Kellot on taas normaaliajassa. Minä en ole. Tosin näin aamullahan tämä on mukavaa, kun olen nyt tavallista pirteämpi ja on valoisampaa. Kaipaisin kuitenkin sitä valoa iltoihin, kun on enemmän aikaa tehdä asioita.
Viime viikonloppu meni agilityn ja sukulaisten kanssa. Olin varautunut menemään Marilynin kanssa perjantaina PihaCupiin, lauantaina HalliCupiin ja sunnuntaina Janitan treeneihin. Lauantai-illaksi oli vieraaksi tulossa ukon vanhin tytär perheineen.
Perjantaina pidin lomapäivän. Taas vaihteeksi lomapäivän teemana oli siivous. Ihan pikkasen laittaa ärsyttämään, että se on homma, joka talossamme kuuluu vain minulle. Emansipaatio ja tasa-arvo ovat tässä suhteessa ajaneet kotini ohi. Se taitaa kuitenkin olla oma vikani, joten mitäpä sitä valittelemaan. Vinkkejä tilanteen muuttamiseen siten, ettei minun tarvitsisi jäkättää, otetaan kyllä vastaan...
Perjantai-iltapäivänä siisvousurakan loppuvaiheessa istahdin hikisenä ja raivosta puhisten (raivo kohdistui imuriimme, joka mielestäni on nuhapumppujen kuningas) sohvalle klo 17:40 ja aukaisin palkinto-oluen. Olin kuitenkin tyytyväinen, kun lähes kaikki hommat oli tehty. Samassa alkoi kännykkä piipittää muistutusta agilityn PihaCup-kisasta, jonne olisi ollut ajomatkaa alle 10 min. Olisi tehnyt mieleni mennä, mutta sitten päätin, että Marilynille riittää seuraavan päivän HalliCup ja sunnuntaiset Janitan treenit.
Perjantai-ilta menikin sitten suhteellisen mukavasti ukon kanssa kylpytynnyrissä ja telkkarin ääressä. Marilyn tosin oli kadonnut illalla, kun piti mennä nukkumaan. Ukko jo nukkui ja kyselin häneltä huolissani, onko koiraa näkynyt. Uninen ääni peiton alta vastaili, ettei ollenkaan tiedä, missä koira on. Luulin sen karanneen ulos, koska sitä ei löytynyt, vaikka etsin ympäri taloa. Olin jo melkoisen huolissanikin (omista yöunistani lähinnä). Sitten menin vielä tarkistamaan tilanteen makuuhuoneessa: koiruus nukkui aivan ukon kainalossa, oli varmasti nukkunut jo silloin, kun ekan kerran kyselin. Eipä sitä kai kukaan ole vastuussa sanomisistaan, jos nukkuu. Nauratti.
Lauantaina aamupäivällä olin HalliCupin kisaavien tuomarina, aloin jo hyvissä ajoin puoli seitsemän aikaan aamulla asennella radanpiirto-ohjelmaa ja laatia rataa. Hallilla piti olla klo 8:30. Minit hieman kärsivät siitä, että tein radan liiankin haastavaksi, mutta medeille helpotimme rataa hiukan ja tulokset ja ratasuorituksetkin olivat aika mukavia. Kisassa oli kiva fiilis muutenkin. Jostain syystä jätin Marilynin kotiin - oli kovin sateista ja se olisi joutunut odottelemaan useamman tunnin autossa. Näin siis kaksi kolmesta agilitymahdollisuudesta viikonlopulta oli Marilyniltä missattu.
Kotiinjäänti ei tosin koiraneitoa haitannut, sillä se päivysti jo aamulla apukeittiön sanomalehtilehtikasseissa, koska se oli varma, että siellä asuu hiiri. (Minäkin olen siitä melko varma.)
Lauantaina illalla vieraaksemme tulivat ukon vanhin tytär perheineen. Kunniavieraana oli tietenkin Wilma 3,5 vee. Kyllä lasten kasvamista on mukava seurata. Wilmallakin alkaa olla jo vitsinpoikastakin tarjottavaksi. Onkohan muuten kaikki tuon ikäiset yhtä teatraalisia? Jossain vaiheessa Wilma suutahti ja alkoi itkeä katkerasti. Myötätunto lasta kohtaan hiukan pieneni, kun huomasimme, että neito katselee itseään peilistä samalla ja yrittää vääntää naamaa surkeampiin asentoihin.
Wilma on mielestäni aika kiltti tyttö eikä niitä raivonpuuskia niin kovasti tule. Ilta sujui mukavasti yhdessä. Kylpytynnyrissä oli lämmintä, ruoka oli hyvää ja Alias-peli sujui entiseen malliin. Olemme kuitenkin kaikki jo niin vanhoja, että unessa olimme jo ennen puolta yötä.
Janitan agitreenit jouduttiin perumaan, koska Janita oli loukannut selkänsä. Niin Marilyn ei sitten päässyt agilityyn lainkaan tänä viikonloppuna. Aika hassua, koska olin ajatellut, että pikkukoira saa paljon virikkeitä, kun on kolme agilityjuttua saman viikonloppuna. No, noinhan sitä on joskus käynyt lastenkin kanssa. Sitä lupaa jotain ja sitten ei pidäkään lupaustaan.
Virikkeettömyys ei haitannut Marilyniä yhtään, koska se on vieläkin tätä kirjoittaessani (tiistaiaamuna) siellä sanomalehtikassien luona päivystämässä... ja häntä heiluu koko ajan - miten se jaksaa. Hassu otus.
---
Jos oppisimme huomaamaan mahdollisuudet yhtä nopeasti kuin huomaamme toistemme virheet, olisimme pian kaikki menestyjiä.
maanantaina, lokakuuta 27, 2008
torstaina, lokakuuta 23, 2008
Kaiva, kaiva - kirkkaamman kruunun saat...
Syksy on tullut kuin varkain. Herätessä ovat vastassa mustat, sateiset, tuuliset, tyynet, myrkyisät tai tähtikirkaat aamut tai edellisten sekamuodot. Yleensä kuitenkin on pimeää, jos ei sitten kuu kumota niin kirkkaana, ettei uninen alitajunta oikein tiedä, onko paikkakunnalle sittenkin tullut valtavat katuvalot.
Ikinä ei osaa etukäteen sanoa, kun laittaa päänsä ulos ovesta, yrittääkö tuuli riuhtaista sen irti vai hiveleekö se vain korvia lempeästi. Minusta se on mukavaa, että elämässä on joitain yllätyksiä. Elämäni on nimittäin melkoisen monotonista, kuten blogiani seuranneet tietävätkin. (Joskus muuten ihmettelen, kuka kumma jaksaa lukea tätä yhtä ja samaa päivästä toiseen...)
