Puoliksi viisas?

Disa oli eilen mukana ystäväperheen rantasaunalla.  Alkumatkasta autossa se oppi, että kauhea haukkuminen ei johda mihinkään ja sen osoitukseksi nousi toinen korva pystyyn.

Lamppukin on jo valmiina palamassa, että näkyy hyvin metsässä (ja siksi, ettei lamppu tipu maahan, kun kierteet luistaa.)

Laiturilta näkyi joutsenia, joita me ihmiset menimme yhdessä katsomaan laiturin päästä. Disa ei huomannut heti koko laituria ja päätti sitten uida minun luokseni.  Neuvoin sille, että ensin uidaan takaisin rantaan ja mennään maata pitkin ja sitten laiturille.  Disa tassutti hirveää vauhtia laiturin päähän ja päätti koettaa molemmin tassuin vettä, kun näytti niin jännältä tai sitten se vaan lipsui.  Pikkuinen siis lipsahti laiturilta ja meni aivan umpsukkeluksiin veden alle.  Kun pentu tapasi pinnan, se ui pontevasti maihin.

Pieni ja märkä, ehkä hieman viluinenkin.

Maissa ei enää huvittanut tulla takaisin laiturille, viisas otus.  Kyllä saivat puolukanvarvut ja kärpässienet sun muut kyytiä, kun pieni rälläsi ympäriinsä kuivaamassa turkkiaan!  Loppukuivatus isännän sylissä kuivan pyyhkeen päällä ja sen jälkeen oli taas yhtä kivaa. Voi näitä lapsia! Kohta toivottavasti nousevat molemmat korvat pystyyn, niin ehkä tuo hieman viisastuisi.

Syksyn hurmaa

Viikonloppu on ollut lähes täydellinen.  Sää ei aivan kaikessa suosinut, mutta sitä varten on sadeviitta ja feikki coretex -vaatteita, joiden toimimattomuuden huomaa vasta sitten, kun on jo liian myöhäistä. Niissäkin on se hyvä puoli, että eivät päästä vettä ulos ja näinollen oma hikoilu hieman lämmittää, kun alusvaatteetkin ovat märkinä sateesta.

Ratsastusintoni on säilynyt entisellään tai sitten se on entisestään kiihtynyt.  Olen syyskuussa ratsastanut 10 lenkkiä - yhteensä yli 50 km (puhelimessani on Sports Tracker -ohjelma, jolla on kiva seurata, miten sitä liikkuu). Viime viikonloppuna ratsastin lauantaina ja sunnuntaina ensin aamupäivällä Ísingillä, molempina kertoina oli seuraa ja lenkit olivat aika vauhdikkaita.  Sunnuntaina puhelimeni väitti, että Ísing olisi mennyt laukassa 52 km/h. En ole sillä kyllä ikinä niin kovaa mennyt, joten suuntaa-antavana tuo nopeus voisi olla totta. Normaalisti kovin vauhti on ollut hiukan yli 30 km/h, mikä sekin on minusta aika hyvin. Kirittäjänä olivat ex-ravuri Jekki ja Suvi, joita ei näköjään myöskään vauhdin hurma pelota. Perässä tuli Sarkku ja Vissa, joiden vauhtia ei myöskään hävetä tarvinnut.

Lauantai- ja sunnuntai-iltoina kävin sitten ennen kylpytynnyriä ja/tai saunaa Félagin kanssa tunnin lenkit.  Lauantaina oli pakko kokeilla, tekikö sade oikeasti pojan nahkeaksi liikkumaan, onko se jäykistynyt liikkumisen lisäännyttyä vai poriseeko Kaisa omiaan, kun ratsastelee Félagilla. Tulin siihen lopputulokseen, että kaveri on ihan ok. Hyvä niin, eiköhän se Kaisakin saada oppimaan, miten Félagin saa eteenpän.

Félagin selässä rentoudun kyllä parhaiten, mutta Ísing alkaa myös olla niin tuttu, että rento ratsastusfiilis on alkanut löytyä senkin kanssa, vauhdista huolimatta.  Typykkä kylläkin pukittelee herkästi, kun yritän sitä koota tölttiin, mutta pukit ovat aika pikkuisia. Varmaan tölttilihakset eivät ole vielä "valmiit".  Hyvästä yrityksestä se saa aina palkaksi vauhtiravia tai -laukkaa ja otuksen korvista näkee, että palkkaus on mieleinen.

Koirahommmiakin oli viikonloppuna ihan kotitarpeiksi, pikkupeikko toi sekä lauantaina että sunnuntaina karvalapsenlapset hoitoon ja aika pienellä vaivalla talossa saa pysymään rauhan, vaikka koiria onkin 5. Pikkuisten jumalattarien, Louhen ja Disan, kanssa kävin pienillä metsälenkeillä ja ne kyllä nauttivat toistensa seurasta. Koko ajan ei tarvitse edes painia, vaan sitä voi yhdessä nuuskia ja touhottaa metsän ihmeitä.

Kaverukset metsässä

Tätä kuvaa katsoessa tulee mieleen, että ostinko sittenkin kissan - ainakin sananalasku "totisena kuin kissa p*lla" toteutuu.

---
Vielä voisin turista akvaarion hoidosta ja siitä, miten onnekkaita olimme, kun hevospuomi lähti Ísingin matkaan, kun se singahti takajaloilleen eikä hevosiin tullut mitään vammoja, mutta nyt autoon ja menoksi kohti maanantain työpäivää. Muksaa viikkoa muillekin!

Kurainen rimpsessa

Keravan jumalattaresta alkaa täällä Vanhassakylässä kasvaa oikea kurarimpsessa.

Otus todella nauttii lähes kaikesta täysin tassuin: ihanaa purra ukkokullan sukkaa tai kölliä vieressä sohvalla, ihanaa repiä kiukkuista vanhaa Kleoa, joka suuttuu jo aika pienestä, ihanaa istua sekunti katselemassa akvaarioita, ihanaa juosta viemään mummolle lehti matten kaa, ihanaa roikkua Marilynin remmissä, ihanaa juosta käpy suussa, ihanaa nukahtaa, ihanaa ruokaa, ihanaa kuraa, - ihanaa, leijonat ihanaa.

Kylmä vesi ei tunnu haittaavan pientä islantilaista

On pikkukoiran elämässä pieniä varomisenpaikkojakin: isot issikat katsellaan hieman kauempaa pää kallellaan ja suuren roikkuvan kynttilälyhdyn alta mennään hieman kyyryssä ylös katsellen.  On helppoa uskoa, että tämän koiran perimässä on luontainen kyky varoa niitä haukkoja, kuten kasvattaja kertoi ja näyttää sillä olevan luontainen varovaisuus hevosiinkin.

Hyvä tästä tulee.

---
Olisi paljonkin kerrottavaa, mutta onneksi on elämää blogin ulkopuolellakin.  Nyt töihin, että pääsee perjantain viettoon.

Uusi addiktio

Ne, jotka minut tuntevat, tietävät ettei ukkokulta ole mitenkään innokas uusien eläinten tullen.  Niitä kuitenkin tasaisen varmasti tulee, vaikka murinaa esiintyykin. Erään varsin kipakan riidan jälkeen teimme leikkimielisen sopimuksen, että vain kerran vuodessa saa ottaa eläimen ilman lupaa. Minulla on aika monta vuotta käyttämättä ja tänä vuonna pihapiiriin on ilmestynyt kesän alussa miniäkokelaan suomenpienhevonen Jekki sekä viime viikkoinen islanninlammaskoiranpentu Disa. 

