: pikkutyttö, tytär ja serkku. Pikkutyttö lienee yli 40v, tyttö on 11v ja serkkutyttö kait 7v. )

Me matkustamme pitkän matkan (kymmenkunta minuuttia)  takapenkillä keppihevosiaan silittelevien ja jännityksestä kiemurtelevien tyttöjen kanssa Hestbakkiin, Lohjalle.  Siellä on luvassa ihme, 13 päivää vanha varsa.  En tiedä, ovatko seuralaiseni ikinä nähneet niin nuorta varsaa.  Itse olen nähnyt muutaman ja ne ovat kyllä ihania, niitä kannattaa lähteä katsomaan kauemmaskin. 

Tapaamme ystäviäni mm. tallin omistajattaren, Sadun, joka on hienotunteinen, lämminsydäminen ja taitava tallinpitäjä.  Ihailen tallin ilmapiiriä: siellä on rauhallista ja maalaismaista, vaikka pihapiirissä pyörii väkeä mm.  kolme kengittäjää ja hevosenomistajia ym.  Ketään ei neuvota väkisin ja jokainen keskittyy omiin hommiinsa.  Joku hevonen ei halunnut heti talliin, mutta siitä selviydyttiin  ilman draamaa.  Vähän vain keulittiin ja hups hevonen olikin jo sisällä.  Ehkä omistaja oivalsi, miksi - ehkä ei.

Tyttö ja serkku olivat tietenkin jääneet katsomaan varsaa, kun me pikkutytön kanssa kierrettiin tallia ja varottiin mielestämme kohteliaasti mm. potkivia hevosia ja kengittäjiä.

Sitten mentiin kaikki yhdessä - myös Satu tuli mukaan - katsomaan sitä varsaa.  Saatiin lupa mennä aitaukseen ja kun me siinä hiljaa jutustelimme ja ihailimme tytön ja serkun kanssa mm. tamman tisseja, tuli varsa ujosti tamman takaa hamuilemaan takapuoltani.  Se on ihanan tuntuista, kokeilkaa joskus, jos tulee mahdollisuus ja ette ole esim. allergisia hevosille.

Sitten kierreltiin vielä vähän ja etsiskelin katseella vanhaa ystävääni, Hnökriä, joka asui meillä melkein 2 vuotta ja oli jopa vuoden verran ihan oma.  Se on iloinen ja seurallinen hevonen ja odotin kovasti taas sen näkemistä.  Viimeksi, kun tapasimme pari viikkoa sitten, se halusi vain syödä. Nuoret miehet, kuten Hnökri on, ovat loputtoman nälkäisiä, kunnes tulevat täyteen tai ruoka otetaan pois.

Hnökriä ei näkynyt, mutta tiesin sen olevan jommassa kummassa hiekkatarhassa. Vihelsin ja voi ihanuutta, se käveli luoksemme ja kysyi, mitä minulle kuuluu.  En ehtinyt sen kanssa jutella (enkä oikeasti puhu hevosta), kun pienimmät tytöistä muistelivat tuon näköisen hevosen olleen meidän pihassa ja niinpä Hnökri kääntyi pois. Vihelsin uudelleen, Hnökri kääntyi, ja riensin sen luo aitaukseen.  Sillä vaikutti olevan hommat hyvin, ehkä se oli hoikistunutkin ja se hamuili tissejäni, erityisesti vasenta ja hetken maailma oli siinä. 

Sitten ajettiin kotiin, kaksi isompaa tyttöä edessä jutustelivat niitä näitä ja kaksi pienempää takapenkillä hoitelivat keppiheppojaan ja haaveilivat omista hevosista. Arveltiin niille takapenkkiläisille, että varmaan isoisä ostaa monta hevosta, kun peräkylä on täynnä pikkutyttöjä.  Tytöt voi sitten tulla niitä päivittäin Helsingistä hoitamaan kouluhommien ohella, siis talvella.  Vähän ne pienimmät ihmettelivät, että noinkohan onnistuu. Me isommat tiedettiin, miten käy, mutta ei kerrottu varmaksi.

Kotona vielä tervehdittiin meidän ukkokultaa ja islantilaisia ovikelloja, Disaa ja Kleppaa.  Voi olla, että serkku ihastui Kleppaan, koska jostain ihme syystä Kleppaa ujostutti kamalasti ja sitä piti kauan rapsuttaa ennenkuin se antoi mahansa rapsutettavaksi.

