Ja äkkiä on ilta

Hän oli istunut käytännössä koko päivän sohvannurkassa,  Ruoka ei oikein maistunut. Ei oikein juominenkaan, ei edes vesi maistunut, puhumattakaan jostain alkoholipitoisesta. Piti olla ihana heinäkuinen päivä, hän oli suunnitellut viettävänsä päivän kasvihuoneessa tukemassa tomaatteja, ei huvittanut.  No, tomaatit voivat odottaa, hän mietti. Lämpimänä päivänä tomaattien varsista irtoava tuoksu tarttuu ihanasti sormiin ja tulee ikäänkuin mukaan pitkäksi aikaa.  Onneksi hän on vain kotona, niin ei tarvitse pelätä mitään tarttuvia tauteja ja pestä koko ajan käsiään.

Koko päivän satoi, enemmän tai vähemmän. Hän kadotti ympäristönsä ja kirjoitti.  Välillä hän kommunikoi ystävien, välillä perheenjäsenten kanssa. Joku käytti meseä, joku whatsuppia ja peräkylän pikkuinen hevostyttö käytti aina tekstiviestejä.  Jos on vasta 11 v ei voi osata kaikkia hienouksia.  Ne viestit saivat hyvälle mielelle. "Mä tuun - mä meen - en mennytkään - saanko tehdä lettejä - miks tässä Vissassa on patti."  Vähän särki päätä ja hän vastaili harvakseltaan. 

Tytön into huvitti ja hän muisti, millaista oli olla pieni hevostyttö.  Välillä hän kuvitteli, että olisi itsekin sellainen.  Peili valitettavasti tiesi, ettei hän ollut. No, jos peiliin ei katso usein, se ei haittaa - kukapa koskaan katsoo, miten muut ovat pukeutuneet- Luultavasti eivät huomaisi heti, vaikka joltakulta pää puuttuisi, hän naurahti mielessään. Viikolla hän oli ostanut turvakengätkin, koska Dugur-islanninhevonen oli muuttanut Hestbakki-tallille (Lohjalle), jotta olisi vähän rauhaa tehdä muutakin kuin siirrellä hevosia paikasta a paikkaan b. Ne uudet kengätkään eivät ole ihan yksipiippuinen juttu, niitä pitää totutella pikkuhiljaa, jottei tule lisää jalat kipeiksi.

Alla hupsu hetki torstailta. Odotamme kengittäjää lyömään irtokenkää  - Finna, minä ja Dugur
Ketään ei vahingoitettu, vaikka Finna välillä haukkui, niin ettei kukaan kuullut mitään.
Anteeksi kaikille paikallaolleille - Finna on hoitokoira ja rakas sellainen.  Jotkut islanninlammaskoirat ovat äänekkäämpia kuin toiset.  Se johtunee aika pitkälti kasvatuksesta ja varmasti koiran perusluonteestakin.

Hän kirjoitti, toisaalta on hyvä, että päivä oli sateinen. Sai kirjoittaa ilman huonoa omaatuntoa.  Hänen tablettitietokoneensa oli jäänyt edellisenä päivänä mökille. Piti herätellä tietokone henkiin pitkästä aikaa.  Se menikin yllättävän hyvin, tunnissa oli ne jutut taas palautettu, mitä piti. Jokin päivitys oli kadottanut pilvipalvelun ja senkään löytäminen ei ollut ihan helppoa, onneksi se oli kännykässä kunnossa ja siitä näki, miten suunnilleen jutut pitää olla.  Hän sai muutamia sähköpostejakin, ei postissa yleensä ole kuin mainoksia, mutta kuinka ollakaan juuri nyt googlen sähköpostikin oli tullut täyteen.  Hän poisti pikaisesti kaikki markkinointiviestit ja ilmoitukset ja muutaman sata valokuvalähetysitä. Eiköhän se sähköposti siitä tokene, kun noin 6000 viestiä katosi taivaan tuuliin. Virkistävää, kun ei tarvi kaikkea vanhaa kaivella, hän ajatteli ja jatkoi hommia.

Pieni työtietokone tuntui vanhanaikaiselta ja kankealta, ennenkuin näppäimet löytyivät.  Tosin näppäimistölle lankeava pikku valo mennyt jo aikoja sitten rikki, joten hän siirsi myös lukuvalon toisen sohvan takaa lähemmäksi, että näki näppäimet.  Hän ei ollut koskaan halummut oppia kymmensormijärjestelmää.  Varmaan se on viisastakin siksi, että nykyisin on niin erilaisia näppäimistöjä eri koneille.

Hän tarvitsi puhelinta ja ulkoista kovalevyä, joten hän siirsi isomman sohvan vierestä sohvapöydän lähemmäksi, että sai kovalevyn ja puhelimen kivasti lähelleen, että sai paremmin puuhailtua.  

Aviomiehensä oli lähtenyt mökille. Hänellä on jotain hajataittoa tai sellaista, joten yleensä olohuonekonttori on miehen edessä, että hän näkisi ylipäätään mitään. Se oli aivan ok, eihän sitä koskaan tiedä, mitä vaivoja itseenkin iskee ja mies oli jo tilannut itselleen näöntarkastuksen, joten varmaan hänenkin näkökykynsä paranisi, kunhan hän tottuu sitten uusiin laseihin. 

Jännä nähdä, tottuuko ukko ja kuinka pian.

Sehän on hyvin ymmärrettävää, että kaikkia kremppoja tulee - pariskuntahan on jo kovin iäkäs. Ukko on yli 70 ja akka reilusti yli 60. Onhan siinä elettyä elämää kovasti.  Molemmilla ollut syöpääkin, akalla jopa kahdesti.  Joskus akka ajatteli, että mikähän juopa seuraavaksi iskee ja keneen.  Kaikilla on omat murheensa, vaikea niitä on kaikkia tietää ja ymmärtää.  Välillä on omissakin  niin paljon, ettei ihan meinaa kestää. 

Sitten pitää ajatela, että nostetaan rinta ylös ja lähdetään kohti uusia pettymyksiä. Onneksi sellaista ei ole joka aamu.  Tämä aamu tuntui erikoisen pahalta.  Varmaan se oli sateen vika.  Elämähän on mahtavaa, jos ei ajattele turhia... akka ajattelee, että Salvatore Quasimodo olisi ollut mielenkiintoista tuntea.  Hänkin osasi varmaan vain kirjoittaa, mutta ei ehkä elänyt, kuten kirjoitti.

Harva siihen pystyy, koska monet asiat edessämme nousevät pystyyn kuin seinä.  Joskus et enää lyö päätäsi siihen seinään, vaan käännyt pois... mikäli rohkeutesi riittää. 

No, huomenna on uusi päivä, rakas serkkutyttö on luvannut tulla kylään. Varmaan juttelemme monista asioista.  Toivoisin niin, että minulla olisi voimaa lohduttaa häntä ja hänen minua.  Hän on menettänyt hiljakkoin isänsä ja olimme hautajaisissa toisen rakkaan serkkutytön ja ukkoni kanssa.  Ne olivat hienot hautajaiset... niin Raimon näköiset.  Hän oli monessa mukana. Tätini, Anna-Liisa, ei ollut aina mukana, mutta oli ihanaa nähdä, kuinka rakkaita he olivat toisilleen, vaikka varmasti heidänkään maailmassaan eivät kaikki haaveet toteutuneet.  Anna-Liisa on viimeinen viidestä sisaruksesta. Toivon, että ehtisin hänenkin luokseen joskus juttelemaan.

JA ÄKKIÄ ON ILTA

Jokainen meistä seisoo yksin maan sydämessä auringonsäteen lävistämänä ja yhtäkkiä on ilta. Äkisti ovat kaikki junat menneet ja kaikki kellot pysähtyneet. Yhtäkkiä ovat kaikki sanat loppuneet.

Kun me vihdoinkin olemme päättäneet puhaltaa ulos tunteemme, onkin trumpetti jäässä eikä kuulu äänen pihaustakaan. Kun me ojennamme kätemme hyväilyyn onkin poski jo poissa.

Kun me päätämme lähettää punaiset ruusut on osoite tuntematon. Se mikä on meille tärkeää sanoa täytyy sanoa - itsemme tähden.

Meidän tulee oivaltaa, että elinhetkemme ovat niin ohikiitävän lyhyitä, ettei meillä ole aikaa siirtää mitään - mikä voisi muuttaa jotain - juuri nyt.

-Salvatore Quasimodo

Disa 10 vuotta!

Rakas koirani Vongoivan Disa täyttää tänään 10 vuotta! Se on islanninlammaskoira ja siksi se näyttää melkein yhtä nuorelta kuin pentuna. 

Se sai juhlan kunniaksi punkkilääketabletin.

Muistan kuin eilisen päivän, kun tein äkkipäätöksen, jota en ole ikinä katunut.)

Juhlat lähimpien ystävien kesken:
Kleppa-tytär, Disa ja Krakki-kissa

Ehkä siksikin muistan, että olen kirjoittanut siitä aiemmin täällä.  

Linkki blogitekstiin

Varsoja ja ovikelloja

On ollut melko kuuma viikko - vähättelyä, olen monta kertaa melkein kuollut kuumaan, onneksi vain melkein - olen liikkunut pääosin vain aamuisin ja iltaisin ulkona, koska hikoan hetkessä aivan suihkunraikkaaksi ja se ei ole kuulkaa kivaa, se. Olisihan se muuten, mutta hiki harvoin on auringonpaisteessa raikasta  -  tuulessa ja ilmastoiduissa tiloissa voi olla aika vilakkaakin. Kokeilkaa, jos ette ole kokeilleet.

Tietenkin olen joutunut joskus aurinkoonkin, välillä jopa aivan vapaaehtoisesti.  Kaupassa kävin tässä kerran keskellä päivää - oli liian kuuma S-Marketin pihassa, mutta sisällä minulle sopivaa.  Joidenkin mielestä siellä kaupassa on liian kylmä. Mielipiteitä on monia, sallittakoon se.

Eilen aamulla kiersin ensin kotinurkat koirien kanssa hipihiljaa ennenkuin koko kylä heräsi.  On jotenkin voimauttavaa (ällöttävä sana, muuten, mutten nyt keksi muutakaan tähän hätään) kulkea selkä suorana ja yrittää saada askelluksensa kulkemaan kuin pikkulikkana (eli alle 30-vuotiaana, jolloin ei ollut lapsia huollettavana ja rakastettavana) ja huomata, että selän suoristaminen auttaa melko paljon vanhan ämmän koukkupolviin. Hymy nousee aivan väkisin huulille, kun talutan koiriani mäkeä alas ja nautin siitä, että olen ehkä ensimmäinen, joka on hereillä. 

Haen lehden, kurkkaan kanat, katselen rakkaita koiriani, miten ne nuuskivat nurkkia innoissaan ja yritän kuvitella, mitä ne haistavat.  Lähes varma voin olla vain kissanluukun haistelusta, siitä luultavasti on mennyt kissa ja toivottavasti vain oma.  Oma siksi, että olisi kiva, jos se olisi edelleen hengissä yön hiirestyksen jälkeen.

