Kateus iski

Herään aamulla aina kello kuuden uutisiin radiosta. Tänä aamuna siellä kerrottiin, että joku venäläinen nainen on ollut ensimmäisenä naisena turistina avaruudessa. Yhdeksän päivän turistimatka maksoi arvioiden mukaan 16 Meur. (latojan huom: iranilaissyntyinen nainen, mikä selittää sen, mistä rahatkin on tulleet)

Olen aina ajatellut olevani rikas. Silloinkin, kun oli tosi vähän rahaa opettelin haluamaan vain sen, minkä kykenin omin voimin saavuttamaan. Niin sitä sai aina, mitä halusikin. :)

Mutta yhdeksän päivää avaruudessa.... Mistä ihmeestä sitä saisi 16 miljoonaa euroa.

..........................

Okei - palataan ruotuun. Herätän lapsen, lähden töihin ja nautin ruskan väreistä aamun valossa Tarvontien laidalla. Oletteko muut huomanneet, miten ihania syksyiset aamut voivat olla?

Koomantainaama

Siis maanantaikooma. :)

En tosiaankaan ole parhaassa vedossa maanantaisin. En ainakaan eilen ollut, kun sunnuntaina tuli laiskottelun lisäksi kärrättyä poikani kanssa yksi iso koivu katon alle kuivamaan. Anoppilasta oli sellainen kaatunut tuulessa, ukko oli sen pätkinyt pölleiksi ja me sitten kuskasimme ne odottamaan haloiksi tekoa. Minun osakseni tuli nostaa pöllit kottikärryyn ja kärrätä niitä lyhyt matka navetan vintillä vähän sivumpaan. Jösses, että jotkut niistä pölleistä olivat painavia! Nyt -tiistaiaamuna - hauikset huutelevat hallelujaa, mutta kaiken kaikkiaan hommasta jäi kroppaan hyvä olo. Hiki virtasi ja endorfiinejä erittyi, kun niitä pöllejä paiskoi. Sikäli hyvää puuhaa, ettei tarvitse muualle mahdollisia aggressioita purkaa.

Maanantai-iltaisin klo 20:15 on meillä agilitytreenit. Vaikka veto on mekoisen poissa maanantaisin, sinne on pakko mennä. Siksi, että se on niin mukavaa. Marilyn nauttii tosi paljon esteiden suorittamisesta ja just nyt on vaihteeksi sellainen olo, että pikkukoira tekee yhteistyötä mielellään. Kehitystäkin näyttää tapahtuneen ja sisähallissa pieni karkailukaan ei ole ongelma. Marilynilla on hauska tapa palkita itsensä radan lopuksi. Kun sille heittää vinkulelun, lelun kanssa on pakko mennä putkeen sisälle ja vinguttaa sitä aivan hurjana. Nykyisin se jopa tulee sieltä pyydettäessä ulos. Viime talvena piti putki aina lyhentää niin lyhyeksi, että otuksen sai sieltä kaivetuksi pihalle puoliväkisin.

On myöskin mukava seurata tyttären ja naapurin malinois Bondin edistymistä. He ovat tämän syyskauden kanssamme samassa ryhmässä. Ainakaan vuoteen ei ollakaan treenattu tyttären kanssa yhdessä. On kiva nähdä, kuinka hänen oma ohjaamisensa ja radanlukutaitonsa on kasvanut. Uskoisin, että tyttärellä voisi olla kunnon agilitymenestys edessään, mikäli hän saisi ohjattavakseen lahjakkaita koiria. Ikävää, että meidän perhe-elämä ei kestä lisäkoiran hankkimista. Toisaalta tytär on vasta 17-vuotias ja kerkiää kyllä hankkia itselleen ihan omia koiria siinä vaiheessa, kun hänellä on "jalat oman pöydän alla".

Mutta - hohhoijaa - nyt pitää kyllä ottaa omat jalat pois pöydän alta, herättää tytär ja hankkiutua töihin, ennen kuin on liian myöhäistä.

Hevostelua

Kulunut viikko on taas sujunut töiden merkeissä melko tehokkaasti. Jonkin verran tuli myös kierrettyä kirpputoreja - itse en niistä pahemmin piittaa, mutta tytär tykkää tonkia vanhoja tavaroita. Hän nauraa minulle, kun nyrpistelen nokkaani siellä. En vain ole oppinut pitämään kirpputorien hajusta, sille ei mahda mitään.

Lauantai-aamuna aikaa meni - ei niin kovin hohdokkaasti - hevosten peppuja pestessä. Sekä Romeo, että Vissa olivat ripuloineet jonkin verran - ehkä porkkanoiden tai uuden laidunruohon vuoksi - ja vietin puolisen tuntia siinä puuhassa. Sinänsä kivaa, koska hevosten kanssa on mukava touhuilla, mutta normaali harjailu ja kokovartalopesu on kyllä siistimpää hommaa.

Puhelinkeskusteluote:
"-Mitäs touhuilet? Onko kiirettä, olisi vähän asiaa?"
"-Hevon persettä pesen, ei tässä ihmeempiä kiireitä."
"-Hmph, varmaan mukavaa puuhaa."
"-:D"

Onneksi illat ovat valoisia ja olen ehtinyt ratsastella useamman kerran tällä viikolla. Tiistaina, keskiviikkona ja perjantaina ratsastin omalla Herrasmies-Felagilla, joka on yllättänyt minut virkeydellään kuluneella viikolla. Eilen sitten kapusin tyttären ratsun, Vissan, selkään. Se on välillä outo tapaus. Kovin jännittynyt se aina on, kun sillä ratsastan, koska sitä tapahtuu aivan liian harvoin. Nyt, kun tytär on kadottanut jonnekin ratsastusmotivaationsa, täytyy kyllä alkaa ratsastella Vissalla enemmänkin, ettei se aivan menetä kuntoaan. Se on iso kuin maapallo, kun käyttää niin tehokkaasti laidunruohonsa ja pelottaa ihan, että se saa jalkavaivoja liian painon vuoksi. Yhden eläimen ruuan säännöstely on kuitenkin tuossa pikkulaumassa hankalaa, joten otus on sitten päässyt lihomaan liikaa. Toisaalta talven tullen rasvakerrostakin tarvtaan, mutta liika on aina liikaa...

Eilnen ratsastus meni ihan ok. Pidän Vissalla ratsastuksesta, koska se on kuuliainen ja mukava ratsu, kun sille päälle sattuu. Tosin se on tammamaisen oikullinen ja saattaa yhtäkkiä alkaa punkea johonkin haluamaansa suuntaan ja sitten joutuu jonkin verran 'keskustelemaan' suunnasta ja vauhdistakin. Annoin sen päästellä pahimpia höyryjä pois kunnon laukkasessiolla ja sen jälkeen se oli oikein mukava ja rentokin ratsu. Olimme molemmat melkoisen hikisiä eilisen tunnin lenkin jälkeen. Huuhdoin Vissasta hien pois ja se näytti ihanan siistiltä parisen minuuttia, kunnes meni piehtaroimaan hikikutinansa pois. Sitten se oli ihanan savinen ja näytti suurelta, onnelliselta porsaalta.

Ratsuttaja on pyytänyt lisäksi opettamaan harmaalle pallolle kuolaimet suussa syömistä, jotta sitä pääsisi palkkaamaan porkkanalla myös silloin kun kuolaimet ovat suussa. Tottakai Ísingin mielestä puuha on kivaa, kun siihen liittyy syömistä. ;) Viime päivinä olenkin ahkerasti syöttänyt prixiä ja porkkananpalasia pari-kolme kertaa päivässä. Tuntuu, että otus on oppinutkin syömään paremmin kuolaimet suussa. Pian päästään oikeasti ratsastamaan. Sitä kyllä odotan kovasti.

Jaa-a, mitäpä tässä enempiä jorisemaan, taidan mennä vielä torkkumaan hetkeksi aikaa sohvalle, kun kotona on niin rauhallista näin sunnuntai-aamuna. Ukko meni purjehduskisaan toimihenkilöksi ja tytär nukkuu vielä.

Kiirettä on pitänyt

Viime viikko vierähti töitä tehden varsin vauhdikkaasti ohi. Eipä paljon ehtinyt blokkailla.

Viikonloppuna olimme agilityleirillä tyttären kera. Lägi ja AgiKotkat olivat yhdessä jo kolmatta kertaa leireilyn merkeissä. Paikkana oli tällä kertaa Pöylinniemen lomakeskus Pertunmaalla ja se oli varattu yksin meille. Varsinaisesti tämä alue oli suljettu jo koulujen alettua ja siksi meillä oli koko iso niemi ihan vain omassa käytössämme. Melko hulppeaa. :)

Meitä oli paikalla nelisenkymmentä agiltyn harrastajaa ja aika harvalla oli mukanaan vain yksi koira. Meidänkin Berlingossa oli neljä karvaturria, omat kolme cairnterrieriä ja naapurin Katjan malinois Bondi. Kaksi koirista oli vain turisteina, koska oli sovittu, että jokainen ohjaa leirin koulituksissa vain yhtä koiraa. Viime vuosien leireilyyn tämä oli huomattava parannus, koska näin ryhmät eivät kasvaneet liian suuriksi ja oppia sai huomattavasti enemmän.

Leirin pääkouluttajana oli - maajoukkueen couchinakin tänä vuonna btw toimiva - Seppo, jonka innostus ja antaumus tarttuivat kaikkiin leiriläisiin. Perjantaina hän piti meille luennon ja lauantaina kaikki leiriläiset saivat koulutusjakson pienryhmissä Sepolta ja jomman kumman seuran apukouluttajilta. Itse sain valtavasti irti Sepon koulutuksesta. Hän uskaltaa sanoa kriittisesti ja aivan oikeista asioista. Pariin otteeseen tuntui, kun olisi lamppu syttynyt päässä, niin ilmeistä oli se, mitä Seppo minusta ja Marilynistä havainnoi.

Lamppu tosin sammui ikävästi, kun tämä pieni metsäviettinen otus sunnuntain leikkimielisessä kisassa harhautui läheiselle tielle ja sieltä metsään lintujahtiin. Onneksi oman seuramme junnu, Esa, sai otuksen kiinni vajaan tunnin yrittämisen jälkeen ettei tarvinnut jäädä Mäntyharjulle asumaan. - Sinänsä kaunista seutua, mutta ei ihan kotiseutua kumminkaan... ;) Tietenkin olen iloinen siitä, ettei pikkuinen myöskään jäänyt auton alle. Tie, jonka se ylitti oli asfaltoitu ja autojen vauhti oli melkoinen.

Koiran karkaamisesta huolimatta leiristä jäi todella paljon kotiinviemistä. Jälleen kerran sai viettää viikonlopun samanhenkisessä seurassa, sää oli mahtava - lämmin syksy jatkuu ja jatkuu...- naurua ja herjanheittoja ja vakavaakin asiaa lensi ilmassa. Valokuvasimme tyttären kanssa joitakin satoja kuvia - minä lähinnä leirin ihmisiä ja tytär koiria. Kumpikin sai muutamia todella hienoja otoksia. Niitä voisi laittaa tähän, jos ehtisi. ;)

Lisäksi saimme kerrankin auttaa naapurin kennelpoikaa, joka oli tuonnut paikalle pänikällisen hyvänmakuista itse tehtyä sahtia eikä millään saanut yksin kaikkea nautituksi. Tosin koiraleirillä ei humalassa viitsi hörhöillä, kun jotkut niistä koirista on niin pieniä, että niitä voisi luulla oraviksi. :) Iltaa kumminkin istuimme konferenssisaunassa sekä perjantaina että lauantaina maailmaa parantaen ja ikäämme naurulla pidentäen. Vanhaksi tosiaan tunsinkin itseni, kun heräilin sunnuntaiaamuna, mutta pian siinä porukassa taas nuoreni. ;)

Nuorista puheen ollen, oli mukavaa, että leirillä oli peräti kolme alle vuoden ikäistä taaperoa. Minusta on mukavaa, että ihmiset eivät jätä kaikkia harrastuksiaan lapsia saatuaan. Näin elämälle jää muutakin sisältöä kuin syöttö ja vaipanvaihto.

Todella toivon, että Lägistä ja AgiKotkista taas ensi vuonna löytyy joku aktiivi, joka haluaa lerin pystyyn pykätä. Se on yksi syksyn kohokohdista aina.

Laitetaan nyt loppuun kuva Marilynistä terävänä odottamassa omien treenien alkua.

Sukat - yäk!

Inhottavimipia asioita syksyssä on se, että pitää alkaa käyttää sukkia. Koko kesän kuljen aina avokkaissa ilman sukkia ja annan varpaideni nauttia. No, ollakseni pilkuntarkka, niin sukkia tarvitaan ratsastuskengissä kesäisinkin, mutta eipä juuri muulloin.