Illansuussa, kun tytöt ratsastivat keppareillaan vettä pyytämään ja Kleppa näki tytöt, se hupsahti selälleen aivan heti.

Melko ihana päivä.  Tosin kaikki päivät eivät ole kokonaan ihania, mutta mielestäni parhaita hetkiä kannattaa muistella.

Tulipa pitkä stoori, mutta minulla on aina välillä aikaa ja halua kirjoittaa.

Ovikello-Disa 

Ovikello-Kleppa

---

Ja loppuun aforismi, joka sopii minulle ja varmaan muillekin:

Ihmiseltä voidaan viedä kaikki paitsi yksi asia: ihmisen vapaus valita oma asenteensa, oli tilanne mikä hyvänsä.” —Viktor Frankl

Eloonherääminen

Niin, kun on tämmöinen vähän päälle kuuskymppinen nuori nainen, niin saattaa talviunet venähtää pitkiksi... Aiemminkin olen täällä (muistaakseni) pohdiskellut maalaiselämän kausivaihteluita, mutta tilanne saattaa olla hieman muuttunut, joten vaatinee päivityksen.

Ennen, silloin kun pulutkin oli lihavampia, oli kevät, kesä, syksy ja talvi.  Se on helppoa ja yksinkertaista.  Koska olen keväällä, toukokuussa, syntynyt on vuodenaikojen järjestyskin naulattu kuin itsestään.  (Muut saa naulata omiaan miten tahtoo, en puutu siihen.)

1. Kevät:

• luonto herää henkiin,
• lumi sulaa,
• leskenlehdet, sinivuokot ja muut pörriäiset puhkeaa kukkaan (sur-rur vaan),
• hevosille pannaan kesäkengät (jos saa kengittäjän jo keväällä kiinni, kaikilla ei ole tätä onnea, että on  kengittäjä, jonka saa heti tarvittaessa töihin - mutta se on toinen tarina, siihen on omat konstinsa... ) 
• Ja mitä näitä nyt onkaan, kevään merkkejä 

2. Kesä, vähän hankalampi määrittää, mutta:

• Ennenvanhaan (ja siitä nyt puhutaan) kesä alkoi juhannuksesta, juhannusruusut ja lempi kukkivat
• Heinäpoudat alkoivat - tosin joskus myös satoi niin, että osa heinistä piti mättää suoraan märkänä metsään, mutta ei semmoisia vuosia kannata muistella 
• Isännät ottivat kontiosaappaista toiset villasukat pois

3. Syksy:

• Syyssateet alkoivat
• Pimeys alkaa laskeutua ja täällä etelässä voi tehdä sen verran ulkohommia, mihin valo riittää, jos kynttilä/öljylamppu/otsalamppu palaa niin hieman kauemmin kuin auringon näkymän verran  (Mielestäni sähkön ja etenkin akkujen keksiminen on pilannut maailmaa enemmän kuin moni muu asia.  Jos ei olisi akkuja ja akulla toimivia valoja, järkevät ihmiset laittaisivat hevoset sisälle talliin ja antaisivat niiden nukkua pitempää yötä, kun kesällä kumminkin on enempi työtä. Tämä työjuttuhan ei tietenkään koske tukinajoa. Ei nyt avata tätäkään enempää, ei tämä mikään hevosblogi pelkästään ole. Maailmassa on muutakin juttuja, kuten kaikki ei-hevosihmiset tietävät.) Valitettavasti sähkölamput oli jo silloin keksitty, kun muutin maalle. Olisi luultavasti ollut rattoisaa turata öljylamppujen kanssa. 
• Kunnon ihmiset pysyvät kotona pimeän aikaan (minäkään en ole näin vanha, katulamput oli keksitty ja kaupungille mentiin ja välillä oltiin kilttejäkin - tosin täällä Vanhassakylässä ja lähimailla ei ole katulamppuja - mikä on poliitikkojen syy - ja siksi sen yhden vanhakyläläisen viherpoliitikon ainoa valopilkku häikäisee kaikkien autoilijoiden silmät, vaikka he vaan haluavat näyttää, että maallakin voi olla älyllistä, kirkasta elämää - tähän kuuluisi naurava hymiö, mutta niitä ei käytetä tässä blogissa, koska -hmmm- en tiiä)
• Syksyllä alkaa myös ilmat kylmetä ja ensimmäiset liukkaat tulevat (talvirenkaat puhkeavat kukkaan, kengittäjät rehkivät yötäpäivää, koska kaikki asiakkaat keksivät samana päivänä, että kohta tulee liukasta ja tarvitaan hokit jne.)

