Nyt on lokakuu...

... ja minusta näkee sen, sepitteli Juice aikoinaan.  Lokakuu on minulle sellainen hieman haikea kuukausi ja olenkin usein lokakuussa hitaampi ja saamattomampi kuin yleensä.  Tämä vuosi ei tee poikkeusta asiaan, vaikka vuodet eivät olekaan ihan veljeksiä keskenään.

Ilonaiheita on toki joka päivä, suurimmat ilonaiheet ovat tuvassamme asuvat eläimet: islanninlammaskoiratytöt Disa ja Kleppa ja nuo viime kuussa iloksemme tupsahtaneet kissapojat Loki ja Krakki.

Hyvin nopeasti pikkukissat ovat keksineet missä on keittiö ja mitä siellä tehdään.
Meillä ei varsinaisesti kerjätä (koirat ainakaan), mutta mukana mm.
voileipien teossa tahtovat kaikki olla

Kissapojat ovat selvästi hieman eri luonteiset, Krakki on vilkkaampi ja usein näenkin sen repivän unessa olevaa velipoikaa korvasta leikkimään.  Se seikkailee myös kauemmaksi pihamaalla, mutta kun se joutuu eroon muista, kuuluu aika äkkiä tuskainen mouruna: "Miaauuu, missä te olette?".  Loki on rauhallisempi, mutta rohkeampi lähtemään myös kauemmaksi kiipeilemään ja seikkailemaan.  Se ei myöskään karju perään niin herkästi kuin Krakki.

Olen avannut pyykkituvan ikkunan aina aamupäiviksi, jos olen kotona ja kissapojat ovat saaneet seikkailla pari-kolme tuntia ulkosalla.  Usein olemme koirien kanssa myös ulkohommissa tai vaan katselemassa kissojen touhuja samaan aikaan.  Kun kissat ovat ulkoilleet riittävästi, ne tulevat itse sisälle nukkumaan tai sitten jos on ollut kovin kylmä, olen ne hakenut sisälle etteivät ne vilustu.

Melko korkealle kiipeää kissa, koirat ovat selvästi huolissaan

Pikkukissat pysyttelevät melko tiukasti pihapiirissä, mukavin leikkipaikka kaksisteen näyttää olevan kuistin alla, mutta heti kun tulemme koirien kanssa ulos, ryntää kaksikko peräämme ja koirien kanssa sitä uskaltaa jopa pellolle painimaan.

Suuri savannin saalistaja

Disa ja Krakki ihmettelevät kiven päällä alapuolella kahistelevaa Lokia

Kleppan pitää aina välillä tarkistaa, onko kaikki hyvin.

Kissapojat tarkkoina, ne maastoutuvat ruskaan aika hyvin, välillä en ehkä
edes löytäisi niitä ilman koiria.

Koirat ja kissat ovat nykyisin ihan kavereita.  Disa on äidillisenä tyyppinä ottanut huolekseen pikkupoikien kasvatuksen.  Kun pojat repivät sähköjohtoja tai kiipeilevät ikkunalaudalle, on Disan kuono heti vaativasti törkkäämässä pojat pois pahanteosta.  Alussa varsin usein tipahdelleet kukkapurkit ovat (kop-kop, koputtaa maalaamatonta puuta)  viime aikoina saaneet pysyä paikoillaan.

Yöt olen pääosin pitänyt pojat pyykkituvassa, koska ne saavat aamuyöstä jotain villiyskohtauksia - esim. viime yönä ne eivät olleet pyykkituvassa ja heräsin kolmen maissa sänkyni alta kuuluvaan hurjaan kehräykseen, joka päättyi siihen, että kissa loikkasi hiustupsuni kimppuun ja karkasi välittömästi sen tehtyään jonnekin olohuoneen pimeyteen.  Koirien aamupissatuksen jälkeen onkin tärkeä homma mennä päästämään pojat pois.  Kovasti kissat hierovat itseään koirien etujalkoihin ja kylkiin aamulla ja molemminpuolinen nuuskuttelu tuntuu olevan tärkeä homma.

Ja onhan maailmassa muitakin ilonaiheita kuin eläimet.  Ruska on ollut tänä vuonna kaunis ja säät kuivat ja kuulakkaat.  Tosin palelen tänä syksynä herkemmin kuin ennen (johtunee solumyrkyn jälkivaikutuksista, veri ei kierrä yhtä hyvin kuin ennen ja siksi viluttaa) ja siksi ei tule oltua niin paljon ulkona kuin normaalisti.  Olen tuohon verenkiertoon ja kipuihin saanut ison avun akupunktiosta, jota kokeilin kuukausi sitten ekan kerran.  Varmasti akupunktiota tulee otetuksi säännöllisesti tästä lähtien, niin merkittävä on sen vaikutus olooni.  En esimerkiksi ole tarvinnut ollenkaan kipulääkkeitä kuukauteen.  Sitä ennen kipu oli jatkuva vieras leikkaushaavan ja jalkojen turvotuksen vuoksi.

Hieman erikoisempi auringingonkukka navetan päädyssä
(näitä piti olla monta, mutta vain yksi kasvoi isoksi)

Eilisillan näkymä kotipihaltamme, tällainen näkymä
tuo voimaa itseenkin vaikka välillä onkin väsynyt ja onneton

Onneksi nyt syksyllä ovat alkaneet harrastukset, tänä vuonna käyn improvisaatiteatteriryhmässä maanantaisin ja tiistaisin keramiikassa.  Niin ja tottakai ihmissuhteista on iloa, ukkokulta on melkein aina läsnä ja ystäviä tulee nähtyä silloin tällöin.  Olen tosin näin lokakuussa enemmän introvertti kun yleensä olen se ekstrovertti.  Joten jos ihmettelet, miksi en ole ottanut yhteyttä, niin syy on varmaan syys ja se, että tuijottelen kynttilää, tietokonetta, tablettia tai telkkaria.  Laiskana. Onhan sekin kivaa joskus.

Harminaiheitani en viitsi luetella, niitä tulee kuitenkin todellisuudessa mietittyä liikaakin.  Olen tosin oppinut tässä elämässä sen, että kun fokusoi positiivisiin juttuihin, ne myös huomaa paremmin ja mieli on hyvä ja positiivinen paljon useammin ja ne harmit, surut ja kivut unohtuvat.

----

Rohkeus ei aina ole suurieleistä. Joskus rohkeutta on se hiljainen ääni, joka päivän päättyessä sanoo … huomenna yritän uudestaan. — Mary Anne Radmacher