Huh-huh, huhtikuuta!

Otsikosta voisi päätellä, että huhtikuu olisi ollut jotenkin ikävää aikaa, mutta päinvastoin: kaikkea kivaa ja positiivista on tapahtunut.

Huhtikuun puolessavälissä vietin taas pitkän viikonlopun (ke-su) pikkupeikon luona Levillä. Tosin pikkupeikkohan ei oikein pinnalta enää näytä pikkupeikolta (vaikka sisäisesti kyllä sitä onkin), koska hän on nyt ihan pikku postineidin näköinen. Uusi ulkoinen olemus on pätevä ja kätevä.  On mukava nähdä, että tyttönen nauttii työstään ja hallitsee sen hyvin.

Aaamun ensimmäisiä töitä: leimapäivän vaihto

Postineiti poseeraa (kuva: J-P Iivarinen)

Oma lomani Levillä poikkesi kovasti yleisestä Lapin lomatrendistä.  Yleensähän siellä ihmiset viuhtovat menemään suksilla ja lumilaudoilla niin, että melkein olisivat lepoloman tarpeessa palattuaan.  Minä pidin oikean passiiviloman:  kerran käytiin issikoimassa, muuten lähinnä oleiltiin ja syötiin.  (Levillä on monia hyviä ruokapaikkoja, mutta Pihvipirtti on kyllä ihan omaa luokkaansa, tuskinpa olen muualta saanut niin hyvää pihviä ja alkuruuaaksi tarjoiltu kalapöytä on mahtava. Suosittelen!) Melkein joka ilta me pikkupeikon kanssa syötiin alkuruoka-pääruoka-jälkiruoka -kombinaatio, luultavasti hänen ei tarvinnut viikkoon sen jälkeen syödä paljon mitään. Onneksi neito osaa syödä varastoon - tai ainakin vauvana osasi.

Issikoimassa käytiin ihan kaksisteen yhtenä iltana.  On hassua, että nyt taas Lapissa on paljon valoisammat päivät kuin meillä täällä etelässä, joten ihan hyvn näki ratsastella vielä klo 20 aikoihin.

Kuten kuvasta näkyy niin vielä riitti luntakin!
Minulla ratsuna vauhdikas Baron ja
Maijalla Keila, joka kuulemma ja näemmä oli oikea hosupetriina.

Haikein mielin lähdin sunnuntaina pois, sillä mitään tietoa ei ole, koska taas saan tavata ihanan tyttäreni.  Toivon, että hänelle järjestyy lomaa sen verran, että pääsee tässää kotipuolessa kesällä käymään.  Mukavaa oli kuitenkin taas nähdä se, kuinka hyvin hän ja Louhi Lapissa viihtyvät.

Kittilän lentokentällä on muuten ihan erikoisuus odotusaulassa: takkatuli ja keinutuoleja.

Mikäs tässä olisi keinutellessa ja konetta odotellessa.  Yleensä vaan varattuja ovat kiikkustuolit.

Loman jälkeisenä maanantaina oli sitten luvassa jännä päivä.  Isíng on ollut edelleen jäykkä ja viettänyt pääosin aikaansa pihatossa lepäillen (tosin tarhaan ilmestyneet vihreät ovat saaneet sen aika-ajoin liikkelle koko päiväksikin).  Katsoinkin parhaaksi tilata sille röntgenkuvauksen, jotta näkisimme, miten kavioluut ovat kääntyneet.  Olin lähes varma siitä, että se saa lopetustuomion, koska kavioluut pistävät jo lähes kavionpohjasta läpi.  Vietin muutaman varsin levottoman yönä nähden unta siitä, miten joudun luopumaan rakkaasta kasvatistani.

Satu tuli tuekseni pitämään tassusta kiinni, kun ell Minna Viitanen assistenttinsa kanssa saapui tekemään kuvauksen.  On hienoa, että Suomessakin on sallittu kannettavat röntgenlaitteet, näin säästää hurjasti aikaa, kun ei tarvitse ajella klinikalle.  Isíngin tapauksessa on aina myös se jännämomentti, koska se ei ole tottunut kuljetuksiin, niin lastautuminen voi olla huonoakin.

Minna ilahdutti minua heti kertomalla, että liikkeidensä puolesta Isíng ei tokikaan ole priima, mutta en kuitenkaan ole syyllistynyt eläinrääkkäykseen, koska se ei ole kuitenkaan niin huonon näköinen, että kärsisi kovin olostaan.

Tässä prinessan takajalat kuvauksessa

Näin kauniina päivänä ei voi saada huonoja uutisia!

Ja niinhän se oli, että kaviokulmat olivat oienneet huomattavasti! Ihanaa!

Kuvat kertoivat, että kaviokulmat olivat huolellisen ja usein tapahtuneen kengityksen vuoksi oiennet lähes ennalleen!  Huono liikkuminen on lihasjumien syytä.  Nyt kengittäjä voi rohkeasti madaltaa kaviota ja minä voin rohkeasti liikuttaa Isíngiä ja kohtapuoleen minulla on taas ihan oikea ratsu! Ihana uutinen!

Voin kertoa, että se tunne, kun haet hevosta tarhasta kuvattavaksi ja olet päällisin puolin rauhallinen ja tyyni ja sisältä pieni, nuhjuinen ja itkuinen jää joksikin aikaa terävästi mieleen.  On kuitenkin huikean ihanaa, että sitä voikin hyppiä tasajalkaa ja halailla tueksi tullutta ystäväänsä Satua sen sijaan, että olisi joutunut nyyhkyttämään surunsa hänen takkinsa rinnuksiin.

----

Sillä aikaa, kun minä lomailin, oli ukkokulta ystävineen ollut ahkerana Halkjärvellä ja muurannut perustuksen pilarit.  Viime sunnuntaina sitten pääsivät jo Mikon kanssa Sadulta lainatulla Avantilla ajamaan täytehiekat perustusten päälle.

Homma käy, kun on oikeat välineet!

Ensi viikolla taitaa sitten olla jo H-hetki ja mökin hirret saapuvat.  Pian sen jälkeen tulee talotehtaan  pystytysporukka ja alkaa tapahtua! Jännää!

Minä puolestaan vietin sunnuntaita Vongoivan islanninlammaskoirien kanssa eli Disan sisarusten pentutapaaminen oli täällä Lohjalla.  Ensin osa porukasta tuli meidän pellolle leikkimään ja juoksemaan (lue: syömään heinää ja kinastelemaan) ja sitten mentiin Lägin hallille treenaamaan rallytokoa ja agilityä.  Oli kivaa ja yllättävän vähän otti korviin eli ne eivät haukkuneetkaan niin hirmuisesti kuin luulimme etukäteen, vaikka mukana oli viitisentoista sisarusta ja Kleppa.

Onhan niissä sisaruksissa samaa näköä?

Nuuskuttelua - huomaa, miten iso voi kokoerokin näillä islantilaisilla olla (kuva: Tanja Goman)

Epämääräistä juoksentelua toksi tehtiin (kuva Tanja Goman)

Kohta päästään ruohonsyöntiin (kuva Tanja Goman)

Tässä koko ensimmäinen jengi - pari koiraa tuli sitten myöhässä ja heistä ei valitettavasti ole kuvia.
Kuten näkyy, niin sää suosi: satoi aivan kaatamalla koko ajan!

Islantilaistapaamisesta kiirehdin sitten vielä Pusulaan näytelmäharjoituksiin, sielläkin oli mukavaa. Porukka on kivaa ja saamme yhdessä aikaan varmasti mukavan Lumikkisadun.

Vielä on Vappu juhittavana ja sitten voidaan siirtyä toukokuulle hyvällä omallatunnolla. Kevät on ihanaa aikaa, ruoho kasvaa kohisten. 

Ruohonjuuritason näkymä. Kohta tarvitaan jo leikkuria.

Kalliolle, kukkulalle majani minä rakennan...

Pitkäperjantaina lähdettiin aamuvirkkuina kohti mökkitonttia yhdessä Mikon kanssa. Mikko ja ukkokulta rakensivat uuteen puuseehen seiniä, jotta tulevalla viikolla talkoomiehillä olisi hädän tullen suojaisa paikka asioida.  Puuseehän jäi talven ajaksi ilman seiniä ja lattioita, kun purimme vanha puuseen mökin tieltä.

Siinä se puuseekota vauhdilla valmistuu -
kohta vois istuskella ja nauttia järvimaisemasta samalla

Kaislan kuviot

Pääsimme myös testaamaan uutta pallogrilliä - hyvin toimi ja makkarat maistuivat

En muuten lainkaan ymmärrä, mikä järki tontin edellisillä omistajilla on ollut, kun ovat rakentaneet puuseen aivan keskelle tonttia, paraatipaikalle. Tosin tontilta kaikkialta löytyneistä (tontin rajalta, maahan kaivettuina, puretun vessan katon sisältä jne.) salmiakkaikossupulloista voi ehkä päätellä jotain...

Pääsiäislauantaina pidettiin vapaata mökkihommista, käytiin ostamassa ennakkosynttärilahja Wilmalle ja oltiin muutenkin rauhaksiin, mutta pääsiäissunnuntaina jatkui puuseen teko - tällä kertaa matkaan lähtivät Lahtiset.  Nyt oli vuorossa etuseinät ja lattiat sekä portaat valtaistumelle.

Wilma leikki laiturilla pet shop -hahmojen kanssa

Arska testaa ja Wilma valokuvaa

 Edellisen kuvan oton jälkeen ukkokulta ja Arska päättivät, että rakennelma on sittenkin liian ylhäällä ja lattian teko alkoi lähes alusta.  Sää ei ihan suosinut, joten me tytöt päätimme lähteä lämpimiksemme pienelle kävelylenkille.  Ihan jo senkin vuoksi se oli kannatettavaa, että meidän mahdollisesti julkilausumamme kommentit saattaisivat aiheuttaa eripuraa talkooväen kesken.

Ja lounaaksi, ylläri-ylläri, taas pallogrillissä paitettua makkaraa

Kevät tulee kohisten, läheinen puropahanen virtaa varsin näyttävästi

Pääsiäsimaanantaina lähdettiin omalla porukalla liikkeelle - edelleen puuseetä rakentamaan. Tällä kertaa Disa ja Kleppakin pääsivät matkaan ja kyllä niillä olikin rattoisaa, kun kurjet ja joutsenet lentelivät tonttimme yli vähän väliä.  (Tällä kertaa minuakaan ei hirvittänyt, koska järvi ei enää ollut jäässä).  Kleppa tosin kerran juoksi laiturille liian kovaa ja mulskahti umpsukkeluksiin hyiseen veteen, mutta ei se hirveästi vauhtia haitannut.

Laiturin päässä on hyvä tarkkailla järvellä huutavia lintuja

Pikkuhiljaa se valmistuu

Tiistain, keskiviikon ja torstain tein itse palkkatöitä.  Ukkokulta kävi joka päivä tontilla.  Parina päivänä hän kärräsi tavaraa paikalle, sementtiä, lankkuja, valumuotteja, lapioita, kottikärryjä ja mitä kaikkea tarvitaankaan.  Yhden päivän hän vietti parin kaverinsa kanssa vaakittaen talon paikkaa.  Kyllä pienekin mökin rakentamisessa on paljon työvaiheita.

Perjantaina lähdimme taas kahdestaan, koirat mukana ja tällä kertaa hommana oli takanpohjan laudoitus ja valumuottien saaminen vaakaan. Kyllä oli illalla selkä kipeä, kun oli kumarreltu vatupassin kanssa koko päivä ja välillä lapioitu hiekkaa.  Ei tarvinnut paljon illalla unta odotella.

Nyt oli Disan vuoro innostua liikaa ja tipahtaa laiturilta veteen joutsenjahdissa.  Disa otti asian rauhallisemmin kuin Kleppa edellisellä kerralla. Kleppahan siis itki ja pyöri heinikossa varsin onnettomana oman pulahduksensa jälkeen.

Tässäpä työmaa aamulla

Takan ja piipun pohja saatiin laudoitettua

Eilen, lauantaina, oli sitten odotettu talkoopäivä.  Paikalle kerääntyi aamuyhdeksältä 5 reipasta miestä ja minä muonitusmestarin ominaisuudessa. Nopeasti oli sähköjohdot vedetty oikeisiin paikkoihin ja kärräystiet tehty ja päästiin valuhommiin.  30 vuotta vanha betonimylly, jonka hankimme oman talomme tekoa varten, pyörähti yskimättä käyntiin ja niin päästiin hommiin.

Siitä se lähtee: pojat miettivät myllyn sijoitusta ja sekoitussuhteita

Ensimmäinen satsi ensimmäiseen valumuottiin!

Sää suosi, oli varmaankin +15C lämmintä ja aurinko paistoi täydeltä terältä. Aivan mahtava talkookeli!  Talkooväki oli reipasta ja henki oli mukava, kyllä oli hieno päivä!  Talkooruuaksi oli jälleen makkaraa, jota kyllä jo tämän viikon jälkeen alkaa itsellä tulla korvistakin.  Seuraavaksi pitää tehdä vaikka jotain folionyyttejä tjtn, ettei ihan muutu itsekin makkaraksi.