4. Talvi:

• Tulee paljon lunta, on pakkasta ja on pimeää, mutta ulkona voi liikkua hyvillä mielin jonkin aikaa, koska lumi valaisee

Sitten kaikki alkaa taas alusta, katso kohta 1.

Viime vuonna (suom. huom. 2019) vuodenkierto meni seuraavasti:

1. Kevät
2. Kesä
3. Syksy
4. Syksy

2020 on alkanut lupaavasti:

4. Syksy

1. Kevät
2. Kesä (ja ihan kohdallaan, juhannusruusutkin kukkivat oikeaan aikaan eikä keväällä, kuten vuonna 2019)

---

Ja nyt, juhannuksena 2020, luulen heränneeni talviunilta.  Syytän toki koronaa ja kunnallispoliitikkoja, poliitikkoja ja etenkin sitä tahoa, joka pitää tiet kunnossa (ei pääse lujaa kaupunkiin, siis Lohjalle, koska tie on huono) tästä omasta pitkästä talviunestani.  

Se on  kuulemma optimistien humpuukia tulla sanomaan, että 

• Asenne ratkaisee aina
• Häntä pystyyn vaikka hakaneulalla
• Ilo pintaan, vaik syän märkänis
• ja mitä näitä nyt onkaan... 

Taas tarvittaisiin hymiöitä ja lisäselvityksiä, mutta sen sijaan annan jokaiselle lukijalle vapauden ajatella itse, miten tahtoo.  Minulla luultavasti toimii parhaiten tuo ensimmäinen, koska se langettaa vastuun minulle, ei hakaneulalle eikä myöskään jätä - toivottavasti - mitään hampaankoloon, kuten tuo kolmas tulkintani mukaan voi tehdä.

Tähän loppuun sopii mielestäni hyvin kuva minulle (ja monelle muulle) rakkaista hevosistani: 

Oikealla vanha tammamme Vissa (30 v), joka ei vielä ole malttanut luopua kokonaan talviturkistaan - vasemmalla nuori ruunapoikamme Dugur (8 v), jolla on vielä identiteettikriisi - se ei tiedä, onko se omaishoitaja, toy-boy vai uljas musta vai ehkä luotettava tädinkuljetin vai jopa sitä kaikkea
 - issikasta on moneksi.

Elämä ei ole odottamista, toivomista ja haaveilemista, se on tekemistä, olemista ja joksikin tulemista. Se on sitä mitä aiot tehdä sen jälkeen kun olet lukenut tämän.

— Mike Dooley

PS. Mahdolliset omistusliitteiden muutokset (esim. tammamme, hevoseni) antavat lukijan itse päättää, tuntuuko omalta vai ei, aina se ei ole finanssikysymys, joskus tunne ratkaisee tällaisetkin asiat

Kesämietteitä

En ymmärrä, minne se huhtikuu ja toukokuu katosivat yhtäkkiä.  Nyt mennään jo kesäkuussa hyvää vauhtia enkä ole tullut päivittäneeksi mitään tänne blogiin.  Ehkä nämä blogit eivät ole enää muodissa ja se vaikuttaa minuun?  Pitäisikö minunkin siirtyä tekemään boomerangilla videonpätkiä instagramiin? Sieltä ne sitten kätevästi katoaisivat vuorokauden kuluessa eikä tarvitsisi hävetä tekemisiään ja sanomisiaan jälkeenpäin.  Tosin en kyllä kovasti häpeile tätä blogikirjoittamista, koska tässä voi aika hyvin harkita sanomisiaan. Reaalimaailmassahan on ihan toisin, sanat ovat joskus kuin kuuden tuuman naulat lankkuaidassa, yrität kiskoa sanomasi takaisin, mutta reikä on ja pysyy.  Ajan kanssa tosin nekin virhelyönnit sitten ehkä lahoavat pois ja unohtuvat.

Niin, se huhtikuu, mitä silloin tehtiin? Kun selaan kalenteriani taaksepäin, niin siellä ei juuri ole merkintöjä. Ei ole kuntosalivarauksia, on vain pääsiäinen ja sekin meni aika lailla arkisesti, ei vieraita, ei juhlaruokia, pelkkää koronakaranteeniä. Emme käyneet ukkokullan kanssa kumpikaan ruokakaupassa kertaakaan, jotain tilaa ja lastaamme autoosi -kauppareissuja teimme, mutta muuten pysyteltiin pääosin kotona.  Vappuaattoa juhlimme teemalla skumppaa ja suolaista yhdessä lähipiirin kanssa.  Terassilla olimme, eikä ollut ihan lämmintä sään puolesta.

Huhtikuun valokuvat on otettu lähinnä leivonnaisista, on ollut mukava testailla kaikenlaisia reseptejä, kun luppoaikaa oli enemmänkin.

Ukkokulta teki monta linnunpönttöä huhtikuulla.
(Nyt kesäkuussa niissä on vilkasta.)

Ukkokultakin innostui leipomaan, ylävasemmalla pataleipä on
hänen aikaansaannoksensa.  Muut taitaa olla minun tekemiäni.

Lisäksi huhtikuussa tuli tänne Lohjalle enemmän lunta kuin koko talvena. Erikoista.

14.4.20 aamukahvia keittämään mennessäni maa oli valkoinen

Iltapäivällä lumi jo suli pois

16.4.20 päästiin  jo Varsinais-Suomeen ja piipahdettiin heti mökillä
katsomassa, että kaikki oli ok, ei tehnyt kyllä uimaan mieli

Lunta ja hiirenkorvia

Mökkireissu tehtiin vähän maisemareittejä ja tosiaan, paikoitellen
oli aika laillakin lunta - huhtikuun puolivälissä! Enpä muista moista ennen.
(Tosi muistini on aika huono tämmöisissä.)

Toukokuun alussa tuli tieto, että pikkuinen kuntosali, jossa käymme ystäväni kanssa, on jälleen auki.  Ajanvarauksella, 2 yhtäaikaa ja max 3 kertaa viikossa.  Nyt on sitten huhkittu joka viikko tunnin verran 3 kertaa ja kyllä tuntuu mukavalta, kun pääsee tekemään.  En ole sitä tyyppiä, joka osaa kotona voimistella ja venytellä, joten tämä kuntosalihurahdus on kyllä hyvä juttu.  Rapakuntoni kyllä hieman lienee siitä kärsinyt, mutta ikävä kyllä toistaiseksi vain hieman. Toistakymmentä senttiä ympärysmitasta on kumminkin kadonnut, joten kaipa siitä jotain hyötyäkin on ollut.

Toukokuu on lempikuukausiani, jos sää sallii ja ei ole järjettömän koleaa, niin ei kuitenkaan ole liian kuuma ja luonto herää. Kanat voi siirtää kesäkanalaan, hevoset pääsevät jo maistelemaan laidunta, kasvihuoneen voi laittaa alulle.  Pitkälti omat puuhat siirtyvät sisältä ulos ja ennenkaikkea tulee valo.  Yhtäkkiä päivät ovat pitkiä ja mielikin valostuu talven tunkkaisuudesta.

Toukokuun kuvia: Dugur ihmettelee kanoja,
kaikenlaiset kukkaset ihastuttavat.
On hassua, että joka vuosi niitä kukkia pitää kuvata,
vaikka osin ne ovat aivan samoja.

Disan mielestä luultavasti parasta toukokuussa on uimisen aloittaminen. 

Nyt mennään siis jo kesäkuun puolessa välissä.  Olen käynyt muutaman kerran ruokakaupassakin, kun koronavirus lienee laantunut riskiltään pieneksi.  Eka kerta kaupassa muutamaan kuukauteen tuntui ihan siltä, kun olisi päässyt pois Pohjois-Koreasta (tai mistä minä mitään siitä tiedän...) ja ihastelin valikoimia ihan huolella.  Luulen kuitenkin, että viikottain tehdyistä ostoslistoista tulee minulle tapa, aikaa ja rahaa säästyy, kun ei käy niin usein kaupassa.

Tältä kasvihuone näytti 10.6,
hyvin on tilaa kasvaa isommiksi

Tänä viikonloppuna on oltu mökillä vähän pitemmän kaavan mukaan. Kastoin talviturkinkin. Ihanaa.

Disa on rennompi soutuveneessä
Kleppaa arveluttaa.

---

Ihaile kirsikkapuun kukkia nyt, myrskytuuli saattaa tempaista ne yön aikana mukaansa.