BTW: Disan kutsumanimeksi tyttäreni ehdotti Tossua, koska se kuulemma muistuttaa sellaista, minusta Tossu on aika lällykkä nimi kipakalle Disalle ja päädyimme lopulta miettimään maalaisten suuhun paremmin sopivaa Risa Tossu -nimeä.  Upea kuulutus agikisoissa: "Seuraavana starttaa lähtönumerolla 13 islanninlammaskoira Risa Tossu". 

No, asiaan, minun piti kertoa näistä eläinten hankkimisista.  Tällä viikolla facebookissa tarjosi Tuulia myytäväksi 180-litran akvaariotaan pois remontin tieltä. Minä olen aina ajtellut, että semmoinen olisi hieno elementti olohuoneessa TV:n vieressä, kun ei kiinnosta urheilu eikä sotaleffa, mutta silti voisi istuksia ukkokullan kaa samassa tilassa.  Miljoonakalat ja monnit - ainaski miljoona kalaa, tämä ei oikein mahtuisi tuohon eläin/vuosi -sopimukseen.  Tuulia antoi vinkin, että voin kertoa, ettei kyseessä ole eläin, vaan kasvi ja kalat on lähinnä koristeina.  Näin sitten tein ja eilen kävimme hakemassa akvaariomme kotiin.

Oli melko jännittävää täyttää allasta ja miettiä, mitä minnekin laittaisi ja tutustua akvaarion hoito-ohjeisiin. Kiehtovana asukkaana juurakon alla asuu partamonni, joka on kuulemma hankittu vuonna 1998. Jotenkin sen toivoisi pysyvän hengissä ainakin jonkin aikaa muuton jälkeen, jottei tulisi murhaajaolo.  Nyt aamulla ainakin on kiva fiilis, kun yhtään kalaa ei vielä kellu pinnalla hengettömänä.

Tältä näyttää ensimmäisenä aamuna - vettä pitää hiukan lisätä ja "rymsteerata", että olisi hyvä.

Älynväläys

Ísingin turvaisan karkailun jälkeen aloin päivällä miettiä, että voisin päästää koko lauman samalle pellolle laiduntamaan, koska tuumailin, etteivät ne sieltä minnekään kauas mene, koska pellon ympärillä on vain metsää ja syvät ojat. Ukkokulta epäili teoriaani ja arveli, että saattaisin joutua tekemään aamulla varsin pitkän reissun heppoja metsästä etsiskellessäni.  Hymähtelin hänelle tietäväiseen tapaani omalta sohvaltani ja sanoin, että aamulla asia nähtäisiin...

No, aamulla heräilin tavalliseen tapaani seitsemän paikkeilla, tein aamutoimet koiruuksen kanssa, keittelin kahvit ja lähdin teputtelemaan tallille ruokkimaan Romeon. Isolla pellolla oli elämää: kaunis ja tuuheaturkkinen kettu kieriskeli ilmeisesti hevonp:ssä ja lähti sitten hetken meitä katseltuaan juoksemaan pellon yli metsään. Kaunis näky. Hieman huolestuneena totesin, ettei pellolla ollut muuta väkeä.

Usen hevoset menevät yöllä pihattoon, kun ovat tarpeekseen syöneet, mutta sielläkin oli kuin Jeesuksen haudassa pääsisäisaamuna - tyhjää ja kolkkoa. Viheltelin eikä vihellykseeni tullut kuin yksi tuttu hörähdys.  Romeo se siellä omassa yksiössään odotteli aamuapettaan. Missään ei näkynyt isoja hevosia. Niinpä niin: aamulla asia nähtäisiin.  Kävin ruokkimassa Romeon, joka oli ilmeisesti onnellisen tietämätön isojen kaverien katoamisesta. Otin taskuuni muutaman leipäpalan, jolla voisi houkutella hevosia, jos ne löytäisin.

Vein mummolle lehden ja kävelin sen kummemmin kiirehtimättä koirien kanssa kotiin ja heitin lehden ja koirat sisään, otin kännykkäni ja lähdin katselemaan, olisivatko hevoset laitumella siinä ainoassa paikassa, minne tieltämme ei näy. Ukko nukkui vielä, joten olin säästynyt ensimmäisiltä kommenteilta.

Kävelin pellon perälle, ei mitään, ehkäpä metsässä - jep - kavionjäljet johtivat pienen puron yli polulle, jota pitkin aika usein ratsastelemme. Lähdin seuraamaan kavionjälkiä samalla vihellellen ja kuunnellen, josko hörinää jostain kuuluisi.  Sainkin seurata jälkiä melkoisen tovin, mutta onneksi metsä oli pehmeää ja seassa oli välillä kengättömiäkin jälkiä eli olin varma, etten seuraa omia ratsastukseni jälkiä, koska en ollut Vissalla siellä ollut. Inkkari-Jones (nimi, jonka  Pikku-Wilma oli päiväkodin naamiaisiin itselleen inkkarinimksi valinnut) työssään, naurahdin mielessäni ja kävelin syvemmälle metsään.

Jäljet kääntyivät takaisinpäin kaartaen risteyksessä olevalle pellolle ja pellon halki meni selvä vana- vain yksi, ehkä hevoset olivat menneet peräkkäin, ajattelin - tai olenkin alkanut seurata hirvenjälkiä. No, onnekseni edessä oli varsin tuore ja lämmin hevonp, joten tiesin olevani oikeilla jäljillä.  Ylitin Vanhakyläntien ja menin yhden talon pihan läpi jälkiä seuraten ja tulin kurkisuolle.  Vihelsin ja sain riemukasta hörinää vastaukseksi.

Ihana jälleennäkeminen kuin elokuvissa, hevoset tosiaan laukkasivat porukalla luokseni pellon halki. Mahtava tunne, kun ne todella tuntuvat pitävän sinusta ja haluavan luoksesi eivätkä lähde karkuun.  Silloin tajusin, että en ollut ottanut yhtään riimua tai narua mukaan, vain ne neljä leipäpalaa. Mursin yhden leipäpalan neljään osaan ja annnoin ympärilläni tohottaville tonnikeijuille palasen jokaiselle. Tarkastelin hevosia päällisin puolin: Ísing oli kurainen, muut märkiä, mutta kaikki olivat aivan kunnossa.

Kehuskelin kavereita sieniretken onnellisesta päätöksestä ja lähdin kävelemään kotia kohti, kahvia teki määrättömästi mieli.  Lauma käveli parijonossa ympärilläni. Tuli semmoinen montypython -olo. Silloin soitti ukkokulta ja kysyi, missä olen. Kerroin löytäneeni hevoset ja myönsin olleeni tyhmä kuin saapas, mutta iloinen siitä, että nämä kullanmurut kävelevät juuri nyt kanssani kotia kohti. Hän lähti vastaan tuomaan riimua ja naruja sekä lisää leipää, joita en oikeastaan kai olisi tarvinnutkaan.  Ukko sai sitten kuitenkin taluttaa Félagia kotia kohti ja minä otin Ísingin riimuun.  Perillä pihaton edessä sitten sieniretkeläiset saivat melko paljon leipää ja vetäytyivät aamutorkuille pihattoon.  Kaikki näyttivät kovin onnellisilta ja väsyneiltä. Tuskin vähiten minä, olisihan noille voinut jotain ikävääkin sattua.

Kun otin metsässä läpimäriksi kastuneet vaatteet pois ja laitoin takkia naulakkoon, totesin taskuissani olevan vielä kolme leipäpalaa.

En tietenkään tajunnut laittaa puhelimeni reittitrackeriä päälle, mutta tässä suurinpiirtein kävelemäni reissu. Pituus GoogleEarthilla mitattuna n. 1,7 km

---
Jumala ei salli sitä, että joutuisin taivaaseen, jossa ei ole hevosia." - R.B. Cunninghame Graham.

Toinekin blondi karkulainen

Hevosteluni on jatkunut PM-kisojen jälkeen uudella innolla. Jopa sillä viikolla, kun olin pari päivää Joensuussa, jaksoin/maltoin Pikku-Disan ihailulta nousta ratsaille kaksi kertaa.Mukavaa, että ratsastusmotivaationi on tullut takaisin. Siksi juurihan minulla hevosia on.

On ne muutenkin mielenkiintoisia elukoita, viisaita ja toimivat hieman eri tavalla kuin koirat, kissat tai ankat.  Viime aikoina olen ollut huvittunut Ísingin karkureissuista. Varsinaisen tarha-alueen ruoho on kauhean lyhyttä eikä siitä taida juurikaan ravintoa saada (mitä ei kyllä uskoisi paksukaisrouvien mahasta). Luultavasti porukka saa koko päivän kiertää ja kalvaa pientä heinännysää suuhunsa pysyäkseen paksuina. Sehän se on hevoselämän tarkoituskin, luulisin. Jatkuva syöminen pitänee mahahaavatkin loitolla.

No, asiaan: siirrämme taas hevoset toiselle puolen ajotietämme öiksi ja muut isot hevoset pysyvät aivan hyvin sähköttömässä aitauksessa. Ísing, joka on aituri luonnoltaan, karkaa joka yö kasvihuonepellolle, josta ei ole poispääsyä kuin isojen ojien yli tai metsään. Sieltä hevoskulta sitten aamulla kutsuttaessa laukkaa ajotietämme takaisin ja avaan sille ajotien ylittävän portin ja Ísing teputtaa pihattoon nukkumaan.  Paitsi eilen, kun etsiskelin sitä hyvän tovin löytämättä.  Ukkokulta sitten jaksoi kävellä ison pellon päähän asti ja siellä se oli metsässä nukkumassa ja juoksi sitten takaisin toisten luo ihan kiltisti.

Tässä muutama kännykuva Ísingin aamuista.

Ísing: Pääsiskö takasin tarhaan? Félagi: Missäs sitä on oltu?

Kas, Mustikin on tullut tervehtimään.

---
Hän ei tiennyt ettei sitä voi tehdä.
Niinpä hän meni ja teki sen.

Ole sinäkin yhtä tietämätön!

-Positiivarit, Ajatusten aamianen-

Viileä syksy edessä?

Perjantai meni vauhdilla töitä tehden, välillä pikkuista ulkoiluttaen sekä omia koiria ja päivähoitoon tulleita karvalapsenlapsia myös ulos ja sisään heitellen. Mukavasti tulee koko lauma toimeen, kunhan huomaa välttää muutamia vaaranpaikkoja - turhaa esineiden paiskontaa yhdelle jne.

Lauantaina suunnitelmissa ensin kiivasta siivousta aamupäivällä (pikkuinen herättää klo 6 ja siitä on hyvä aloittaa aamu), sitten hieman huonekalujen ostoa pikkupeikon huusholliin siirtyneiden tilalle. Pikkupeikon nimi pitää ehkä muuttaa "Peikoksi", koska ennenvanhainen vanhanpiianveroon siirtymisikä tuli vastaan lauantaina. Onnittelut vielä kerran!

Siivous sujui ok, pieni ei piittaa yhtään mopista, sitä on ilmeisesti paljon heiluteltu lapsuudenkodissa.
Sitten suuntasimme huonekaluostoksille (ilman koiria, toki, ne jäivät nukkumaan), se on aivan mahtavaa puuhaa sellaisen puolison kanssa, jonka kanssa maut natsaa todella yhteen. No, löysimme sopivan ryhmän lasikuistillemme ja sen kokoamisessa ukkokulta ja vävypoikansa olivat melko pitkään pois muusta pahanteosta. Valtaisat kiitokset vävypojalle, joka aina joutuu hommiin vaikka tulee kyläilemään.

Pikku-Disan huippuhetki taisi osua iltapäivään, kun naapurin kelpie (n. 12 viikkoa eli 4 viikkoa vanhempi ja vaudikkaampi tapaus) Usva ja Pikku-Wilma 5-vee osuivat samaan aikaan pihaan.

