sunnuntaina, helmikuuta 07, 2021

Vissa frá Hvammi 1990-2.2.2021

Vissa on poissa

Yksi pitkä aikakausi päättyi yllättäen.  Vissa on poissa.  Ajattelin teräsmuorin elelevän vielä useita vuosia, vaikka sen askel olikin jo hiljentynyt.  Toisin kävi.

Hevosen silmä on kuin metsälampi,
se heijastaa oman kuvani ja on tyyni.

Vissa aamu-unien jälkeen turpa törröllään:
mitä tehtäis, saanko herkkupuuron vai rapsutuksen?

Isíng varmaankin tuli Vissaa vastaan, 
kun Vissa jätti tämän maailman ja siirtyi 
tähdeksi taivaalle.


Miten kaikki eteni: 

Lauantai-iltana 30.1. vanha tamma oli pihatossa makuullaan ja hyvin apeana.  Mahaäänet olivat hyvin vaimeat.  Saimme päivystävän eläinlääkärin kiinni ja tamma sai kipulääkkeen ja sen vatsa letkutettiin parafiiniöljyllä ja vedellä. 

Sunnuntaiaamuna hevonen oli jo pirteämpi ja söi vetisen viherpuuron ja joikin halukkaasti.  Itapäivällä sen vointi taas heikkeni ja lääkäri tuli uusimaan toimenpiteet.  Illalla se oli edellen kipuileva ja Maija ja Sarianna valvoivat potilaan luona koko yön.  Vissa oli välillä pitkällään ja välillä pystyssä, sitä kävelytettiin ja se joikin jonkin verran. 

Maanantaiaamuna tuli taas eläinlääkäri ja antoi kipulääkkeet ja taas letkutettiin ja tutkittiin.  Otettiin verikokeet ja mittailtiin kuume. Kuumetta ei ollut.  Vissa piristyi hoidon jälkeen kovasti, hörisi ja hirnuikin.  Luulin jo, että tilanne meni ohi ja illalla pirteä hevonen pääsi tilannetta ihmettelevän Dugurin kanssa viettämään yön pihatossa. 

Tiistaiaamuna tuli taas päivystävä eläinlääkäri ja nyt tammalla oli jo lievä kuumekin.  Toistettiin kuitenkin vielä kerran samat kuviot: kipulääke ja letkutus.  Potilas virkistyi taas hetkellisesti, mutta muuttui taas iltapäivällä apeaksi.  Vatsa ei ollut toiminut neljään päivään ja tiesimme tilanteen olevan vakava.  Iltapäivällä eläinlääkäri tuli uudelleen tarkistamaan hevosen voinnin ja koska sen vointi ei ollut kohentunut ja kaikesta pystyi päättelemään, että kivut olivat kovat ja rajut kaasuähkyn oireet vain jatkuivat, päätimme tehdä lopullisen ratkaisun.  Vissa oli päästettävä tuskistaan. 

Se halusi kovasti päästä pyöröpaalin ääreen ja silläaikaa kun lääkäri valmisteli lääkkeet, päästimme tamman narskuttamaan kuivaa heinää.  Se söi halukkaasti eikä ymmärtänyt itkeviä ihmisiä ympärillään. 

Maija talutti tamman  ylös tarhaan, Vissalle annettin rauhoittavat lääkkeet ja kauniisti tamma laskeutui makuulleen ja painoi päänsä Maijan syliin.  Lääkäri antoi lopullisen pistoksen ja kimaltavan lumen sataessa tamman päälle tuhansia timantteja se nukkui pois.  

Tunsin sisälläni suuren mustan surun, möykyn.  En osannut ikeä, olo oli tyhjä ja suru tyttärenkin kokeman menetyksen vuoksi puristi rintaa.  Olin kuitenkin onnellinen, että rakas vanha tamma sai olla nimenomaan Maijan kanssa viimeiset hetkensä.

Kun tietää, että on tehnyt oikean ratkaisun, on kuitenkin  helpompaa luopua.  

Vissan elämä meillä 

Vissa oli meille tärkeä.  Kun se tuli meille 21 vuotta sitten, kymmenvuotiaana, se oli arka ja pelkäsi naruja ja miehiä eikä sitä voinut sitoa kiinni.  Sen saaminen tarhasta kiinni oli hidas ja työläs prosessi.  Luultavasti sitä ei oltu hakattu mitenkään hirveän paljon, mutta herkän hevosen elkeet oli ilmeisesti tulkittu niskuroinniksi, josta piti rangaista.  Vissa hyppäsi herkästi pystyyn ja sen silmänvalkuaiset olivat usein näkyvissä.  Kengittäminen oli hankalaa, kunnes löytyi lempeä, mutta määrätietoinen kengittäjä. Ratsastettaessa Vissa kuitenkin oli nöyrä ja mukava.