— Japanilainen sananlasku

Mustan joutsenen matkassa

Korona-pandemia on nyt totta kaikkialla maailmassa, sitä on kutsuttu "Mustaksi joutseneksi".  Sellaiseksi kutsutaan uhkaa, jota ei osata ennakoida, saati tunnistaa, koska sen olemassaoloon ei uskota. Puhutaan myös "tuntemattomasta tuntemattomasta". Termi on saanut alkunsa vuonna 1697, kun eurooppalaiset retkeilijät näkivät Australiassa mahdottomana pidetyn näyn, maanosalle tyypillisen mustan joutsenen.

En oikein osaa pelätä tilannetta, vaikka se kieltämättä onkin poikkeuksellinen ja uhkaava monin tavoin.  Kaikkialla maailmassa on ryhdytty erityistoimiin viruksen vuoksi, myös Suomessa on otettu valmiuslait käyttöön.  Koulut, liikuntapaikat, elokuvateatterit yms. on suljettu. Suomen rajat on suljettu, tänne ei ole asiaa kuin Suomen kansalaisilla ja niillä, joilla on vakituinen asunto Suomessa.  Toimintaohjeena yli 70-vuotiaat velvoitetaan pysymään erillään kontakteista muiden ihmisten kanssa mahdollisuuksien mukaan (karanteenia vastaavat olosuhteet), poislukien kansanedustajat, valtiojohto ja kunnalliset luottamushenkilöt.

Taloudellisesti tilanne on monille yrittäjille ja työntekijöille katastrofi, kun tulot ovat loppuneet kuin seinään.  Positiivisia vaikutuksia tällä on ollut ilmanlaatuun ja esim. Venetsian kanavien aiemmin likainen ja haiseva vesi on muuttunut kirkkaaksi ja siellä on nähty jopa delfiinejä.  Kiinan suurkaupungeissa näkee jopa taivaan. 

Meillä täällä on rauhallista.  Olemme ukkokullan kanssa pysytelleet kotona, tosin kaupassa olen käynyt ja tänäänkin aion kauppaan mennä.  Ihmiset ovat päättömästi hamstranneet WC-paperia ja elintarvikkeita kuten makaroonia, lihaa, leipää sekä käsidesiä ja saippuaa.  Varmaan sitä on kotona turvallinen olo, kun on 100 rullaa vessapaperia ja 10 purkkia käsidesiä!

Olen lukenut todella monta kirjaa ja telkkariakin tulee katseltua entistä enemmän.

Päivittäin näkee telkkarista nämä tyypit.
Joka päivä on joku hallituksen tiedotustilaisuus.

 Kevään myötä tekee kyllä mieli uloskin ja suunnitelmissa on mm. tehdä koirien kanssa päivittäin metsälenkkejä.  Tänä aamuna heräsin keväiseen linnunlauluun ja valoon jo hieman kuuden jälkeen. 

Tänään on kevätpäivän tasaus, joten kesä on aivan ovella.  Ei kadoteta toivoa paremmasta huomisesta.

---

Umpikuja on erinoimainen kasvun paikka.
En voi enää luoda tulevaisuutta,
joka on vain
entistä enemmän menneisyyttä.
Ainoa avoin suunta on ylöspäin.

---

Viikkoni murmelina

Ei, ei elämä yksitoikkoista ole, vaikka viikot toistuvat pääosin toistensa kaltaisina.  Rehellisesti ottaen on tietenkin välillä tylsiä päiviä, jolloin aika kuluu hitaasti ja päivän valopilkut liittyvät ainoastaan hyvään ruokaan tai makoisiin päiväuniin.  Jokaiseen päivään kuuluu ilonaiheita ja hyviä hetkiä ja surkeat tunnelmat ovat aika harvinaisia.

Suurin harminaihe tänä vuonna on kieltämättä tämä sää: loputon marraskuu jatkuu jo viidettä kuukautta. Sataa lähes joka päivä, on kuraista, koleaa ja tuulista.  Nyt, kun on jo maaliskuu, alkavat päivät kuitenkin jo pidetä ja illalla näkee ulkona kauemmaksi kuin kädenojennuksen päähän.

Välillä on ihanaa istua sisällä lukemassa kirjaa, kun
räntäsade piiskaa maisemaa pihalla.

Jonain helmikuisena päivänä oli pakko ikuistaa harvinainen hetki,
 aurinko paistoi ja jää kimalsi kotilammella.

Hiukan hommiakin tulee välillä tehdyksi: putsasin kanoilta likaiset kuivikkeet pois ja lisäsin hamppupaalin päälle.  Alla olevasta kuvasta näkee hyvin, miten rohkelikko kukko tutustuttaa kanat uusiin asioihin.

Perin rohkea kukko,
luulee varmaan, että uudet kuivikkeet polttavat jaloissa

Keramiikassa käyn edelleen joka viikko.  Tekeminen on mukavaa ja molemmissa ryhmissä on todella mukava ilmapiiri.  Tiistaipäiviä aina ihan odotan keramiikan vuoksi.  Sääli, ettei tätä aktiviteettiä ole kesäisin.

Hedelmävati. Mielestäni onnistuin melko hyvin.

Pari kynttilälyhtyä. 

Uusi lintulauta.  Näyttää kaukaa
Nuuskamuikkusen hatulta. 

Jotain uuttakin tulee välillä kotona tehtyä: olin lopen kyllästynyt akvaarioon, jossa viihtyi enää yksi suuri kasvi, jonka juurakot täyttivät puolet altaasta.  Innostuin tilaamaan uusia kasveja netistä ja Maija laittoi sisustuksen uuteen uskoon.  Sen jälkeen piti tietenkin mennä vielä kalakaupoille, mutta nyt olen tyytyväinen.  Etenkin, kun valaisin hajosi ja samalla korjauksella (kiitos Mikko) tuli vaihdetuksi kirkkaammat loisteputketkin.

Alla ennen, päällä nykytila. 

Jokaviikkoisiin puuhiin kuluu siis maanantaisin kuntosali ja illalla improvisaatioteatteri, tiistaina 5 tuntia keramiikkaa, keskiviikkoisin kuntosali, torstaisin vesijumppa ja loppuviikko menee sitten ihan kotipuuhissa.  Tänä keskiviikkona ei kuntoilla, koska flunssa iski kimppuun.  Onneksi ei liene pelkoa koronaviruksesta.

Mukavaa loppuviikkoa muillekin!

---
Eilinen on ohi. Huomista et tunne. Elä siis tätä päivää.

Kuulumisia pitkästä aikaa

Muutama ystävä on ohimennen kysäissyt, missä viipyvät uudet blogitekstit.  Tauko onkin ollut jo lähes puolen vuoden mittainen.  En tiedä miksi, ehkä aina ei vain huvita kirjoitella.  Pläjäytetään tähän nyt sitten menneen ajan kooste:

Elokuu 2019

Pääosassa ukkokullan tasakymppien juhlistamiseksi tehty Pohjois-Norjan lomamatka.  Kymmenen päivää automatkailimme upeissa maisemissa.  On niin hienoa lähteä, kun tietää, että lapset puolisoineen hoitavat hevoset, kanat, kissan ja koirat hyvin.

Menimme Ruotsiin rahtilaivalla Naantalista. Voin suositella:
Edullista, hyvät ruuat ja hytissä oli kiva ottaa päivätorkut.

Turve- tai ruohokatot ovat mielestäni kauniita.
Hauska myös tuollainen kivestä tehty lato.

Lisää ruohokattoja. 

Tämä kuva on Trondheimistä. Kaunis kaupunki.

Pieni koskimaisema. Virtaava vesi on tainnut aina kiehtoa ihmisiä.

Matkasta iso osa tehtiin lautoilla, joilla voi pomppia saaresta toiseen.

Havmannen-patsas seisoo keskellä vuonoa Mo i Ranassa. 

Edelleen Mo i Ranassa, kotiseutumuseon rakennuksia.

 Norjasta tulimme käsivarren kautta Suomeen.  Piipahdimme Levillä kahvittelemassa ja jatkoimme sieltä Rukalle yöpymään.

Hiljainen kansa on omanlaatuisensa nähtävyys vitostien varrella. 

Viimeisen illan ja yön vietimme serkkuni Maritan luona Jyväskylän lähellä hänen kesämökillään Pyhäsaaressa, saunottiin ja uitiin. Oli mukavaa.

Elokuussa Maija aloitti puutarhuriopinnot Rajamäellä  se on minusta hienoa ja ammatti varmaan sopii hänelle hyvin.

Syyskuu 2019

Harrasteet alkoivat taas syyskuussa. Improvisaatioteatterin vanha, luotettava ja iloinen joukko on vuorossa aina maanantai-iltaisin. Tiistaisin teen taas keramiikkaa 5 tuntia. Sielläkin on niin kivat porukat, juttua riittää ja on kiva seurata, miten hienoja ideoita toisilla on.

Mm. Tällaisia kukkapurkkeja sain aikaiseksi kaksikin.

Liikuntaharrasteena jatkoimme ystäväni Ailan kanssa torstaiaamuisin seniorivesijumpassa.  Uutena aktiviteettinä tuli mukaan kuntosalilla käyminen, myöskin Ailan kanssa. Valitsimme saliksi Terveys 50+ -salin, koska tuntui mukavammalta solahtaa vanhemman väen joukkoon.  Salilla on ihan monipuolisesti laitteita ja hyvin tilaa, harvoin on yli 4 henkeä yhtäaikaa. Salilla käymme 2, joskus jopa 3 kertaa viikossa.  Mielestäni kuntoni on parantunut ja vyötarökin on kaventunut vaikkakin mahareppu on vieläkin liian kookas. Uskon kyllä, että sen trendi on laskevaan suuntaan. Hiljaa hyvää tulee.

Lokakuu 2019

Lokakuinen kylänraitti

Lokakuussa ei itselle tapahtunut mitään ihmeempiä, mutta lokakuun alussa Maija oli ratsastamassa Dugurilla, kun se yhtäkkiä pelästyi jostakin ja hän päätti hypätä alas selästä.  Muhkuraisella pellolla polvi pyörähti ja ristiside meni poikki.  Harmillinen tapaturma, onneksi meillä on kummallakin SRL: n vakuutus ja näinollen hän pääsi joustavasti yksityiselle puolelle hoitoon.

Minä porskutin arkea läpi, onneksi on joka viikko jotain puuhaa niin ei ihan tylsisty.

Marraskuu 2019

Marraskuun alussa tytärpuoleni Katariina täytti 50 vuotta. Merkittävä rajapyykki elämässä.  Onnea vielä!

Juhlistimme myös marraskuun alussa Lemillä ukkokullan isän serkun, Mikon,  90-vuotissyntymäpäiviä.  Juhlakalu oli ihanan virkeä ja hän oli edelleen vilkas ja iloinen luonteeltaan vaikkei jalka nousekaan enää ihan reippaasti. Juhla oli mukavan lämminhenkin ja kodikas.

Juhlatalon nurkka Lemillä.
Ihanat vanhat hirret. 

Marraskuussa taisivat alkaa ne pimeät ja sateiset kelit, jotka tätä kirjoitettaessa - tammikuun lopulla - tuntuvat jatkuvan edelleen.

Joulukuu 2019

Ihan joulukuun alussa oli hetken lupaus kauniista pakkaspäivistä.

Pari lintujen kylpyaltaaksi suunniteltua keramiikkatyötä.
Nämä tosin vuotavat kumpikin, joten vaativat pientä tuunausta. 

Vissa eräänä aa una, kun pihattoon oli lisätty hamppukuiviketta.
Muori oli nauttinut tosissaan. 

Jouluherkkuja: kanamunia mädillä ja lohitahnalla sekä
lämminsavulohirullia tuorejuustolla.

 Joulua vietettiin perheen kesken. Kaikki Markun lapset ja lapsenlapsi yhteisessä joulupöydässä. Meillä oli mukava tunnelma ja jouluiset fiilikset sateesta huolimatta.

Uuden vuoden aattoa juhlistettiin peurapadalla.
Mikko on aloittanut metsästyksen ja mekin saimme lihaa. 

Vuosi vaihtui perinteisesti ystäväpariskunnan kanssa - olikohan jo 33s. kerta, kun otimme uuden vuoden vastaan yhdessä.  Ohjelmassa perinteisesti palju, ruokaa ja yhdessäoloa.

Nyt on jo uusi vuosikymmen hyvää vauhtia menossa.  Yritän pysyä matkassa.

__________

Uure vuore ohjei:

Ot käpy pois kenkäst.
Kaar vesi pois saappaast.
Nost ämpär silmiltäs.
Jua kuppis tyhjäks.
Ol ilone, ol valone, ol pulune.
Älä lait kät sirkkeli.
Älä purot kirvest kintuil.
Älä unohr kotti avaimi.
Älä karot annetui syrämei.
– Heli Laaksonen –