Riehutaan!

Juostaan!

Leikitään lisää, jooko?

Nyt mä en kyllä jaksa enää, sanoo Disa.

Usvan kanssa touhaamisen jälkeen tulikin jo sitten pienelle uni ja herättyä sitä sitten sai juosta Wilman perässä. Itse kerkisin Disan iltapäiväunien aikaan tehdä erittäin nautittavan ratsastusretken Kaisan kanssa. Voi, miten paljon pidänkään nykyisin Ísingistä ja sen vauhdista ja kuuliaisuudestakin.

Illalla oli porukkaa kylpytynnyrissä ja ruokapöydässä maksimissaan 7 henkeä ja välillä metelikin melkoinen, mutta sylissäni pikkuinen veteli iltatorkkuja varsin rauhaisana - kuolemanväsynyt lienee määre, joka parhaiten sopii yöuniimme.

Sunnuntaiaamuna pienen väsy oli taas tiessään ja kävimme kolmen koiran kera hoitelemassa tallihommat.  Valtavan reippaasti Disa kävelee tien alas ja ylös tallille. Hevonen saa kyllä jähmettymään.  Edes murista ei uskalla niin ison otuksen nähtyään. Päiväohjelmassa oli lisää leikkiä Wilman kanssa, ruokavieraita ja Peikkolapsen synttärikahvivieraat.

Viimeisten vieraiden kanssa tehtiin jo perinteiseksi muodostunut sieniretki ja heillä saaliina ämpärillinen ruokasieniä.  Minä en voinut ottaa mitään, vaikka mieli ehkä olisi jopa tehnyt, koska sienenkeruuohjeeni on: "Opettele tuntemaan kaikki myrkkysienet. Syö vain tuntemiasi sieniä."  Sienireissun seurana meillä oli Kleo, Disa ja Louhi, jotka kaikki painelivat varsin touhukkaina perässämme ja edellämme. Kaikki kolme ilahduttivat minua vauhdillaan ja siinä, että jaksoivat pysyä mukana matkassa.

Jossain vaiheessa iltapäivää etukuistin uusi porttikin oli jäänyt auki ja siitä sitten livahti Marilyn. Aikansa lähimaastossa haukuttuaan se katosi. Kuulin sen haukkuvan viimeisen kerran joskus kolmen maissa ja sen jälkeen mestsästä ei kuulunut sen tuttua louskutusta. Sieniretkellä yritin sitä koko ajan tähyillä, koska usein se ilmaantuu lähelle seurailemaan porukan puuhia vaikka ei antaisikaan kiinni.

Kävin myös ratsain sitä etsimässä lähipelloilta, koska kaivaessaan se ei hauku, mutta otus oli kadonnut kuin tuhkapilvi tuuleen.Tuli pimeää ja ajelin jo autollakin etsiskelemässä, mutta puolenyön pintaan oli sitten jo käytävä nukkumaan. Kahden maissa se ilmaantui pihalle hurjasti haukkuen, mutta lähti karkuun, kun menin ulos.  Menin takaisin nukkumaan.  Heräsin klo 4:50 - ulkona oli aivan hiljaista.  Avasin etuoven ja sieltä luikahti pieni koira valtavasti häntää heiluttaen ja läähättäen sisään. Se asettui makuuhuoneen oven eteen. Vippasin sen eteisen sohvalle mitään sanomatta ja menin nukkumaan kellonsoittoon asti.

Nyt meillä on talossa jääkausi.  Anovat silmät katselevat minua aina kun liikun, mutta kehuja ei tule ennekuin toiminta alkaa olla oikeanlaista. Joku jääkautta kokeillut osannee varmaan sanoa, montako päivää tätä voi tehdä?

---

Yksi ajatus. Yksi innostava ajatus omasta tulevaisuudesta on se kipinä, joka voi sytyttää meidät täyteen roihuun. -Positiivarit-

Hulinaa ja huisketta

Disa tuli sitten kotiin keskiviikkoiltana klo 23.  Kasvattaja jätti sille haikeat hyvästit ja yritti ryhdikkäästi olla itkemättä, kun lähdimme. Kaksi pentua aivan peräkkäin samana iltana taisi kuitenkin olla kova pala...  Onneksi Paulalle jäi vielä paljon huolehdittavaa ja oma Minttu kasvamaan.

Pikkuinen matkusti etupenkillä kissankopassa ja nukahti heti. Se olisi varmaan nukkunut koko matkan, jollei huolella viritelty vesikuppi olisi tahallaan kääntynyt nenään kesken reissun.  Siitä sitten alkoi pieni piipitys, joka jatkui Veikkolasta kotiin. Ajattelin pennun olevan hiljaista sorttia.

Ukkokultakaan ei voinut olla ihastumatta tähän pehmoleluun ja rapsutteli sen massua jokseenkin typerä hymy huulillaan. Tiedän kyllä silti, ettei hän kauhean ihastunut ole eläintarhameininkiin täällä kotosalla... No, itsepähän on ylimmäisenä karhuna kuorsaamassa nytkin.

Yö oli lyhyt, laitoin pennun nukkumaan ekaksi yöksi vähän isompaan kuljetuslaatikkoon ja puoli viiden maissa alkoi sellainen huuto, että olisi voinut kuvitella, että toin kaikki pennut mukanani.  Viiden maissa minun oli pakko nousta ylös.  Aamutoimet hodeltuamme olinkin sitten jo reippaana työpuuhissa koneen ääressä kuuden pintaan.

Päivällä tuli pikkupeikko ja "lapsenlapset" - Disa riehui täydellä sydämellä paljon isomman Louhen kanssa ja osasi antaa hyvin takaisin, jos toinen puri liian kovaa.  Karma oli hieman järkyttynyt tulokkaasta ja kuolasi ja naksutteli hampaitaan aluksi, mutta ihan sovussa nekin olivat.

Töiden jälkeen tuli poikani ja Rami - Rami ymmärsi pysyä viisaasti kauempana naskalihampaista. Mekkala oli jo aikamoinen, kun kuusi koiraa myllersi pihamaalla ja sisällä.  Pieni ei paljon siitäkään hätkähtänyt, halusi jalkojen juureen istumaan, mutta hetken kuluttua oli pakko yrittää sekaan.

Kengittäjäkin kävi ja vasaran kolina oli aika pelottava juttu. Hevonen ei niinkään saanut sydäntä läpättämään.

Vielä illan lopuksi piipahtivat Sarianna ja Taro-koiruus. Taro ei paljon pennusta piitannut, koska pääsi juoksemaan ulos paineitaan pois. Toivottavasti Sarkultakin joku kivi tipahti kahvihetkemme aikana.

Näin se pennun ensimmäinen päivä meni - aivan Tuire Kaimion oppien mukaan - totutellaan rauhallisesti uuteen taloon eikä sallita kovin paljon vieraita. Pennun hermorakenne tuntuu olevan hyvä, ainoastaan mattopiiska ja kengitysvasara saivat sen juoksemaan pienen matkaan karkuun, mutta kohta oli jo palattava kurkistamaan, mikä paukkuu.

Oven alta on hyvä hyökätä "isosiskon" kimppuun. (Hankalaksi tilanteen teki se, että pää välillä jumittui. :))

Toinen päivä edessä - viime yön pentu nukkui peitolla sänkyni vieressä ja heräsi vasta kuin minäkin. Aamupisut ja kakat tulivat reippaasti ulos, kohta painutaan ruokkimaan Romeo ja hakemaan lehti.  Eiköhän sen tassuttelun jälkeen jo tule unikin, että voin tehdä töitäni tässä koneella ilman, että naskalihampaat nakertavat varpaitani.