Vähitellen luottamus meihin kasvoi ja Vissa tuli jo ravilla luokse kutsuttaessa.  Etenkin Maija, lähes samanikäinen Vissan kanssa, voitti sen luottamuksen.  Se oli kuitenkin tulinen hevonen ja puhuimmekin pienestä punaisesta lohikäärmeestä.  Se rakasti liikkumista ja oli todella mukava ratsu.  Alkuaikoina sillä eivät ratsastaneet muut kuin minä ja Maija.  Välillä omat ohjasotteeni suututtivat Vissan ja meidän oli vaihdettava Maijan kanssa ratsuja, koska Vissa vain pysähtyi enkä saanut sitä liikkumaan senttiäkään.  Varsin opettavaista kyllä.  

Kun Maija muutti pois opiskelemaan, sain ratsastuskaveriksi Kaisan, joka aloitti ensin herrasmies Félagilla, mutta sai sitten Félagin menehdyttyä omaksi luottoratsukseen Vissan ja  meillä oli lukuisia ihania kopsotusretkiä ja leirejäkin yhdessä. Niitä aikoja on ikävä.

Vissa sai meillä yhden varsan, Isíng frá Gamlibærin.  Se oli hieno äiti ja sillä oli tukenaan herrasmiessedät Félagi ja shettisruuna Romeo, jotka viihdyttivät pikkuvarsaa ja opettivat sille hyviä hevostapoja. Kun Isíng vierotettiin, näin muutaman kerran Félagin imemässä maitoa.  Ehkä se auttoi ystävää paineen kertyessä, en muuten tuota ymmärrä. Jouduimme luopumaan Isíngistä kroonisen kaviokuumeen vuoksi pari vuotta sitten.

Viimeisinä vuosinaan Vissa sai ensin kaverikseen ruuna Hnökrin ja sen totuttelu- ja koulutusavuksi löysin Sariannan, joka ratsasti ja talutti usein Vissaa kaverinani.  Hnökri ei kuitenkaan ollut minulle sopiva ratsu ja pari vuotta sitten möimme Hnökrin takaisin ja löysimme uuden ruunan, Dugurin.  Dugur onkin ollut Vissalle loppuajan mahtava ystävä: sekä toyboy että omaishoitaja.  Dugur jopa auttoi Vissaa liukkaassa alamäessä tulemalla lavan kohdalle ikäänkuin taluttamaan, ettei hieman jäykkäjalkainen tamma olisi liukastunut.

Vissa puolestaan lohdutti myrskyä ja heiluvia puita pelkäävää Duguria laittamalla päänsä rauhoittavasti isomman hevosen sään päälle.

Vissan viimeinen kesä oli upea. Maija teki sen kanssa sieniretkiä ja otti välillä käsihevoseksi Duguria ratsastaessaan.  Laidunruohoa se sai lähes rajattomasti.  Peräkylän pikkutytöt ratsastivat sitä vuorotellen ja minä ratsastin Duguria noilla pikkuretkillä, kun risteilimme hiljakseen eestaas kylässä.  Välillä Vissa sai laukata niin kovaa kuin se vielä pystyi.  Ja kyllähän se pystyi ja halusi, kun ratsastajana oli kevyt ja osaava pikkutyttö.  Tytöt kävivät monta kertaa päivässä harjailemassa ja juttelemassa Vissan ja Dugurin kanssa. 

Mitäpä muuta vanha tamma voisi kaivata.  Hyvää hoitoa ja hellyyttä ja kohtuullisesti liikuntaa. Rakkautta, runsaasti rakkautta. 

Yksi ajanjakso on nyt ohi.  Rakkaus on kuitenkin unohtumaton.  Olen kiitollinen, että sain elää 21 vuotta tämän viisaan ja rehellisen hevosen kanssa.  Vissa on opettanut minulle paljon siitä, miten hevosen kanssa tulee elää.  

Nuku rauhassa, pieni punainen lohikäärme. Muistoissamme olet aina tärkeä. 

---

Eilen meille muutti tämän kuningattaren paikkaa täyttämään pikkuinen ja tomera shettistyttö Usvaniityn Taika, 5 vuotta.  Se on ihka ensimmäinen Maijan oma hevonen, "mun poni".  Eipä Taika Vissan paikkaa ota, mutta ottaa varmasti oman paikkansa elämässämme.  Dugur ainakin on jo ihastunut pikkutyttöönsä, joka ensi tutustumisella tömäytti pontevasti molemmat kengättömät kavionsa Dugurin massuun: Olepa siististi, poika!

---

Viimeksi kirjoitin, että yritän jaksaa tätä hevoselämää niin kauan kuin Vissa elää.  Nyt haluan kyllä jatkaa edelleen, onhan meillä molemmilla tyttären kanssa "mun poni", jota hoidella.  Molempia saamme rakastaa kumpikin.

Pikkutaika taikoi takaisin minulle sen kuplivan ilon, joka nousee silmiin asti ja sulattaa sydämestäni pois sinne pesiytyneen mustan möhkäleen. 


Pian tutustumisen jälkeen yhteisellä heinäkasalla.

Onhan nää aika pari! ❤💙

"Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa alusta uudelleen, eikä koskaan ole liian myöhäistä olla onnellinen." - Jane Fonda


Ei kommentteja: