Pärinäpimu

Eilen oikein blogissakin haaveilin työmatkasta ruskan kaunistaman maiseman halki mieli leväten ennen ankeaksi odotettua työpäivää. Aina ei haaveet toteudu. Jossain Kauniaisten kohdalla alkoi pakoputkesta kuulua ylimääräistä pikkupörinää, joka varsin nopeasti kasvoi kovemmaksi pärinäksi. Pakoputki poikki! Voiko mikään ärsyttää enemmän autoillessa? - No, ehkä se, ettei auto liiku lainkaan, kun pitäisi päästä jonnekin. -

Olin oikeastaan yllättynyt, kuinka paljon tuo pörinä minua ajaessa kiusasi. Kun ajoin firman parkkihalliin, minua kuitenkin jo hymyilytti. Kaasuttelin jopa kovemmin: Prööt-prööt-pröööt. Parkkihallissa ääni kertautui hauskasti ja olin hieman pettynyt, kun hallissa ei kukaan kääntynytkään katsomaan perääni. Oliko pörinä siis sittenkin aivan mitätöntä?

Illalla ukkokulta kehtasi epäillä, että olisin muka ajanut pakoputkeni joskus päin jotain. Minä - vanha mukava minä, jolle auton peruuttaminen on aivan pala kakkua! (Suom. huom. Joskus olen jopa peruttanut epähuomiossa kotipihalla päin puuta lasten naureskellessa taidoilleni. Jos olen jossain huono, niin Berlingon peruuttamisessa - sieltähän ei pentele itseasiassa edes näe ulos. Auton vika, Heh)

Tänään on muuten ensimmäinen kunnon pakkasaamu, -1,5C näytti mittari ja ruoho on aivan huurteessa. Taitaa olla ponien laidunkausi aika lopuillaan...

---

Jos et ole nukkunut tai jos olet nukkunut, tai jos sinulla on noidannuoli, spitaali tai jos olet salamanlyömä, pyydän sinua enkelten nimeen olemaan hiljaa ja pilaamatta tätä aamua.
- Ralph Waldo Emerson

Ohi on!

Tässä aamussa on aavistus surumielisestä syksystä. Viikonlopun MM-kisäjännitys on poissa ja jäljellä on maanantaiaamu ja normaalit arkiset haasteet. Työnihän on aina aika hektistä, tämäkään viikko tuskin tehnee poikkeusta. Työasiat olen kuitenkin yrittänyt jättää blogin ulkopuolelle, joten eipä siitä enempiä.

Viikonlopun jälkeen on tietenkin aina sopeuduttava uudelleen siihen, että talossa asustaa vain kaksi pikkuista koiraa ja kaksi harmaantuvaa vanhusta. Ukko kyllä harmaantuu aiemmin ja käyttäytyy vaarimaisemmin. Onhan sen pakko, koska se on jo isoisä. Minustahan ei taida mummoa ihan pikapuoleen tulla, jos ei satu jotain pikkuisia vahinkoja. Heh.

Palaan takaisin jäähalliin ja MM-kisatunnelmiin. Onnistuin pysymään tavoitteessani eli näin kaikki viikonlopun kisaradat. Ehkä silmä jossain kohtaa hieman räpsähti ja kaikkia yksityiskohtia ei muista, mutta se on ihan toinen tarina. Pikkupeikko nukkui katsomossa häpeämättömästi lauantaina yhden luokan, minien joukkueradan. Minikoirat on kuulemma tylsiä. Sheltit erityisesti. Minusta nekin ovat kaikki erilaisia. Välillä ihailin vain sitä, miten käpylehmän näköinen koira voi mennä niiiiin kovaa.

Sunnuntai päättyi pettymykseen. Olisin kovasti halunnut nähdä Jaakon ja Zenin kultamitalijuhlaa, mutta toisin kävi. Jokin pieni lipsahdus parin yhteistyössä kävi ja Zen menikin A:lle, kun olisi pitänyt mennä puomille. Jaakon dramatiantaju ja näyttelijänlahjat eivät menneet hukkaan, kun hän läpsähti mahalleen keskelle areenaa. Pettymyskin oli varmasti aivan aito. Aivan pienellä työllä tuolle tasolle ei olla päästy. Zen on onneksi nuori ja Jaakolla on voittajan asenne. Vielä se tapahtuu!

Jounille ja Yokollekin olisin antanut kultaa. Nyt he saivat pronssia. Juhlaa sekin! Kolmas maksimitali kautta aikojen Suomeen. Ei liene sattumaa, että kaksi mitaleista on mennyt samaan perheeseen. Työtä ja harjoitusta sekin on kysynyt. Paljon! Onnittelut!

Ilman Jaakkoa maksien kultamitalisuosikkini kyllä olisi ollut se koirakko, joka voittikin kisan. Marcus Topps & Juice tekivät koko kisojen ajan hienoa yhteistyötä. Koira oli tuulennopea ja innokas ja miehellä niin pitkät jalat ja upea ohjaustyyli, että harvoin näkee vastaavaa. Merkitsin omaan käsiohjemaani koirakon varteenotettavana voittajana jo ensimmäisen näkemäni radan jälkeen.

Minusta muuten kisat pitää tosiaan nähdä alusta loppuun. Jäimme vielä katsomaan päättäjäisjuhlat ja palkintojenjakoseremonian. Poistuimme vasta, kun kisalippu luovutettiin Itävallalle. Minusta on outoa, että yleisö poistuu kiireissään omiin hommiinsa, kun kisaajat saavat mitalit, joista he ovat haaveilleet mahdollisesti vuosia. Oli hienoa nähdä, kuinka kaikki joukkueet koirineen olivat paikalla hurraamassa voittajille.

Vasta loppuseremoinioiden jälkeen kisat ovat ohi ja järjestäjät ja osallistujat voivat huokaista helpotuksesta: ohi on.

---

Mutta jep, ohi on, nyt pitää repäistä itsensä liikkeelle ja lähteä etsimään luottamusta herättäviä vaatteita päivän töitä varten. Onneksi ei sada. Ruska on kauneimmillaan ja ajellessani töihin moottoritetä voin vielä hetken huokaista ja keskittyä miettimään päivän töitä ja viikon arkea.

---

Eivät ne edessä siintävät korkeat vuoret matkaa hidasta, vaan hiekanjyvä kengässä.

Kisahuumaa

Syksy etenee kovaa vauhtia, ruska alkaa olla kauneimmillaan. Nyt ei muutamaan päivään kyllä paljon säät kiinnosta, kun istumme polvet koukussa Helsingin jäähallin katsomossa seuraamassa agilityn MM-kisoja. Onneksi siellä on pitkät tauot, jolloin tulee jaloteltua käytävillä, muuten muuttuisin varmaan linkkuveitseksi. Sen verran aina on jalat jäykkänä ja selkä kipeänä, kun nousemme ylös. Ja jostain syystä sitä on koko ajan nälkä tai jano, en minä kotona koko ajan halua sämpylöitä. Hassua.

Eilisen aikana ei nähty kyllä nappisuorituksia kuin muutama. Tosi monelle koirakolle joukkueradoilla tuntui tulevan jokin pieni kommunikaatiokatko tai muu härö (yleisö, matto, jännitys, mikälie) ja radalta tuli virhe tai hylly. Suomalaisittain olin iloinen Jaakko Suoknuutin ja Zenin hyppyradasta, joka oli aivan nappisuoritus ja Jouni Oreniuksen ja Yokon agilityradasta, joka myös oli sellainen. Sitä kyllä nousi ihan kisatunnelmaan mukaan kiekumaan, kun muukin yleisö huusi, tömisti, lauloi ja taputti radan loppuosalla aivan täysillä.

Kohta taas mennään, katsomossa pitää istua jo klo 8:00 - omat koirat pissitetty, ruokittu ja pussailtu kuononpäät märiksi. Eiköhän nuo muutaman päivän pärjää ihan ukkokullankin hoivissa. Ukkokin tosin golfaa ja käy sirkuksessa viikonlopun aikana, joten tuskin hänkään suuremmin kärsii poissaolostamme. Hyvä niin. Elämässä kannattaa kerätä nautintoja, että jaksaa puuduttavien arkihetkien ylitse.

Viiltohaavoja

Viikkoni on ollut pääosin iloinen ja toimelias. Toki olen kohdannut surua omassakin elämässäni, mutta jotenkin hallitusti, jos niin voi sanoa.

Maanantaina olimme yhdessä Vaijan haudalla hänen kuolemansa vuosipäivänä sytyttämässä kynttilät. Meitä oli pieni joukko, jota sitoo yhteen rakkaus toisiimme ja poismenneeseen Vaijaan. Pari kynttilää oli jo käyty sytyttämässä etukäteen ja oli mukava nähdä, että ne paloivat edelleen. Pikku-Wilma (3-v) ei tietenkään osannut olla vakava ja surullinen ja miksi olisi pitänytkään. Hän ihaili kynttilöitä suurin lapsensilmin ja katseli hieman kummissaankin aikuisten kosteita silmänurkkia. Taisi hän kevyesti hypähdella haudallakin. Vaija oli varmaan iloinen, jos näki. Olisi ainakin ollut, jos olisi nähnyt. Mukava ajatus.

Eilen Suomi sai taas suru-uutisen, kun Kauhajoella nuori mies tappoi 10 luokkatoveriaan aseella ja tulella. Motiivina oli kuulemma viha. Minun on mahdotonta myötäelää sellaista vihaa. Myötätuntoni kohdistuu niihin, joihin tämä viha iski. Pojan omiin vanhempiin, kuolleisiin lapsiin ja heidän läheisiinsä- tietenkin myös siihen poliisiin, joka poikaa oli edellisenä päivänä kuulustellut ja joka ei nähnyt tuota vihaa. Ilmeisesti se viha oli hyvin syvällä ja hyvin vahva. Jokaiseen heistä pojan viha iski syvän viiltohaavan, joka paranee hyvin hitaasti. Viiltohaavat kun tuntuvat aukenevan juuri, kun luulit niiden parantuvan...

Voi, miten paljon nuoret ihmiset tarvitsevatkaan hyvää ja positiivista, jotta vihat eivät kasvaisi isoiksi vaan pysyisivät pieninä ja somina kiukkuina vain.

Tänään toivoisin jokaiselta ihmiseltä: "Päästäkää omat pikkukiukkunne ulos ajoissa, jotteivät ne kasvaisi ja täyttäisi kokonaan mieltänne. Muistakaa päästää myös ilonne, se tarttuu *myös* herkästi muihin ihmisiin ja samalla se kasvaa itsessänne. Opettakaa edes tämä lapsillenne - ja rakkaus."

Syyskesän ilonhetket

Eilisestä tosiaan tuli upea päivä, kuten toivoinkin. Aamupäivän ratsastustunti kuultavan kirkkaassa auringonpaisteessa oli mahtava. Paksu ruunanrupukkani toimi mukavasti emmekä olleet nuorempien ratsastajien tiellä. Naapurin Katjan kentälle mahtuu mukavasti kolme ratsukkoa ja välimatkat pysyivät hyvinä. Peikkolapsi ratsastaa edelleen kuin tuulenhenkäys ja hevonen toimii kevyesti ja kauniisti hänen allaan. Kaikki hevoset ja ratsastajatkin kai (ainakin minä) olivat terveellisessä hiessä tunnin loputtua.

Oli kyllä naurussa valtavasti jarruttelemista, kun peikkolapsi yritti löytää istuinluitaan. Syvästi ihmetellen, mihin niitä tarvitaan - omaa takapuoltaan tökkien - hän ratsasti. Raippa suussa. Vitsi, kun olisi ollut kamera, niin olisi ollut peikon 50-vuotissynttäreille loistavaa materiaalia saatavana taas. Minulta oli kadoksissa syvät vatsalihakset. Huonoja perintötekijöitä varmaan sekin. Jäykkyys hevosen päällä vaikuttaa hevoseen ja oli todella vaikeaa saada aikaan puhdasta tölttiä. Pitänee perustaa uusi seura: "Rautakankiratsastajat ry" tms.

Tunnin jälkeen istuimme kaikki pihamaalla auringonpaisteessa kahvia juoden ja auringosta ja naismaisen pomppivasta keskustelusta nauttien. Kun naiset juttelee, niin ei ole niin väliä, vaikka joskus joku innostuisi puhumaan toisen päälle.

Toiset kaffet silpaisin naamariin mummolassa heti edellisten jälkeen. Siellä oli hyvää omenapiirakkaa ja pääosassa taisi olla ukon lapsenlapsi Wilma perheineen. Wilmaa en tosin paljon ehtinyt nähdä, kun hän lähti ukin kanssa hevosille omenoita poimimaan. Tärkeää yhteistä puuhaa, jonka merkitystä ei voi aliarvioida.

Kolmannet kaffet sain Inkoossa eräällä issikkatallilla, kun istuimme iltapäivällä pienimuotoisessa kokouksessa laavulla. Sainpa makkaratkin. Kivaa vaihtelua, kun en ollutkaan ehtinyt kuin aamulla munakkaan syödä. Käsiteltävät asiat eivät olleet aivan suoraviivaisia. Maailma kun ei ole mustavalkoinen paikka, niin on hankalaa välillä löytää oikeita sanoja. Onnistuimme melko hyvin, luulisin niin. Aika näyttää, miten jatkossa saamme asiat rullaamaan. Toivon, että paremmin kuin tähän asti.

Piipahdin vielä ennen poislähtöä tallissa. Iltatallin teko säilöheinän ja hevosen tuoksussa sujui tallinpitäjältä rennosti ja varmasti. Esitellyt pikkuvarsat olivat valloittavia ja olisin halunnut ottaa ne kaikki meille. Hyvin kuitenkin näyttivät kotonaankin viihtyvän. Oma oloni oli onnellinen ja turvallinen, kuten tallissa tulisikin. On mukavaa, kun tietää, että harrastustoiminnan parista löytää itselleen ystäviä, joihin voi luottaa.

Illalla kotona odotti kuuma kylpytynnyri ja kylmä olut. En sittenkään jaksanut kuin sen jälkimmäisen. Väsyneenä, mutta onnellisena ryömin koirineni pehmeän, lämpimän peiton alle ja nukahdin heti.

---

Tänään aamupäivällä pesaisen pari mattoa *syyskesän viimeiset* ja kengittäjääkin taas tarvitaan. Näyttää tulevan yhtä hieno sää kuin eilenkin. Yläkuvasta näkyy, että Marilyn on myös valmisteltu päivän hommiin... saas nähdä, mitä se tänään päättää puuhata - meidän perheen koirakissa -itsenäinen ja vapaa.

Erilainen koira?

Lauantaiaamun ovat paiskanneet tähän paikkaan. Juuri nyt alkaa aurinko pilkistää sumun seasta ja vaikuttaa siltä, että on tulossa upea päivä. Odotettavissa on hevostelua ainakin ratsastustunnin merkeissä. Juuri päätin, etten pese tänä aamuna mattoja, koska on niin paljon muutakin puuhaa. Luulen, että kerron pitkän tarinan viikostamme.

Pikkupeikko tuli eilen kotiin, toi tullessaan kämppäkaverin karvakasan - Surinan. Ukkokulta ihastui siihen heti. Se on sekarotuinen, nappisilmäinen valkoinen lamppuharja. Ihanan vaivaton ja kiltti. Kuraa tuo kerää melkoisen paljon, mutta antaa tosi kiltisti huuhtoa itsensä. Se on myöskin liikuttavan ihastunut Karmaan. Liehakoi ja painii sen kanssa koko ajan. Hyvää seuraa nuorelle malille, sanoisin. Kasvattaa luottamusta. Surina ei ilmeisesti ole juuri koskaan karannut, vaan pysyy aina ihmisten luona.

Marilynin (ja minun) viikko on ollut vaihteleva. Olen yrittänyt tehdä itseni mielenkiintoiseksi, kuljemme yhdessä autolla katselemassa paikkoja ja otan sen melkein aina remmissä mukaan, jos on todennäköistä, että paikka kiinnostaa Marilyniä. Eilenkin se piipahti kanssani mummolassa ja heinäladolla.

Maanantaina oli kovin kiireinen päivä. Aamulla piti ehtiä töihin ja illallakin oli menoa, joten Marilyn kulki remmissä mukana tallille ja takaisin pari kertaa. Teimme myös remmilenkin välillä, kun tulin töistä kotiin. Ukko oli ylitöissä iltamyöhään, joten Marilyn oli vain minun kanssani. Sillä oli varmasti äärimmäisen tylsä päivä, mutta takana oli melkein koko viikko vapaana - luulisin, että se juoksi edellisellä viikolla noin 80 tuntia. Kun pidin koiraa sylissä, se tuntui veltolta ja tyytyväiseltä.

Tiistaiaamuna tehtiin remmilenkki tallille, sehän ei ole erityisen nopea lenkki, koska hevoset pitää siirtää laitumelta ja ruokkia Romeo. Tuohon menee minulla joka aamu vähintään puoli tuntia ja enintään 45 min.

Illalla päästin Marilynin irti, ukkokulta kyllä yritti kieltää ja sanoi sen kumminkin karkaavan. Päästin silti. Marilyn siirtyi kotitieltämme sivuun noin 30 cm ja alkoi vimmatusti kaivaa maata. Ledit vaan vilkkui kaulassa ja rapa lensi kaarena taakse. Olin siinä tunnin ulkona, juoksutin hevosen, ruokin vanhan Romeon, vein sille vettä ja kävelin sinne tänne. Joskus klo 19 tulin takaisin ja Marilyn kaivoi vieläkin samassa kohtaa. Se oli tosi iloinen, kun kehuin sitä kuoppaa - siinä oli joku hiirenpesä ollut ja kuoppa oli tosi syvä. Laitoin koiran remmiin ja annoin lihapullapalan kuopan pohjalle ja annoin sen vielä kaivaa jotain 5 min. Kleokin tuli auttamaan kaivamisessa. Sitten sanoin koirille, että "Mennääs kotiin löhöämään sohvalle." Marilyn tuli löysällä remmillä kotiin ja sai siinä matkalla pari lihapullaa. (Se muuten kiljui riemusta, kun tulin töistä kotiin, yleensä se pitää herättää pisulle...)

Keskiviikkoaamuna taas pitkä aamulenkki. Minua hiukan harmittaa tallustella noutamaan hevosia laitumen äärilaidasta. En ole vieläkään sopeutunut syksyyn ja yritän sinnitellä crocsit jalassa märässä heinikossa. Aamuisin lämpötila on 3-6 C välillä ja minun on myönnettävä, että varpaita palelee. Käyn aamuisin suihkussa ja se lämmittää mukavasti. Keskiviikkoiltana oli ensin yksi pikkukokous ja sitten Marilynin huippuhetki - agilitytreenit hallilla. Tehtiin yksi rata kahteen kertaan ja olin todella tyytyväinen Marilyniin. Se ei yrittänyt kertaakaan tehdä mitään muuta kuin agilityä kanssani. Kepit se meni aivan nuolemalla (Marilyniksi). Hymyilin koko matkan kotiin ja rapsuttelin koiraa, joka nukkui ylen tyytyväisenä vieressäni etupenkillä.

Aamut ovat aina samanlaisia, jos menen Hesaan töihin. Annan kuitenkin Marilynille satunnaisesti nameja, kun se toimii remmissä siten, kun haluaisin sen toimivan vapaana. Hevosen takana haukkumisesta pellolla saa muuten aina isomman annoksen. Torstaiaamukaan ei tehnyt poikkeusta. Sain taas noutaa hevoset aivan pellon äärilaidasta. Yritän samalla miettiä jotain mukavaa muutosta tähän seikkaan ja olen keksinyt syksyn omenat. Niitä kun laittaa ämpäriin ja ravistelee, kuuluu aivan erityinen ääni ja hevoset todella tykkäävät mummon kirpakoista pikkuomenista. Varpaani ovat hieman sinertävät kun tulen 40 minuutin kuluttua sisälle suihkuun. Pitäisikö luovuttaa jo ja alkaa käyttää kenkiä? Vaikeaa, koska heitin lempikenkäni roskiin muutama viikko sitten. Niiden pohjassa oli reiät ja vesi tuli niistä sukkiin. Saappaita inhoan todella syvästi.

Torstaina Marilyn pääsee taas vapaaksi samassa kohtaa kuin tiistainakin. Mikään myyränkolo ei sitä kiinnosta, vaan se kiitää pellolle kotipihaa kohti korvat takana liikkeen riemusta. Kuljeskelen mummolan, ylämökin ja kodin väliä melkein pari tuntia. Keräilen omenoita ämpäriin, ravistelen niitä siellä ja annan hevosille pikkuannoksia omenoita. Marilyn singahtelee sinne tänne lähelläni, mutta ei karkaa kovin kauas. Tulee aina lähimaastoon, kun kutsun sitä. Kun yritän antaa sille namia, se vain heilauttaa häntää kovaa ja juoksee ohi. Kleolle namit kelpaa. Kehun Kleoakin.

Käyn katsomassa Kunigaskuluttajan ja Kotikadun telkkarista. Marilyn juoksentelee ympäriinsä pihapiirissä, ledivalot vilkahtelevat ikkunasta ja kuuluu satunnaisesti haukahteluja. Käyn mainoskatkoilla nakkamassa sille lihapullan palasia. Tuntuvat maistuvan hyvälle. Kun Kotikatu loppuu, käyn siirtämässä hevoset yöksi laitumelle. Menomatkalla Marilyn tulee syliin ja nuolee minua iloisesti. Laitan sen remmiin sen kummemmin asiaan reagoimatta. Nameja se tietenkin saa.

Eilen -perjantaina - taas erityisen pitkä aamulenkki. Tällä kertaa hevoset ovat metsässä niin kaukana kun pääsee. Onneksi minulla ei ollut kiire töihin, sillä aamutoimet vievät 45 min ulkona ja sisällä odottaa vielä kahvit, lehti ja suihku.

Illalla päästän taas Marilynin irti (klo on jotain 17), pihassa ovat myös Surina, Karma ja Kleo. Marilyn ei niitä kauaa moikkaile, vaan syöksyy talon takana olevaan metsään. Illan aikana se käy myös kaikissa lähinaapureissa haukkumassa eikä piittaa pätkääkään siitä, missä minä liikun. Pikkupeikko käväisi parituntisen agilitytreeneissa Karman kanssa. Minun piti lähetä ratsastamaan, mutta kutsuinkin sen sijaan kengittäjän lyömään Félagin irtokengän. Tällä kertaa saan odottaa kengittäjää 20 min, koska hänellä on ruoka kesken. Onko teillä muilla noin hitaat kengittäjät? (*Suom. huom.: ironiaa*)

Kengittäjän mentyä yritän Kleon ja Surinan kanssa houkutella Marilyniä metsästä isolle pellolle. Tuloksena on, että tulen sisälle vain Surinan kanssa. Kleokin katoaa iloisena metsään. Melko surkuhupaisaa, sanoisin. Minua ei muuten suututa tällainen yhtään jostain syystä. Marilyn nyt vaan tikittää eri lailla kuin muut koirat. On mielenkiintoista yrittää valloittaa noin vapaa sydän.

Ukko käy yksin kuumassa kylpytynnyrissä. Kello on jotan 23 maissa, kun menen katsomaan, joko haukkuva Marilyn on tullut pois naapurin pihasta. Ihan on hiljaista. Kuulen keittiön ikkunan alta melko kovaa rapinaa. Marilyn kaivaa reikää talon alle. Kun tulen sen luo se ei lähdekään karkuun, vaan heiluttaa minulle iloisesti häntää. Kehun kuoppaa hienoksi, heitän sinne lihapullan. Marilyn ahmaisee lihapullan ja tulee syliini. Olen siis kyykyssä sen vieressä. Nostan koiran syliin, rutistan sitä ja vien sen lämpimään suihkuun.

Illalla viimeiseksi istun kuumassa kylpytynnyrissä yksin, tuikkukynttilät luovat valoa ympärilleen. Mietiskelen kaikenlaista.

---

Tänä aamuna pidin Marilynin remmissä, juuri nyt en jaksa edes ajatella koiranmetsästyshommia. Kun ravistelin omenaämpäriä, hevoset laukkasivat luokseni portille laitumen äärimmäisestä laidasta ja Marilyn haukkui niitä, kun laitoin portit kiinni. Aamukeikka kesti vain 15 min. Parasta aamussa oli sumu, alkava auringonpaiste ja Romeon pitkän pitkä hörinä, kun se sai aamuruuat. Toivon todella, että tästä tulee hyvä päivä.

---

EN LUOVUTTAISI

Pitäisin kiinni viimeiseen asti.
Mutta lupaa kysymättä
tuuli riipii puusta
viimeisenkin lehden.
Seuraksi jää vain sade,
jonka pakkanen jäädyttää,
tuuli kuivattaa
ja aurinko jälleen sulattaa.

Vain luopumalla
voi antaa tilaa sille
mikä edessäpäin
odottaa jo idullaan.

- Hanna Ekola
Valoa ja voimaa / Sley-kirjat

Kuka pelkää mustaa miestä?

Koiraihmisille sattuu ja tapahtuu. Kuulin tässä päivänä muutamana yhdeltä tutulta staffikasvattajalta hauskan jutun. Staffithan ovat sellaisia aika pelottavan isosuisia tyyppejä ja jotkut luulevat niitä vaarallisiksi. (Staffordshirenbullterrierin kuva) Oikeasti ne ovat vain isoja kurnuttavia sammakoita, mutta se ei kuulu tähän tarinaan.

Olivat kävelyllä jossain lähiössä lenkkipolulla ja tuli sauvakävelijä vastaan ja koira karkasi omistajaltaan suoraan sitä kohti. Omistaja - joka on siis vanha ihana rouvashenkilö, mutta hyvin sporttinen tyyppi - karjaisi erittäin kuuluvasti "EI - TÄNNE - P*RK*LE!" Ihan tutun kuuloista, jos tunnet jonkun staffiperheen. Noin niitä usein komennetaan. Staffien omistajiksi tuntuu valikoituvan aika tempperamenttista sakkia.

Koira antoi kiinni ja sauvakävelijä siirtyi silti aivan polun laitaan ohittaessaan tämän rouvan koirineen. Rouva sanoi oikein kiltisti: "Ei tämä koira ole vaarallinen, se on vain niin kovin nuori ja innokas." Sauvakävelijä katsoi rouvaa alta kulmien ja tuhahti: "En minä sitä koiraa pelkää."

----

Entäpä jos saisit aikaan
"Jopas jotakin!" –tarinan,
jota kerrotaan aina uudestaan
ja uudestaan?
-Jeffrey Gitomer

---

Kuka pelkää mustaa miestä on muuten lasten juoksuleikki, jota voidaan leikkiä sekä sisä- että ulkotiloissa tai vaikka jäällä luistimet jalassa. Kun olin pieni, sitä leikittiin kovasti. Luulisin, että siitä on olemassa nykyajan lapsille yksinpelattava tietokoneversio.

Kiltti vai sokea?

Kleo - se on jo 10 vuotias eikä oikein koskaan karkaa. Tosin se välillä unohtuu jonnekin kaivamaan intensiivisesti, mutta viimeisen vuoden aikana se ei ole oikein koskaan poistunut kotipihalta. Meillä se on tavallaan aika väljä käsite, koska tonttimme on 40 ha kooltaan, mutta sanotaan nyt, että kotipihan määritelmä: kylätietä ei ole ylitetty eikä uitu yhdenkään valtaojan yli. Sellainen riittää meillä ihan hyvin.

Tuossa alla olevassa kuvassa hevoset ovat "pihalla" ja sumu rajaa kevyesti pihan ulkopuolisen alueen.

Mutta asiaan: Kleo ei siis poistu oikein koskaan pihalta. Olen alkanut ajatella, että se johtuu siitä, että sen näkö on huono. Olen nimittäin muutaman kerran innostanut sitä hyppäämään renkaan läpi *BTW:Marilyn katsoo silloin metsästä kateellisena* ja kerran se otti vauhtia aivan liian kaukaa ja läsäytti nenänsä keskelle renkaan alareunaa. *Auts* Kontaktikapistukselle se tulee myös joskus samaa vauhtia ja samoin tuloksin. *Auts*

Tässä päivänä muutamana oranssit crocksini (=saappaani vielä tähän aikaan vuodesta - ei sukkia) lentelivät sinne tänne, kun neitikoira juoksi niiden yli. Olivat unohtuneet keskelle laittiaa. Pikkupeikko sanoo tuon crocsien kohtalon johtuvan siitä, että vanhukset ovat välinpitämättömiä ja tylyjä tyyppejä. Minä puolestani luulen, että tämä ylen hienostunut koiraneito ei nähnyt moisia kapistuksia lainkaan. Toisaalta, saattoihan se olla kannanotto crocksien kauneudestakin, niistähän kaikki ei oikein tykkää. Heh.

Niin tai näin: Kleo on saanut pikkupeikolta agility-kilpailukiellon vanhuuden vuoksi.