Halu olla ilman sukkia kesällä johtuu varmaankin siitä, että vietin lapsena aina kesät maalla, mummolassa ja siellä ei tarvinnut käyttää edes kenkiä ikinä. Olin kyllä varsinainen luonnonlapsi ja nautin maalla olosta valtavasti. Jyrkkä kevään sääntö oli, että kengät saa jättää pois vasta kun on yli 20 lämpöastetta. Oi, muistan kuinka joka aamu kipitin mittaria katsomaan toiveikkaana josko lopultakin alkaisi oikea kesä.

Jos laitan silmät kiinni ja muistelen, voin melkein tuntea, kuinka pisteleviltä tuntuivat kesän ensimmäiset hiekanjyvät pehmenneen jalan alla. Viikon kuluttua samojen hiekanmurusten yli pystyi jo juoksemaan täysillä, sillä jalkapohjat kovettuvat aika nopeasti. Loppukesästä jalkapohjissa oli jo paksut anturat eikä ollut väliä minne juoksi.

Loppukesän taas muistan "jaloillani" siitä, miltä kylmä aamukasteinen nurmikko tuntui varpaissa, kun juoksin pihan yli mummolan ulkovessaan.

Onneksi eilinen TV:n sääohjelmassa sanottiin, että tämän viikon lämpötilat ovat sataan vuoteen lämpimimmät, joten saan unohtaa sukat vielä vähäksi aikaa.

Niin, siitä sitä huomaa aikuistuvansa, kun ennen kehtasi kulkea ilman kenkiä melkein missä vaan, mutta nykyisin jo sukattomuuskin välillä arveluttaa. ;)

ps. Aurinkolomilla rannalla on ihanaa laittaa varpaat syvälle kuumaan pienijyväiseen hiekkaan, niin että polttaa. Aika pian se helpottaa. :)

Taasko on maanantai? Oho!

Taas on maanantaiaamu. Päivät menenvät aina kuin siivillä.

Elinen sunnuntai meni puuhastellessa. Aamulla jo seitsemän aikaan vanhuskoira herätti ja kun ei tullut uudelleen uni, niin lähdin tekemään aitaa, jotta hevoset pääsisivät keväällä perustetulle laitumelle. Melko haastavaa puuhaa pingottaa verkkoaitaa yksin. (Ai, miksikö ukko ei ollut auttamassa? Jooei, ei se golfaamassa ollut - oli sohvalla jumalattomassa flunssassa palelemassa ja hikoilemassa. Eri kivaa hänelle.) Onneksi ei ollut kuin jotain 15 metriä uudelleen laitettavaa aitaa, muuten kyllä olisi voinut tulla suru puseroon ja väsy.

Välillä kävin ratsastamassa, perjantaina laitettu etukenkä jäi metsään. :( Jalka tarttui juureen kiinni ja kenkä irtosi. Onneksi irtosi kenkä eikä mennyt jalka. :) Naapurin Katjan piti tulla seuraksi, mutta heillä kenkä oli tippunut jo pihalle. Tänä syksynä on kengittäjällä kuulemma kiirettä, kun kuivan kesän takia ei oikein kaviot kasvaneet ja nyt kun tuli yhtäkkiä märkää, niin hevosten kaviot leviävät ja murtuvat kaikilla yhtäaikaa. No, tämä naapurissa asuva kenkääjä lupasi tulla jo tänään lyömään kengän takaisin.

Sitten tuli miehen tytär Pikku-Wilman kanssa meille syömään. Tein kesäkurpitsapataa ja salaattia. Hyvin se maistui. Paitsi Wilmalle, jolla ei kerta kaikkiaan ole aikaa kyläillessä syödä. Pitää kiivetä tuolille, istua koiran päälle, juosta, pyöriä lattialla, kiivetä uudelleen sohvalle, ottaa joku tavara, laittaa se pois, lukaista kirja, juosta, istua koiran päälle, taputtaa koiraa, nauraa, itkeä, juoda maitoa, kiivetä sohvalle, tanssia. Melko hauska paketti. Tulisikohan itselle itku, jos sen kanssa olisi vaikkapa viikon? Päivän pari uskoisin jaksavani ihan vain siksi, että lapsen menoa on mukava seurata. Lisäksi mielestäni lapsi ei tee pahaa vaan tutkii maailmaa. Siinä on vinha ero.

Illalla vielä hain tyttären bussilta, Seinäjoella vaikutti olleen mukavaa. Ainakin hyväntuulinen ja sosiaalinen nuori palautui sieltä. Tosin tytär aikuistuu joka päivä. Ihan silmissä. Vaikka tämä tapaus on ollut varsin itsenäinen jo pienestä pitäen. Luja luonne, äitiinsä tullut. ;)

Iltakävelynkin tein, kävelin Marilynin kanssa Katjan ja Mikan luo. Istuin hetken heillä keittiössä. Sielläkin yksvee määrää melko pitkälle elämän tahdin. Heidän Emma on rauhallisempi tyyppi kuin meidän Wilma, mutta tokihan tuokin yksvee ehti vaikka mitä. :) Pyöräilin takaisin sillä tyttären pyörä oli jäänyt heille joitain viikkoja sitten. Kaupan päälle sain vielä pyörään koiranjuoksutustelineen ja oli kiva kiitää Marilynin kanssa kotiin. Marilyn todella nautti pyörän vieressä juoksemisesta.

Jaa-a, n yt varmaan voisi herättää tyttären, pukea ja lähteä töihin. Tänään jäi kyllä tuo "aamuvuoro" klo 7-8 aika vähille, mutta ehkä asian korvaa se, että tein lauantaina pari-kolme tuntia töitä, kun ei ollut muutakaan tähdellistä tekemistä.

Lauantai-illan huumaa

Perjantai meni vauhdilla ilman vaarallisia tilanteita. Kengittäjäkin pääsi tulemaan ja nyt on Félagilla tuliterät popot alla. Juuri kävin niitä kokeilemassa ja hyvät olivat.

Nuorin lapi - se tytär - lähti viikonlopuksi Seinäjoelle. Toivottavasti vaihtelu tekee hänelle hyvää. Tuleva työhuoneeni ainakin tyhjeni vauhdilla perjantain aikana, jotta saisi matkustusluvan. Eihän se nyt toki valmiiksi asti tullut, mutta hyvä vauhtikin riittää, kun miettii sitä, kuinka kauan se asia on ollut ihan tyhjäkäynnillä. Äsken puhuttiin tytön kanssa puhelimessa ja ääni oli iloinen kuin peipposen laulu.

Tänään vietin puolestaan päivän vanhimman lapsen kanssa. Hän on siis poika, marraskuussa 19 vuotta ja asustelee Lohjan keskustassa yksiössä. On asunut jo vuoden verran. On kiva seurata, kuinka melkein-peräkamarin-pojasta on sittenkin kasvamassa itsenäinen nuori mies. Tänään hän osti omilla palkkarahoillaan varmaan ihan ekan oman huonekalun: isohkon tv-tason ja oli selvästi tyytyväinen hankintaansa. Se tosin nököttää vielä kaupassa sisällä, mutta eiköhän se maanantaina saada siirretyksi kohteeseensa. Lisäksi laittelimme yhdessä aitatolppia hevoslaitumelle vanhojen juuresta mädäntyneiden tilallle, poika oli lekamiehenä ja traktorikuskina. Minulle jäi varsin vaativa homma kertoa, mihin tolppa kulloinkin tarvitsisi laittaa. :) Hyvällä huumorilla ja iloisella mielellä tuli sekin työ tehdyksi. Maksuksi jouduin aiemmin päivällä pesemään kundin keittiön ja tiskaamaan astiat. Ihan hyvä vaihtokauppa. Luulen kuitenkin, että puhtaassa keittiössä on kiva laittaa ruokaa.

Ai ukko, missä miun ukkokulta sitten oli päivän? Korjasi anopin kattoa ja sitten lähti golfaamaan kamujen kanssa. Eiköhän tuo kohta kotiudu. Taidan mennä laittamaan saunan päälle ja nauttimaan sohvaperunoinnista näin lauantai-illan kunniaksi.

Hiphurraa, taas on perjantai!

Torstai tosiaan meni ihan putkeen - "tehotytöt" olivat tehneet kotiinpaluun varsin miellyttäväksi. Oli nimittäin melkoisen siistiä siellä, minne niiden lonkerot olivat entäneet. (Pakko niillä oli olla lonkerot, kun ne kerkisivät niin paljon ;)) Ainoa, mikä ei onnistunut, oli kengittäjän tulo. Tuli ressukka kipeäksi. Toivottavasti se siitä kuntoutuu, ettei tarvitse hankkia uutta, tämä nykyinen nimittäin on hyvä, luotettava ja mukava.

Tytär innostui pesemään koirat illalla ja oli varsin miellyttävä kokemus nukkua shampoolta haisevan koiran vieressä sen edellisöisen makrillinlöyhkän jälkeen. Koirathan siis nukkuvat meillä sängyssä. Sillä lailla on lämmintä, turvallista ja varsin hiekkaista. Aina ei voi voittaa. :D

Perjantait on ilman muuta mukavia, joten taidan ryhtyä pitemmittä puheitta töihin, jotta pääsee poiskin ja viikonloppua viettelemään.

Torstai on toivoa täynnä

Niinhän sitä sanotaan torstaipäivistä. Toivotaan niin. Päivä on vasta nuori eikä mikään ole ainakaan vielä mennyt pieleen.

Viikko on ollut sitä normaalia oravanpyörää.

Tiistaina oli kutsuttu tyttären synttärikahveille kaikki viralliset sidosryhmät (siis kummit, mummot ja sisarukset ja muut läheisesti meidän elämäämme liittyvät ihmiset). Muutama oli joukosta poissa, mm. isoveli oli nukkumassa ja kummisetä töissä, mutta kiitettävät 11 henkilöä oli samaan kahvipöytään saatu.
Olis kiva tietää, miten yli-innokkaan koiran saa rauhalliseksi, kun lapsi riemunkiljahtelee. Sitten ei tarvitsisi kuunnella 1-veen pelästysitkua edes sitä kahta tai kolmea kertaa.

Toinen, mikä olis kiva tietää, olis se, miten saa koiran olemaan syömättä roskia, mikäli niitä on sopivasti tarjolla. Vanha koira on näköjään jossain asioissa tyhmempi kuin pussillinen uusia. Viime yö meni rattoisasti 11-vuotiaan koiran kanssa aina välillä seurustellessa, kun se oli onnistunut keplottelemaan itselleen makrillipaketin (hajusta päätellen) roskista ja hiukan pääsi vanhan rouvan yllättämään jano. No - neljä kertaa se vaan herätti ja niin diskreetisti vinkuen, ettei flunssainen ja kuorsaava ukkokulta yhtään herännyt. Jotain hyvää siinäkin. ;)

Keskiviikkona oli ihan tavallinen työpäivä. Se siis alkaa yleensä klo 7-8 täällä kotona, jatkuu klo 9-15 työpaikalla ja sitten taas jatkuu klo jotain illalla, kun ehtii koneen ääreen. Usein se jotain illalla venyy, kun jää kaivelemaan jotain yksityiskohtaa tai muuten vaan innostuu. Onneksi töitä riittää, se on ihan mukavaa. Lisäksi kävin kaupassa, pesin pyykkiä, kuljetin tyttären työharjoitteluun ja tapaamaan ystäväänsä ja takaisin, laitoin aivan loistavn makuista kesäkurpitsapataa ruoaksi, hankin 11-vee koiralle tulehduskipulääkkeet (ontuu aina vaan :() , neuvottelin yhden maksullisen miehen (lue: kengittäjä) kanssa työajoista ja kahden maksullisen naisen (tulevat siivojat, moikka teillekin - luette kumminkin! :)) kanssa töistä ja palkkioista. Lisäksi rupattelin parin, kolmen muunkin ystävän kanssa puhelimessa - varmaan puolisen tuntia per tyyppi. Niin se aika kuluu ruokaa laittaessa ja autoa ajaessa.

Tänään siis pitäisi tulla tehotyttöjen tekemään siivousta ja kengittäjän kengittämään ja töihinkin pitäisi keritä, joten päätän raporttini tähän.

Mitä hyvää voisi keksiä maanantaipäivistä?

Luin jostain, että nuoruuden ja vanhuuden voi erottaa toisistaan siitä, että nuoret ovat virkeitä loppuviikosta ja vanhat alkuviikosta. Tämä kai siksi, että vanhat lepäävät viikonloppuisin ja nuoret eivät. Mitähän se kertoo minusta, että olen parhaimmillani keskiviikkoisin? Joku varmaan lohkaisee nyt, että se kertoo, että olen jo keski-ikäinen tai jotain muuta yhtä typerää. Typerää siksi, että taidan olla. Välillä se ei naurata yhtään.