Tämä viikko ei tee poikkeusta monotonisuudessaan. Tosin olen ratsastanut enemmän, koska ostin Ísingille lopultakin oman satulan. Maanantaina kävin vetämässä agilitytreenitkin pitkästä aikaa. Sellaista on ensi maanantainakin luvassa. En muistanutkaan, kuinka kivaa treenin veto on. Etenkin se on kivaa, kun se ei ole pakkopullaa, vaan sitä tulee tehdyksi vain satunnaisesti. Kaikki eläimiin ja kouluttamiseen liittyvä on minusta mukavaa ja mielenkiintoista.
Tosin on yksi poikkeus monotonisuuteen: Marilyn jaksaa aina piristää. Maanantaina pidin etäpäivää ja päästin sen ulos aamulla, kuten viime aikoina on ollut tapana. Heijastinliivi ja vilkkuvalo varusteena se singahti takametsään oravia haukkumaan. Se yleensä on viipynyt pari tuntia ja sitten se on tullut uupuneena kotiin. Tämä kerta teki poikkeuksen. Tein töitä aika ahkerasti ja yhtäkkiä huomasin, ettei Marilyn ole tullut takaisin ja aikaa on kulunut jo lähes 5 tuntia.
Kuin telepaattisesti tämän huomion jälkeen soi heti puhelin ja sieltä kuului iloinen, nuori miesääni: "Sakke täällä, terve, sulla varmaan on tommoinen hauska koira, jonka nimi on Marilyn. Se on täällä meidän työmaalla ollut koko päivän apuna kaivamassa. Sen takkikin jo tippui, mutta laitoin sen takaisin. Siitä takista sain tämän numeron. Kaipaatko koiraa?"
Pienen lisäselvittelyn jälkeen selvisi, että Marilyn on lähes naapurissa, jossa kaivetaan metsätielle ojaa. Ajelimme Kleon kanssa katsomaan, haluaisiko sankari jo lepäämään. Pienen metsätien varressa kohtasimme aikan hupaisan näyn: valkoinen bobcat -kaivuri kaivaa ojaa, nelisen miestä tekee risusavottaa ja polttelee risuja, savu leijailee tunnelmallisesti kaiken ympärillä. 10 m päässä kaivurista ojassa on Marilynin touhukas häntä pystyssä ja maa lentää kaarena pikkukoiran taakse. Välillä näkyy ravasta pikimusta naama ja koira repii juurakoita hampaillaan, jotta saisi ojaa syvemmäksi.
Menen Marilynin viereen ja kehun sitä kovasti. Se istuu viereeni (se ei siis karkaa, vaan on ihan onnellinen tulostani!) ja laitan sen remmiin kiinni ja annan sille vaaleanpunaisen vinkupallon. Se käy maahan ja vinguttaa palloa innoissaan häntä heiluen. Kun kävelemme autolle, heittelen vuorotellen kahta vinkupalloa Marilynille ja se on riemuissaan. Työmiehet kertoivat naureskellen sen tappaneen lukuisia vesirottia työmaalta ja kyselivät tuleeko se huomennakin hommiin. En luvannut. Kotona se sai palkakseen ahkerasta työpäivästä lämpimän suihkun ja rustoluun.
Illalla, kun tulin vetämästä agitreenejä, pikkukoiruus nukkui eteisen sohvalla eikä edes herännyt, vaikka Kleo haukkui innoissaan. Rankkaa on pienen kaivurin elämä.
---
Minäkin lähden työmaalle... kaivelen tänään raporttitiedostoista korjattavia kohtia. Melko monotonista, enkä usko, että saan asiaan Marilynin intoa. Voin silti yrittää...
Ikinä ei osaa etukäteen sanoa, kun laittaa päänsä ulos ovesta, yrittääkö tuuli riuhtaista sen irti vai hiveleekö se vain korvia lempeästi. Minusta se on mukavaa, että elämässä on joitain yllätyksiä. Elämäni on nimittäin melkoisen monotonista, kuten blogiani seuranneet tietävätkin. (Joskus muuten ihmettelen, kuka kumma jaksaa lukea tätä yhtä ja samaa päivästä toiseen...)
Tämä viikko ei tee poikkeusta monotonisuudessaan. Tosin olen ratsastanut enemmän, koska ostin Ísingille lopultakin oman satulan. Maanantaina kävin vetämässä agilitytreenitkin pitkästä aikaa. Sellaista on ensi maanantainakin luvassa. En muistanutkaan, kuinka kivaa treenin veto on. Etenkin se on kivaa, kun se ei ole pakkopullaa, vaan sitä tulee tehdyksi vain satunnaisesti. Kaikki eläimiin ja kouluttamiseen liittyvä on minusta mukavaa ja mielenkiintoista.
Tosin on yksi poikkeus monotonisuuteen: Marilyn jaksaa aina piristää. Maanantaina pidin etäpäivää ja päästin sen ulos aamulla, kuten viime aikoina on ollut tapana. Heijastinliivi ja vilkkuvalo varusteena se singahti takametsään oravia haukkumaan. Se yleensä on viipynyt pari tuntia ja sitten se on tullut uupuneena kotiin. Tämä kerta teki poikkeuksen. Tein töitä aika ahkerasti ja yhtäkkiä huomasin, ettei Marilyn ole tullut takaisin ja aikaa on kulunut jo lähes 5 tuntia.
Kuin telepaattisesti tämän huomion jälkeen soi heti puhelin ja sieltä kuului iloinen, nuori miesääni: "Sakke täällä, terve, sulla varmaan on tommoinen hauska koira, jonka nimi on Marilyn. Se on täällä meidän työmaalla ollut koko päivän apuna kaivamassa. Sen takkikin jo tippui, mutta laitoin sen takaisin. Siitä takista sain tämän numeron. Kaipaatko koiraa?"
Pienen lisäselvittelyn jälkeen selvisi, että Marilyn on lähes naapurissa, jossa kaivetaan metsätielle ojaa. Ajelimme Kleon kanssa katsomaan, haluaisiko sankari jo lepäämään. Pienen metsätien varressa kohtasimme aikan hupaisan näyn: valkoinen bobcat -kaivuri kaivaa ojaa, nelisen miestä tekee risusavottaa ja polttelee risuja, savu leijailee tunnelmallisesti kaiken ympärillä. 10 m päässä kaivurista ojassa on Marilynin touhukas häntä pystyssä ja maa lentää kaarena pikkukoiran taakse. Välillä näkyy ravasta pikimusta naama ja koira repii juurakoita hampaillaan, jotta saisi ojaa syvemmäksi.
Menen Marilynin viereen ja kehun sitä kovasti. Se istuu viereeni (se ei siis karkaa, vaan on ihan onnellinen tulostani!) ja laitan sen remmiin kiinni ja annan sille vaaleanpunaisen vinkupallon. Se käy maahan ja vinguttaa palloa innoissaan häntä heiluen. Kun kävelemme autolle, heittelen vuorotellen kahta vinkupalloa Marilynille ja se on riemuissaan. Työmiehet kertoivat naureskellen sen tappaneen lukuisia vesirottia työmaalta ja kyselivät tuleeko se huomennakin hommiin. En luvannut. Kotona se sai palkakseen ahkerasta työpäivästä lämpimän suihkun ja rustoluun.
Illalla, kun tulin vetämästä agitreenejä, pikkukoiruus nukkui eteisen sohvalla eikä edes herännyt, vaikka Kleo haukkui innoissaan. Rankkaa on pienen kaivurin elämä.
---
Minäkin lähden työmaalle... kaivelen tänään raporttitiedostoista korjattavia kohtia. Melko monotonista, enkä usko, että saan asiaan Marilynin intoa. Voin silti yrittää...
sunnuntaina, lokakuuta 19, 2008
Yksinäisyys on ...
... joskus aika mukavaa. Eilen illalla hiukan turhautti, mutta samalla huvitti. Olin tehnyt peikkolapselle hyvää ruokaa (omasta mielestäni) ja ostanut pari viinipulloakin viihdykkeeksemme ja ajattelin, että ensin ratsastaisimme yhdessä ja sitten istuskelisimme kahdestaan iltaa, kun ukkokulta oli jossain koulutuksessa, johon kuului illallinen.
Pikkupeikko oli ystävien luona alkuillasta ja soitti, että lähteekin velipojan ja kavereiden kanssa juhlimaan. Haukkasi hieman tekemääni iltapalaa, otti viinipullon mukaansa ja lähti riemuissaan matkaan. Nauratti, sillä niinhän sen kuuluu ollakin. Nuorena pitää olla nuorten kanssa, etenkin kun on poissa viikot eikä kovin usein enää tapaa ystäviään. Poikakin pirautti ja naureskeli, että asunnollaan kävi siivouspartio. Pikkupeikko ystävineen oli tyhjentänyt talon pulloista. Niistä saaduilla rahoilla saa kuulemma useammakin illan vietetyksi...
Ukkokin soitti ja sanoi illallisen kestävän yhdeksään. Tuli sitten vähän ennen yhtätoista. Minä olin katsomassa elokuvaa sohvalla. Tai elokuva pyöri ja minä nukuin. Rauhaisaa, vanhuselämää. Mutta olen varma, etten jaksaisikaan pikkupeikon ja poikani kyydissä kovin pitkää iltareissua, joten sinne en olisi halunut mukaan. Ja sohvalla nukkumiseen ei paljon seuraa tarvita...
Tänäänkin olen ollut yksin, kun ukko on edelleen koulutuksessa. On ollut ratkiriemuisaa. Ensin hoidin hevoset ja koirat. Sitten nukahdin takaisin. Herättyäni siivoilin juuri hankkimallani höyrypesurilla kylpyhuonetta ja keittiön tiiliseinää. Pesin uuninkin, mutta pata-pata -hankausliinalla. Eikö ole mielenkiintoista? Kaikki minut tuntevat tietävät, kuinka suunnattomasti rakastan siivousta - siis todella, meillä aina paikat kiiltää ja kaikki on tip-top... (heh) Kuka osaa kuvitella minut höyrypesurin kanssa kiillottamaan kylppärin kaakelia? - Mitä, eikö kuulu *hep* -huutoja? Outoa. - Höyrypesurinkin ostin melkein salaa, ettei kukaan huomaisi, että haluan siivota jotain jollain uudella välineellä. Se on muuten melko kätevä muutamissa asioissa...
Mutta nyt, vaikka imuri odotteleekin malttamattomana seuraani, lähden ulos ratsastamaan, jotten ihan hurahda koko päiväksi siivoamaan. Kun pikkupeikko tulee, niin pakotan sen kokeilemaan kanssani Ísingille kokeiltavaksi eilen hakemaani satulaa. Toivon, että tämä halpissatula istuu sekä hevoselle että itselleni, jottei tarvitse alkaa säästää rahaa satulaan. Yleensähän se kallein on aina paras, mutta ehkä tämä nyt tekee poikkeuksen.
---
ASIOILLA ON
TAIPUMUS JÄRJESTYÄ
Julisteessa oli kuva valtameren rannalta, jossa oli yksinäinen vene kumollaan hyljättynä rantahietikolle. Julisteen alla oli teksti:
"Muista, vuorovesi palaa aina takaisin."
Tuo tosiasia pätee hyvin myös meidän ihmisten elämässä. Kun kaikki kääntyy sinua vastaan eikä mikään tunnu onnistuvan, älä anna periksi.
Vuorovesi palaa aina takaisin. Malta odottaa ja pidä veneesi lähtövalmiina.
Pikkupeikko oli ystävien luona alkuillasta ja soitti, että lähteekin velipojan ja kavereiden kanssa juhlimaan. Haukkasi hieman tekemääni iltapalaa, otti viinipullon mukaansa ja lähti riemuissaan matkaan. Nauratti, sillä niinhän sen kuuluu ollakin. Nuorena pitää olla nuorten kanssa, etenkin kun on poissa viikot eikä kovin usein enää tapaa ystäviään. Poikakin pirautti ja naureskeli, että asunnollaan kävi siivouspartio. Pikkupeikko ystävineen oli tyhjentänyt talon pulloista. Niistä saaduilla rahoilla saa kuulemma useammakin illan vietetyksi...
Ukkokin soitti ja sanoi illallisen kestävän yhdeksään. Tuli sitten vähän ennen yhtätoista. Minä olin katsomassa elokuvaa sohvalla. Tai elokuva pyöri ja minä nukuin. Rauhaisaa, vanhuselämää. Mutta olen varma, etten jaksaisikaan pikkupeikon ja poikani kyydissä kovin pitkää iltareissua, joten sinne en olisi halunut mukaan. Ja sohvalla nukkumiseen ei paljon seuraa tarvita...
Tänäänkin olen ollut yksin, kun ukko on edelleen koulutuksessa. On ollut ratkiriemuisaa. Ensin hoidin hevoset ja koirat. Sitten nukahdin takaisin. Herättyäni siivoilin juuri hankkimallani höyrypesurilla kylpyhuonetta ja keittiön tiiliseinää. Pesin uuninkin, mutta pata-pata -hankausliinalla. Eikö ole mielenkiintoista? Kaikki minut tuntevat tietävät, kuinka suunnattomasti rakastan siivousta - siis todella, meillä aina paikat kiiltää ja kaikki on tip-top... (heh) Kuka osaa kuvitella minut höyrypesurin kanssa kiillottamaan kylppärin kaakelia? - Mitä, eikö kuulu *hep* -huutoja? Outoa. - Höyrypesurinkin ostin melkein salaa, ettei kukaan huomaisi, että haluan siivota jotain jollain uudella välineellä. Se on muuten melko kätevä muutamissa asioissa...
Mutta nyt, vaikka imuri odotteleekin malttamattomana seuraani, lähden ulos ratsastamaan, jotten ihan hurahda koko päiväksi siivoamaan. Kun pikkupeikko tulee, niin pakotan sen kokeilemaan kanssani Ísingille kokeiltavaksi eilen hakemaani satulaa. Toivon, että tämä halpissatula istuu sekä hevoselle että itselleni, jottei tarvitse alkaa säästää rahaa satulaan. Yleensähän se kallein on aina paras, mutta ehkä tämä nyt tekee poikkeuksen.
---
ASIOILLA ON
TAIPUMUS JÄRJESTYÄ
Julisteessa oli kuva valtameren rannalta, jossa oli yksinäinen vene kumollaan hyljättynä rantahietikolle. Julisteen alla oli teksti:
"Muista, vuorovesi palaa aina takaisin."
Tuo tosiasia pätee hyvin myös meidän ihmisten elämässä. Kun kaikki kääntyy sinua vastaan eikä mikään tunnu onnistuvan, älä anna periksi.
Vuorovesi palaa aina takaisin. Malta odottaa ja pidä veneesi lähtövalmiina.
torstaina, lokakuuta 16, 2008
Torstai on torkkukytkinpäivä
Keskiviikko on viikkoni kohokohta. Eilinen oli ihan super. Aaamu alkoi siten, että Karma hyppäsi sänkyymme klo 5:30 ja haukkui oikein reippaan hälytyshaukun nenu kohti ikkunaa. Nenu näkyi hyvin, koska ulkona oli upea, kirkas täysikuu. Nousin istumaan ja totesin, että ikkunan takana on kaunis, melkein romanttinen näky: kaksi pulskaa tammaa syö pihanurmea leppoisasti ja kuu kumottaa niiden kyljistä.
Kehuin Karmaa kovasti hienosta ilmaisusta ja kehotin sitä käymään nukkumaan. Se ilahtui kovasti kehuista ja painoi päänsä poskeani vasten ja niin me nukahdimme uudelleen kuin pikkulapset. Kunhan kelloradio oli muutaman kerran hälyttänyt, hoitelin normaalit aamutoimet (koirat ulos, itselle vaatteet jne.) ja lähdin katsastamaan vahigot. Oli todella upea kuutamo.
Heppafrouvat olivat tyynesti ja lähes aitaa vahingoittamatta (tällä kertaa) tulleet pihalle. Ilmeisesti sähkö oli poikki jostain päin aitaa. Minulla alkoi palaveri vasta klo 10 Hesassa, joten ehdin mukavasti korjata aitaa. En tosin onnistunut aivan, koska katkoksia oli niin useita ja työsarja: paimenen irrotus - korjaus - paimenen kiinnitys - testaus kestää aika kauan, koska korjattavan paikan ja paimenen välimatka on jotain 150 m. Ehkä viitisen kertaa tepsuttelin ylämäkeen ja takaisin ja homma ei tullut kuntoon. Hikikin pukkasi niskaan ja aika loppui. Lopulta totesin mielessäni "tulipahan kuntoiltua" ja menin suihkun kautta töihin ja jätin aidan ilman sähköä.
Iltapäivällä pääsin kotiin jo aikaisin (tuli tuommoinen 5 tunnin työpäivä ainoastaan). Päivä oli upea: aurinko paistoi upeasti ja syksym ruska oli komeimmillaan. Nyt sain aitaan jonkinlaiset sähköt, yhdessä kohtaa jännite tipahtaa 3000 - 1000, mikä ei oikein tyydytä minua, mutta en ehtinyt enempiä, koska piti kiirehtää ratsastustunnille.
Peikkolapsi oli äärimmäisen mustasukkainen, koska otin tunnille Vissan, hänen hevosensa. *Ihme kyllä hän ymmärsi, ettei voi mennä tunnille kahdella hevosella, eikä hirveästi kiukutellut.* Luvassa oli pieniä esteitäkin (ehkä 15 cm) ja siksi vaihdoin hevosta. Félagista esteet ovat epäilyttäviä, Vissasta kivoja. Tunti oli tosi mukava. Tosin Vissa on aika bitch: villiinnytti naapurin nuoren Alvarin pukittelemaan hörisemällä sille seksikkäällä äänellä ja laukkaamalla kohti nuorta ruunapoikaa kesken asialliseksi tarkoitetun ravipätkän. Tyttönen, joka Alvarilla ratsasti, sai riemukkaan ilmalennon. Onneksi ei käynyt pahemmin. Itsetunto hänellä ehkä hiukan kolahti.
Lopputunti meni asiallisemmin. Minulla on ilmeisesti sittenkin vatsalihakset, koska ne väsyivät ravityöskentelystä ja ovat tätä kirjoittaessani kipeät. Riemukasta. Minna-ope oli taas niin ihana kuin aina, tunneista jää aina loistava olo. Ihan kuin osaisi muka ratsastaa... kannustava tyyppi. Toivottavasti ehtii tulla useamminkin tunteja pitämään.
Illalla vielä agilityharkkoihin. Marilyn osoitti taas loppumattoman positiivisuutensa ja rohkeutensa. Vaikka se sai toiselta pikkuterrieriltä kunnon puraisun korvaansa, se ei ollut juuri moksiskaan vaan teki agirataa ja puuhaili omiaan odotusajallakin. Luulisi, että korvaa olisi jotenkin edes särkenyt, kun siitä valui koko ajan hiukan verta, mutta pöh. Koira kiiti kuin viitapiru esteeltä toiselle. Huomiokin pysyi minussa koko ajan. Kiitos vaaleanpunaisen vinkupalloni. Miksiköhän niitä on nykyään vain yksi, lienen kadottanut toisen jonnekin? Hmmm.
---
Mutta nyt on sanottava itselleen: "Ryhdistäydy, nainen! Etsi itsellesi jotain säädyllistä päällepantavaa noiden rytkyjen sijaan ja suuntaa auton nokka tielle ja töihin!"
Arvatkaa, tekisikö mieleni alkaa kinata vastaan?
Kehuin Karmaa kovasti hienosta ilmaisusta ja kehotin sitä käymään nukkumaan. Se ilahtui kovasti kehuista ja painoi päänsä poskeani vasten ja niin me nukahdimme uudelleen kuin pikkulapset. Kunhan kelloradio oli muutaman kerran hälyttänyt, hoitelin normaalit aamutoimet (koirat ulos, itselle vaatteet jne.) ja lähdin katsastamaan vahigot. Oli todella upea kuutamo.
Heppafrouvat olivat tyynesti ja lähes aitaa vahingoittamatta (tällä kertaa) tulleet pihalle. Ilmeisesti sähkö oli poikki jostain päin aitaa. Minulla alkoi palaveri vasta klo 10 Hesassa, joten ehdin mukavasti korjata aitaa. En tosin onnistunut aivan, koska katkoksia oli niin useita ja työsarja: paimenen irrotus - korjaus - paimenen kiinnitys - testaus kestää aika kauan, koska korjattavan paikan ja paimenen välimatka on jotain 150 m. Ehkä viitisen kertaa tepsuttelin ylämäkeen ja takaisin ja homma ei tullut kuntoon. Hikikin pukkasi niskaan ja aika loppui. Lopulta totesin mielessäni "tulipahan kuntoiltua" ja menin suihkun kautta töihin ja jätin aidan ilman sähköä.
Iltapäivällä pääsin kotiin jo aikaisin (tuli tuommoinen 5 tunnin työpäivä ainoastaan). Päivä oli upea: aurinko paistoi upeasti ja syksym ruska oli komeimmillaan. Nyt sain aitaan jonkinlaiset sähköt, yhdessä kohtaa jännite tipahtaa 3000 - 1000, mikä ei oikein tyydytä minua, mutta en ehtinyt enempiä, koska piti kiirehtää ratsastustunnille.
Peikkolapsi oli äärimmäisen mustasukkainen, koska otin tunnille Vissan, hänen hevosensa. *Ihme kyllä hän ymmärsi, ettei voi mennä tunnille kahdella hevosella, eikä hirveästi kiukutellut.* Luvassa oli pieniä esteitäkin (ehkä 15 cm) ja siksi vaihdoin hevosta. Félagista esteet ovat epäilyttäviä, Vissasta kivoja. Tunti oli tosi mukava. Tosin Vissa on aika bitch: villiinnytti naapurin nuoren Alvarin pukittelemaan hörisemällä sille seksikkäällä äänellä ja laukkaamalla kohti nuorta ruunapoikaa kesken asialliseksi tarkoitetun ravipätkän. Tyttönen, joka Alvarilla ratsasti, sai riemukkaan ilmalennon. Onneksi ei käynyt pahemmin. Itsetunto hänellä ehkä hiukan kolahti.
Lopputunti meni asiallisemmin. Minulla on ilmeisesti sittenkin vatsalihakset, koska ne väsyivät ravityöskentelystä ja ovat tätä kirjoittaessani kipeät. Riemukasta. Minna-ope oli taas niin ihana kuin aina, tunneista jää aina loistava olo. Ihan kuin osaisi muka ratsastaa... kannustava tyyppi. Toivottavasti ehtii tulla useamminkin tunteja pitämään.
Illalla vielä agilityharkkoihin. Marilyn osoitti taas loppumattoman positiivisuutensa ja rohkeutensa. Vaikka se sai toiselta pikkuterrieriltä kunnon puraisun korvaansa, se ei ollut juuri moksiskaan vaan teki agirataa ja puuhaili omiaan odotusajallakin. Luulisi, että korvaa olisi jotenkin edes särkenyt, kun siitä valui koko ajan hiukan verta, mutta pöh. Koira kiiti kuin viitapiru esteeltä toiselle. Huomiokin pysyi minussa koko ajan. Kiitos vaaleanpunaisen vinkupalloni. Miksiköhän niitä on nykyään vain yksi, lienen kadottanut toisen jonnekin? Hmmm.
---
Mutta nyt on sanottava itselleen: "Ryhdistäydy, nainen! Etsi itsellesi jotain säädyllistä päällepantavaa noiden rytkyjen sijaan ja suuntaa auton nokka tielle ja töihin!"
Arvatkaa, tekisikö mieleni alkaa kinata vastaan?
sunnuntaina, lokakuuta 12, 2008
Puuhakas lauantai
Eilisestä jäi jotenkin hyvä mieli. Aamulla heräiltiin ihan rauhassa, katseltiin ensin tunnin MM-agilitykooste telkkarista. Mielestäni nelonen saa agilityn näyttämään oikealta urheilulta noissa tunnin palasissaan.
Pikkuhiljaa siitä sitten lähdettiin pikkupeikon kanssa kaupungille. Olisin halunnut lopultakin ostaa peikkolapselle uudet kengät, kun vanhat on hankittu ennen toissakesän Islannin matkaa ja aika lailla Karman tuunaamatkin. Se ei onnistunut, kun kenkäostoksia vihaava peikkolapsi pääsi ikäänkuin karkuun. Rypisti otsaa minulle ja sanoi, ettei käy nyt. Kun peikko rypistää otsaa, on parasta olla ihan kiltisti. Heh. Onneksi kuitenkin sain hankkia koiranruokaa ja ihmisruokaa. Perunat vaan unohtui. Niiden kanssa sitten meinasi tulla kiire, mutta se on liian pitkä tarina tässä kerrottavaksi.
Emme onnistuneet saamaan poikaa meille syömään, mutta kolmisteen - ukko, minä ja peikko - pisteltiin perunaamuusia ja lihapataa piiloon. Hyvää oli ja just ehdittiin sopivasti ennen peikkolapsen agitreenejä. Onneksi, koska muuten se olisi taas rypistänyt otsaa.
Minä lähdin ratsastamaan. Oli jotenkin mukavan oloinen, kostea ja lämmin syyspäivä. Otin Ísingin käsihevoseksi ja ratsastin itse Félagilla. Ísing kävi paikoin aika kuumana, mutta pysyi mukana hyvin. Félagi kun laukkaa, niin Ísing pistelee vierellä melko letkeää ravia. Se ei joudu edes menemään kovaa, kun toinen laukkaa jo ihan tosissaan. Meille kaikille kolmelle tuli mukavasti hiki. Olen miettinyt kunnonkohtusjuttuja, ehkä kuntoa voisi nostaa ratsastamallakin. Juokseminen kun ei iske minuun yhtään, ei ole koskaan oikein osunut kohdalle.
Peikkolapsi on muuttanut viikoksi takaisin kotiin. Muissa kouluissa puhutaan lomasta, mutta nämä ahkerat taiteilijat puhuvat omatoimiviikosta. Nytkin peikkolapsi on omatoimisesti jossain ja meille vanhuksille jäi hoideltavaksi tuo pitkänokkainen koiruus. Se on muuten aika söpö. Illalla jouduttiin ihan houkuttelemaan se pois apukeittiöstä, kun olisi halunnut nukkua nenä peikon kassissa koko ajan. Kassissa oli varmaan peikkohajua, koska se oli täynnä likapyykkiä. Karma on siis leimautunut hienosti.
Ratsastuslenkin jälkeen istahdin tietokoneen ääreen ja jotenkin tulin liittyneeksi Facebookiin. Siellä näytti olevan älyttömästi tuttuja. Vanhan ystävän kanssa sitten päätettiin iltaa (yötä?) chattaamalla kovasti toisillemme. Melkein kuin olisi tavattu taas. Ihanaa.
---
Nyt aamupalalle, ukko tuolla paistaa meille sapuskaa. Sitten menoksi suihkuun, markkinoille ja elokuviin. Taitaa tämäkin päivä hujahtaa vauhdilla.
---
Yleisön pyynnöstä sananen vielä Marilynin eilispäivästä. Sillä oli varmasti myös kivaa. Aamulla se kaiveli ulkona tunnin ja tuli sitten kotiin, kun agilityn MM-kooste alkoi. Iltapäivällä se juoksenteli oransseissa trikoissaan metsässä kolmisen tuntia. Kun ukko ajoi autoni navetan vinttiin (rengas oli rikki ja piti vaihtaa), se syöksyi paikalle ja istahti kuskin paikalle. Kun tulin hakemaan sen ja olisin antanut namia, se ei saanut syödyksi, vaan kaapi tassullaan hampaitaan. Kun avasin sen suun, niin hampaanvälit olivat täynnä sinne juuttuneita höyheniä. Kyllä namit maistuivat, kun kiskoin höyhenet pois. Ehkä se tulee toistekin kotiin, kun kohtaa vaikeuksia...
Pikkuhiljaa siitä sitten lähdettiin pikkupeikon kanssa kaupungille. Olisin halunnut lopultakin ostaa peikkolapselle uudet kengät, kun vanhat on hankittu ennen toissakesän Islannin matkaa ja aika lailla Karman tuunaamatkin. Se ei onnistunut, kun kenkäostoksia vihaava peikkolapsi pääsi ikäänkuin karkuun. Rypisti otsaa minulle ja sanoi, ettei käy nyt. Kun peikko rypistää otsaa, on parasta olla ihan kiltisti. Heh. Onneksi kuitenkin sain hankkia koiranruokaa ja ihmisruokaa. Perunat vaan unohtui. Niiden kanssa sitten meinasi tulla kiire, mutta se on liian pitkä tarina tässä kerrottavaksi.
Emme onnistuneet saamaan poikaa meille syömään, mutta kolmisteen - ukko, minä ja peikko - pisteltiin perunaamuusia ja lihapataa piiloon. Hyvää oli ja just ehdittiin sopivasti ennen peikkolapsen agitreenejä. Onneksi, koska muuten se olisi taas rypistänyt otsaa.
Minä lähdin ratsastamaan. Oli jotenkin mukavan oloinen, kostea ja lämmin syyspäivä. Otin Ísingin käsihevoseksi ja ratsastin itse Félagilla. Ísing kävi paikoin aika kuumana, mutta pysyi mukana hyvin. Félagi kun laukkaa, niin Ísing pistelee vierellä melko letkeää ravia. Se ei joudu edes menemään kovaa, kun toinen laukkaa jo ihan tosissaan. Meille kaikille kolmelle tuli mukavasti hiki. Olen miettinyt kunnonkohtusjuttuja, ehkä kuntoa voisi nostaa ratsastamallakin. Juokseminen kun ei iske minuun yhtään, ei ole koskaan oikein osunut kohdalle.
Peikkolapsi on muuttanut viikoksi takaisin kotiin. Muissa kouluissa puhutaan lomasta, mutta nämä ahkerat taiteilijat puhuvat omatoimiviikosta. Nytkin peikkolapsi on omatoimisesti jossain ja meille vanhuksille jäi hoideltavaksi tuo pitkänokkainen koiruus. Se on muuten aika söpö. Illalla jouduttiin ihan houkuttelemaan se pois apukeittiöstä, kun olisi halunnut nukkua nenä peikon kassissa koko ajan. Kassissa oli varmaan peikkohajua, koska se oli täynnä likapyykkiä. Karma on siis leimautunut hienosti.
Ratsastuslenkin jälkeen istahdin tietokoneen ääreen ja jotenkin tulin liittyneeksi Facebookiin. Siellä näytti olevan älyttömästi tuttuja. Vanhan ystävän kanssa sitten päätettiin iltaa (yötä?) chattaamalla kovasti toisillemme. Melkein kuin olisi tavattu taas. Ihanaa.
---
Nyt aamupalalle, ukko tuolla paistaa meille sapuskaa. Sitten menoksi suihkuun, markkinoille ja elokuviin. Taitaa tämäkin päivä hujahtaa vauhdilla.
---
Yleisön pyynnöstä sananen vielä Marilynin eilispäivästä. Sillä oli varmasti myös kivaa. Aamulla se kaiveli ulkona tunnin ja tuli sitten kotiin, kun agilityn MM-kooste alkoi. Iltapäivällä se juoksenteli oransseissa trikoissaan metsässä kolmisen tuntia. Kun ukko ajoi autoni navetan vinttiin (rengas oli rikki ja piti vaihtaa), se syöksyi paikalle ja istahti kuskin paikalle. Kun tulin hakemaan sen ja olisin antanut namia, se ei saanut syödyksi, vaan kaapi tassullaan hampaitaan. Kun avasin sen suun, niin hampaanvälit olivat täynnä sinne juuttuneita höyheniä. Kyllä namit maistuivat, kun kiskoin höyhenet pois. Ehkä se tulee toistekin kotiin, kun kohtaa vaikeuksia...
maanantaina, lokakuuta 06, 2008
Ensimmäinen syysmyrsky
Viime yönä oli ensimmäinen syysmyrsky näillä seuduilla. Hevoset pelkäsivät selvästi illalla tuulenpuuskia ja sinkoilivat kuin tuulen vieminä edestakaisin. Annoin niille illalla pihattoon kuivaheinää ja pienensin sinkoilualueen vain sillan tienpuoleiseen osioon, jotteivät pimeässä metsässä painelisi aidoista läpi, vaan pysyisivät yhdessä lämpimässä ja kuivassa pihatossa.
Romeo oli kovin rauhaisa ja hörisevä, kun kävin sitä katsomassa ja ruokkimassa tuulen jo noustua koviin lukemiin. Romeon oviaukko oli suojan puolella, joten sisälle "yksiöön" ei tuuli edes juuri kuulunut. Teki melkein mieli jäädä sen kanssa sinne, niin lämpöinen ja mukava oli tunnelma.
Tänä aamuna tuuli jo jo hieman laantunut ja kaikki näytti olevan ok, kun puoli seitsemän aikoihin kävin ruokkimassa Romeon ja päästämässä hevoset metsän puolelle.
Viikonloppu oli muuten todella mukava. Ratsastin neljästi: Félagilla 3 kertaa ja sunnuntaina vielä Vissallakin. Pikkupeikko oli antamassa ohjeita Ísingin selästä. Jälkeenpäin nurisin, että pitäisi joskus kehuakin, että tietäisin, milloin menee hyvin. Ei kuulemma ollut kehumista. Heh. Pikkupeikon pitää välttää opeksi ryhtymistä - ainakin omille sukulaisille.
Löysimme myös Ísingille kouluttajan - ilmeisesti tammikuussa typykkä pääsee tölttitreeniin. Otus kuulemma vaikuttaa vahvasti nelikäyntiseltä. Minne kummaan se lapsena hallittu passi muuten on kadonnut? Toivoisin sen löytyvän. Tamma on kuulemma mukavan kompakti pikkupaketti. Yllättävää, ettei sen rakennetta juurikaan näkynyt läskien alta. Meidän kuumailmapallo, läski - ilmaa se vaan on, uskokaa pois!
---
Mutta nyt pitää lähteä työmaalle. Oma työläppärini sanoi sopimuksensa irti lauantaina ja sanoo vain "krunk-krunk", kun pitäisi hommiin ryhtyä. Ollapa itselläkin yhtä helppoa! (Pitäkää muuten peukkuja, ettei kovalevy ole hajonnut - luulisin, että varmistukset on melkoisen vanhat.)
Romeo oli kovin rauhaisa ja hörisevä, kun kävin sitä katsomassa ja ruokkimassa tuulen jo noustua koviin lukemiin. Romeon oviaukko oli suojan puolella, joten sisälle "yksiöön" ei tuuli edes juuri kuulunut. Teki melkein mieli jäädä sen kanssa sinne, niin lämpöinen ja mukava oli tunnelma.
Tänä aamuna tuuli jo jo hieman laantunut ja kaikki näytti olevan ok, kun puoli seitsemän aikoihin kävin ruokkimassa Romeon ja päästämässä hevoset metsän puolelle.
Viikonloppu oli muuten todella mukava. Ratsastin neljästi: Félagilla 3 kertaa ja sunnuntaina vielä Vissallakin. Pikkupeikko oli antamassa ohjeita Ísingin selästä. Jälkeenpäin nurisin, että pitäisi joskus kehuakin, että tietäisin, milloin menee hyvin. Ei kuulemma ollut kehumista. Heh. Pikkupeikon pitää välttää opeksi ryhtymistä - ainakin omille sukulaisille.
Löysimme myös Ísingille kouluttajan - ilmeisesti tammikuussa typykkä pääsee tölttitreeniin. Otus kuulemma vaikuttaa vahvasti nelikäyntiseltä. Minne kummaan se lapsena hallittu passi muuten on kadonnut? Toivoisin sen löytyvän. Tamma on kuulemma mukavan kompakti pikkupaketti. Yllättävää, ettei sen rakennetta juurikaan näkynyt läskien alta. Meidän kuumailmapallo, läski - ilmaa se vaan on, uskokaa pois!
---
Mutta nyt pitää lähteä työmaalle. Oma työläppärini sanoi sopimuksensa irti lauantaina ja sanoo vain "krunk-krunk", kun pitäisi hommiin ryhtyä. Ollapa itselläkin yhtä helppoa! (Pitäkää muuten peukkuja, ettei kovalevy ole hajonnut - luulisin, että varmistukset on melkoisen vanhat.)
perjantaina, lokakuuta 03, 2008
Ain' laulain työtäs tee...
Olen viime aikoina usein miettinyt motivointia. Tietenkin eläinten kanssa ja niitä koulutettaessa se on yksi tärkeimmistä asioista, jos ei tärkein. Tärkeää motivointi on myös ihmisten kanssa. Oppimisen suuria esteitä on se, ettei halua oppia eli ei ole motivoitunut oppimaan. Onhan toki muitakin suuria esteitä oppimiselle: ei kykene (taidot tai ominaisuudet eivät salli), pelkää liikaa (ei pysty keskittymään muuhun), ei ehdi (sekään ei ole aina tekosyy) ja mitä näitä nyt onkaan.
Viime aikoina en kuitenkaan ole ajatellut niin paljon eläimiä ja niiden käyttäytymistä, vaan ihmisiä. Töissä, kotona ja järjestötoiminnassa näkee ja kokee kaikenlaista. Ihmisten aktivointi käy usein helpommin, jos pyytää kauniisti ja kehuu, kun hommaa tehdään ja se saadaan valmiiksi. Kun hommat tehdään iloisella mielellä, lauleskellen, ne tulevat yhtä hyvin valmiiksi kuin otsa rypyssäkin. Laulaen jää vain parempi mieli hommasta ja haluaa tehdä toistekin.
Näyttää monasti siltä, että jotkut ihmiset eivät edes ymmärrä sitä, että komentelu ja ilkeät puheet eivät hirveästi innosta ihmisiä tekemään mitään. Sellainen ei innosta edes niitä, jotka ovat luvanneet ja sitoutuneet hommaan. Voihan olla, että nämä ihmiset kuvittelevat, että ovat jämäköitä, vaikka he ovatkin toisten silmissä vain ilkeitä.
Minun silmiini sellaiset ihmiset, jotka omassa toiminnassaan etsivät vain hyvää koston paikkaa, ovat kovin pieniä. Onneksi sellaisiin ei törmää usein... Itsekin olen oppinut välttelemään moisia aika taitavasti. Ikävä kyllä aina ei pysty.
---
Marilyn on muuten hiukan kehittynyt. Tällä viikolla teimme yhteisen retken metsään, minä ratsain ja Marilyn juosten. Se oli mukanani koko ajan ja häipyi omille metsäretkilleen vasta, kun tulin tallille. Eilen se juoksenteli talomme takana olevassa metsässä muutaman tunnin ja tuli ihan itse sisälle. Mukavaa on, että se vaikuttaa onnelliselta ja tulee luokseni iloisena - tai ainakin melkein aina tulee. Se ei ole edelleenkään mikään helppo tyttö.
Tammatkin ovat alkaneet juoksennella metsissä, parina yönä ne ovat olleet riekkumassa jossain. Nekin tulevat aamuisin iloisena luokseni, kun menen ruokkimaan Romeon. Félagi-raukka itkeskelee (siis hirnuu surkeasti) yksin aitauksessa, kun se ei uskalla mennä sähkölangasta läpi, kuten toiset... Kun mittaan sähköjä aidoista, mittari näyttää lähes täysiä virtoja. Eri kiva tommoinen aiturihevonen - onneksi se ei ole kaupan. Olen siis varma, että Ísing näyttää mallia ja mamma tulee perässä.
---
Mutta nyt töihin, olen aikaisin liikkeellä, koska tänään pitäisi ehtiä asiakkaiden kanssa touhuamaan Helsinkiin jo klo 8:ksi. Missähän mun edustusvaatteet taas onkaan?
---
AAMUN AJATUS
Odota paljon ihmiseltä, joka tekee aina parhaansa välittämättä lainkaan siitä saako hän ponnisteluistaan ylimääräisen palkkion vai ei.
-Positiivarit, aamun ajatus 16.11.2005
Viime aikoina en kuitenkaan ole ajatellut niin paljon eläimiä ja niiden käyttäytymistä, vaan ihmisiä. Töissä, kotona ja järjestötoiminnassa näkee ja kokee kaikenlaista. Ihmisten aktivointi käy usein helpommin, jos pyytää kauniisti ja kehuu, kun hommaa tehdään ja se saadaan valmiiksi. Kun hommat tehdään iloisella mielellä, lauleskellen, ne tulevat yhtä hyvin valmiiksi kuin otsa rypyssäkin. Laulaen jää vain parempi mieli hommasta ja haluaa tehdä toistekin.
Näyttää monasti siltä, että jotkut ihmiset eivät edes ymmärrä sitä, että komentelu ja ilkeät puheet eivät hirveästi innosta ihmisiä tekemään mitään. Sellainen ei innosta edes niitä, jotka ovat luvanneet ja sitoutuneet hommaan. Voihan olla, että nämä ihmiset kuvittelevat, että ovat jämäköitä, vaikka he ovatkin toisten silmissä vain ilkeitä.