Eilisestä päivästä sen verran, että oli oikeasti mukavaa, niinkuin pitikin. Kävin mm. katsomassa Helsingin piirinmestaruuskisoja (agility) Marilynin kanssa. Ensin se ei oikein malttanut kiltisti katsella. Kun lupasin sille, että jos se on nätisti, se pääsee mukaan joskus, se istui kentän laidalla ja katsoi rävähtämättä mini-joukkukisaa häntä hiljaa puolelta toiselle heiluen. Erityisesti se innostui aina, kun näki Karstusen Jannen radalla. Voi voi, niin kovaa minä en tule koskaan pääsemään...

Sitten Marilyn ja Karma saivat rokotukset. Lopun päivää Marilyn makasikin aivan reporankana sohvalla.

Ukko meni pyhäillaksi töihin, joten kävin antamassa Huanes-konserttiliput arvostavampiin käsiin. Myin myös kengittäjälle vaimoineen heinäkuorman. Kiva pariskunta!

Pikkupeikko antoi minun ratsastaa Ísingillä, koska hänellä oli kiire takaisin kotiin Muurlaan - veljet, se poni laukkaa niin kovaa, että minulta tulee vesi silmistä! Tai sitten minulla on helposti vesittyvät silmät.

Illan lopuksi torkuin katsomassa Amazing Racea, yksi lempiohjelmistani töllöttimestä. Joskus tuntuu, että sellaista en jaksaisi ollenkaan. Tämä oma elämäkin IRL on välillä aikamoista haipakkaa.

---

Tänään on tärkeä päivä, sillä
elän vain tässä päivässä. Eilistä
en voi muuttaa, huomisesta en tiedä.
Huominen on huomisen tämä päivä.
-Vexom

Norjanmuisteloa

Norjanmatkasta ei tullut kovin paljon laitettua kuvasatoa tänne blogiin. Nyt, kun on rauhaisa aamu ja olen kaikki hommat hoitanut: siirtänyt hevoset, ruokkinut Romeon ja ulkoiluttanut perinpohjaisesti omat koirani, on ollut hiukan aikaa katsella Norjan kuvia.



Tässäpä tarina tälle päivälle, perinnetarustoa Norjasta, vuohet määkivät sen ohimennessään:

Kun lopultakin näkee valoa tunnelin päässä...
Voi haaveilla vaikka omasta villistä seeprasta...
Tai kokonaisesta seepraperheestä - ihania raitoja näillä...
Kuulin myös, ettei edes apinaäiti kanna vauvaansa koko ikäänsä, se väsyy, jos lapsi kasvaa liian painavaksi...

-------
Hauskaa sunnuntaita kaikille - minä ainakin ajattelin tehdä kaikkea kivaa. Tehkää tekin!

Hevonen - hyttynen?

"Paljo välii!" (Marilynin mielestä.) Hyttysiä on ihan yhtä kiva jahdata kuin hevosia. Tänä aamuna koiraneito jäi kotipihaan noin neliömetrin alueelle jahtaamaan pikkuhyttysiä, kun minä kävin siirtämässä hevoset, ruokkimassa Romeon ja hakemassa aamun lehden.

Se suostui hyppäämään yhden agilityesteen (naksu-namipalkalla) ja sitten se siirtyi entiseen kohtaan leikkimään hyttysillä. Oli sellaiset kontaktit meikäläiseen, että "Paljo välii!"

Haastetta riittää!

----


Kademieli painaa ihmisen alamaihin.
Toisen ihaileminen kohottaa. Eikös
tämän pitäisi olla ihan selvä juttu?
-Elvis Presley

Ei voi olla totta!

Tänä aamuna nousin levänneenä ylös 6:15, raastoin Romeolle 2 porkkanaa *joo-o - en uskalla syöttää sille porkkananpalasiakaan enää viime talvisen sairastumisen jälkeen*, otin raasteet pikkukupissa mukaan (made by Ikea, näppärää ja helppoa) ja vielä pari porkkanaa sellaisenaan. Laitoin Marilynille ledivalot kaulaan palamaan ja otin sen remmissä mukaan ulos. Latasin taskuihin namia ja muistin ottaa naksunkin mukaan. Kleo juoksi vapaana.

Luulin, että hevoset olivat siirtyneet pihattoon itsekseen, kun niitä ei näkynyt, mutta ne olivatkin kaikkein kauimmaisessa päässä isoa laidunta. Lähdin kävelemään sinnepäin ja päästin samalla Marilynin irti. Se koikkaloikkaloi onnellisena ympärilläni, naksautin pari kertaa palkaksi siitä, että se katsoi minua ja se syöksyi hakemaan namipalkan kädestäni. Sitten se jatkoi jolkotteluaan hevosia kohti.

Kun olimme Ísingin kohdalla, sanoin hevoselle "hus-hus-huus" saadakseni sen juoksemaan ja silloin Marilyn siirtyi hevosen taakse ja napakalla haukulla ajoi sen noin 100 m päähän ihan oikeaan suuntaan. Naksautin ja koira syöksyi hakemaan minulta namin.

Vissa ja Félagi olivat hiukan kauempana. Näytin niitä Marilynille kädelläni ja sanoin taas "hus-hus-huus". Olin siis itse vielä hevosten takana ja ne olivat selin minuun ja söivät kaikessa rauhassa ruohoa. Marilyn syöksyi hurjalla vauhdilla hevosten turpien eteen ja alkoi haukkua. Hevoset kääntyivät ja koko porukka laukkasi ensimmäisen väliaidan luokse. (Muutamia satoja metrejä.) Kehuin Marilyniä, huutelin sille "jaau, jaau" iloisella äänellä. Se heilutti häntää ja jäi seisomaan minua katsellen.

Kävelin hevosten ja odottavan koiran luo, ne olivat alkaneet syödä taas ruohoa ihan rauhassa. Kun pääsin lähemmäksi, sanoin taas Marilynille "hus-hus-huus" ja se ajoi kaikki kolme hurjasti haukkuen toiselle puolen kotitietämme, juuri sinne, minne pitikin. Ukko tuli juuri autollaan ja sulki portin niiden takana ja avasi kotitiemme sulkevat langat. Marilyn juoksi minua kohti ja sanoin sille todella iloisena "Upea tyttö!" ja naksautin. Se juoksi luokseni, annoin sille jackpotin nameja ja kytkin sen remmiin. Se heilautti häntää.

Heitin hevosille kolme porkkanan palaa, jokaiselle riitti oma. Kävelimme yhdessä, minä, Marilyn ja Kleo karjakeittiölle ja annoin Romeolle viherpellettipuuroa porkkananraasteella ja 16+ -rehua. Se hörisi. Marilyn oli kiinni ja sai syödä lattialle ripottelemiani kissanruokia.

Kävelimme takaisin kotiin tallilta (klo oli n. 7:00). Otin aamun lehden tullessani. Minulla oli epätodellinen olo. En ole oikeastaan varma, näinkö unta...


Kuvasta muuten voi nähdä, kuinka Marilyn on saanut arvostettua lisää nukkumakorin sisustukseen: puksipuut molemmin puolin saavat sen varmaan tuntemaan itsensä arvokkaaksi.

-------
Pikkupeikko tuli eilen kotiin, uudet kämppäkaverit koirineen juoksentelivat hetken aikaa ympäri pihaa tutustumassa meidän koiriin ja hevosiin ja sitten ne vei kumminkin kaikki uudet koirat pois. En saanutkaan lainaksi neljättä koiraa. Elämä on pettymyksiä täynnä...

Tyhmentääköhän maailma muuten lapsia: peikkolapsi on alkanut seurata BB:tä?

Vapaa kuin tuuli

Voi rähmä, onkohan minussa jotain vikaa, kun en oikein osaa masennella aamuisin? Eilen kyllä oli aika karseeta, kun vettä tuli kuin saavista kaatamalla, taisi sataa pari päivää ihan yhtä soittoa. Saatoinpä päästellä muutamia varsin rankkoja kirosanojakin... voi voi, sellainen hävettää seuraavana päivänä. Tai minuahan hävettää melkein heti, kun olen sellainen äkkipikainen.

Mutta tänään, oi ihanuutta! Aamu valkeni kirkkaana ja hevoset laitumella näyttivät niin kovin ihanilta. En olisi raatsinut niitä edes siirtää pois sinne kuratarhan puolelle, mutta pakko on, koska luulen, että jos jätän ne laitumelle, pitää laajentaa porttia. Ukko ei oikein tykkää aitahommista, joten tämä on sellainen kompromissi. Itselläni on myös niin hiivatin lyhyet kintut, että en saa jalkoja taipumaan hevosen kylkiin, jos se enemmän lihoo vielä...

Päästin muuten Marilynin taas irti ulos, se on koko viikon juossut ja juossut ja juossut. Parhaina päivinä se on kiitänyt ympäri kylää kymmenenkin tuntia. Olen ollut havaitsevinani, että sen reviiri on pienemään päin, se viihtyy aika hyvin jo omassa pihassakin. Eilen se haukkui avukseni myös hevoset pois tarhasta. Tänään se kiiti niiden ohi suoraan metsään. Heijastinledipanta vaan vilkkui, kun se häntä pystyssä riensi metsään. Oi pienen koiran onnea! Ollapa niin nopsajalkainen itsekin, mikä olisi loikkiessa.

Äsken se tuli tuohon etukuistille, ovi on auki. Se haukahti ikään kuin sanoakseen, että tässä ollaan. Kun menin kuistille, se paineli saman tien takapihalle täyttä karkua. "Minua ei vangita." Olen naksutellut sille ja aina, kun se antaa koskea itseensä, se saa namin. Olenpa kokeillut satunnaisesti koirapilliäkin. Minun on vaan kauhean vaikea käyttää mitään apuneuvoja, kun tempaisen päälleni milloin minkäkin takin ja kamat on sitten aina väärän taskussa. Ja pilli kaulassakin tuntuu hassulta. Varmaan lähden se kaulassa töihin ja alan vahingossa vihellellä merkkejä mun projektityöntekijöille. Se saattaisi herättää hiukan närää...

Pikkupeikko tulee muuten tänään kotiin ja tuo minulle neljännen koiran! Muksaa.
----

Jos seinä tulee vastaan, etsi ovea.
- Marita Engberg

Mikä on ollessa...

... kotona rauhallisena ja viattomana. Lämpimällä vedellä pesty ja kuivaksi kierretty kylmän sateen jälkeen.

Hauska otus, lieneekö tuo ollenkaan tyhmä blondi?

Koiratreeniä projektikuvin

Osa 1: Koira no 3 lähtee opiskelemaan. "Aion olla reipas ja pitää huolen siitä, että opiskelijaelämä on hankalaa, koska ulkonakin pitää käydä säännöllisesti. Pelottaa."

Osa 2: Koira no 2: "Hieno näyttelyseisonta. Olen kaunis. Häntä taitaa kaivata trimmausta."

Osa 3: Koira no 2: "Kiva ruokailla tiskipöydällä onnistuneen näyttelyreenin jälkeen."

Osa 4: Koira no 2: " Kummasti väsyttää. Eikä mennyt kahtakaan päivää."

*Ei kuvaa*

Osa 5: Koira no 1: "Nukun pöydän alla, liian pimeää kuvattavaksi. Ihanaa, kun voi olla avuksi!" Hevonen no 1: "Minä lepään pihatossa, onneksi sain jo irronneen kenkäni takaisin. Minustakin on kiva auttaa, vaikka vähän onkin turpa turvoksissa."

Viimeinen osa (tällä erää): Kouluttaja 1: "Uunitomaatti, valkosipuliperunat, kalapuikko ja raikas vichy. Ihana palkka puolentoista päivän työstä. En syö hetkeen porkkanoita, mutta en kyllä syö tätäkään kaikkea. Päiväunten paikka."

