Näytetään tekstit, joissa on tunniste hevoset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste hevoset. Näytä kaikki tekstit

sunnuntaina, helmikuuta 07, 2021

Vissa frá Hvammi 1990-2.2.2021

Vissa on poissa

Yksi pitkä aikakausi päättyi yllättäen.  Vissa on poissa.  Ajattelin teräsmuorin elelevän vielä useita vuosia, vaikka sen askel olikin jo hiljentynyt.  Toisin kävi.

Hevosen silmä on kuin metsälampi,
se heijastaa oman kuvani ja on tyyni.

Vissa aamu-unien jälkeen turpa törröllään:
mitä tehtäis, saanko herkkupuuron vai rapsutuksen?

Isíng varmaankin tuli Vissaa vastaan, 
kun Vissa jätti tämän maailman ja siirtyi 
tähdeksi taivaalle.


Miten kaikki eteni: 

Lauantai-iltana 30.1. vanha tamma oli pihatossa makuullaan ja hyvin apeana.  Mahaäänet olivat hyvin vaimeat.  Saimme päivystävän eläinlääkärin kiinni ja tamma sai kipulääkkeen ja sen vatsa letkutettiin parafiiniöljyllä ja vedellä. 

Sunnuntaiaamuna hevonen oli jo pirteämpi ja söi vetisen viherpuuron ja joikin halukkaasti.  Itapäivällä sen vointi taas heikkeni ja lääkäri tuli uusimaan toimenpiteet.  Illalla se oli edellen kipuileva ja Maija ja Sarianna valvoivat potilaan luona koko yön.  Vissa oli välillä pitkällään ja välillä pystyssä, sitä kävelytettiin ja se joikin jonkin verran. 

Maanantaiaamuna tuli taas eläinlääkäri ja antoi kipulääkkeet ja taas letkutettiin ja tutkittiin.  Otettiin verikokeet ja mittailtiin kuume. Kuumetta ei ollut.  Vissa piristyi hoidon jälkeen kovasti, hörisi ja hirnuikin.  Luulin jo, että tilanne meni ohi ja illalla pirteä hevonen pääsi tilannetta ihmettelevän Dugurin kanssa viettämään yön pihatossa. 

Tiistaiaamuna tuli taas päivystävä eläinlääkäri ja nyt tammalla oli jo lievä kuumekin.  Toistettiin kuitenkin vielä kerran samat kuviot: kipulääke ja letkutus.  Potilas virkistyi taas hetkellisesti, mutta muuttui taas iltapäivällä apeaksi.  Vatsa ei ollut toiminut neljään päivään ja tiesimme tilanteen olevan vakava.  Iltapäivällä eläinlääkäri tuli uudelleen tarkistamaan hevosen voinnin ja koska sen vointi ei ollut kohentunut ja kaikesta pystyi päättelemään, että kivut olivat kovat ja rajut kaasuähkyn oireet vain jatkuivat, päätimme tehdä lopullisen ratkaisun.  Vissa oli päästettävä tuskistaan. 

Se halusi kovasti päästä pyöröpaalin ääreen ja silläaikaa kun lääkäri valmisteli lääkkeet, päästimme tamman narskuttamaan kuivaa heinää.  Se söi halukkaasti eikä ymmärtänyt itkeviä ihmisiä ympärillään. 

Maija talutti tamman  ylös tarhaan, Vissalle annettin rauhoittavat lääkkeet ja kauniisti tamma laskeutui makuulleen ja painoi päänsä Maijan syliin.  Lääkäri antoi lopullisen pistoksen ja kimaltavan lumen sataessa tamman päälle tuhansia timantteja se nukkui pois.  

Tunsin sisälläni suuren mustan surun, möykyn.  En osannut ikeä, olo oli tyhjä ja suru tyttärenkin kokeman menetyksen vuoksi puristi rintaa.  Olin kuitenkin onnellinen, että rakas vanha tamma sai olla nimenomaan Maijan kanssa viimeiset hetkensä.

Kun tietää, että on tehnyt oikean ratkaisun, on kuitenkin  helpompaa luopua.  

Vissan elämä meillä 

Vissa oli meille tärkeä.  Kun se tuli meille 21 vuotta sitten, kymmenvuotiaana, se oli arka ja pelkäsi naruja ja miehiä eikä sitä voinut sitoa kiinni.  Sen saaminen tarhasta kiinni oli hidas ja työläs prosessi.  Luultavasti sitä ei oltu hakattu mitenkään hirveän paljon, mutta herkän hevosen elkeet oli ilmeisesti tulkittu niskuroinniksi, josta piti rangaista.  Vissa hyppäsi herkästi pystyyn ja sen silmänvalkuaiset olivat usein näkyvissä.  Kengittäminen oli hankalaa, kunnes löytyi lempeä, mutta määrätietoinen kengittäjä. Ratsastettaessa Vissa kuitenkin oli nöyrä ja mukava.

Vähitellen luottamus meihin kasvoi ja Vissa tuli jo ravilla luokse kutsuttaessa.  Etenkin Maija, lähes samanikäinen Vissan kanssa, voitti sen luottamuksen.  Se oli kuitenkin tulinen hevonen ja puhuimmekin pienestä punaisesta lohikäärmeestä.  Se rakasti liikkumista ja oli todella mukava ratsu.  Alkuaikoina sillä eivät ratsastaneet muut kuin minä ja Maija.  Välillä omat ohjasotteeni suututtivat Vissan ja meidän oli vaihdettava Maijan kanssa ratsuja, koska Vissa vain pysähtyi enkä saanut sitä liikkumaan senttiäkään.  Varsin opettavaista kyllä.  

Kun Maija muutti pois opiskelemaan, sain ratsastuskaveriksi Kaisan, joka aloitti ensin herrasmies Félagilla, mutta sai sitten Félagin menehdyttyä omaksi luottoratsukseen Vissan ja  meillä oli lukuisia ihania kopsotusretkiä ja leirejäkin yhdessä. Niitä aikoja on ikävä.

Vissa sai meillä yhden varsan, Isíng frá Gamlibærin.  Se oli hieno äiti ja sillä oli tukenaan herrasmiessedät Félagi ja shettisruuna Romeo, jotka viihdyttivät pikkuvarsaa ja opettivat sille hyviä hevostapoja. Kun Isíng vierotettiin, näin muutaman kerran Félagin imemässä maitoa.  Ehkä se auttoi ystävää paineen kertyessä, en muuten tuota ymmärrä. Jouduimme luopumaan Isíngistä kroonisen kaviokuumeen vuoksi pari vuotta sitten.

Viimeisinä vuosinaan Vissa sai ensin kaverikseen ruuna Hnökrin ja sen totuttelu- ja koulutusavuksi löysin Sariannan, joka ratsasti ja talutti usein Vissaa kaverinani.  Hnökri ei kuitenkaan ollut minulle sopiva ratsu ja pari vuotta sitten möimme Hnökrin takaisin ja löysimme uuden ruunan, Dugurin.  Dugur onkin ollut Vissalle loppuajan mahtava ystävä: sekä toyboy että omaishoitaja.  Dugur jopa auttoi Vissaa liukkaassa alamäessä tulemalla lavan kohdalle ikäänkuin taluttamaan, ettei hieman jäykkäjalkainen tamma olisi liukastunut.

Vissa puolestaan lohdutti myrskyä ja heiluvia puita pelkäävää Duguria laittamalla päänsä rauhoittavasti isomman hevosen sään päälle.

Vissan viimeinen kesä oli upea. Maija teki sen kanssa sieniretkiä ja otti välillä käsihevoseksi Duguria ratsastaessaan.  Laidunruohoa se sai lähes rajattomasti.  Peräkylän pikkutytöt ratsastivat sitä vuorotellen ja minä ratsastin Duguria noilla pikkuretkillä, kun risteilimme hiljakseen eestaas kylässä.  Välillä Vissa sai laukata niin kovaa kuin se vielä pystyi.  Ja kyllähän se pystyi ja halusi, kun ratsastajana oli kevyt ja osaava pikkutyttö.  Tytöt kävivät monta kertaa päivässä harjailemassa ja juttelemassa Vissan ja Dugurin kanssa. 

Mitäpä muuta vanha tamma voisi kaivata.  Hyvää hoitoa ja hellyyttä ja kohtuullisesti liikuntaa. Rakkautta, runsaasti rakkautta. 

Yksi ajanjakso on nyt ohi.  Rakkaus on kuitenkin unohtumaton.  Olen kiitollinen, että sain elää 21 vuotta tämän viisaan ja rehellisen hevosen kanssa.  Vissa on opettanut minulle paljon siitä, miten hevosen kanssa tulee elää.  

Nuku rauhassa, pieni punainen lohikäärme. Muistoissamme olet aina tärkeä. 

---

Eilen meille muutti tämän kuningattaren paikkaa täyttämään pikkuinen ja tomera shettistyttö Usvaniityn Taika, 5 vuotta.  Se on ihka ensimmäinen Maijan oma hevonen, "mun poni".  Eipä Taika Vissan paikkaa ota, mutta ottaa varmasti oman paikkansa elämässämme.  Dugur ainakin on jo ihastunut pikkutyttöönsä, joka ensi tutustumisella tömäytti pontevasti molemmat kengättömät kavionsa Dugurin massuun: Olepa siististi, poika!

---

Viimeksi kirjoitin, että yritän jaksaa tätä hevoselämää niin kauan kuin Vissa elää.  Nyt haluan kyllä jatkaa edelleen, onhan meillä molemmilla tyttären kanssa "mun poni", jota hoidella.  Molempia saamme rakastaa kumpikin.

Pikkutaika taikoi takaisin minulle sen kuplivan ilon, joka nousee silmiin asti ja sulattaa sydämestäni pois sinne pesiytyneen mustan möhkäleen. 


Pian tutustumisen jälkeen yhteisellä heinäkasalla.

Onhan nää aika pari! ❤💙

"Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa alusta uudelleen, eikä koskaan ole liian myöhäistä olla onnellinen." - Jane Fonda


keskiviikkona, joulukuuta 23, 2020

Olen ja elän

On jo joulu, vuoden pimein päivä on takanapäin.  Tänä vuonna syksy ja "talvi" on ollut tähän asti poikkeuksellisen lämmin ja märkä. Monet ihmiset näyttävät nauttivan siitä.  Minua se ei miellytä siksi, että tähän aikaan vuodesta pitäisi jo talven olla.  Jos en asuisi maalla, kaukana katuvalojen loisteesta, se olisi varmaan ihan sama, mutta kaipaan pientä lumikerrosta, pikkupakkasta ja valoa. 

Pelkkä maaseudulla asuminen ei selitä tätä lumen kaipuuta sillä tokihan sitä voisi sisällä istua, poltella vuorotellen kynttilöitä ja päreitään.  Hevoset ja koirat ovat ehkä suurin syy tähän pikkupakkastoiveeseen.  On harmillista, kun tarha on liejuinen ja kotiin kulkeutuu koko ajan lisää hiekkaa.  Hevosiammehan sekään ei haittaa, sillä niillä on kuivia makuupaikkoja kyllä.  Kotonakin ajelee robotti-imuri Puuha-Pete lähes joka päivä ja se on onni jos jokin. 

Vissa-vanhus on aamulla selästäänkin aivan kuivikepurujen peitossa, kun se on piehtaroinut pihatossa. Dugur taitaa vieläkin vierastaa pihaton sisällä nukkumista, se on aina vahdissa pihaton ovensuussa enkä ole koskaan tavannut sitä siinäkään nukkumassa.  Joskus se nukkuu pihaton edessä kuivalla hiekalla.

Dugur

Vissa on tulossa pihatosta
aurinkoon:  valopää.

Se on kyllä hyvä juttu, että pihaton edusta ei tänä vuonna ole ollut määrättömän liejuinen.  Olen jaksanut siivota lähes päivittäin, jolloin urakka ei edes ole ollut kovin raskas. Kunhan hiukan lisää pellot kuivuvat, on kuulemma luvassa suodatinkangasta ja lisää hiekkaa - saapas näkee, onko tuo totta joskus.  Kaikkea muutakin puuhaa riittää.

Häveten muistan aikaa, jollon en jaksanut ja liejua ja märkyyttä oli aivan liikaa.  Tosin siihen oli hyvä syy: rankka sairaus ja hoidot.  Oli myös huono syy: en osannut pyytää apua.  En tahdo enää koskaan nähdä meillä hevosta, jolla on kainaloissa ja vatsan alla ihottumaa tai jonkinlainen kammottava kuran muodostama panssari siksi, että ei ole paikkaa, jossa voisi kuivassa levätä. 

Joskus hamassa tulevaisudessa, kun kaikki taivaankappaleet ovat oikeassa asennossa ja ukkokulta avuliaalla tuulella (ja haketin ja traktori ja peräkärry ja kauha ovat kunnossa) on luvassa jopa haketta pihaton eteen.  Sitten ei tarvitse hiekkaa seuloa, kun siivoaa.  Rankkasateen jälkeen hevonpeeen siivoaminen hiekasta on melko mahdotonta. 

---

Nyt, kun tunnen toipuneeni hyvin syöpähoitojen ja leikkausten jälkeen, on ollut aikaa keskittyä muihin vaivoihin kuten siihen, että käveleminen sattuu usein.  Polveni kuvattiin kesällä ja diagnoosi oli melko murskaava: paha nivelrikko, graavi artroosi.  Työterveysääkärini sanoi, että on ihme, että kävelen. Antoi kuitenkin luvan jatkaa ja naurahti, että pyörätuolia on hankalaa kuljettaa aina mukana, jos liikkuu noinkin hyvin. Luulen että, jos olisin vanha koira enkä vanha nainen, minut lopetettaisiin kipujen vuoksi.  En jaksa haluta polvinivelten leikkausta, en jaksa uutta toipumista. Olen luottanut fysioterapeuttiin, joka sanoi että vaiva on kuntoutettavissa siten, ettei leikkaukseen ole aivan heti kiirettä.  Välillä liikkuminen ei satu mainittavasti mutta joskus kipu on todella kova. 

Luulen, että saan syyttää lähinnä itseäni: vuosien ylipaino, paljon kilometrejä autolla,  liian vähän liikuntaa ja huonot työasennot tietokoneen kanssa työskennellessä... you name it.  No, näillä mennään. Nyt on eri tavalla aikaa ja motivaatiota painonpudotukseen ja liikkumiseen.  Ihmeitä en pysty enää aikaansaamaan, mutta paino on jo tippunut lähes parikymmentä kiloa ja johan sekin helpottaa.  Olen suorastaan koukussa kuntosalilla käymiseen ja kunto on parantunut kovasti.  Se auttaa ja ilahduttaa.

Hevosista en haluaisi luopua, ratsastaminen on mukavaa ja todella toivon, että Dugurista kasvaa minulle hyvä ratsu. Kovasti kyllä arveluttaa oma jaksamiseni, mutta ainakin niin kauan kun Vissa elää, yritän jaksaa.  Vissa on pirteä ja hyväntuulinen kolmekymppinen mummeli, en voisi kuvitella sen muuttavan muualle enää, kun se on luonamme jo 20 vuotta ollut ja saanut hyvän elämän.  Epäilen sen olevan jo hieman dementinen.

Välillä tuntuu tosin vaikelta jatkaa ja jaksaa, mutta kun hevosen puuroinen turpa hellästi tökkää käteen ja näkee vanhan hevosen luottamuksen, on helpompaa.  Muutos pelokkaasta punaisesta lohikäärmeestä kaikkien rakastamaksi tempperamenttiseksi mummeliksi on hieno osa omaakin elämäntarinaani.  Tiedän tehneeni jotain oikein.  

Toki olen tehnyt paljon väärin, kaikkea en edes ymmärrä tehneeni päin honkia, mutta olen ainakin yrittänyt elää täyttä elämää ja olen yrittänyt tehdä oikein. Osaan myös pyytää anteeksi, jos huomaan loukanneeni, satuttaneeni tai olen tehnyt väärin. Kaikki eivät osaa pyytää anteeksi ja siitä olen pahoillani - luultavasti sellainen ylpeys rakentaa pysyviä muureja ihmisten välille.  No, jokainen tekee omat valintansa.

---

Tämä vuosi - koronavuosi - on ollut minulle (ja varmaan monelle muullekin) erityisen raskas.  Olen kokenut raastavaa yksinäisyyttä ja toivottomutta useammin kuin koskaan. Olen itkenyt ja kipuillut enemmän kuin koskaan.  Olen tuntenut, ettei minua ymmärrä kukaan enkä itse ymmärrä ketään. Olen kokenut raskasta syyllisyttä siitä, millainen olen ja millainen en ole.  Olen ymmärtänyt, että en voi itseäni kokonaan muuttaa, mutta voin yrittää ja erehtyä aina uudelleen.  Voin olla itselleni yhtä armollinen kuin olen olllut monille muillekin. Voin myös yrittää unohtaa pahat kokemukset, painaa ne menneisyyden tiellä alas laaksoon, minne en enää näe, kun katson taakse.  Haluan terävämmin muistaa hyvät hetket elämästäni ja huonoja yritän käyttää hyväkseni, kun haluan tulla paremmaksi ihmiseksi.

En ehkä aiemmin ole tuntenut itseäni vanhaksi, sairaaksi ja väsyneeksi yhtäaikaa.  On raskasta katsoa peiliin ja nähdä, että on muuttunut, on nääntynyt, on toivoton...  On muuttunut sellaiseksi, joka ei tahtoisi olla.  Moniin asioihin on kuitenkin liian myöhäistä tarttua.  Eletty elämä on eletty.  Eteenpäin voi silti katsoa ja tuntea taas toivon ja voiman itsessään.  Voi ajatella, että ei ole turha, vaikka on virheitä täynnä.  

---

Syyskuu ja lokakuu tältä vuodelta puuttuvat taas tästä blogistani, ja toki ne ovat ohi elämästäkin.  Pysähtyä ei voi vaikka tahtoisi. Kuten olen jo aiemminkin usein maininnut, se johtuu elämäntilanteestani, että en kirjoita.  Välillä en kirjoita siksi, että on niin kiire ja välillä en kirjoita siksi, että ei ole kiire.  Joskus en kirjoita siksi, ettei huvita ja joskus en kirjoita siksi, että haluaisin, mutta kynnys kirjoittaa on kovin korkealla.

Nyt kynnys on ollut taas kerran korkealla siksi, että vaikka kuvittelen olevani teflonpintainen palautteiden suhteen, en ole.  Kun mietin kirjoittamista, ilkeät kommentit, joita olen saanut, alkavat pyöriä mielessäni.  En haluaisi rajoittaa kirjoittamistani siksi, että joku ei ymmärrä minua tai siksi, että joku ajattelee toisin. Alitajuntani kuitenkin estää minua, suojelee minua pahalta mieleltä.  

Jokainen älyllinen (ja älytön) ihminen saa ajatella omilla aivoillaan, mutta sitä en ymmärrä, miksi jonkun on pakko haukkua ja arvostella vain siksi, että jokin ajatus ei miellytä tai sitä ei ymmärrä.  Jos ajatukseni vahingoittaisivat jotakuta, ymmärtäisin. Jos kiihottaisin kansanryhmiä vastaan, ymmärtäisin. Ilmeisesti joidenkin ihmisten pitää itseään pönkittääkseen päästä haukkumaan muita tai sitten he kokevat olevansa niin ylivertaisia, että on pakko päästä pätemään.  Usein on tietenkin niin, etteivät ihmiset pysty kontrolloimaan itseään, koska heitäkin ajaa jokin sisäinen pakko tai ahdistus - luultavasti niillä, jotka arvostelevat ilkein sanoin on pahempi ahdistus kuin minulla. 

En itsekään ole tässä suhteessa täydellinen, mutta olen yrttänyt oppia virheistäni.  Saatan täräyttää jonkin kipakan kommentin silloin, kun tiedän, että toinen on väärässä.  On joitakin ihmisiä, joiden somepäivityksiin en enää luultavasti ikinä kommentoi mitään, he voivat aivan rauhassa nolata itsensä ilman minun kommenttejani.  Toivon, että jos huomaan itse olleeni väärässä ja saan oikeaa infoa muistan olla iloinen siitä ja osaan kiittää.  Isä opetti, että jokainen päivä, jolloin ei opi jotain uutta, on pikkuisen turha. 

---

No, nyt on jouluaaton aatto ja mieli on hyvä.  En tempoile edes siivousten kanssa. Kun illalla vähentää valoja ja sytyttelee kynttilöitä on tunnelma kohdallaan.  Kotoamme ei voi syödä lattialta jollei ole koira, mutta enpä voisi kuvitella, että joku muutenkaan niin tahtoisi tehdä. 

Disa ja Kleppa fiilistelevät mökkirannan harmaudessa, 
nämä kaksi ilahduttavat joka ikinen päivä. 
Jokainen koiranomistaja tietää, miten ihanaa se on.



Vielä on muutama jouluaskare tekemättä ja muutama jäänee tekemättäkin.  Se ei haittaa, sillä tänäkin vuonna tärkeintä on läheisyys ja yhdessäolo, rauha ja rakkaus.  

On minulla joululahjatoiveitakin, mutta mikään niistä ei ole sellainen, mikä olisi pakko saada.  Ehkä se kaipaamani oranssi kissanpentu, mutta ehtii sellaisen riiviön varmaan saada myöhemminkin.  Eniten toivon kaikille läheisille hyvää joulumieltä ja onnen, vaikka ihan pienen.

Hyvää Joulua ja Onnellista Vuotta 2021
niille jotka jaksavat tätä lukea.

Tähän loppuun voin täräyttää aforismeja, joista voi valita itselleen sopivan mutusteltavaksi:

”Useimmat ihmiset eivät kuuntele tarkoituksenaan ymmärtää; he kuuntelevat tarkoituksenaan vastata.” —Stephen Covey

”Jokaisena päivänä pitäisi kuulla vähintään yksi kaunis laulu, lukea hyvä runo, nähdä jokin oivallinen maalaus ja jos mahdollista, puhua muutamia järkeviä sanoja." — Goethe

"Rohkeus antaa halun ottaa riskejä, vahvuuden olla myötätuntoinen ja viisauden olla nöyrä. Rohkeus on rehellisyyden perusta." — Keshawan Nair

"Olen elänyt juuri kyllin vanhaksi ymmärtääkseni, että minun kannattaa tutkia toisenkin kerran asioita, joista olen ollut ensimmäisellä kerralla vuorenvarma." – Josh Billings

"Jokaiseen ikäkauteen ihminen tulee aloittelijana." - Nicolas Boileau

"Aloita jokainen päivä positiivisin ajatuksin ja kiitollisin sydämin." - Roy T. Bennett

lauantaina, heinäkuuta 25, 2020

Ja äkkiä on ilta

Hän oli istunut käytännössä koko päivän sohvannurkassa,  Ruoka ei oikein maistunut. Ei oikein juominenkaan, ei edes vesi maistunut, puhumattakaan jostain alkoholipitoisesta. Piti olla ihana heinäkuinen päivä, hän oli suunnitellut viettävänsä päivän kasvihuoneessa tukemassa tomaatteja, ei huvittanut.  No, tomaatit voivat odottaa, hän mietti. Lämpimänä päivänä tomaattien varsista irtoava tuoksu tarttuu ihanasti sormiin ja tulee ikäänkuin mukaan pitkäksi aikaa.  Onneksi hän on vain kotona, niin ei tarvitse pelätä mitään tarttuvia tauteja ja pestä koko ajan käsiään.

Koko päivän satoi, enemmän tai vähemmän. Hän kadotti ympäristönsä ja kirjoitti.  Välillä hän kommunikoi ystävien, välillä perheenjäsenten kanssa. Joku käytti meseä, joku whatsuppia ja peräkylän pikkuinen hevostyttö käytti aina tekstiviestejä.  Jos on vasta 11 v ei voi osata kaikkia hienouksia.  Ne viestit saivat hyvälle mielelle. "Mä tuun - mä meen - en mennytkään - saanko tehdä lettejä - miks tässä Vissassa on patti."  Vähän särki päätä ja hän vastaili harvakseltaan. 

Tytön into huvitti ja hän muisti, millaista oli olla pieni hevostyttö.  Välillä hän kuvitteli, että olisi itsekin sellainen.  Peili valitettavasti tiesi, ettei hän ollut. No, jos peiliin ei katso usein, se ei haittaa - kukapa koskaan katsoo, miten muut ovat pukeutuneet- Luultavasti eivät huomaisi heti, vaikka joltakulta pää puuttuisi, hän naurahti mielessään. Viikolla hän oli ostanut turvakengätkin, koska Dugur-islanninhevonen oli muuttanut Hestbakki-tallille (Lohjalle), jotta olisi vähän rauhaa tehdä muutakin kuin siirrellä hevosia paikasta a paikkaan b. Ne uudet kengätkään eivät ole ihan yksipiippuinen juttu, niitä pitää totutella pikkuhiljaa, jottei tule lisää jalat kipeiksi.

Alla hupsu hetki torstailta. Odotamme kengittäjää lyömään irtokenkää  - Finna, minä ja Dugur
Ketään ei vahingoitettu, vaikka Finna välillä haukkui, niin ettei kukaan kuullut mitään.
Anteeksi kaikille paikallaolleille - Finna on hoitokoira ja rakas sellainen.  Jotkut islanninlammaskoirat ovat äänekkäämpia kuin toiset.  Se johtunee aika pitkälti kasvatuksesta ja varmasti koiran perusluonteestakin.



Heppailua Hestbakkissa


Hän kirjoitti, toisaalta on hyvä, että päivä oli sateinen. Sai kirjoittaa ilman huonoa omaatuntoa.  Hänen tablettitietokoneensa oli jäänyt edellisenä päivänä mökille. Piti herätellä tietokone henkiin pitkästä aikaa.  Se menikin yllättävän hyvin, tunnissa oli ne jutut taas palautettu, mitä piti. Jokin päivitys oli kadottanut pilvipalvelun ja senkään löytäminen ei ollut ihan helppoa, onneksi se oli kännykässä kunnossa ja siitä näki, miten suunnilleen jutut pitää olla.  Hän sai muutamia sähköpostejakin, ei postissa yleensä ole kuin mainoksia, mutta kuinka ollakaan juuri nyt googlen sähköpostikin oli tullut täyteen.  Hän poisti pikaisesti kaikki markkinointiviestit ja ilmoitukset ja muutaman sata valokuvalähetysitä. Eiköhän se sähköposti siitä tokene, kun noin 6000 viestiä katosi taivaan tuuliin. Virkistävää, kun ei tarvi kaikkea vanhaa kaivella, hän ajatteli ja jatkoi hommia.

Pieni työtietokone tuntui vanhanaikaiselta ja kankealta, ennenkuin näppäimet löytyivät.  Tosin näppäimistölle lankeava pikku valo mennyt jo aikoja sitten rikki, joten hän siirsi myös lukuvalon toisen sohvan takaa lähemmäksi, että näki näppäimet.  Hän ei ollut koskaan halummut oppia kymmensormijärjestelmää.  Varmaan se on viisastakin siksi, että nykyisin on niin erilaisia näppäimistöjä eri koneille.

Hän tarvitsi puhelinta ja ulkoista kovalevyä, joten hän siirsi isomman sohvan vierestä sohvapöydän lähemmäksi, että sai kovalevyn ja puhelimen kivasti lähelleen, että sai paremmin puuhailtua.  

Aviomiehensä oli lähtenyt mökille. Hänellä on jotain hajataittoa tai sellaista, joten yleensä olohuonekonttori on miehen edessä, että hän näkisi ylipäätään mitään. Se oli aivan ok, eihän sitä koskaan tiedä, mitä vaivoja itseenkin iskee ja mies oli jo tilannut itselleen näöntarkastuksen, joten varmaan hänenkin näkökykynsä paranisi, kunhan hän tottuu sitten uusiin laseihin. 
Jännä nähdä, tottuuko ukko ja kuinka pian.

Sehän on hyvin ymmärrettävää, että kaikkia kremppoja tulee - pariskuntahan on jo kovin iäkäs. Ukko on yli 70 ja akka reilusti yli 60. Onhan siinä elettyä elämää kovasti.  Molemmilla ollut syöpääkin, akalla jopa kahdesti.  Joskus akka ajatteli, että mikähän juopa seuraavaksi iskee ja keneen.  Kaikilla on omat murheensa, vaikea niitä on kaikkia tietää ja ymmärtää.  Välillä on omissakin  niin paljon, ettei ihan meinaa kestää. 

Sitten pitää ajatela, että nostetaan rinta ylös ja lähdetään kohti uusia pettymyksiä. Onneksi sellaista ei ole joka aamu.  Tämä aamu tuntui erikoisen pahalta.  Varmaan se oli sateen vika.  Elämähän on mahtavaa, jos ei ajattele turhia... akka ajattelee, että Salvatore Quasimodo olisi ollut mielenkiintoista tuntea.  Hänkin osasi varmaan vain kirjoittaa, mutta ei ehkä elänyt, kuten kirjoitti.

Harva siihen pystyy, koska monet asiat edessämme nousevät pystyyn kuin seinä.  Joskus et enää lyö päätäsi siihen seinään, vaan käännyt pois... mikäli rohkeutesi riittää. 

No, huomenna on uusi päivä, rakas serkkutyttö on luvannut tulla kylään. Varmaan juttelemme monista asioista.  Toivoisin niin, että minulla olisi voimaa lohduttaa häntä ja hänen minua.  Hän on menettänyt hiljakkoin isänsä ja olimme hautajaisissa toisen rakkaan serkkutytön ja ukkoni kanssa.  Ne olivat hienot hautajaiset... niin Raimon näköiset.  Hän oli monessa mukana. Tätini, Anna-Liisa, ei ollut aina mukana, mutta oli ihanaa nähdä, kuinka rakkaita he olivat toisilleen, vaikka varmasti heidänkään maailmassaan eivät kaikki haaveet toteutuneet.  Anna-Liisa on viimeinen viidestä sisaruksesta. Toivon, että ehtisin hänenkin luokseen joskus juttelemaan.


JA ÄKKIÄ ON ILTA

Jokainen meistä seisoo yksin maan sydämessä auringonsäteen lävistämänä ja yhtäkkiä on ilta. Äkisti ovat kaikki junat menneet ja kaikki kellot pysähtyneet. Yhtäkkiä ovat kaikki sanat loppuneet.

Kun me vihdoinkin olemme päättäneet puhaltaa ulos tunteemme, onkin trumpetti jäässä eikä kuulu äänen pihaustakaan. Kun me ojennamme kätemme hyväilyyn onkin poski jo poissa.

Kun me päätämme lähettää punaiset ruusut on osoite tuntematon. Se mikä on meille tärkeää sanoa täytyy sanoa - itsemme tähden.

Meidän tulee oivaltaa, että elinhetkemme ovat niin ohikiitävän lyhyitä, ettei meillä ole aikaa siirtää mitään - mikä voisi muuttaa jotain - juuri nyt.

-Salvatore Quasimodo



lauantaina, kesäkuuta 27, 2020

Varsoja ja ovikelloja

On ollut melko kuuma viikko - vähättelyä, olen monta kertaa melkein kuollut kuumaan, onneksi vain melkein - olen liikkunut pääosin vain aamuisin ja iltaisin ulkona, koska hikoan hetkessä aivan suihkunraikkaaksi ja se ei ole kuulkaa kivaa, se. Olisihan se muuten, mutta hiki harvoin on auringonpaisteessa raikasta  -  tuulessa ja ilmastoiduissa tiloissa voi olla aika vilakkaakin. Kokeilkaa, jos ette ole kokeilleet.

Tietenkin olen joutunut joskus aurinkoonkin, välillä jopa aivan vapaaehtoisesti.  Kaupassa kävin tässä kerran keskellä päivää - oli liian kuuma S-Marketin pihassa, mutta sisällä minulle sopivaa.  Joidenkin mielestä siellä kaupassa on liian kylmä. Mielipiteitä on monia, sallittakoon se.

Eilen aamulla kiersin ensin kotinurkat koirien kanssa hipihiljaa ennenkuin koko kylä heräsi.  On jotenkin voimauttavaa (ällöttävä sana, muuten, mutten nyt keksi muutakaan tähän hätään) kulkea selkä suorana ja yrittää saada askelluksensa kulkemaan kuin pikkulikkana (eli alle 30-vuotiaana, jolloin ei ollut lapsia huollettavana ja rakastettavana) ja huomata, että selän suoristaminen auttaa melko paljon vanhan ämmän koukkupolviin. Hymy nousee aivan väkisin huulille, kun talutan koiriani mäkeä alas ja nautin siitä, että olen ehkä ensimmäinen, joka on hereillä. 

Haen lehden, kurkkaan kanat, katselen rakkaita koiriani, miten ne nuuskivat nurkkia innoissaan ja yritän kuvitella, mitä ne haistavat.  Lähes varma voin olla vain kissanluukun haistelusta, siitä luultavasti on mennyt kissa ja toivottavasti vain oma.  Oma siksi, että olisi kiva, jos se olisi edelleen hengissä yön hiirestyksen jälkeen.

Paluumatkalla postilaatikolta - tarkistettuani pari kertaa, että se mitätön läpykkä, jossa on paikallisuutisia ja joka on kiva silmäillä läpi päivittäin ja etsiä niitä paikallisia uutisia tv-ohjelmien seasta, on mukana - tarkistan laitumella olevan hevoslauman.  Kyllä, molemmat hevoset ovat hengissä ja häntä huiskaa sopivasti. Se riittää tähän hätään, käyn sitten myöhemmin ottamassa hevoset pois laitumelta, jollei naapurissa asuva, hevosia myös harrastava tyttäreni ole sitä jo tehnyt töihin/kouluun lähtiessään.

Aamukahvin jälkeen kipitän taas reippaana jo kuumenevassa säässä laitumelle ja houkuttelen hevoset pois laitumelta.  Tänäänkin tuttu kuvio: nuori Dugur tulee joustavin askelin tervehtimään ja höpöttelee jotain yön jutuista.  En ymmärrä mitään, koska en puhu hevosta, mutta myhäilen sille tyytyväisesti ja se vaikuttaa onnelliselta.

Haen Vissan kauempaa laitumelta, se vitkuttelee kuin pikkukakara, koska vanha hevonen tietää, että se voisi syödä koko päivän, eikä se räjähtäisi ollenkaan.

---

Tänään molemmat hevoset saavat olla koko päivän laitumella, koska lähden itse mökille ja ne osaavat kyllä tulla pois, jos tulee liian kuuma ja maha on ihan täynnä. Dugurista en kyllä ole ihan varma, mutta jos se halkeaa, ei mahda mitään. Tänään haluan hemmotella vanhaa tammaa, ne ovat sen välillä ansainneet. Ei elämä pyöri vain nuorten ehdoilla.

---

Aurinkoon oli vapaaehtoinen pakko lähteä eilen myös klo 10, kun peräkylästä tuli yksi ihana pikkutyttö oman tyttärensä ja tyttären serkun kanssa minua autolla hakemaan (muistan jopa heidän nimensä, mutta ei niitä ole pakko laittaa julkiseen jakeluun, siksi luonnehdin heitä näin: pikkutyttö, tytär ja serkku. Pikkutyttö lienee yli 40v, tyttö on 11v ja serkkutyttö kait 7v. )

Me matkustamme pitkän matkan (kymmenkunta minuuttia)  takapenkillä keppihevosiaan silittelevien ja jännityksestä kiemurtelevien tyttöjen kanssa Hestbakkiin, Lohjalle.  Siellä on luvassa ihme, 13 päivää vanha varsa.  En tiedä, ovatko seuralaiseni ikinä nähneet niin nuorta varsaa.  Itse olen nähnyt muutaman ja ne ovat kyllä ihania, niitä kannattaa lähteä katsomaan kauemmaskin. 

Tapaamme ystäviäni mm. tallin omistajattaren, Sadun, joka on hienotunteinen, lämminsydäminen ja taitava tallinpitäjä.  Ihailen tallin ilmapiiriä: siellä on rauhallista ja maalaismaista, vaikka pihapiirissä pyörii väkeä mm.  kolme kengittäjää ja hevosenomistajia ym.  Ketään ei neuvota väkisin ja jokainen keskittyy omiin hommiinsa.  Joku hevonen ei halunnut heti talliin, mutta siitä selviydyttiin  ilman draamaa.  Vähän vain keulittiin ja hups hevonen olikin jo sisällä.  Ehkä omistaja oivalsi, miksi - ehkä ei.

Tyttö ja serkku olivat tietenkin jääneet katsomaan varsaa, kun me pikkutytön kanssa kierrettiin tallia ja varottiin mielestämme kohteliaasti mm. potkivia hevosia ja kengittäjiä.

Sitten mentiin kaikki yhdessä - myös Satu tuli mukaan - katsomaan sitä varsaa.  Saatiin lupa mennä aitaukseen ja kun me siinä hiljaa jutustelimme ja ihailimme tytön ja serkun kanssa mm. tamman tisseja, tuli varsa ujosti tamman takaa hamuilemaan takapuoltani.  Se on ihanan tuntuista, kokeilkaa joskus, jos tulee mahdollisuus ja ette ole esim. allergisia hevosille.

Sitten kierreltiin vielä vähän ja etsiskelin katseella vanhaa ystävääni, Hnökriä, joka asui meillä melkein 2 vuotta ja oli jopa vuoden verran ihan oma.  Se on iloinen ja seurallinen hevonen ja odotin kovasti taas sen näkemistä.  Viimeksi, kun tapasimme pari viikkoa sitten, se halusi vain syödä. Nuoret miehet, kuten Hnökri on, ovat loputtoman nälkäisiä, kunnes tulevat täyteen tai ruoka otetaan pois.

Hnökriä ei näkynyt, mutta tiesin sen olevan jommassa kummassa hiekkatarhassa. Vihelsin ja voi ihanuutta, se käveli luoksemme ja kysyi, mitä minulle kuuluu.  En ehtinyt sen kanssa jutella (enkä oikeasti puhu hevosta), kun pienimmät tytöistä muistelivat tuon näköisen hevosen olleen meidän pihassa ja niinpä Hnökri kääntyi pois. Vihelsin uudelleen, Hnökri kääntyi, ja riensin sen luo aitaukseen.  Sillä vaikutti olevan hommat hyvin, ehkä se oli hoikistunutkin ja se hamuili tissejäni, erityisesti vasenta ja hetken maailma oli siinä. 

Sitten ajettiin kotiin, kaksi isompaa tyttöä edessä jutustelivat niitä näitä ja kaksi pienempää takapenkillä hoitelivat keppiheppojaan ja haaveilivat omista hevosista. Arveltiin niille takapenkkiläisille, että varmaan isoisä ostaa monta hevosta, kun peräkylä on täynnä pikkutyttöjä.  Tytöt voi sitten tulla niitä päivittäin Helsingistä hoitamaan kouluhommien ohella, siis talvella.  Vähän ne pienimmät ihmettelivät, että noinkohan onnistuu. Me isommat tiedettiin, miten käy, mutta ei kerrottu varmaksi.

Kotona vielä tervehdittiin meidän ukkokultaa ja islantilaisia ovikelloja, Disaa ja Kleppaa.  Voi olla, että serkku ihastui Kleppaan, koska jostain ihme syystä Kleppaa ujostutti kamalasti ja sitä piti kauan rapsuttaa ennenkuin se antoi mahansa rapsutettavaksi.

Illansuussa, kun tytöt ratsastivat keppareillaan vettä pyytämään ja Kleppa näki tytöt, se hupsahti selälleen aivan heti.

Melko ihana päivä.  Tosin kaikki päivät eivät ole kokonaan ihania, mutta mielestäni parhaita hetkiä kannattaa muistella.

Tulipa pitkä stoori, mutta minulla on aina välillä aikaa ja halua kirjoittaa.

Ovikello-Disa 
Ovikello-Kleppa
---

Ja loppuun aforismi, joka sopii minulle ja varmaan muillekin:

Ihmiseltä voidaan viedä kaikki paitsi yksi asia: ihmisen vapaus valita oma asenteensa, oli tilanne mikä hyvänsä.” —Viktor Frankl

torstaina, kesäkuuta 25, 2020

Eloonherääminen

Niin, kun on tämmöinen vähän päälle kuuskymppinen nuori nainen, niin saattaa talviunet venähtää pitkiksi... Aiemminkin olen täällä (muistaakseni) pohdiskellut maalaiselämän kausivaihteluita, mutta tilanne saattaa olla hieman muuttunut, joten vaatinee päivityksen.

Ennen, silloin kun pulutkin oli lihavampia, oli kevät, kesä, syksy ja talvi.  Se on helppoa ja yksinkertaista.  Koska olen keväällä, toukokuussa, syntynyt on vuodenaikojen järjestyskin naulattu kuin itsestään.  (Muut saa naulata omiaan miten tahtoo, en puutu siihen.)

1. Kevät:
  • luonto herää henkiin,
  • lumi sulaa,
  • leskenlehdet, sinivuokot ja muut pörriäiset puhkeaa kukkaan (sur-rur vaan),
  • hevosille pannaan kesäkengät (jos saa kengittäjän jo keväällä kiinni, kaikilla ei ole tätä onnea, että on  kengittäjä, jonka saa heti tarvittaessa töihin - mutta se on toinen tarina, siihen on omat konstinsa... ) 
  • Ja mitä näitä nyt onkaan, kevään merkkejä 
2. Kesä, vähän hankalampi määrittää, mutta:
  • Ennenvanhaan (ja siitä nyt puhutaan) kesä alkoi juhannuksesta, juhannusruusut ja lempi kukkivat
  • Heinäpoudat alkoivat - tosin joskus myös satoi niin, että osa heinistä piti mättää suoraan märkänä metsään, mutta ei semmoisia vuosia kannata muistella 
  • Isännät ottivat kontiosaappaista toiset villasukat pois
3. Syksy:
  • Syyssateet alkoivat
  • Pimeys alkaa laskeutua ja täällä etelässä voi tehdä sen verran ulkohommia, mihin valo riittää, jos kynttilä/öljylamppu/otsalamppu palaa niin hieman kauemmin kuin auringon näkymän verran  (Mielestäni sähkön ja etenkin akkujen keksiminen on pilannut maailmaa enemmän kuin moni muu asia.  Jos ei olisi akkuja ja akulla toimivia valoja, järkevät ihmiset laittaisivat hevoset sisälle talliin ja antaisivat niiden nukkua pitempää yötä, kun kesällä kumminkin on enempi työtä. Tämä työjuttuhan ei tietenkään koske tukinajoa. Ei nyt avata tätäkään enempää, ei tämä mikään hevosblogi pelkästään ole. Maailmassa on muutakin juttuja, kuten kaikki ei-hevosihmiset tietävät.) Valitettavasti sähkölamput oli jo silloin keksitty, kun muutin maalle. Olisi luultavasti ollut rattoisaa turata öljylamppujen kanssa. 
  • Kunnon ihmiset pysyvät kotona pimeän aikaan (minäkään en ole näin vanha, katulamput oli keksitty ja kaupungille mentiin ja välillä oltiin kilttejäkin - tosin täällä Vanhassakylässä ja lähimailla ei ole katulamppuja - mikä on poliitikkojen syy - ja siksi sen yhden vanhakyläläisen viherpoliitikon ainoa valopilkku häikäisee kaikkien autoilijoiden silmät, vaikka he vaan haluavat näyttää, että maallakin voi olla älyllistä, kirkasta elämää - tähän kuuluisi naurava hymiö, mutta niitä ei käytetä tässä blogissa, koska -hmmm- en tiiä)
  • Syksyllä alkaa myös ilmat kylmetä ja ensimmäiset liukkaat tulevat (talvirenkaat puhkeavat kukkaan, kengittäjät rehkivät yötäpäivää, koska kaikki asiakkaat keksivät samana päivänä, että kohta tulee liukasta ja tarvitaan hokit jne.)
4. Talvi:
  • Tulee paljon lunta, on pakkasta ja on pimeää, mutta ulkona voi liikkua hyvillä mielin jonkin aikaa, koska lumi valaisee
Sitten kaikki alkaa taas alusta, katso kohta 1.

Viime vuonna (suom. huom. 2019) vuodenkierto meni seuraavasti:
  1. Kevät
  2. Kesä
  3. Syksy
  4. Syksy
2020 on alkanut lupaavasti:

4. Syksy
1. Kevät
2. Kesä (ja ihan kohdallaan, juhannusruusutkin kukkivat oikeaan aikaan eikä keväällä, kuten vuonna 2019)

---

Ja nyt, juhannuksena 2020, luulen heränneeni talviunilta.  Syytän toki koronaa ja kunnallispoliitikkoja, poliitikkoja ja etenkin sitä tahoa, joka pitää tiet kunnossa (ei pääse lujaa kaupunkiin, siis Lohjalle, koska tie on huono) tästä omasta pitkästä talviunestani.  

Se on  kuulemma optimistien humpuukia tulla sanomaan, että 
  • Asenne ratkaisee aina
  • Häntä pystyyn vaikka hakaneulalla
  • Ilo pintaan, vaik syän märkänis
  • ja mitä näitä nyt onkaan... 
Taas tarvittaisiin hymiöitä ja lisäselvityksiä, mutta sen sijaan annan jokaiselle lukijalle vapauden ajatella itse, miten tahtoo.  Minulla luultavasti toimii parhaiten tuo ensimmäinen, koska se langettaa vastuun minulle, ei hakaneulalle eikä myöskään jätä - toivottavasti - mitään hampaankoloon, kuten tuo kolmas tulkintani mukaan voi tehdä.

Tähän loppuun sopii mielestäni hyvin kuva minulle (ja monelle muulle) rakkaista hevosistani: 

Oikealla vanha tammamme Vissa (30 v), joka ei vielä ole malttanut luopua kokonaan talviturkistaan - vasemmalla nuori ruunapoikamme Dugur (8 v), jolla on vielä identiteettikriisi - se ei tiedä, onko se omaishoitaja, toy-boy vai uljas musta vai ehkä luotettava tädinkuljetin vai jopa sitä kaikkea
 - issikasta on moneksi.

Elämä ei ole odottamista, toivomista ja haaveilemista, se on tekemistä, olemista ja joksikin tulemista. Se on sitä mitä aiot tehdä sen jälkeen kun olet lukenut tämän.
— Mike Dooley

PS. Mahdolliset omistusliitteiden muutokset (esim. tammamme, hevoseni) antavat lukijan itse päättää, tuntuuko omalta vai ei, aina se ei ole finanssikysymys, joskus tunne ratkaisee tällaisetkin asiat

maanantaina, maaliskuuta 16, 2020

Kolmen K:n viikko

Kulttuuria

Viime viikolla kävimme teatterissa, Vaahterateatteri esitti Lohjan Puu-Anttilassa näytelmän 'Yksinäisen miehen ansa'.  Tarina ja näyttelijäsuoritukset olivat erinomaiset, ainoastaan äänenkäyttö kävi välillä korviin, volyymit olivat melkoiset.


Nappasin valokuvan ennen näytelmän alkua:
Näissä lavasteissa kaikki tapahtui.

Kävin myös elokuvissa, ohjelmassa Tuukka Temosen ohjaus 'Aika, jonka sain'.  Elokuva kertoo pararatsastaja Jaana Kivimäen elämästä, joka muuttui radikaalisti vakavan lastausonnettomuuden seurauksena.  Tarina oli väkevä ja näyttelijäsuoritukset uskottavat.  Valitut näyttelijät olivat myös aivan nappivalintoja.  Jotain kertoo varmasti se, että jopa minulle meni muutama  kerran roskia silmiin leffan edetessä.

Kehonkulttuuria

Kuntosalilla kävin viime viikolla kolmesti.  Vesijumpat saavat nyt jäädä väliin, mutta kuntosalilla aiomme jatkaa entiseen tahtiin.  Koronavirusvaara toki vaikuttaa sen verran, että käsihygienia ei enää unohdu.  Hieman olen jo harkinnut ensi kerralla laitteidenkin sumuttelua desinfiointiaineella ennen ja jälkeen käytön.

Ratsastuksesta en ole pahemmin maininnut viime aikoina.  Syynä on se, ettei ole mainittavaa, koska en ole noussut lokakuun jälkeen hevosen selkään.  Viime aikojen hevostelukokokemukset eivät ole rohkaisseet lähtemään yksin maastolenkille ja Maijan jalan kuntoutus on vielä estänyt yhteiset lenkit.

Eilen sitten nousin hevosen selkään.  Ei ollut helppoa, jännitti kovasti, vaikka lenkki oli niin yksinkertainen, että olin Dugurin selässä ja Dugur oli Maijalla  käsihevosena.  Melkein hävettää kertoa, että olen tullut näin araksi, mutta jostainhan se on taas aloitettava.  Jälkeenpäin olin helpottunut ja onnellinen edes tästä pienestä askeleesta takaisin hevosen selkään.  Dugurhan on ihanteellinen ratsu, rauhallinen ja luotettava.

Leppoisa harjoituslenkki tuolla Dugurin satulassa.
Enköhän kesällä jo tee yksinkin lenkkejä.
Koronaa

Koronavirus varjostaa nyt kaikkea ja uutisista tulee infoa aivan tuutin täydeltä.  Useat maat ovat sulkeneet rajansa ja useissa maissa on koulut suljettu ja joukkotapahtumat on peruttu.

Oma tilanne lienee aika turvallinen, kun ihmiskontakteja täällä maalla ei juurikaan ole.  Toki kaupassa on käytävä ja toistaiseksi en kyllä ole innokas harrastuksiakaan lopettamaan.

 Muuta

Keramiikassa olen käynyt entiseen malliin. Tässä alla viime aikojen valmistuneita juttuja.
Pari kukkapurkkia aluslautasineen.

Nämä ovat kesämökin osoitenumerot,
vielä pitää tehdä mökin seinäänkin numerot.
Kevät
Kevät tulee: kliivia kukkii

---
Haasteet tekevät elämästämme mielenkiintoista, ja niiden voittaminen tekee elämästämme tarkoituksellista. —Joshua J. Marine

keskiviikkona, heinäkuuta 17, 2019

Uusi herrasmies saapui pihaa koristamaan

Tänään oli muutosten päivä meidän tallilla. Olen pitempään etsinyt vähemmän rektiivista hevosta itselleni Hnökrin tilalle ja viime viikolla se sitten löytyi. Hirveästi ei pohdiskeltu ja kun Satu vielä halusi ostaa oman kasvattinsa kotiin takaisin oli helppoa tehdä päätös.

Tänään sitten aamupäivällä Maija ensin kiillotti, öljysi, pesi ja puunasi Hnökrin hienoksi ja sitten hän ratsasti sen Vaanilaan.

Kiiltävä kuin jouluomena. 💙

Niin päättyi Hnökrin 2v 2kk kestänyt maastolenkki,
tässä matka Vaanilaan alkaa.

Perillä poika pääsi uudelleen pesulle ja sitten tutustumaan uuten kaveriin.
Uusi hevonen on 9-vuotias Dugur frá Ormsstödum, kulomusta herrasmiesruuna. Se löytyi melkein naapurista, Vihdistä, talli Fludabaerista.  Se on sen lisäksi, että on kookkaampi kuin Hnökri, se on rauhallisemman oloinen, joten oloni varmaan sen selässä tuntuu turvallisemmalta.  Kun olen heti alusta rennompi, on varmaan ratsastuskin rennompaa. 

Hnökri lähti puolen päivän maissa ja kahdelta kurvasi hevoskoppi pihaan.  Dugur pääsi tutustumaan uuteen tyttöystävään ja kaikki meni kyllä ihanan tasaisesti.  Meillä toki on tilaa väistääkin, mutta molemmat hevoset ovat myös selväpäisiä.  Vissa esitteli uutta tarhaa tulokkaalle, joka innokkaasti seuraili perässä ja pyrki heti rapsuttelemaankin.
Rennosti yhdessä alusta asti.

Tykkääkkö musta?

Minusta Dugur on komea poika.
Ryhdikäs herra.
Kovasti odotan jo yhteisiä maastoretkiämme Dugurin kanssa. 

sunnuntaina, lokakuuta 28, 2018

Syystunnelmia

Syksy on ollut kovin kaunis. Upeita iltaruskoja, vaaleanpunaisia sekä ihania sumuisia aamuja, mahtava ruska - säätkin ovat suosineet eikä ole kauheasti satanut. Talvi kolkuttelee jo ovella, yöpakkasia on jo ollut.

Aamu Halkjärvellä oli hempeän vaaleanpunainen

Pari viikkoa sitten eräänä kylmänä sateisena iltapäivänä ratsastuksen sijaan  pyydystimme Sariannan kanssa kukon ja kanat kesäkanalasta ja siirsimme ne siivottuun talvikanalaan. Yllättävän pienellä räpistelyllä ja paniikilla homma oli hoidettu. Itse puuha kesti puolisen tuntia ja muu rupattelu siihen päälle tunnin. Mukavaa puuhastaa, kun on ystävä apuna.

Ulkokanalassa  - aina kun tulen paikalle, ne tulevat
ihan ovelle herkkuja kerjäämään
Kanaraukat ovat olleet koko lokakuun sulkasadossa. Ne näyttävät silloin melko surkeilta, kun kaulassa ja päässä on vain nahka ja valkoisina törröttävät höyhentupet ja pyrstökin on jäänyt jonnekin matkan varrelle. Lokakuussa on tullut vain kourallinen munia.  Kesällähän niitä saattoi parhaimmillaan tulla 10 päivässä. Kohta joutuu ostamaan kaupasta kananmunia.

Talvikanalassa

Viikot ovat rytmittyneet edelleen alkuviikon improilun ja keramiikan myötä tasaisiksi, uutena on viikko-ohjelmaan tullut torstaiaamun vesijumppa. Sain houkutelluksi mukaan ystäväni Ailan ja on kyllä todella mukavaa tavata viikottain. Ensin jumpataan ja sitten käydään kahvilla. Jouduin menemään hieman mukavuusalueeni ulkopuolelle, kun liityin mukaan seniorivesijumppaan - olenhan vielä ihan nuori, mutta jumpan tahti on kyllä minulle aivan sopiva.

Loppuviikosta olemme yleensä viettäneet pari päivää Halkjärvellä. Vaikka ulkona on välillä ollut hyytävä tuuli on sisällä kaminan loisteessa ollut mukava lueskella kirjoja, syödä hyvin ja katsella telkkaria.

Ratsastellutkin olen, en tosin ihan niin paljon kuin varmaan pitäisi, mutta jonkin verran kuitenkin. En vieläkään arvaa lähteä Hnökrilla yksikseni maastoon, mutta olen sentään - yhtä poikkeusta lukuunottamatta - nyt syksyllä aina ratsastanut sillä itse.  Isíngin poismenon jälkeen olin pari viikkoa hirveän huolissani Vissasta, kun se alkoi tuntua yhtäkkiä niin vanhalta. Nyttemmin olen taas alkanut uskoa teräsmummon - 28 v - kestävyyteen enkä kipitä heti aamusta kurkkimaan, onko se hengissä.

Erään iltaratsastuksen jälkeen ylellisen kaunis taivas.
Näitä ei näkisi, jos istuisi sohvalla telkkaria katsomassa.


Olen ollut jotenkin haikea tänä syksynä. Välillä, kun huomaan maassa Isíngin valkeita jouhia, joudun puremaan huulta, etten itkisi.  Kun vanha mersu ajaa vastaan tiellä, tulee kova ikävä Maijaa ja Hannua. Tällä viikolla törmasin Maijan kuistin kaiteita maalatessa maalaamaan valkoiseen vaahteranlehteen ja taas tuli kova ikävä. Varmaan olen vanhaksi tulossa. Onneksi Maija on tänä syksynä ottanut tavakseen soittaa joka perjantai. On mukava kuulla, mitä sinne pohjoiseen kuuluu.


Sieltä se pilkistelee, valkoinen lehti, jonka Maikki maalaili

Disa ja Kleppa kisaavat siitä, kumpi ehtii ennen .
Ihana syyspäivä ja värit kotitiellä.


Kaksi vanhaa, vanhaa varista 
nuokkuu hiljaa pellon aidalla. 
Ruskea on rinta kaisliston, 
taivas harmaa. Sataa. Syksy on. 
"Kurkikin jo lähti", veljelleen 
toinen virkkaa niin kuin itsekseen. 
Pitkä hiljaisuus. Jo toinenkin 
"niin maar; lähti", sanoo takaisin. 
Sitten vanhukset taas vaikenee. 
Järven pintaan sade soittelee. 
Lauri Pohjanpää 

perjantaina, syyskuuta 21, 2018

Isíng frá Gamlibær 4.7.2002- 14.9.2018


Viimeinen aamu oli kaunis ja taivas sinivalkoinen

Lopulta se tuli vastaan, kauan pelkäämäni päivä.  Päivä, jona laitan riimun ystäväni päähän ja kävelytän sen rauhallisesti haudan reunalle. Eläinlääkäri tekee oman työnsä ja se, ystäväni, nukkuu pois.

Se ei ole helppo juttu, mutta ei se ole vaikeakaan. Kun on varma, että niin voi säästää toisen kovemmilta kivuilta ja jatkuvalta kärsimykseltä.  Se on rakkautta. Se on helppo, vaikea päätös.

Kiitos näistä 16 vuodesta, olit paras ja lempein hevonen, minkä tiedän.




Tähdet

Yön tullen
minä seison portailla kuuntelemassa,
tähdet parveilevat puutarhassa
ja minä seison pimeässä.
Kuule, tähti putosi helähtäen!
Älä astu ruohikolle paljain jaloin:
puutarhani on sirpaleita täynnä.
- Edit Södergran -

sunnuntaina, marraskuuta 05, 2017

Jos haluat itsellesi luotettavan ystävän, hanki hevonen

Marraskuu.  Maa on taas aika lailla musta.  Hetken saimme nauttia ihanasta, valkoisesta lumikerroksesta ja pikkupakkasesta.


Koirat nauttivat ja kuraakaan ei kertynyt sisälle
No, nyt ei näytä ihan talvelta, mutta minkäs sille voi.  Talvi tulee, kun talvi tulee, odottelen rauhassa.

Lokakuun lopulla tein sitten lopultakin päätöksen, joka taisi kyllä olla varma jo aiemmin.  Hnökrille tehtiin ostotarkastus ja se osoittautui terveeksi - kuten oletinkin - ja teimme siitä kauppakirjat.   Ostotarkastusta varten harjoiteltiin juoksuttamista, mikä kyllä olikin tarpeen, pikkumies oli tosi hämillään ensin, kun se ei lainkaan ymmärtänyt, mitä siltä odotettiin.

Tässä harjoitellaan juoksutusta.
Varsinaisessa ostotarkastuksessa taivutuskokeet meinivät mallikkaasti, mutta liinassa ympyrällä Hnökri sai jonkin kauhukohtauksen ja poistui laukaten paikalta.  Kestikin jonkin aikaa, ennekuin saimme pelästyneen pikkuhevosen takaisin kiinni ja pääsimme jatkamaan. Mitähän sille lienee tapahtunut joskus aiemmin, poika on juntti, mutta herkkä sellainen - sellaisiahan suomalaispojat tuppaavat olemaan. Ovat olevinaan kovia poikia, mutta kuoren alla sykkii herkkä sydän.

Ympyrällä juoksutus ei mennyt ihan kuin elokuvissa -
hetkeä myöhemmin Hnökri laukkasi pitkin kylänraittia
Hnökri nöpönen nojaa Sariannaan - taivutuskoe meneillään

Siinä se, oma pieni ruuhkatukkani. Vielä on työtä, ennen kuin siitä
tulee luottoratsu, mutta onhan meillä aikaa.

Minähän ihastuin Hnökriin jo viime vuoden myyntinäyttelyssä Nurmijärvellä.  Pikkumies puksutti tölttiä baanalla toisten perässä ja näytti niin lapselta ja mukavalta.  Mielestäni se kyllä oli minulle liian pieni, mutta kyllä se on vankka hevonen, joten uskoisin sen jaksavan minut kyllä kantaa.  Lisäksi tyyppi sopii hyvin pikkulaumaani ja elelee sopuistasti tammojen kanssa.  Se on kyllä saanut tammat liikkumaan enemmän ja ne ovatkin viimeisen puolen vuoden aikana kumpikin laihtuneet satakunta kiloa. Hyvä niin.

 Sehän toki on totta ettei kukaan varsinaisesti tarvitse kolmea hevosta mihinkään, mutta keräähän jotkut harvinaisia ja kalliita postimerkkejäkin tai muumimukeja, joita ei voi edes käyttää, ettei tarrat irtoa.

---

"Poni on lapsuuden unelma - hevonen aikuisuuden aarre." - Rebecca Carrol.









sunnuntaina, heinäkuuta 16, 2017

Kesällä kaikilla on kiire...

... jopa minulla.  Toki tahdonkin, että on tekemistä. Sehän olisi hirveää, jos ei olisi mitään puuhaa, mutta jotenkin kesällä tuntuu, että jokainen yrittää käyttää jokikisen  valveillaolosekunnin perinpohjin. Stressiähän siitä tulee. Stressihän on hyvä tai paha juttu, riippuu olosuhteista ja stressin määrästä.

Toukokuussa

oma aikani kului mm. kesäteatteriharjoituksissa. Olen taas mukana piskuisen Pusulan maamiesseuran kesäteatteriryhmässä.  Viime vuonna ei ollut tätä juttua, koska ohjaajamme Make - Ihamäen Markku - ohjasi Seitsemän veljestä. Se olikin hieno esitys ja taitavat miehet näyttelemässä. Minullahan oli viime kesänä kuin sattumalta muuta puuhaa.  Tuskin olisin mukaan teatterihommiin jaksanutkaan.

Tänä vuonna meillä on näytelmänä Paasilinnan Jäniksen vuosi.  Luulin, että se on komedia, mutta ei se kyllä ole.  (Onko mikään?) Se on eräänlainen road-movie suomalaisuuteen ja ihmistyyppeihin ja siihen, miten arjesta voisi päästä irti ja mitä sitten tapahtuu.  Monikerroksinen kuin elämä. Paasilinna ei ole tyhmä tyyppi, ei.  Tätä kirjoittaessani ensi-iltaan on 5 päivää. Hirvittää hiukan, mutta hyvä siitä tulee.

Tietenkin yritin toukokuussa käyttää aikaani myös siihen, että tutustuisin paremmin Hnökriin ja saisimme aikaan yhteisen luottamuksen. Jonkin verran ratsastelinkin, mutta kurjat kelit ja oma kermaperseilyni haittasi harrastusta.  Silti tutustuminen ja luottamuksen rakentaminen onnistui melko hyvin, mutta ehkä kuitenkin vasta kesäkuussa. Olen kovin mieltynyt tähän poikaan, toivottavasti se voi jäädä porukkaan.

Lisäksi täytin tasakymppejä kammottavan määrän, 60 vuotta tuntuu ihan uskomattomalta. Välillä tosin hetkisen luulin, etten pääse niinkään pitkälle, mutta nyt tuntuu taas vahvemmalta. En usko aina silti itsekään, että olen niin vanha, mutta tokihan se näkyy ja etenkin tuntuu.  Juhlistin syntymäpäiviäni yhdessä minulle tärkeiden ihmisten kanssa ja arvostan sitä, että lähes kaikki kutsumani ihmiset pääsivät mukaan.

Toki tein muutakin toukokuussa. Vietin aikaa mm. ystävien, kasvihuoneen,  koirien, kissojen, sukulaisten, hevosten, pölynimurin, tiskikoneen, tietokoneen, ukkokullan, islanninhevoskerhon ja sen kilpailujärjestelyjen kanssa.  Niin ja nukuin ja lojuin sohvalla tai muualla.  Laiska töitään luettelee, kuten juuri tein.

11.5.17 satoi aikuisten oikeasti vielä luntakin! 
Kyllä maailma ja luonto tosiaan on sekaisin.

Nökö tarkastelee auringonlaskua

Auringonlasku Halkjärvellä - serkkutyttökin tätä valokuvaili,
oli ihana ilta yhdessä

Tomaattien ensimmäiset hetket kasvihuoneessa. Kiitos taimista Ailalle.

Kurkut, sitruunakurkut ja viiniköynnös alkutaipaleella. (22.5.17)

Jo vain kirsikkakin kukki toukokuussa, mutta tulleeko kirsikoita?


Kesäkuussa

Kesäkuussa oli kesälomaa kesäteatterista. Hyvä niin. Sen sijaan puuhasin kasvihuonehommia, ratsastusta, mökkeilyä, arjen askareita, Juhannuksen juhlintaa.

Erikoismainintana mukava viikonloppu Valkeakoskella islanninkoirien erikoisnäyttelyssä ja rallytokokilpailuissa. Hotelliviikonloppu ystävän ja 4 koiran kanssa, paljon naurua ja hyviä hetkiä. Pääsin rapsuttamaan lähes vastasyntynyttä varsaakin sinä viikonloppuna, sen voi kuvitella jälkeenpäin sormissaan pitkään. Mukavaa porukkaa kaikenkaikkiaan nämä islanninkoiraihmiset.

Ja Kleppa, niin reipas ja häntä kippurassa kehässä, hampaatkin uskalsi näyttää. ERI tuntui ihan voitolta viime vuoden jälkeen, etenkin siksi, että minä jopa juoksin ja Kleppa oli rento ja peloton. Disan tämänvuotiset paikalla olleet pennutkin (Tassumäen Mardís ja Marbjörn) esiintyivät ja käyttäytyivät erittäin  kauniisti ja saivat hienot arvostelut. Voi olla, että Alma (Mardís) on perinyt äitinsä isot korvat, mikä ei ehkä ole kauneuskilpailuissa hyvä juttu, mutta koira on kyllä ihana silti tai ehkä juuri siksi. Käytökseltään molemmat olivat juuri sellaisia kuin tahtoisinkin.

Kesäkuussa ehdittin mökille rakkaan tuttavapariskunnan kanssa.
Tässä istutetaan huolella syntymäpäivälahja-alppiruusua ja sen kaveria, mökkituliaisalppiruusua.

Rannalla yhdessä Disan ja Kleppan kanssa on kiva hengailla vaikka ei uimaan tahdokaan.

Disa oli turistina mukana islanninkoirien erkkarissa
(c) Anne Vaskio on jo kauan yrittänyt saada siitä edustavaa kuvaa - tässäkin se on aika naatti

Kleima oli turistina myös, koska se oli tiine - niin ihana kuva Kleimasta
(c) Anne Vaskio

Kleppa kehässä, olen niin iloinen tästä reippaasta esiintymisestä. 
(c) Anne Vaskio


Kleppa ja Gelgja´s Morgunstjarna osallistuivat parikilpailuun. Saatiin ruusukekin.
Haastava pari esittää, kun toinen pomppi ja toinen ei. (c) Tripletan

Tassumäen Marbjörn aka Halti (c) Tripletan
Tassumäen Mardís aka Alma.
Molemmat pennut olivat käytökseltää niin ihania, että olen onnellinen näistä.
(c) Tripletan
"Meidän jengi" jaksoi hyvin vielä rallytokopäivänkin, vaikkei niillä ollut muuta
puuhaa kuin heiluttaa häntää ja olla.

Voiko olla ihanampaa kuin päivän ikäinen varsa?

Tämän kesän palapeli on grillikatos. Onneksi on talkooapua mm. kiipeilemään.

Kesäteatteriinkin kerkisin. Sammatin Sampomäellä "Kuin kekäle kädessä". 
Erittäin osaava näyttelijäporukka, hienot lavasteet.  Minulla mukavaa seuraa.
Mitäpä sitä muuta kaipaa elämässä.

Nökön näkymät? Vai minun?


Jussia juhlittiin mm. rannalla kokolla kyläläisten kera.

Disan - ja toivottavasti kaikkien koirien - tärkeä homma, olla läsnä.

Juhannusruusut kerkisivät jopa juhannukseksi.

Rauhalliset aamut näiden poikien kanssa ovat osa ihanaa kesäpäivää.

Pieni vieras Kirkkonummelta mummeineen ilahdutti valtavasti yhtenä kauniina päivänä.

Aamun ystävät kasvihuoneella.

Nököttely vähentää mököttelyä.

Ensimmäiset minitomaatiti kypsyivät aivan kesäkuun lopulla.

Heinäkuussa

Vastahan tämä heinäkuu on puolessavälissä, mutta paljon mukavaa on ehtinyt jo tapahtua. Kylällä oli hienot 70- vuotissynttärit kartanossa naapurissa, paljon tuttuja ja sankarin näköinen, lämminhenkinen juhla. Ihanaa, kun sain olla mukana.

Oli myös Virolaisen sukuseuran juhlat Lohjalla, kerrankin kerkisin mukaan, taas mukavia ihmisiä kauempaa ja lähempää. Onneksi monikaan ei huomannut, että nimimuistini on tasoa "apinan tuntee kaikki, apina ei ketään". Naamat sentään tiedän ja monista tykkään kovastikin.

On myöskin tullut ja mennyt vieraita (lue: ystäviä, sukulaisia) Espanjasta ja Kittilästä.  Hulinaa ja huisketta on ollut, onneksi mukavaa sellaista.  Kaupan päälle alkoivat kesäteatteriharjoitukset ja ensi-ilta lähenee huimaa vauhtia. Hiukan pelottaa, tuleeko maailma valmiiksikaan ennen tai edes se esitys...

Eilen oli merkittävä päivä, olin ekaa kertaa yksin mökillä yötä, ihanaa rauhoittua kaiken kiireen keskellä. Tai en ole yksin, tietenkin Disa ja Kleppa ovat mukana.  Olen nauttinut rauhasta, istutellut kukkia, siivoillut ja saunonut ja pulahdinpa ekaa kertaa tänä vuonna järvessäkin, kylmää oli. Ennen oli aina lämmintä, missä vika vai verenkierrossa?

Disasta tuli 1.7.17 mummi ja Klepasta täti. Kleima-äiti hoitaa pennut hyvin,
tässä pariviikkoiset kuutoset. (c) Leila Salovaara


Fiskarsissa vietettiin varsin mukava päivä yhdessä Kittilän vieraiden kanssa.

Vaihteeksi oli lämmintäkin, jotkut tarkenivat ilman paitaa.

Nämä masuunikuonatiilet ovat niiiiin hienoja.

Eilen, kun tulin mökille oli kerrankin repsikka aika hiljainen, ei neuvonut yhtään.

Järvi oli tuulinen. Ihana raikkaus ilmassa.

Istutin pari kukkaa ja koiraa.

Illan viimeinen valokuva kaminan tulista toi mieleeni jäniksen.
Aamulla ihmettelen sitä ja juon aamukahvia teatterimuumimukista.
Ihana rauha täällä mökillä. Illalla harjoitellaan taas Jäniksen vuotta. Mukava päivä edessä.

Tässä vilaus Jäniksen vuoden harjoituksista, kuvassa Vatanen ja kuvaaja.

Tulkaahan teatteriin, jos kesäkiireiltänne ehditte.  Minä taidan mennä kohta saunaan.