Rauhaa, hiljaisuutta ja mielipahaa

Olen ollut koko viikon yksin - piipahdan mummolassa aamuin illoin ja juttelen puhelimessa jonkun kanssa silloin tällöin ja pari kertaa olen käynyt kaupassa sanomassa kiitos ja näkemiin. Ja tietenkin ukkokulta soittaa joka ilta Flachausta ja kertoo ja kyselee kuulumisia. Olen ollut koko viikon etätöissä, joten aikaa puuhailla kotosalla on vähintään tunnin enenmmän joka päivä, koska työmatkoihin ei kulu yhtään aikaa. En ole oikeastaan tuntenut itseäni yksinäiseksi, sillä pienet ja isot karvakorvat ovat koko ajan läsnä. Koirille ja hevosille voi jutella kaikenlaista ja ne reagoivat usein fiksummin kuin ihmiset juttuihini.

Tällä viikolla olen tiistaina ja keskiviikkona pätkäissyt keskeltä päivää 45 min siihen, että otan Vissan tarhasta ja olen käynyt sillä ratsastamassa pienen, mutta vauhdikkaan session. Vissa on vaikuttanut alun jännityksen jälkeen tyytyväiseltä siihen, että se pääsee ratsastettavaksi. Tammaa ei tarvitse kuin hipaista kylkiin, niin jo mennään melkoisen haipakkaa laukkaa.  Istunnan tiivistäminen puolestaan saa sen hiljentämään. Disa on ollut mukana ja se nauttii suunnattomasti, kun saa juosta edellämme tai perässämme ja välillä tussahtaa umpihankeen kokeilemaan, kulkeeko siellä kovaa.

Minulla ei ole nyt muita ratsastettavia kuin Vissa, sillä sekä Félagi että Ìsing potevat kavioitaan. Vakikengittäjäni oli sairaana vuodenvaihteen tienoilla ja pyysin tilalle nuoren tytön, joka kertoi olevansa erään huippukengittäjän opissa oppisopimuksella. Valitettavasti ihan näin ei ollutkaan - neitosella oli pelkkä halu olla kengittäjä, ei kykyä siihen. Osaaminen oli sen verran heikkoa, että molemmat kengitettävät ovat nyt poteneet kavioitaan pitemmän aikaa.

Kipulääkkeisiin on mennyt useampi satanen ja mieleni on hevosten suhteen ollut melko maassa, kun molemmat virkeät ja leikkisät hevoset ovat useamman viikon pääasiassa maanneet ripirinnan hangella silmissään poissaoleva ilme. Mukavat, viikottaiset ratsastuspuuhat Kaisankin kanssa ovat toistaiseksi tauolla ja niitäkin minulla on hieman ikävä. Tämän viikon aikana olen ollut huomaavinani enemmän liikettä ja vähemmän ontumista ja toivonkin, että saisin molemmat kullanmurut kuntoon kun illat valostuvat.  Etenkin Ísingin surkea liikkumistapa tarhassa - köpötellen kuin vanha hevonen - saavat minut aina sisäisesti hieman käppyrään, koska tietenkin oikea syyllinen tilanteeseen olen minä, kun valitsin väärän kengittäjän. No, sitä virhettä en tee enää koskaan.

Onneksi elämässä on kaikenlaisia ilonaiheitakin. Uusia hankintojakin olen tehnyt, työhuoneeni on muuttanut kalustustaan ja nyt työpöydälläni nökottää talon toinen akvaario - 76 litrainen, kuusikulmainen. Akvaariossa on vain platyjä ja tarkoitus on, että sinne tulee paljon erivärisiä poikasia.  Halvempaa värikirjon hankintaa kuin issikkavarsotus. Tosin uskon kyllä, että jossain vaiheessa pihallakin taas kirmaa issikkavarsa tai kaksi.

Normiaamun tapaan tätä kirjoittaessani yksi nälkään kuoleva Kleo-cairn on jo alkanut raapia nilkkojani, koska en ymmärrä lopettaa kirjoittamista ilman. Ja niinhän se onkin, tähän tietokoneelle sitä herkästi jysähtää sekä työn että vapaa-ajan puitteissa.