lauantaina, lokakuuta 24, 2009

Yöperhosten aikaa

Olen muutamana iltana ollut autolla liikkeellä pimeän aikaan ja erehtynyt luulemaan, että sataa lunta. Syynä on ollut lukuisien lentävien yöperhosten joukko.

En muista minään syksynä niitä olleen niin valtavasti. Tänä aamuna niitä tungeksi kuistimme ulkolamppujen ääressä ja etukuistin ikkunalla. Yritin ikuistaa tämän kiehtovan näyn, mutta jotenkin valokuva latistaa koko jutun.

sunnuntaina, lokakuuta 18, 2009

Marilyn luonnetestissä

Olipa ratkiriemukasta olla Marilynin kanssa luonnetestissä, myös katsojien mielestä. Tyyppi ei kyllä vähästä hätkähdä.

Kun kelkkaukkoa vedettiin meitä kohti, niin otus tutki innokkaana lehtikasaa, kaivelikin sitä vähän ja katseli vain sivusilmällä koko juttua.

Kun kimppuumme yritettiin hyökätä raivokkaasti huutaen, Marilyn yritti päästä pusimaan hyökkääjää.

Kun tynnyri, jossa oli kiviä sisällä päristettiin meidän vierestä alas mäkeä, Marilyn meni tutkimaan tynnyristä singahtaneita kiviä.

Kun polun vierestä singahti haalari pystyyn, se ei taaskaan paljon hätkähtänyt ja palatessamme paikalle, se käveli haalarin yli aika muina miehinä ja nuuskuttaen siitä mahdollisesti löytyviä tuoksuja.

Pimeässä huoneessa se ei yhtään hätkähtänyt sen viereen heiteltyjä kolisevia ämpäreitä - kunhan jatkoi nurkkien tutkimista ruuan tai jyrsijoiden toivossa.

Laukausten kajahdettua se katseli tarkkana puihin, josko sieltä tipahtaisi lintu syliin ja haukahtelikin vähän. Tulos +156.

Testaajat kuulemma epäilivät, että on aika haastellinen otus koulutettavksi.

Koko stoori kuvineen löytyy kenneltyttö Kaisan blogista. Homma on myös videona, mutta se purkamiseksi täällä näkyvään muotoon tarvitsisin hiukan apua. Vapaaehtoisia?

lauantaina, lokakuuta 17, 2009

Päivät kiitää

Tuntuu välillä, että päivät menevät aivan hirveällä vauhdilla, mutta jotenkin en itse ehdi mukaan menoon ollenkaan. Aamut ovat pimeitä ja nyt sen taas havaitsee, koska viime sunnuntaina aloitimme taas hevosten säilöheinäruokinnan. Sunnuntaihin asti ne söivät vain tuoretta heinää maasta.
Tosin kun avasin ensimmäisen säilöpaalin, olivat linnut kerinneet ensin ja paalin päällä kasvoi mielenkiintoinen homekasvusto (kuvassa). Seuraava paali olikin sitten aivan priimaa ja ilolla hepot sen ottivat ruokavalioonsa.


Nyt on siis taas joka aamu, kerran päivällä ja kerran illalla rutiineissa hevosten ruokkiminen. Omalla tavallaan se on mukavaa, etenkin aamuisin jään hetkeksi aina kuuntelemaan rouskutusta, kun hevoset syövät. Se on varmasti maailman rauhoittavin ääni. Päivä alkaa jotenkin leppoisasti, kun sitä seisahtuu kuuntelemaan ennenkuin kiiruhtaa taas päivän touhuihin.

Sitä tulee enemmän vietettyä aikaa sisällä, kun työpäivän jälkeen on pimeää ja päivät tuntuvat lyhyemmiltä. Jotenkin olen myös väsyneempi, kun pimeys laskeutuu niin aikaisin.

Joka syksy hankin jonkin uuden yrttikasvatushärpäkkeen keittiön pöydälle ikäänkuin kesän jatkeeksi. Ukkokultaa moinen aina huvittaa, koska yleensä lopputulos ei ole kovin kaunis, vaan aina jotain kitukasvuisia yrttejä tai sitten liian pitkäksi venähtäneitä rumia roikkuvia juttuja. Tänä vuonna vuorossa olivat tarjoustiskiltä tuollaset korkeat neliönmuotoiset purkit ja siemenet ovat hieman jo itäneetkin.


Mikäköhän siinäkin on, että on mukava seurata, kun jokin kasvaa?

lauantaina, lokakuuta 10, 2009

Ylellistä

Kerrassaan UPEA aamu! Pikkupakkasen jälkeen aurinko paistaa täydeltä terältä ja ilma lämpenee kovaa vauhtia. En ole vielä ulos ehtinyt, mutta näyttää siltä, että on myös aivan tyyntä.

Toistaiseksi voi vielä hetken nauttia siitä ylellisyydestä, että viikonloppuisin aamulla voi nukkua pitkään, mennä suihkuun ja vasta sitten lähteä ulos, koska hevoset elelevät edelleen laidunruoholla. Mikäli ukkokulta saa tänä viikonloppuna kasattua ruokintatason heposille, aloitan nyt kuivaheinän syötön, koska kovat sateet ovat pehmentäneet laitumet niin, että kengälliset kaviot tekevät pahaa jälkeä laitumelle.

Viherpellettisäkkikin pitää käydä tänään ostamassa, jotta sen voi lisätä Romeon ruokavalioon. Olen todella tyytyväinen Romeon syksykuntoon, se on jo kasvattanut itselleen paksun talvikarvan ja saanut melkoisen paljon lihaa luiden päälle. Toivon kovasti sen jaksavan vielä yhden talven. Aamuissani parasta on Romeon innokas hörina, kun menen sitä ruokkimaan.

Muutkin hevosemme, etenkin Félagi, ovat kovia hörisemään ja juttelemaan. Kun olen ollut viikonlopun poissa, ne höpöttävät matalalla hörinällä tervetulotoivotuksensa, kun kävelen polkua alas hakemaan lehteä, vaikka ei olisi edes ruoka-aika. Monet tuntemani hevoset eivät juttele niin kovasti. Ehkä se vaan on niin, että talossa talon tavalla.

Jahas, ehkäpä sitä voisi etsiä vaatteita päälleen, käväistä kaupungilla ja sitten siirtyä vaikkapa hevosen selkään. Sekin tuntuu tänään ylellisyydeltä, koska kiireiden ja kipeän jalkani vuoksi en ole pitkään aikaan moiseen pystynyt.

keskiviikkona, lokakuuta 07, 2009

Ei valoa

Tarkennuksena otsikkoon - ei luuvaloa eli kihtiä. Onneksi! Netistä lukemani perusteella tämä elintasovaiva ei olisi mitenkään tervetullut. Valoa ei paljon ole luonnossakaan, ulkona raivoaa syksyinen sade ja on aika pimeää.

Minulla on menossa viimeinen sairaslomapäivä, huomenna pitäisi päästä töihin. Jalka ei kyllä ole kunnossa, edelleen onnahtelen paikasta toiseen, mutta on se toki parempi kuin lauantaisen kisaurakan jälkeen, koska olen levännyt ja pitänyt koipea ylhäällä.

Eipä kuulu muuta uutta. Täällä neljän seinän sisällä ei paljon tapahdu.

tiistaina, lokakuuta 06, 2009

Tyhmästä päästä kärsii vasen jalka

Kuten aiemmin kerroin, olin torstaina agilityharkoissa ja jalka tuli kipeäksi. Kävin perjantaina ostamassa siihen tukisiteen, jotta voisin osallistua agilitykisoihin lauantaina. Olin ilmoittanut Marilynin 3 kilpailuun Riihimäelle, jossa olimme tammikuussa aloittamassa kisauraa kahden hyllyn verran.

Jalka oli niin kipeä, että olisi ehkä kannattanut jättää starttaamatta, mutta koska olin taas lopultakin saanut kisarimakauhun selätettyä, en malttanut olla menemättä. Ekalle radalle Marilyn karkasi, kävi moikkaamassa tuomaria ja lähti sitten mukaani melko mallikkaasti. Onnistuimme kuitenkin haalimaan radalta 3 kieltoa, joten tulos oli hylätty. Se ei kuitenkaan harmittanut, koska otus tosiaan teki rataa kanssani paikoitellen varsin hyvin.

Jalka kylläkin oli pahuksen harmissaan ja nostinkin se penkille tunnin tauon ajaksi. Tokalle radalle Marilyn karkasi taas ja onnistuimme totutusti taas keräämään kolme kieltoa, joten lopputulos oli hylätty. Jalka oli vielä kipeämpi ja nostin sen taas penkille, jotta se ei turpoaisi aivan muodottomaksi.

Kolmas startti: tällä kertaa pikkukoiruuden mielenkiinto agilityyn vaikutti jokseenkin herpaantuneelta, kun se lähtölinjalla haukotteli ja katseli samalla sillä silmällä ympärilleen selvästi etsien jotain viihdykettä. Nyt se ei siis karannut lähdöstä, mutta kun olisi pitänyt kääntyä 90 asteen kulma kolmannelle esteelle, tyyppi menikin nenä maassa suoraan eteenpäin. Sain se kuitenkin runsaasti kehumalla ja innostamalla jatkamaan ja intokin löytyi uudelleen. Oma liikkuminen oli vain jo aika vaivalloista ja radan puolivälin paikkeilla otus töräytti itsensä väärään päähän putkea. Näin oli päivän kolmas hylly saavutettu. Onnuin maaliin, koska enää ei ollut taistelumieltä jäljellä juoksemiseen.

Positiivista on se, että kenneltytöksi mukaan houkuteltu Kaisa ei kertaakaan joutunut maalissa ottamaan koppia, vaan sain eläimen ihan itse kiinni. Toinen hyvä juttu oli kisapaikan maittavat tarjoamiset: aamupalaksi kahvia ja pizzaa ja ennen kotiinlähtöä muurinpohjaletut hillolla, namm.

Sunnuntai menikin sitten melkein levossa, kävin kyllä vetämässä yhdet agilitytreenit illalla, mutta siellä ei onneksi juurikaan tarvinnut liikkua. Meillä oli muuten varsinaiset invatreenit, koska yksi treenaajista oli paikalla polvikierukka hajonneena ja ohjasi koiraansa onnahdellen. Meikäläinen onnahdellen ohjasi sitten ohjaajaa. Para-agilityä parhaimmillaan.

Eilen tie veikin sitten lääkäritädin luokse. Kolme päivää sairaslomaa, tulehduskipulääkkeet ja verikokeet. Suurimpana epäilynä lääkäri piti vaivaan kihtiä. Hitsinpitsi, pitää jättää pihvit ja punaviinit vähemmälle. Voivoi, miten sitä kestää...

perjantaina, lokakuuta 02, 2009

Lokakuu toi pakkasaamut

Kuukausi vaihtui lokakuuksi eilen ja ilokseni se toi samalla pikkupakkaset öihin ja aamuihin. Joku varmaan ihmettelee, mitä ihanaa siinä on ja selitys on siinä, että oikea talvi saisi tulla nopeammin ilman tyhmää vesisadetta ja loska-aikaa.

Erityisen kiehtovia ovat sumuiset aamut. Kun maa on kylmänkosteaa ja ilma lämpenee, nousee todella paksu sumu, joka kietoo kaiken pehmeään vaippaan. Kun kulkee sumun läpi, iho saa ihanan pisaramaisen raikastuksen.

Syksy on aina hyvien päätösten aikaa ja olenkin jo jonkin aikaa yrittänyt saada itseäni kevenemään, tosin ilman lopputuloksia. Aina on jokin hyvä syy syödä jotain hyvää... Ehkä se tästä huonon omatunnon myötä alkaa kohenemaan.

Toinen hyvä päätös on aloittaa kunnolla tavoitteellinen agilityharrastus. Eilen olin pitkästä aikaa treeneissä ja Marilyn oli asiasta todella innoissaan. Pari korttelia ennen hallia en enää kuullut autoradiota, kun tyyppi ulvoi innoissaan. Marilyn olikin todella mukava, etenkin ekalla radalla se painalsi menemeään hirmuisella vauhdilla ja tiukoin käännöksin. Ilahduttavaa on se, että se toimii jokseenkin käskyjeni mukaan. Harmillista taas on se, että käskytys on mitä on...

No, joka tapauksessa jokin aivotoiminnan häiriö sai minut ilmoittamaan meidät huomiseksi kolmeen kisaan Riihimäelle. Ensimmäisella radalla se on luultavasti aivan sekaisin riemusta, koska on päässyt uuteen paikkaan ja siellä on ihan uusia rimannostajia moikattavaksi ja pussattavaksi. Toka rata saattaa mennä melko hyvin ja kolmannella sen keskittymiskyky on jo herpaantunut, joten se tekee ihan mitä se lystää... Tai sitten ei. Yritän keskittyä ajattelemaan positiivisesti ja miettiä, miksi kaikki menisi todella hyvin.

Yksi ongelma minulla on: nilkka kipeytyy pahasti juoksemisesta. Päätin jäädä täksi päiväksi etätöihin, koska joudun nilkuttamaan kipeän nilkan vuoksi. Pitää pitää peukkuja, että huomenna on tuo kipu poissa. Lääkäriinhan ei pikkuvaivoissa voi mennä...