Maanantaipäivistä piti keksiä jotain hyvää. Mitähän ihmettä se voisi olla? No, eilinen maanantai oli ainakin siitä kiva, että sain itsestäni irti aika tuottoisan työpäivän ja jaksoin vieläpä sen päätteeksi mennä tekemään kunnon ratsastuslenkin. Lisäksi ratsuttaja soitti iltapäivällä ja kertoi, että vaikuttaisi siltä, että "Harmaan Pallon" kuolainharjoitteluun auttoi kuolaimen vaihto. Josko sillä lopultakin pääsisi kokeilemaan ohjien käyttöä. Ratsastaminen ainakin helpottuisi kovasti, jos voisi käyttää ihan perinteisiä tapoja ohjaamiseen. ;)

No, toinen hyvä juttu eilisestä maanantaista on se, että se on jo ohi.
Nyt tiistain kimppuun.

Se on syksy nyt

• Espanjan muuttolinnut - siis miehen sisko perheineen- lensivät takaisin etelään talveksi
• Päivän valoisa aika lyhenee, miten se voi tapahtua aina niin yllättäen?
• Ilma on raikas ja ihana hengittää, vielä ei kuitenkaan huurua hengitettäessä
• Toisinaan sataa vettä kuin ämpäristä kaadettaisiin, sateella on mukava olla sisällä kuuntelemassa huopakaton ääntä
• Välillä on kirkasta ja kaunista - syksyn valo on jotenkin pehmeää
• Jos olisin lapsi, koulu olisi juuri alkanut, ennen se alkoi syyskuun alussa ja silloin vasta tuli syksy. Nykyajan lasten syksy alkaa jo elokuun puolivälissä.

On tyttären syntymäpäivä- ONNEA 17-vuotiaalle :)

Miksi joidenkin unelmat toteutuvat?

Halu * Kyky = Suoritus

Olin kerran eräällä työpaikan ilmapiirinnostokoulutuksella ja siellä muistaakseni tuli esiin tuo kaava. Ei-matemaatikoille tätä pitää hieman selittää.

Ajatellaan, että ihmisen (tai eläimen) "Halu" ja "Kyky" arvioitaisiin mittareilla, vaikkapa 0-10.
Silloin, jos haluaa jotain oikein kovasti ja on hommassa älyttömän taitava, molempien arvosana on 10 ja kaava saisi siis muodon 10*10=100. Lopputuloksena olisi siis loistava suoritus. Jos haluaa hirveästi eikä (vielä) osaa yhtään, niin laskutoimitus olisi 10*0=0. Ei onnistu. Jos ei yhtään huvita, mutta osaa vaikka unissaan, niin tulos on 0*10=0. Ei onnistu, vaikka osaakin.

Tuo on puhdasta matematiikkaa, mitä elämä ei aina ole, mutta perusasia on juurikin noin. Asenne ratkaisee kuitenkin mielestäni onnistumisen. Jos et osaa, voit ensin opetella ja sitten soveltaa kaavaa uudelleen, jos sinulla on se halu. Sattuma puolestaan puuttuu peliin ja silloin tulos voi heilahdella ikävästi tai positiiviseen suuntaan ja se onkin se asia, mikä erottaa elämän ja matematiikan.

Kuitenkin sellainen ihminen, joka joka aamu kerää illalla maahan tippuneet pelikorttinsa iloisin mielin ja miettii onnistumistaan enemmän kuin epäonnistumisia ja riskejä, näyttäisi useammin onnistuvankin. Voihan kyse tietenkin olla siitäkin, että positiivinen ihminen ei jää hautomaan epäonnistumisia, vaan keksii nopeasti kiertotien, jolla sittenkin pääsee päämääräänsä.

Tunnen paljon ihmisiä, saatan rupatella täysin vieraan ihmisen kanssa vaikkapa kassajonossa ja joutua yhtäkkiä varsin syvälliseenkin keskusteluun vaikkapa lastenkasvatuksesta, vanhustenhoidosta tai yrittäjyydestä tai mistä vaan juttu aukenee.

Kerran olin onnistunut hävittämään lompakkoni ja huomasin asian vasta, kun kassa oli paukuttanut käteeni kuitin. Summa oli jotain lähes 400 mummonmarkkaa, oli uudenvuodenaatto, valtava ruuhka ja illalla oli tulossa ystäviä kylään ja kaikki tarjottavat olivat siinä. Hetken olin varsin pelästynyt illan onnistumisesta, kun nenäni eteen työnnettiin luottokortti. Se oli kassajonossa takanani olevan, minulle ennestään tuntemattoman naisen, joka sanoi maksavansa ostokseni, koska oli keskustellut kanssani äsken ja uskoi minun maksavan hänelle takaisin, mikäli hän antaisi minulle pankkitilinsä numeron. Miten käsittämätöntä ystävällisyyyttä. Otin tietenkin tarjouksen vastaan ja kun kiittelin vuolaasti tätä ihmistä hän kuittasi kiitokseni sanomalla: "Jos sinulla joskus on tilaisuus auttaa, niin anna hyvän kiertää."

Se ei ollut ensimmäinen (eikä toivottavasti viimeinen) kerta, kun kuulin tuon lauseen. Olen myös itse yrittänyt tuota toteuttaa, sillä onnistuminen tai epäonnistuminen voi todellakin olla aika pienistä sattumista kiinni. Aina ei kukaan tietenkään jaksa tai ehdi olla ystävällinen ja auttavainen. Jos omat voimat loppuvat, nurkan takana saattaa kuitenkin olla joku hyvä henki, joka haluaa olla jutussa mukana vain siksi, että saisi hyvän mielen itselleen.

Tänä syksynä minulla näyttää olevan loistava tilaisuus seurata, miten monetkin ystävistäni toteuttavat omia unelmiaan, pieniä ja suuria. Eräät suunnittelevat tallin perustamista, pari rakentaa tai kunnostaa taloa tai kesämökkiä, muutama ylläpitää puutarhaunelmaa, moni haaveilee agilitymenestyksestä tai kilpailumenestyksestä issikkamaailmassa, jotkut kasvattavat vauvaa kohdussaan, joku on uuden elämän kynnyksellä työpaikan tai asuinpaikan muuton vuoksi, monet ovat aloittaneet koulun tai opiskelun. Aina maailmassa joku unelmoi jostakin ja joku nuolee haavojaan, kun on saanut näpeilleen enemmän tai vähemmän. Voi olla, että itsekin pääsen mukaan joidenkin unelmiin ja samalla saan palasen omiani eteenpäin. Haavoja en tietenkään halua, mutta eipä niitäkään voi aina estää.

Kuitenkin juuri nyt lähetän mielessäni valtavasti paranemissäteitä serkulleni ja hänen vaimolleen, jotka joutuivat ikävään auto-onnettomuuteen muutama päivä sitten. Kahdeksantoistavuotias juuri ajokortin saanut poika törmäsi autollaan heihin, kun he olivat kävelyllä ja he saivat varsin vakavia vammoja alaraajoihinsa ja paraneminen tulee varmasti kestämään kauan. Onneksi heillä on lähellään hyvä turvaverkko ihmisiä, jotka varmasti saavat asiat rullaamaan niin hyvin kuin tuossa tilanteessa on mahdollista.

Myötätuntoni kohdistuu myös autoa ajaneeseen nuoreen ja hänen perheeseensä. Omassakin perheessä on pari suunnilleen saman ikäistä enkä toivoisi heidänkään ajokorttiunelmiensa täyttymyksen törmäävän noin rajuun iskuun. Onneksi poikakin selvisi rytäkästä hengissä. Luulisin, että tuon kokemuksen jälkeen hänestä tulee varsin vastuullinen ja varovainen autoilija.

Olen oppinut ajattelemaan useimmiten niin, että "kolikolla on kääntöpuolensa". Pahan toisella puolella on hyvä. Itkun nauru. Aina ei kaikkea pysty käsittämään eikä veivaamaan hyväksi. Silloin lienee viisainta olla miettimättä sitä asiaa liikaa. Kaikkea ei voi muuttaa ja ymmärtää. Ihminen on loppujen lopuksi varsin pieni otus maailmankaikkeudessa.

Yksi lempisatujani, kun lapset olivat pieniä ja heille luettiin valtavasti, oli sellainen, missä jättiläinen kulki tietä pitkin ja näki kuskin, hevosen ja kärryt. Jättiläinen kumartui ja katsoi yhdistelmää ja kysyi: "Mikäs sittasontiainen se siinä on?" Muistaakseni kirjassa oli aika hersyvä kuvakin aiheesta.

Terveiset elämästä, tältä kohtaa. Toivottaa sittasontiainen :D