Ja äkkiä on ilta

Hän oli istunut käytännössä koko päivän sohvannurkassa,  Ruoka ei oikein maistunut. Ei oikein juominenkaan, ei edes vesi maistunut, puhumattakaan jostain alkoholipitoisesta. Piti olla ihana heinäkuinen päivä, hän oli suunnitellut viettävänsä päivän kasvihuoneessa tukemassa tomaatteja, ei huvittanut.  No, tomaatit voivat odottaa, hän mietti. Lämpimänä päivänä tomaattien varsista irtoava tuoksu tarttuu ihanasti sormiin ja tulee ikäänkuin mukaan pitkäksi aikaa.  Onneksi hän on vain kotona, niin ei tarvitse pelätä mitään tarttuvia tauteja ja pestä koko ajan käsiään.

Koko päivän satoi, enemmän tai vähemmän. Hän kadotti ympäristönsä ja kirjoitti.  Välillä hän kommunikoi ystävien, välillä perheenjäsenten kanssa. Joku käytti meseä, joku whatsuppia ja peräkylän pikkuinen hevostyttö käytti aina tekstiviestejä.  Jos on vasta 11 v ei voi osata kaikkia hienouksia.  Ne viestit saivat hyvälle mielelle. "Mä tuun - mä meen - en mennytkään - saanko tehdä lettejä - miks tässä Vissassa on patti."  Vähän särki päätä ja hän vastaili harvakseltaan. 

Tytön into huvitti ja hän muisti, millaista oli olla pieni hevostyttö.  Välillä hän kuvitteli, että olisi itsekin sellainen.  Peili valitettavasti tiesi, ettei hän ollut. No, jos peiliin ei katso usein, se ei haittaa - kukapa koskaan katsoo, miten muut ovat pukeutuneet- Luultavasti eivät huomaisi heti, vaikka joltakulta pää puuttuisi, hän naurahti mielessään. Viikolla hän oli ostanut turvakengätkin, koska Dugur-islanninhevonen oli muuttanut Hestbakki-tallille (Lohjalle), jotta olisi vähän rauhaa tehdä muutakin kuin siirrellä hevosia paikasta a paikkaan b. Ne uudet kengätkään eivät ole ihan yksipiippuinen juttu, niitä pitää totutella pikkuhiljaa, jottei tule lisää jalat kipeiksi.

Alla hupsu hetki torstailta. Odotamme kengittäjää lyömään irtokenkää  - Finna, minä ja Dugur
Ketään ei vahingoitettu, vaikka Finna välillä haukkui, niin ettei kukaan kuullut mitään.
Anteeksi kaikille paikallaolleille - Finna on hoitokoira ja rakas sellainen.  Jotkut islanninlammaskoirat ovat äänekkäämpia kuin toiset.  Se johtunee aika pitkälti kasvatuksesta ja varmasti koiran perusluonteestakin.

Hän kirjoitti, toisaalta on hyvä, että päivä oli sateinen. Sai kirjoittaa ilman huonoa omaatuntoa.  Hänen tablettitietokoneensa oli jäänyt edellisenä päivänä mökille. Piti herätellä tietokone henkiin pitkästä aikaa.  Se menikin yllättävän hyvin, tunnissa oli ne jutut taas palautettu, mitä piti. Jokin päivitys oli kadottanut pilvipalvelun ja senkään löytäminen ei ollut ihan helppoa, onneksi se oli kännykässä kunnossa ja siitä näki, miten suunnilleen jutut pitää olla.  Hän sai muutamia sähköpostejakin, ei postissa yleensä ole kuin mainoksia, mutta kuinka ollakaan juuri nyt googlen sähköpostikin oli tullut täyteen.  Hän poisti pikaisesti kaikki markkinointiviestit ja ilmoitukset ja muutaman sata valokuvalähetysitä. Eiköhän se sähköposti siitä tokene, kun noin 6000 viestiä katosi taivaan tuuliin. Virkistävää, kun ei tarvi kaikkea vanhaa kaivella, hän ajatteli ja jatkoi hommia.

Pieni työtietokone tuntui vanhanaikaiselta ja kankealta, ennenkuin näppäimet löytyivät.  Tosin näppäimistölle lankeava pikku valo mennyt jo aikoja sitten rikki, joten hän siirsi myös lukuvalon toisen sohvan takaa lähemmäksi, että näki näppäimet.  Hän ei ollut koskaan halummut oppia kymmensormijärjestelmää.  Varmaan se on viisastakin siksi, että nykyisin on niin erilaisia näppäimistöjä eri koneille.

Hän tarvitsi puhelinta ja ulkoista kovalevyä, joten hän siirsi isomman sohvan vierestä sohvapöydän lähemmäksi, että sai kovalevyn ja puhelimen kivasti lähelleen, että sai paremmin puuhailtua.  

Aviomiehensä oli lähtenyt mökille. Hänellä on jotain hajataittoa tai sellaista, joten yleensä olohuonekonttori on miehen edessä, että hän näkisi ylipäätään mitään. Se oli aivan ok, eihän sitä koskaan tiedä, mitä vaivoja itseenkin iskee ja mies oli jo tilannut itselleen näöntarkastuksen, joten varmaan hänenkin näkökykynsä paranisi, kunhan hän tottuu sitten uusiin laseihin. 

Jännä nähdä, tottuuko ukko ja kuinka pian.

Sehän on hyvin ymmärrettävää, että kaikkia kremppoja tulee - pariskuntahan on jo kovin iäkäs. Ukko on yli 70 ja akka reilusti yli 60. Onhan siinä elettyä elämää kovasti.  Molemmilla ollut syöpääkin, akalla jopa kahdesti.  Joskus akka ajatteli, että mikähän juopa seuraavaksi iskee ja keneen.  Kaikilla on omat murheensa, vaikea niitä on kaikkia tietää ja ymmärtää.  Välillä on omissakin  niin paljon, ettei ihan meinaa kestää. 

Sitten pitää ajatela, että nostetaan rinta ylös ja lähdetään kohti uusia pettymyksiä. Onneksi sellaista ei ole joka aamu.  Tämä aamu tuntui erikoisen pahalta.  Varmaan se oli sateen vika.  Elämähän on mahtavaa, jos ei ajattele turhia... akka ajattelee, että Salvatore Quasimodo olisi ollut mielenkiintoista tuntea.  Hänkin osasi varmaan vain kirjoittaa, mutta ei ehkä elänyt, kuten kirjoitti.

Harva siihen pystyy, koska monet asiat edessämme nousevät pystyyn kuin seinä.  Joskus et enää lyö päätäsi siihen seinään, vaan käännyt pois... mikäli rohkeutesi riittää. 

No, huomenna on uusi päivä, rakas serkkutyttö on luvannut tulla kylään. Varmaan juttelemme monista asioista.  Toivoisin niin, että minulla olisi voimaa lohduttaa häntä ja hänen minua.  Hän on menettänyt hiljakkoin isänsä ja olimme hautajaisissa toisen rakkaan serkkutytön ja ukkoni kanssa.  Ne olivat hienot hautajaiset... niin Raimon näköiset.  Hän oli monessa mukana. Tätini, Anna-Liisa, ei ollut aina mukana, mutta oli ihanaa nähdä, kuinka rakkaita he olivat toisilleen, vaikka varmasti heidänkään maailmassaan eivät kaikki haaveet toteutuneet.  Anna-Liisa on viimeinen viidestä sisaruksesta. Toivon, että ehtisin hänenkin luokseen joskus juttelemaan.

JA ÄKKIÄ ON ILTA

Jokainen meistä seisoo yksin maan sydämessä auringonsäteen lävistämänä ja yhtäkkiä on ilta. Äkisti ovat kaikki junat menneet ja kaikki kellot pysähtyneet. Yhtäkkiä ovat kaikki sanat loppuneet.

Kun me vihdoinkin olemme päättäneet puhaltaa ulos tunteemme, onkin trumpetti jäässä eikä kuulu äänen pihaustakaan. Kun me ojennamme kätemme hyväilyyn onkin poski jo poissa.

Kun me päätämme lähettää punaiset ruusut on osoite tuntematon. Se mikä on meille tärkeää sanoa täytyy sanoa - itsemme tähden.

Meidän tulee oivaltaa, että elinhetkemme ovat niin ohikiitävän lyhyitä, ettei meillä ole aikaa siirtää mitään - mikä voisi muuttaa jotain - juuri nyt.

-Salvatore Quasimodo

Disa 10 vuotta!

Rakas koirani Vongoivan Disa täyttää tänään 10 vuotta! Se on islanninlammaskoira ja siksi se näyttää melkein yhtä nuorelta kuin pentuna. 

Se sai juhlan kunniaksi punkkilääketabletin.

Muistan kuin eilisen päivän, kun tein äkkipäätöksen, jota en ole ikinä katunut.)

Juhlat lähimpien ystävien kesken:
Kleppa-tytär, Disa ja Krakki-kissa

Ehkä siksikin muistan, että olen kirjoittanut siitä aiemmin täällä.  

Linkki blogitekstiin