Minun silmiini sellaiset ihmiset, jotka omassa toiminnassaan etsivät vain hyvää koston paikkaa, ovat kovin pieniä. Onneksi sellaisiin ei törmää usein... Itsekin olen oppinut välttelemään moisia aika taitavasti. Ikävä kyllä aina ei pysty.
---
Marilyn on muuten hiukan kehittynyt. Tällä viikolla teimme yhteisen retken metsään, minä ratsain ja Marilyn juosten. Se oli mukanani koko ajan ja häipyi omille metsäretkilleen vasta, kun tulin tallille. Eilen se juoksenteli talomme takana olevassa metsässä muutaman tunnin ja tuli ihan itse sisälle. Mukavaa on, että se vaikuttaa onnelliselta ja tulee luokseni iloisena - tai ainakin melkein aina tulee. Se ei ole edelleenkään mikään helppo tyttö.
Tammatkin ovat alkaneet juoksennella metsissä, parina yönä ne ovat olleet riekkumassa jossain. Nekin tulevat aamuisin iloisena luokseni, kun menen ruokkimaan Romeon. Félagi-raukka itkeskelee (siis hirnuu surkeasti) yksin aitauksessa, kun se ei uskalla mennä sähkölangasta läpi, kuten toiset... Kun mittaan sähköjä aidoista, mittari näyttää lähes täysiä virtoja. Eri kiva tommoinen aiturihevonen - onneksi se ei ole kaupan. Olen siis varma, että Ísing näyttää mallia ja mamma tulee perässä.
---
Mutta nyt töihin, olen aikaisin liikkeellä, koska tänään pitäisi ehtiä asiakkaiden kanssa touhuamaan Helsinkiin jo klo 8:ksi. Missähän mun edustusvaatteet taas onkaan?
---
AAMUN AJATUS
Odota paljon ihmiseltä, joka tekee aina parhaansa välittämättä lainkaan siitä saako hän ponnisteluistaan ylimääräisen palkkion vai ei.
-Positiivarit, aamun ajatus 16.11.2005
keskiviikkona, lokakuuta 01, 2008
Syysmuistoja
Joskus aina palaan lukemaan tämän blogini tekstejä aiemmilta vuosilta samoihin aikoihin. Tänä aamuna taas kertailin syksyn viestejäni ja mietin, kuinka kovasti oikeastaan nautin omasta elämästäni.
Omat blogitekstini ovat eittämättä valikoituneet niin, että en halua kirjoittaa riidoista ja huonoista hetkistä - ainakaan ilman jonkinlaista huumorinpilkettä. Huumorihan usein löytyy hieman jälkijunassa, mutta löytyy kuitenkin useimmiten.
Kaikille asioille ei kyllä voi eikä saa nauraa - onhan elämässä hetkiä, jolloin nauru ei ole oikea vaihtoehto, ei edes jälkeenpäin. Silloin, kun joku läheinen ihminen on kuollut, ei ole naurun paikka. Naurun ja onnen paikka kuoleman jälkeen löytynee siinä, että kaivelee päällimäisiksi muistoiksi niitä hyviä asioita, joita kyseisen ihmisen kanssa on kokenut.
Huomaan, että syksy tuo usein mieleeni kuoleman. Se johtunee kahdesta asiasta: äitini kuoli lokakuussa ja kesän luonto tekee omaa kaunista kuolemaansa ruskan muodossa. On ihanaa, että tänä vuonna on taas kaunis ruska. Ruska saa minut ajattelemaan myös viime vuotta ja päivää Vaijan (appiukkoni) kuoleman jälkeen, jolloin kuljimme pihalla itkeä tyrskimässä aika ajoin ja samalla ihailimme kuulasta ja kaunista syyspäivää. On vaikea uskoa, että siitä on jo vuosi. Haikeaa.
En edes uskalla ajatella syksyisenä ilmiönä vuoden takaista kouluampumista ja tätä Kauhajokea tänä vuonna... Luin muuten eilen jostain lehdestä mielipiteen, jossa ehdotettiin, että näiden tekijöiden nimiä ei saisi enää julkaista. Näin tekijän oma "hetki valokeilassa" jäisi saamatta ja tekijän salaiset ihailijat eivät mahdollisesti kopioisi tekoa uudelleen. Ehkä tuosta voisi tehdä lain?
---
Mutta nyt minun on repäistävä itseni liikkeelle. Palaverientäyteinen päivä on edessäni, joten on mentävä.
---
Älä valitse viikon tavoitteeksi sitä, jonka tiedät saavuttavasi, valitse se joka innostaa sinua kaikkein eniten. -Positiivarit
Omat blogitekstini ovat eittämättä valikoituneet niin, että en halua kirjoittaa riidoista ja huonoista hetkistä - ainakaan ilman jonkinlaista huumorinpilkettä. Huumorihan usein löytyy hieman jälkijunassa, mutta löytyy kuitenkin useimmiten.
Kaikille asioille ei kyllä voi eikä saa nauraa - onhan elämässä hetkiä, jolloin nauru ei ole oikea vaihtoehto, ei edes jälkeenpäin. Silloin, kun joku läheinen ihminen on kuollut, ei ole naurun paikka. Naurun ja onnen paikka kuoleman jälkeen löytynee siinä, että kaivelee päällimäisiksi muistoiksi niitä hyviä asioita, joita kyseisen ihmisen kanssa on kokenut.
Huomaan, että syksy tuo usein mieleeni kuoleman. Se johtunee kahdesta asiasta: äitini kuoli lokakuussa ja kesän luonto tekee omaa kaunista kuolemaansa ruskan muodossa. On ihanaa, että tänä vuonna on taas kaunis ruska. Ruska saa minut ajattelemaan myös viime vuotta ja päivää Vaijan (appiukkoni) kuoleman jälkeen, jolloin kuljimme pihalla itkeä tyrskimässä aika ajoin ja samalla ihailimme kuulasta ja kaunista syyspäivää. On vaikea uskoa, että siitä on jo vuosi. Haikeaa.
En edes uskalla ajatella syksyisenä ilmiönä vuoden takaista kouluampumista ja tätä Kauhajokea tänä vuonna... Luin muuten eilen jostain lehdestä mielipiteen, jossa ehdotettiin, että näiden tekijöiden nimiä ei saisi enää julkaista. Näin tekijän oma "hetki valokeilassa" jäisi saamatta ja tekijän salaiset ihailijat eivät mahdollisesti kopioisi tekoa uudelleen. Ehkä tuosta voisi tehdä lain?
---
Mutta nyt minun on repäistävä itseni liikkeelle. Palaverientäyteinen päivä on edessäni, joten on mentävä.
---
Älä valitse viikon tavoitteeksi sitä, jonka tiedät saavuttavasi, valitse se joka innostaa sinua kaikkein eniten. -Positiivarit
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)