Kirpeänkaunis, viiltävänraskas syksy

Syys-lokakuun sää oli erityisen kaunis, kuulaita aamuja, sumuisia aamuja, kirpeitä pikkupakkasaamuja.  Kaiken kruunasi ruska, joka sekin oli tänä vuonna näyttävän värikäs. Etelässäkin saatiin nauttia revontulista.  Luonto on jotenkin kiehtova syksyllä.

Vaahtera navettamme päädyssä

Pellot vaihtoiva värinsä kullankeltaiseksi puintien jälkeen,
maisemat automatkojen varrelta laittoivat hiljaisesti ihailemaan

Tämä syksy on ollut erikoisen riipaiseva siksi, että syksylle tuntui kasaantuvan aivan liian monet hautajaiset.  Neljän viikon aikana olin kolmissa hautajaisissa.  Serkkuni aviomies, kesänaapureidemme äiti ja isoäiti ja meille kipeimpänä menetyksenä anoppini, mummomme ja isomummomme haudattiin syys-lokakuussa. 

Mummo oli kiinteä osa elämääni kolmen vuosikymmenen ajan.  Hän oli 92-vuotias nukkuessaan rauhassa pois ja se tuntui luonnolliselta ja olen iloinen, ettei hän nähtävästi kärsinyt kipua.  Mummon poismeno on läsnä arjessani, päiväni rytmittyivät viime kesään asti pitkälti myös mummon mukaan.  Aamulla lehteä hakiessani tarkistin aina, että hän oli saanut valot päälle, päivällä vein hänelle päivän postin ja illalla viimeiseksi tarkistin, että valot olivat sammuneet ja mummo päässyt turvallisesti nukkumaan.  Viimeisten kotona-asumiskuukausien aikana kävin useita kertoja päivässä katsomassa, että kaikki on hyvin.  Meidän perheemme monien elämän arkea rytmitti mummo ja mummon auttaminen ja tapaaminen. Olen iloinen, että mummo ei jäänyt yksin ja kotihoitokin toimi hyvin, niin että hän sai asua pitkään kotona.

Vain runsaan vuoden hän asui poissa talostaan ja tietenkin sen vuoden aikana totuin siihen, ettei mummo enää asunut naapurissa.  Tuon vuoden aikana kävimme ueamman kerran viikossa katsomassa mummoa ensin terveyskeskuksessa ja myöhemmin pienessä palvelutalossa.  Teki kipeää nähdä, kuinka virkeä ja maailmasta kiinnostunut mummo katosi pois alzheimer-taudin viemänä.  Viimeisinä kuukausina en osaa sanoa, tunsiko hän aina meitä, mutta iloinen hän oli aina kun kävimme.  Onneksi palvelutalossa, jossa mummo asui, häntä hoidettiin hyvin ja arvostavasti.

Kaikki kolmet hautajaiset, jotka syksyn aikana koin, olivat jotenkin "vainajan näköiset".  Elämme elämämme niin eri tavoin ja eri tavoin meidät myös siunataan lepoon.  Kun hyvästit on jätetty, on surun ja muistojen aika.  Äidin ja mummon menettäminen on iso virstanpylväs elämässä, toivon että surevilla muistot ovat kauniita ja kantavat surun yli.

Eilen oli pyhäinpäivä - kävimme Lohjan kirkkomaalla sytyttämässä kynttilän läheisten haudalle.  Samalla lähetin hiljaiset terveiset muillekin rakkailleni, jotka olen vuosien mittaan menettänyt.

Pyhäinpäivän kynttilämeri on kaunis

---

Kuluneella viikolla jouduin vielä hautaamaan yhden ystävän - pienen, sisukkaan ja omapäisen cairnterrierini Marilynin.  11 vuotta pieni koiraystäväni oli osa elämääni.  Se hankittiin harrastuskoiraksi ja valittiin omapäinen ja rohkea tyyppi pentueesta. Harrastekoiraa siitä ei tullut - tuli Marilyn, persoona. Se rakasti meitä ihmisiä ja oli aina valmis nuolemaan ja heiluttamaan häntäänsä, mutta turhaa tottelevaisuutta ja etenkin luoksetuloa se ei ollenkaan kunnioittanut.  Elämä sen kanssa oli haastavaa, koska ikinä ei tiennyt, milloin se taas karkaisi omille teilleen palatakseen silloin, kun sitä huvitti.  Aina se kuitenkin palasi. 

Tyttäreni sanoo, että koirassa ilmenee omistajan luonne tai jotain sellaista, Marilyn oli minun kesytön, vapaa ja peloton -tyyppini.  Onneksi mikään ei katoa kuoleman vuoksi, vaihtaa vain olomuotoaan.

---

Et ole ikiunessa, et ole poissa,
olet tuhat tuulta puistikossa.
Olet valon välke aallokossa,
olet timantti hankien loistossa.
Et jättänyt meitä, et ole vaiti.
Olet lintujen laulu taivaalla,
olet kuiskaus viljapellolla,
olet henkäys rakkaittesi poskella.
( Eino Leino)