Aika tarkkana saa kärrykuski olla,
ettei lasti lipsahda lankulta.

Arskakin pääsi myllärinhommista välillä kärräämään

Iloiset myllärit

Mitä siellä tapahtuu?

Valmista tuli!

Minulla oli aikaa ihailla kaislojen heijastusta aurinkoisella järvellä

ja nauttia sinivuokkojen heleästä väristä

Seuraavaksi sitten kuivumisen jälkeen pilarien muuraus, joka ukkokulta hoitanee sillä aikaa, kun minä taas vietän pikkulomasen Levillä.

Olen niin iloinen, että talkoot menivät hyvin ja pääsemme taas jatkamaan hommia tontilla.  Vapun jälkeiselä viikolla tulevatkin sitten mökin hirret ja talotehtaan pystytysporukka.  Siitä lisää sitten!

Muistoja

Isäni olisi täyttänyt eilen 85 vuotta.  Kun ajattelen, että hän kuoli 70-vuotispäivänään, ymmärrän entistä vahvemmin, että molemmat vanhempani lähtivät suhteellisen nuorina.  Äitini oli 63-vuotias, kun hän menehtyi pitkään sairastamaansa syöpään.  Isä ei kestänyt elämää ilman äitiä ja muuttui pian syvästi masentuneeksi ja alkoholisoituneeksi. Sitä oli surullista seurata, kun ei ollut oikein mitään, minkä avulla isän olisi saanut taas jaloilleen.

Kun olin lapsi, isän kanssa oli mukava tehdä kaikenlaista.  Hän opetti ja selitti mielellään asioita sillä lailla, että lapsen oli helppoa ymmärtää ja muistaa, mitä oli opetettu.  Iltakävelyllä hän näytti, millaisen kuvion Otava tekee taivaalle ja miten Otavan avulla löytää Pohjantähden. Isä oli iloinen ja keksi mukavia tapoja opettamiseen.  Esimerkiksi, kun olin 3-vuotias, hän piirsi joka päivä pieneen vihkoon jonkin esineen tai asian ja yhdessä opettelimme sen ruotsiksi. Kun sanoja oli tarpeeksi, opettelimme tekemään niistä lauseita. 

Isä oli kiltti ja karsivällinen.  En muista häen suuttuneen kovasti kuin kerran, silloin hän heitti kiukkuisena teekannun lattialle.  Se oli poikkeustilanne, sillä silloin ketjupolttaja-tupakoija isäni yritti tupakkalakkoa.  Nauroimme asialle kovasti jälkeenpäin ja tulimme siihen tulokseen, että ehkäpä tupakointi olisi syytä lopettaa varovaisemmin.

Isän ja äidin keskinäinen kiintymys ja rakkaus oli lapsuuteni kantavia voimia.  Isä rakastui äitiin muutaman päivän tutustumisen perusteella, kosi äitiä ja varsin nopeasti nämä alle 20-vuotiaat olivat naimisissa ja pienen pojan vanhempia. Ehkä hyvä niin, sillä ilman tuota salamarakkautta ei olisi minuaakaan eikä niitä vuosia, joita saimme viettää yhdessä.  Äitini oli tärkeimpiä ihmisiä elämässäni.  Aina, kun tapahtui jotain kivaa tai ikävää, soitin hänelle ja puimme asioita yhdessä. 

Tietenkin oli aikoja, jolloin piti repiä itsensä irti kodista ja vanhemmista, jolloin yhteyttä ei pidetty niin tiiviisti.  Kun olin perustanut oman perheen, yhteys tiivistyi ja soittelimme lähes päivittäin.  Välillä vieläkin iskee ikävä ja haluaisin kysyä jommankumman vanhempani mielipidettä.  Silloin on hetken varsin tyhjä olo.

Elämässä on tietenkin pakko oppia luopumaan tärkeistä ihmisistä ja asioista.  Onneksi kuitenkin on mahdollisuus muistella ja siten kokea uudelleen hyviä asioita.  Muistot ovat tietenkin kultaisempia kuin todellisuus, mutta hyvä niin.

----------

Kuvassa olevat pisarat ovat noin 1 cm kokoisessa hämähäkinverkossa.  Söpöä.