Vietin kaikki lapsuuteni kesät maalla. Isällä oli kolmen kuukauden kesäloma ja olimme aina mummolassa sen ajan. Rakastin vaaria, kävimme yhdessä kalassa, aamuviideltä lähdimme jo verkkoja kokemaan, etteivät kalat ehtisi kuolla. Kärsivällisesti vaari opetti verkonsoudun pienelle tytölle.
Vaarin kuolemasta oli kulunut kolmisen viikkoa, kun päätin mennä puistokonserttiin. Tuntui hyvältä ajatukselta muistella vaaria ulkona, musiikin pauhatessa. Istuimme jo odottamassa konsertin alkua, kun yhtäkkiä lähelläni olevan naisen eteen tuli mies ja löi häntä lujaa avokämmenellä kasvoihin sanomatta sanaakaan. Nainen järkyttyi kovasti, sopersi, ettei koskaan ollut nähnytkään miestä. Seurue lähti pois ja naisen seurana ollut mies piti hänen harteistaan kiinni ja lohdutti: "Sellaista on elämä, joskus tulee iskuja vasten kasvoja aivan arvaamatta."
Istuin koko konsertin silmät kyynelissä ja päässäni soi: "Isku vasten kasvoja, vaari on kuollut, isku vasten kasvoja, vaari on kuollut...."
---
Nitin eilinen kuolema oli myös yllätys. Se oli aina terve, vain toinen takajalka kremppasi viime talvena jonkin aikaa. Sunnuntaina se sai vielä tehdä agilityä rimat alimmissa kannakkeissa ja se oli todella iloinen ja reipas. Ihanaa, että tytär tajusi antaa sen cairnpäivämme lopuksi tehdä rataa. Olihan se koko päivän istunut ja kaihoten katsellut, kun nuoremmat saivat mennä.
Maanantai-iltana yhtäkkiä tuli jokin kohtaus. Nitti tärisi ja oli jotenkin säikky. Lähdimme kiireesti päivystävälle lääkärille, joka olikin ystävämme Elina, mikä oli mukava yllätys. Kohtaus loppui vasta diapamiin ja Nitti rauhoittui. Yöllä kohtaus uusi, paljon pahempana. Ajoimme kovalla kiireellää EKK:lle yöllä, kouristeleva Nitti tyttären sylissä. Tyttären itkiessä se selvästi ainakin kerran yritti lohtunuolla häntä, empaattinen lohduttajakoiramme. Nitti jäi yöksi sinne, vain nukutettuna kohtaus laantui. Kun se aamulla yritettiin herättää, kohtaus jatkui ja omatoiminen hengitys pysähtyi. Pyysin, että sen annettaisiin kuolla. Vanhan ystävän tuskaa ei saanut enää jatkaa. Olin sille velkaa sen, että kaikki loppuisi nopeasti ilman enempiä kipuja.
Hautasimme ystävämme toisten vanhojen koiraystäviemme kanssa samaan riviin. Haudalla paloi vielä aamullakin kynttilä.
Nitti ei ollut mikään näyttelystara, se oli kunnon maalaiskoira omine puuhineen ja sai elää hyvää, vapaata elämää kaikkine tonkimisineen.
Yritimme eilen löytää siitä sliipattua ja upeaa kuvaa, mutta tämä vieressä oleva kuvaa parhaiten sen normaaliolemusta. Tässä kuvassa se näyttää ehkä hieman syylliseltä, saattaa olla, että jokin roskispussi on saanut hieman kyytiä...
Päässäni soi ajatus: "Isku vasten kasvoja, Nitti on kuollut, isku vasten kasvoja, Nitti on kuollut."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti