Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin?

Nythän tietenkin kaikkia on kiinnostanut jo pitkään, että minkälainen maku sillä tyttärellä on, kun hän on niin pohjiaan myöden rakastunut.

Kas tässä teille pari kuvaa Reksistä:

Se on tuollaista matalajalkaista paimenkoiratyyppiä ja pään väritys on aikas hauska, se on myönnettävä. Tuskin otus tyhmäkään on, päinvastoin.

Kun näin sen juoksemassa vapaana hevosten mukana ja kierimässä mudassa ja taas riemuissaan kiitämässä lähes ääretöntä peltoa järjettömän kovaa sydäntäni riipaisi eniten ajatus siitä, miltä pienestä koirasta tuntuisi olla sisään teljettynä sillä aikaa kun me muut olemme töissä ja koulussa. Tuskin sellainen ihan helppoa olisi vapaalle islantilaiselle koiransielulle.

Tietenkin sydäntäni riipaisee sekin, että tyttären tulee pikkueläintä varmasti ikävä - enhän toki ole kovasydäminen, päinvastoin. Kuitenkin oma sydämeni ja järkeni sanovat, että ei olisi oikein riistää sitä omasta vapaasta ympäristöstään.

Onko kenelläkään kokemuksia siitä, miten kokonaan ulkokoirana elänyt eläin sopeutuu seurapiirielämään? Alkaako yksinollessa riemukas sisustusvimma vai tuleeko apatia? Osoittaako otus mieltään sotkemalla, kakkimalla, puremalla ja rikkomalla vai sopeutuuko hyvin?

---

juokse henkesi edestä
taivas on täynnä kuumaa terästä

vangitsin valkoisen kyyhkysen
panin häkkiin ja kuulin sen nyyhkytyksen

(Pelle Miljoona/Kulkurin kyynel)