Hevosenostoa harkinnalla

Tänä aamuna mieleeni tuli taas se, miten hankin ensimmäisen issikkani. Eka issikkahan minulle tuli 1999, musta, paksu passitahtinen 7-vuotias suomalainen jukuripää Félagi. Kaupanpäällisenä ja pakollisena ostoksena tuli Romeo-shettiksemme, tuota issikkaa ei saanut ilman. Peikkolapsi oli vielä ainakin vuoden ponikokoinenkin ihan sopivasti. Järkevänä ja harkitsevana tyttönä ostin ne keltaisesta pörssistä näkemättä. Myyjä kehui ja kuulosti siltä, että hän rakasti molempia kovasti.

Olin toki varmistanut selustani ja olimme myyjän kanssa sopineet, että nuo kaksi ovat luonamme kuukauden (muistaakseni heinäkuun) käsirahalla ja mikäli en pidä otuksista, myyjä saa pitää käsirahan vuokrana ja voin palauttaa hevoset.

Aitauskaan ei ollut aivan valmis - sitä oli osittain purettu edelliskesän shettislomailijoiden jäljiltä, mutta matkaan oli päästävä ja heti. Olimme molemmat - ukko ja minä - siihenkin aikaan Hesassa töissä ja hieman hän yritti estellä innostunutta vaimoaan, joka iltapäivällä soitti kännykästään ja kertoi iloisena, että kaikki muu oli järjestetty, mutta kuski puuttui. Nauvossa pitäisi olla parin lossin takana illalla. Aidasta en sanonut mitään... kaikkea siinä rytäkässä muistelemaan.

Pikkupeikko oli musiikkileirillä lähellä Lohjaa (ikää rapiat 9v ja omaa tahtoakin oli päässyt jo kasvamaan, mutta olisihan toki oma poni tytölle kiva juttu). Leiriltä kävin tytön nappaamassa illaksi mukaan ja Lahnajärven kahvilaan pihaan jäi oma autoni, kun ukko kurvaili lainatrailerin kanssa minuutilleen sovitulle kohtauspaikalle. Poika oli kaverin luona yökylässä, joten hän ei tarvinnut huolenpitoa illalla. Peikkolapsi ei ollut ollenkaan innostunut. Shettikset olivat niitä, jotka purivat, potkivat ja pukittivat. Epäluulo oli käsin kosketeltavaa.

Pääsimme perille jollekin lapulle kyhäämäni ajo-ohjeen mukaan ja siellä oli vastassa heppojen kesähoitaja, joka odotteli paikalle pappia sopimaan oman isänsä hautajaisia. Miten sopivasti valittu päivä! Itse myyjää en koskaan tavannut - taisi olla kipeä juttu myydä nämä hevoset...

Kesämökki se muistaakseni oli ja maisemat olivat merelliset. Romeon saimme suoraan traikkuun, se oli kokenut matkaaja kaikesta päättäen. Félagi oli kuulemma ollut traikussa eläessään vasta muutaman kerran eikä se ollut ollenkaan innokas lastautumaan. Marie-kekseillä ja kärsivällisyydellä ja selvällä rakkaudella tuo musta jätti saatiin traikkuun, hoitaja laittoi. Lastaus ei kestänyt pariakaan tuntia. Minä muistaakseni yritin pitäytyä kauempana ja annoin välillä hurjasti hörisevälle Romeolle keksejä, ettei se vallan hermostuisi houkutuslintuna oloonsa. Luulen, että peikkolapsi ja minä hymyilimme kovasti. Ukkokaan ei ollut kai kovin hermona.

Lossilta sitten soitin appiukolle iloani huonosti pidätellen: "Arvaas missä ollaan ja mitä on kyydissä?" Ilta oli jo pitkällä, kun ajoimme trailerilla kotipihaan, avasimme takaluukun ja peruutimme otukset ulos trailerista. Appiukko ja anoppi olivat juuri saaneet aidan kasaan meitä varten. Mikäs sinne olisi hevosia laitellessa. Kaikki hymyilivät, muistaakseni.

Kiireellä palautin hämmentyneen, mutta iloisen pikkupeikon musiikkileirilleen. Illalla katselin, miten kauniita hevoset olivat, kun ne rapsuttelivat toisiaan. Mahtava tunne, melkein omia hevosia pihassa.

Siitä se alkoi, hevosenomistajan arki. En muista, olenko koskaan katunut. Ei ole ollut tapana katua, vaan kärsiä seuraukset. Enkä ikinä kuvitellut, että olisin pystynyt kokonaisen hevosen palauttamaan.

Olihan se Félagi aika nuori ja pukitti lähes lakkaamatta, jos maastolenkille piti lähteä ilman Romeon turvaa.

Mutta se onkin jo ihan toinen tarina.

Kivoja hommia

Kaisan huoleen "akkojen hommiin" jumiutumisesta on aivan turha. Ne on aika hienoja puuhia!

Tänäänkin on

- pesty mattoja ukkojen koneilla (siitä se aito ilo, että on kunnon painepesuri!) &

- shoppailtu pikkupeikon uuteen kotiin Ikeataivaasta vaikka mitä &

- käyty kunnon pohjalaisakan kotona katsomassa ja nauttimassa, miten tosinainen yhtäaikaisesti:

• käy hyvää keskustelua,
• tarjoaa hyvänmakuiset kahvit &
• pitää oman ukkonsa suhteellisen tyytyväisenä
• ompelee verhot &
• sekä on iloinen erittäin korkeasta iästään huolimatta

Ja kohta pääsen pönttöön kaatosateessa lämmittelemään ja rentoutumaan (jos jaksan olla hereillä siihen asti).

Kuva on tämänaamuinen: hepot tulevat viheltämällä pois laitumelta päästäkseen nauttimaan mutakylvyistä ja pihaton lämmöstä. Päivän parhaita hetkiä minulle.