Paluumatkalla postilaatikolta - tarkistettuani pari kertaa, että se mitätön läpykkä, jossa on paikallisuutisia ja joka on kiva silmäillä läpi päivittäin ja etsiä niitä paikallisia uutisia tv-ohjelmien seasta, on mukana - tarkistan laitumella olevan hevoslauman.  Kyllä, molemmat hevoset ovat hengissä ja häntä huiskaa sopivasti. Se riittää tähän hätään, käyn sitten myöhemmin ottamassa hevoset pois laitumelta, jollei naapurissa asuva, hevosia myös harrastava tyttäreni ole sitä jo tehnyt töihin/kouluun lähtiessään.

Aamukahvin jälkeen kipitän taas reippaana jo kuumenevassa säässä laitumelle ja houkuttelen hevoset pois laitumelta.  Tänäänkin tuttu kuvio: nuori Dugur tulee joustavin askelin tervehtimään ja höpöttelee jotain yön jutuista.  En ymmärrä mitään, koska en puhu hevosta, mutta myhäilen sille tyytyväisesti ja se vaikuttaa onnelliselta.

Haen Vissan kauempaa laitumelta, se vitkuttelee kuin pikkukakara, koska vanha hevonen tietää, että se voisi syödä koko päivän, eikä se räjähtäisi ollenkaan.

---

Tänään molemmat hevoset saavat olla koko päivän laitumella, koska lähden itse mökille ja ne osaavat kyllä tulla pois, jos tulee liian kuuma ja maha on ihan täynnä. Dugurista en kyllä ole ihan varma, mutta jos se halkeaa, ei mahda mitään. Tänään haluan hemmotella vanhaa tammaa, ne ovat sen välillä ansainneet. Ei elämä pyöri vain nuorten ehdoilla.

---

Aurinkoon oli vapaaehtoinen pakko lähteä eilen myös klo 10, kun peräkylästä tuli yksi ihana pikkutyttö oman tyttärensä ja tyttären serkun kanssa minua autolla hakemaan (muistan jopa heidän nimensä, mutta ei niitä ole pakko laittaa julkiseen jakeluun, siksi luonnehdin heitä näin: pikkutyttö, tytär ja serkku. Pikkutyttö lienee yli 40v, tyttö on 11v ja serkkutyttö kait 7v. )

Me matkustamme pitkän matkan (kymmenkunta minuuttia)  takapenkillä keppihevosiaan silittelevien ja jännityksestä kiemurtelevien tyttöjen kanssa Hestbakkiin, Lohjalle.  Siellä on luvassa ihme, 13 päivää vanha varsa.  En tiedä, ovatko seuralaiseni ikinä nähneet niin nuorta varsaa.  Itse olen nähnyt muutaman ja ne ovat kyllä ihania, niitä kannattaa lähteä katsomaan kauemmaskin. 

Tapaamme ystäviäni mm. tallin omistajattaren, Sadun, joka on hienotunteinen, lämminsydäminen ja taitava tallinpitäjä.  Ihailen tallin ilmapiiriä: siellä on rauhallista ja maalaismaista, vaikka pihapiirissä pyörii väkeä mm.  kolme kengittäjää ja hevosenomistajia ym.  Ketään ei neuvota väkisin ja jokainen keskittyy omiin hommiinsa.  Joku hevonen ei halunnut heti talliin, mutta siitä selviydyttiin  ilman draamaa.  Vähän vain keulittiin ja hups hevonen olikin jo sisällä.  Ehkä omistaja oivalsi, miksi - ehkä ei.

Tyttö ja serkku olivat tietenkin jääneet katsomaan varsaa, kun me pikkutytön kanssa kierrettiin tallia ja varottiin mielestämme kohteliaasti mm. potkivia hevosia ja kengittäjiä.

Sitten mentiin kaikki yhdessä - myös Satu tuli mukaan - katsomaan sitä varsaa.  Saatiin lupa mennä aitaukseen ja kun me siinä hiljaa jutustelimme ja ihailimme tytön ja serkun kanssa mm. tamman tisseja, tuli varsa ujosti tamman takaa hamuilemaan takapuoltani.  Se on ihanan tuntuista, kokeilkaa joskus, jos tulee mahdollisuus ja ette ole esim. allergisia hevosille.

Sitten kierreltiin vielä vähän ja etsiskelin katseella vanhaa ystävääni, Hnökriä, joka asui meillä melkein 2 vuotta ja oli jopa vuoden verran ihan oma.  Se on iloinen ja seurallinen hevonen ja odotin kovasti taas sen näkemistä.  Viimeksi, kun tapasimme pari viikkoa sitten, se halusi vain syödä. Nuoret miehet, kuten Hnökri on, ovat loputtoman nälkäisiä, kunnes tulevat täyteen tai ruoka otetaan pois.

Hnökriä ei näkynyt, mutta tiesin sen olevan jommassa kummassa hiekkatarhassa. Vihelsin ja voi ihanuutta, se käveli luoksemme ja kysyi, mitä minulle kuuluu.  En ehtinyt sen kanssa jutella (enkä oikeasti puhu hevosta), kun pienimmät tytöistä muistelivat tuon näköisen hevosen olleen meidän pihassa ja niinpä Hnökri kääntyi pois. Vihelsin uudelleen, Hnökri kääntyi, ja riensin sen luo aitaukseen.  Sillä vaikutti olevan hommat hyvin, ehkä se oli hoikistunutkin ja se hamuili tissejäni, erityisesti vasenta ja hetken maailma oli siinä. 

Sitten ajettiin kotiin, kaksi isompaa tyttöä edessä jutustelivat niitä näitä ja kaksi pienempää takapenkillä hoitelivat keppiheppojaan ja haaveilivat omista hevosista. Arveltiin niille takapenkkiläisille, että varmaan isoisä ostaa monta hevosta, kun peräkylä on täynnä pikkutyttöjä.  Tytöt voi sitten tulla niitä päivittäin Helsingistä hoitamaan kouluhommien ohella, siis talvella.  Vähän ne pienimmät ihmettelivät, että noinkohan onnistuu. Me isommat tiedettiin, miten käy, mutta ei kerrottu varmaksi.

Kotona vielä tervehdittiin meidän ukkokultaa ja islantilaisia ovikelloja, Disaa ja Kleppaa.  Voi olla, että serkku ihastui Kleppaan, koska jostain ihme syystä Kleppaa ujostutti kamalasti ja sitä piti kauan rapsuttaa ennenkuin se antoi mahansa rapsutettavaksi.

Illansuussa, kun tytöt ratsastivat keppareillaan vettä pyytämään ja Kleppa näki tytöt, se hupsahti selälleen aivan heti.

Melko ihana päivä.  Tosin kaikki päivät eivät ole kokonaan ihania, mutta mielestäni parhaita hetkiä kannattaa muistella.

Tulipa pitkä stoori, mutta minulla on aina välillä aikaa ja halua kirjoittaa.

Ovikello-Disa 

Ovikello-Kleppa

---

Ja loppuun aforismi, joka sopii minulle ja varmaan muillekin:

Ihmiseltä voidaan viedä kaikki paitsi yksi asia: ihmisen vapaus valita oma asenteensa, oli tilanne mikä hyvänsä.” —Viktor Frankl

Eloonherääminen

Niin, kun on tämmöinen vähän päälle kuuskymppinen nuori nainen, niin saattaa talviunet venähtää pitkiksi... Aiemminkin olen täällä (muistaakseni) pohdiskellut maalaiselämän kausivaihteluita, mutta tilanne saattaa olla hieman muuttunut, joten vaatinee päivityksen.

Ennen, silloin kun pulutkin oli lihavampia, oli kevät, kesä, syksy ja talvi.  Se on helppoa ja yksinkertaista.  Koska olen keväällä, toukokuussa, syntynyt on vuodenaikojen järjestyskin naulattu kuin itsestään.  (Muut saa naulata omiaan miten tahtoo, en puutu siihen.)

1. Kevät:

• luonto herää henkiin,
• lumi sulaa,
• leskenlehdet, sinivuokot ja muut pörriäiset puhkeaa kukkaan (sur-rur vaan),
• hevosille pannaan kesäkengät (jos saa kengittäjän jo keväällä kiinni, kaikilla ei ole tätä onnea, että on  kengittäjä, jonka saa heti tarvittaessa töihin - mutta se on toinen tarina, siihen on omat konstinsa... ) 
• Ja mitä näitä nyt onkaan, kevään merkkejä 

2. Kesä, vähän hankalampi määrittää, mutta:

• Ennenvanhaan (ja siitä nyt puhutaan) kesä alkoi juhannuksesta, juhannusruusut ja lempi kukkivat
• Heinäpoudat alkoivat - tosin joskus myös satoi niin, että osa heinistä piti mättää suoraan märkänä metsään, mutta ei semmoisia vuosia kannata muistella 
• Isännät ottivat kontiosaappaista toiset villasukat pois

3. Syksy:

• Syyssateet alkoivat
• Pimeys alkaa laskeutua ja täällä etelässä voi tehdä sen verran ulkohommia, mihin valo riittää, jos kynttilä/öljylamppu/otsalamppu palaa niin hieman kauemmin kuin auringon näkymän verran  (Mielestäni sähkön ja etenkin akkujen keksiminen on pilannut maailmaa enemmän kuin moni muu asia.  Jos ei olisi akkuja ja akulla toimivia valoja, järkevät ihmiset laittaisivat hevoset sisälle talliin ja antaisivat niiden nukkua pitempää yötä, kun kesällä kumminkin on enempi työtä. Tämä työjuttuhan ei tietenkään koske tukinajoa. Ei nyt avata tätäkään enempää, ei tämä mikään hevosblogi pelkästään ole. Maailmassa on muutakin juttuja, kuten kaikki ei-hevosihmiset tietävät.) Valitettavasti sähkölamput oli jo silloin keksitty, kun muutin maalle. Olisi luultavasti ollut rattoisaa turata öljylamppujen kanssa. 
• Kunnon ihmiset pysyvät kotona pimeän aikaan (minäkään en ole näin vanha, katulamput oli keksitty ja kaupungille mentiin ja välillä oltiin kilttejäkin - tosin täällä Vanhassakylässä ja lähimailla ei ole katulamppuja - mikä on poliitikkojen syy - ja siksi sen yhden vanhakyläläisen viherpoliitikon ainoa valopilkku häikäisee kaikkien autoilijoiden silmät, vaikka he vaan haluavat näyttää, että maallakin voi olla älyllistä, kirkasta elämää - tähän kuuluisi naurava hymiö, mutta niitä ei käytetä tässä blogissa, koska -hmmm- en tiiä)
• Syksyllä alkaa myös ilmat kylmetä ja ensimmäiset liukkaat tulevat (talvirenkaat puhkeavat kukkaan, kengittäjät rehkivät yötäpäivää, koska kaikki asiakkaat keksivät samana päivänä, että kohta tulee liukasta ja tarvitaan hokit jne.)

4. Talvi:

• Tulee paljon lunta, on pakkasta ja on pimeää, mutta ulkona voi liikkua hyvillä mielin jonkin aikaa, koska lumi valaisee

Sitten kaikki alkaa taas alusta, katso kohta 1.

Viime vuonna (suom. huom. 2019) vuodenkierto meni seuraavasti:

1. Kevät
2. Kesä
3. Syksy
4. Syksy

2020 on alkanut lupaavasti:

4. Syksy

1. Kevät
2. Kesä (ja ihan kohdallaan, juhannusruusutkin kukkivat oikeaan aikaan eikä keväällä, kuten vuonna 2019)

---

Ja nyt, juhannuksena 2020, luulen heränneeni talviunilta.  Syytän toki koronaa ja kunnallispoliitikkoja, poliitikkoja ja etenkin sitä tahoa, joka pitää tiet kunnossa (ei pääse lujaa kaupunkiin, siis Lohjalle, koska tie on huono) tästä omasta pitkästä talviunestani.  

Se on  kuulemma optimistien humpuukia tulla sanomaan, että 

• Asenne ratkaisee aina
• Häntä pystyyn vaikka hakaneulalla
• Ilo pintaan, vaik syän märkänis
• ja mitä näitä nyt onkaan... 

Taas tarvittaisiin hymiöitä ja lisäselvityksiä, mutta sen sijaan annan jokaiselle lukijalle vapauden ajatella itse, miten tahtoo.  Minulla luultavasti toimii parhaiten tuo ensimmäinen, koska se langettaa vastuun minulle, ei hakaneulalle eikä myöskään jätä - toivottavasti - mitään hampaankoloon, kuten tuo kolmas tulkintani mukaan voi tehdä.

Tähän loppuun sopii mielestäni hyvin kuva minulle (ja monelle muulle) rakkaista hevosistani: 

Oikealla vanha tammamme Vissa (30 v), joka ei vielä ole malttanut luopua kokonaan talviturkistaan - vasemmalla nuori ruunapoikamme Dugur (8 v), jolla on vielä identiteettikriisi - se ei tiedä, onko se omaishoitaja, toy-boy vai uljas musta vai ehkä luotettava tädinkuljetin vai jopa sitä kaikkea
 - issikasta on moneksi.

Elämä ei ole odottamista, toivomista ja haaveilemista, se on tekemistä, olemista ja joksikin tulemista. Se on sitä mitä aiot tehdä sen jälkeen kun olet lukenut tämän.

— Mike Dooley

PS. Mahdolliset omistusliitteiden muutokset (esim. tammamme, hevoseni) antavat lukijan itse päättää, tuntuuko omalta vai ei, aina se ei ole finanssikysymys, joskus tunne ratkaisee tällaisetkin asiat

Kesämietteitä

En ymmärrä, minne se huhtikuu ja toukokuu katosivat yhtäkkiä.  Nyt mennään jo kesäkuussa hyvää vauhtia enkä ole tullut päivittäneeksi mitään tänne blogiin.  Ehkä nämä blogit eivät ole enää muodissa ja se vaikuttaa minuun?  Pitäisikö minunkin siirtyä tekemään boomerangilla videonpätkiä instagramiin? Sieltä ne sitten kätevästi katoaisivat vuorokauden kuluessa eikä tarvitsisi hävetä tekemisiään ja sanomisiaan jälkeenpäin.  Tosin en kyllä kovasti häpeile tätä blogikirjoittamista, koska tässä voi aika hyvin harkita sanomisiaan. Reaalimaailmassahan on ihan toisin, sanat ovat joskus kuin kuuden tuuman naulat lankkuaidassa, yrität kiskoa sanomasi takaisin, mutta reikä on ja pysyy.  Ajan kanssa tosin nekin virhelyönnit sitten ehkä lahoavat pois ja unohtuvat.

Niin, se huhtikuu, mitä silloin tehtiin? Kun selaan kalenteriani taaksepäin, niin siellä ei juuri ole merkintöjä. Ei ole kuntosalivarauksia, on vain pääsiäinen ja sekin meni aika lailla arkisesti, ei vieraita, ei juhlaruokia, pelkkää koronakaranteeniä. Emme käyneet ukkokullan kanssa kumpikaan ruokakaupassa kertaakaan, jotain tilaa ja lastaamme autoosi -kauppareissuja teimme, mutta muuten pysyteltiin pääosin kotona.  Vappuaattoa juhlimme teemalla skumppaa ja suolaista yhdessä lähipiirin kanssa.  Terassilla olimme, eikä ollut ihan lämmintä sään puolesta.

Huhtikuun valokuvat on otettu lähinnä leivonnaisista, on ollut mukava testailla kaikenlaisia reseptejä, kun luppoaikaa oli enemmänkin.

Ukkokulta teki monta linnunpönttöä huhtikuulla.
(Nyt kesäkuussa niissä on vilkasta.)

Ukkokultakin innostui leipomaan, ylävasemmalla pataleipä on
hänen aikaansaannoksensa.  Muut taitaa olla minun tekemiäni.

Lisäksi huhtikuussa tuli tänne Lohjalle enemmän lunta kuin koko talvena. Erikoista.

14.4.20 aamukahvia keittämään mennessäni maa oli valkoinen

Iltapäivällä lumi jo suli pois

16.4.20 päästiin  jo Varsinais-Suomeen ja piipahdettiin heti mökillä
katsomassa, että kaikki oli ok, ei tehnyt kyllä uimaan mieli

Lunta ja hiirenkorvia

Mökkireissu tehtiin vähän maisemareittejä ja tosiaan, paikoitellen
oli aika laillakin lunta - huhtikuun puolivälissä! Enpä muista moista ennen.
(Tosi muistini on aika huono tämmöisissä.)

Toukokuun alussa tuli tieto, että pikkuinen kuntosali, jossa käymme ystäväni kanssa, on jälleen auki.  Ajanvarauksella, 2 yhtäaikaa ja max 3 kertaa viikossa.  Nyt on sitten huhkittu joka viikko tunnin verran 3 kertaa ja kyllä tuntuu mukavalta, kun pääsee tekemään.  En ole sitä tyyppiä, joka osaa kotona voimistella ja venytellä, joten tämä kuntosalihurahdus on kyllä hyvä juttu.  Rapakuntoni kyllä hieman lienee siitä kärsinyt, mutta ikävä kyllä toistaiseksi vain hieman. Toistakymmentä senttiä ympärysmitasta on kumminkin kadonnut, joten kaipa siitä jotain hyötyäkin on ollut.

Toukokuu on lempikuukausiani, jos sää sallii ja ei ole järjettömän koleaa, niin ei kuitenkaan ole liian kuuma ja luonto herää. Kanat voi siirtää kesäkanalaan, hevoset pääsevät jo maistelemaan laidunta, kasvihuoneen voi laittaa alulle.  Pitkälti omat puuhat siirtyvät sisältä ulos ja ennenkaikkea tulee valo.  Yhtäkkiä päivät ovat pitkiä ja mielikin valostuu talven tunkkaisuudesta.

Toukokuun kuvia: Dugur ihmettelee kanoja,
kaikenlaiset kukkaset ihastuttavat.
On hassua, että joka vuosi niitä kukkia pitää kuvata,
vaikka osin ne ovat aivan samoja.

Disan mielestä luultavasti parasta toukokuussa on uimisen aloittaminen. 

Nyt mennään siis jo kesäkuun puolessa välissä.  Olen käynyt muutaman kerran ruokakaupassakin, kun koronavirus lienee laantunut riskiltään pieneksi.  Eka kerta kaupassa muutamaan kuukauteen tuntui ihan siltä, kun olisi päässyt pois Pohjois-Koreasta (tai mistä minä mitään siitä tiedän...) ja ihastelin valikoimia ihan huolella.  Luulen kuitenkin, että viikottain tehdyistä ostoslistoista tulee minulle tapa, aikaa ja rahaa säästyy, kun ei käy niin usein kaupassa.

Tältä kasvihuone näytti 10.6,
hyvin on tilaa kasvaa isommiksi

Tänä viikonloppuna on oltu mökillä vähän pitemmän kaavan mukaan. Kastoin talviturkinkin. Ihanaa.

Disa on rennompi soutuveneessä
Kleppaa arveluttaa.

---

Ihaile kirsikkapuun kukkia nyt, myrskytuuli saattaa tempaista ne yön aikana mukaansa.

— Japanilainen sananlasku

Mustan joutsenen matkassa

Korona-pandemia on nyt totta kaikkialla maailmassa, sitä on kutsuttu "Mustaksi joutseneksi".  Sellaiseksi kutsutaan uhkaa, jota ei osata ennakoida, saati tunnistaa, koska sen olemassaoloon ei uskota. Puhutaan myös "tuntemattomasta tuntemattomasta". Termi on saanut alkunsa vuonna 1697, kun eurooppalaiset retkeilijät näkivät Australiassa mahdottomana pidetyn näyn, maanosalle tyypillisen mustan joutsenen.

En oikein osaa pelätä tilannetta, vaikka se kieltämättä onkin poikkeuksellinen ja uhkaava monin tavoin.  Kaikkialla maailmassa on ryhdytty erityistoimiin viruksen vuoksi, myös Suomessa on otettu valmiuslait käyttöön.  Koulut, liikuntapaikat, elokuvateatterit yms. on suljettu. Suomen rajat on suljettu, tänne ei ole asiaa kuin Suomen kansalaisilla ja niillä, joilla on vakituinen asunto Suomessa.  Toimintaohjeena yli 70-vuotiaat velvoitetaan pysymään erillään kontakteista muiden ihmisten kanssa mahdollisuuksien mukaan (karanteenia vastaavat olosuhteet), poislukien kansanedustajat, valtiojohto ja kunnalliset luottamushenkilöt.

Taloudellisesti tilanne on monille yrittäjille ja työntekijöille katastrofi, kun tulot ovat loppuneet kuin seinään.  Positiivisia vaikutuksia tällä on ollut ilmanlaatuun ja esim. Venetsian kanavien aiemmin likainen ja haiseva vesi on muuttunut kirkkaaksi ja siellä on nähty jopa delfiinejä.  Kiinan suurkaupungeissa näkee jopa taivaan. 

Meillä täällä on rauhallista.  Olemme ukkokullan kanssa pysytelleet kotona, tosin kaupassa olen käynyt ja tänäänkin aion kauppaan mennä.  Ihmiset ovat päättömästi hamstranneet WC-paperia ja elintarvikkeita kuten makaroonia, lihaa, leipää sekä käsidesiä ja saippuaa.  Varmaan sitä on kotona turvallinen olo, kun on 100 rullaa vessapaperia ja 10 purkkia käsidesiä!

Olen lukenut todella monta kirjaa ja telkkariakin tulee katseltua entistä enemmän.

Päivittäin näkee telkkarista nämä tyypit.
Joka päivä on joku hallituksen tiedotustilaisuus.

 Kevään myötä tekee kyllä mieli uloskin ja suunnitelmissa on mm. tehdä koirien kanssa päivittäin metsälenkkejä.  Tänä aamuna heräsin keväiseen linnunlauluun ja valoon jo hieman kuuden jälkeen. 

Tänään on kevätpäivän tasaus, joten kesä on aivan ovella.  Ei kadoteta toivoa paremmasta huomisesta.

---

Umpikuja on erinoimainen kasvun paikka.
En voi enää luoda tulevaisuutta,
joka on vain
entistä enemmän menneisyyttä.
Ainoa avoin suunta on ylöspäin.

---

Kolmen K:n viikko

Kulttuuria

Viime viikolla kävimme teatterissa, Vaahterateatteri esitti Lohjan Puu-Anttilassa näytelmän 'Yksinäisen miehen ansa'.  Tarina ja näyttelijäsuoritukset olivat erinomaiset, ainoastaan äänenkäyttö kävi välillä korviin, volyymit olivat melkoiset.

Nappasin valokuvan ennen näytelmän alkua:
Näissä lavasteissa kaikki tapahtui.

Kävin myös elokuvissa, ohjelmassa Tuukka Temosen ohjaus 'Aika, jonka sain'.  Elokuva kertoo pararatsastaja Jaana Kivimäen elämästä, joka muuttui radikaalisti vakavan lastausonnettomuuden seurauksena.  Tarina oli väkevä ja näyttelijäsuoritukset uskottavat.  Valitut näyttelijät olivat myös aivan nappivalintoja.  Jotain kertoo varmasti se, että jopa minulle meni muutama  kerran roskia silmiin leffan edetessä.

Kehonkulttuuria

Kuntosalilla kävin viime viikolla kolmesti.  Vesijumpat saavat nyt jäädä väliin, mutta kuntosalilla aiomme jatkaa entiseen tahtiin.  Koronavirusvaara toki vaikuttaa sen verran, että käsihygienia ei enää unohdu.  Hieman olen jo harkinnut ensi kerralla laitteidenkin sumuttelua desinfiointiaineella ennen ja jälkeen käytön.

Ratsastuksesta en ole pahemmin maininnut viime aikoina.  Syynä on se, ettei ole mainittavaa, koska en ole noussut lokakuun jälkeen hevosen selkään.  Viime aikojen hevostelukokokemukset eivät ole rohkaisseet lähtemään yksin maastolenkille ja Maijan jalan kuntoutus on vielä estänyt yhteiset lenkit.

Eilen sitten nousin hevosen selkään.  Ei ollut helppoa, jännitti kovasti, vaikka lenkki oli niin yksinkertainen, että olin Dugurin selässä ja Dugur oli Maijalla  käsihevosena.  Melkein hävettää kertoa, että olen tullut näin araksi, mutta jostainhan se on taas aloitettava.  Jälkeenpäin olin helpottunut ja onnellinen edes tästä pienestä askeleesta takaisin hevosen selkään.  Dugurhan on ihanteellinen ratsu, rauhallinen ja luotettava.

Leppoisa harjoituslenkki tuolla Dugurin satulassa.
Enköhän kesällä jo tee yksinkin lenkkejä.

Koronaa

Koronavirus varjostaa nyt kaikkea ja uutisista tulee infoa aivan tuutin täydeltä.  Useat maat ovat sulkeneet rajansa ja useissa maissa on koulut suljettu ja joukkotapahtumat on peruttu.

Oma tilanne lienee aika turvallinen, kun ihmiskontakteja täällä maalla ei juurikaan ole.  Toki kaupassa on käytävä ja toistaiseksi en kyllä ole innokas harrastuksiakaan lopettamaan.

 Muuta

Keramiikassa olen käynyt entiseen malliin. Tässä alla viime aikojen valmistuneita juttuja.

Pari kukkapurkkia aluslautasineen.

Nämä ovat kesämökin osoitenumerot,
vielä pitää tehdä mökin seinäänkin numerot.

Kevät

Kevät tulee: kliivia kukkii

---
Haasteet tekevät elämästämme mielenkiintoista, ja niiden voittaminen tekee elämästämme tarkoituksellista. —Joshua J. Marine

Viikkoni murmelina

Ei, ei elämä yksitoikkoista ole, vaikka viikot toistuvat pääosin toistensa kaltaisina.  Rehellisesti ottaen on tietenkin välillä tylsiä päiviä, jolloin aika kuluu hitaasti ja päivän valopilkut liittyvät ainoastaan hyvään ruokaan tai makoisiin päiväuniin.  Jokaiseen päivään kuuluu ilonaiheita ja hyviä hetkiä ja surkeat tunnelmat ovat aika harvinaisia.

Suurin harminaihe tänä vuonna on kieltämättä tämä sää: loputon marraskuu jatkuu jo viidettä kuukautta. Sataa lähes joka päivä, on kuraista, koleaa ja tuulista.  Nyt, kun on jo maaliskuu, alkavat päivät kuitenkin jo pidetä ja illalla näkee ulkona kauemmaksi kuin kädenojennuksen päähän.

Välillä on ihanaa istua sisällä lukemassa kirjaa, kun
räntäsade piiskaa maisemaa pihalla.

Jonain helmikuisena päivänä oli pakko ikuistaa harvinainen hetki,
 aurinko paistoi ja jää kimalsi kotilammella.

Hiukan hommiakin tulee välillä tehdyksi: putsasin kanoilta likaiset kuivikkeet pois ja lisäsin hamppupaalin päälle.  Alla olevasta kuvasta näkee hyvin, miten rohkelikko kukko tutustuttaa kanat uusiin asioihin.

Perin rohkea kukko,
luulee varmaan, että uudet kuivikkeet polttavat jaloissa

Keramiikassa käyn edelleen joka viikko.  Tekeminen on mukavaa ja molemmissa ryhmissä on todella mukava ilmapiiri.  Tiistaipäiviä aina ihan odotan keramiikan vuoksi.  Sääli, ettei tätä aktiviteettiä ole kesäisin.

Hedelmävati. Mielestäni onnistuin melko hyvin.

Pari kynttilälyhtyä. 

Uusi lintulauta.  Näyttää kaukaa
Nuuskamuikkusen hatulta. 

Jotain uuttakin tulee välillä kotona tehtyä: olin lopen kyllästynyt akvaarioon, jossa viihtyi enää yksi suuri kasvi, jonka juurakot täyttivät puolet altaasta.  Innostuin tilaamaan uusia kasveja netistä ja Maija laittoi sisustuksen uuteen uskoon.  Sen jälkeen piti tietenkin mennä vielä kalakaupoille, mutta nyt olen tyytyväinen.  Etenkin, kun valaisin hajosi ja samalla korjauksella (kiitos Mikko) tuli vaihdetuksi kirkkaammat loisteputketkin.

Alla ennen, päällä nykytila. 

Jokaviikkoisiin puuhiin kuluu siis maanantaisin kuntosali ja illalla improvisaatioteatteri, tiistaina 5 tuntia keramiikkaa, keskiviikkoisin kuntosali, torstaisin vesijumppa ja loppuviikko menee sitten ihan kotipuuhissa.  Tänä keskiviikkona ei kuntoilla, koska flunssa iski kimppuun.  Onneksi ei liene pelkoa koronaviruksesta.

Mukavaa loppuviikkoa muillekin!

---
Eilinen on ohi. Huomista et tunne. Elä siis tätä päivää.

Kuulumisia pitkästä aikaa

Muutama ystävä on ohimennen kysäissyt, missä viipyvät uudet blogitekstit.  Tauko onkin ollut jo lähes puolen vuoden mittainen.  En tiedä miksi, ehkä aina ei vain huvita kirjoitella.  Pläjäytetään tähän nyt sitten menneen ajan kooste:

Elokuu 2019

Pääosassa ukkokullan tasakymppien juhlistamiseksi tehty Pohjois-Norjan lomamatka.  Kymmenen päivää automatkailimme upeissa maisemissa.  On niin hienoa lähteä, kun tietää, että lapset puolisoineen hoitavat hevoset, kanat, kissan ja koirat hyvin.

Menimme Ruotsiin rahtilaivalla Naantalista. Voin suositella:
Edullista, hyvät ruuat ja hytissä oli kiva ottaa päivätorkut.

Turve- tai ruohokatot ovat mielestäni kauniita.
Hauska myös tuollainen kivestä tehty lato.

Lisää ruohokattoja. 

Tämä kuva on Trondheimistä. Kaunis kaupunki.

Pieni koskimaisema. Virtaava vesi on tainnut aina kiehtoa ihmisiä.

Matkasta iso osa tehtiin lautoilla, joilla voi pomppia saaresta toiseen.

Havmannen-patsas seisoo keskellä vuonoa Mo i Ranassa. 

Edelleen Mo i Ranassa, kotiseutumuseon rakennuksia.

 Norjasta tulimme käsivarren kautta Suomeen.  Piipahdimme Levillä kahvittelemassa ja jatkoimme sieltä Rukalle yöpymään.

Hiljainen kansa on omanlaatuisensa nähtävyys vitostien varrella. 

Viimeisen illan ja yön vietimme serkkuni Maritan luona Jyväskylän lähellä hänen kesämökillään Pyhäsaaressa, saunottiin ja uitiin. Oli mukavaa.

Elokuussa Maija aloitti puutarhuriopinnot Rajamäellä  se on minusta hienoa ja ammatti varmaan sopii hänelle hyvin.

Syyskuu 2019

Harrasteet alkoivat taas syyskuussa. Improvisaatioteatterin vanha, luotettava ja iloinen joukko on vuorossa aina maanantai-iltaisin. Tiistaisin teen taas keramiikkaa 5 tuntia. Sielläkin on niin kivat porukat, juttua riittää ja on kiva seurata, miten hienoja ideoita toisilla on.

Mm. Tällaisia kukkapurkkeja sain aikaiseksi kaksikin.

Liikuntaharrasteena jatkoimme ystäväni Ailan kanssa torstaiaamuisin seniorivesijumpassa.  Uutena aktiviteettinä tuli mukaan kuntosalilla käyminen, myöskin Ailan kanssa. Valitsimme saliksi Terveys 50+ -salin, koska tuntui mukavammalta solahtaa vanhemman väen joukkoon.  Salilla on ihan monipuolisesti laitteita ja hyvin tilaa, harvoin on yli 4 henkeä yhtäaikaa. Salilla käymme 2, joskus jopa 3 kertaa viikossa.  Mielestäni kuntoni on parantunut ja vyötarökin on kaventunut vaikkakin mahareppu on vieläkin liian kookas. Uskon kyllä, että sen trendi on laskevaan suuntaan. Hiljaa hyvää tulee.

Lokakuu 2019

Lokakuinen kylänraitti

Lokakuussa ei itselle tapahtunut mitään ihmeempiä, mutta lokakuun alussa Maija oli ratsastamassa Dugurilla, kun se yhtäkkiä pelästyi jostakin ja hän päätti hypätä alas selästä.  Muhkuraisella pellolla polvi pyörähti ja ristiside meni poikki.  Harmillinen tapaturma, onneksi meillä on kummallakin SRL: n vakuutus ja näinollen hän pääsi joustavasti yksityiselle puolelle hoitoon.

Minä porskutin arkea läpi, onneksi on joka viikko jotain puuhaa niin ei ihan tylsisty.

Marraskuu 2019

Marraskuun alussa tytärpuoleni Katariina täytti 50 vuotta. Merkittävä rajapyykki elämässä.  Onnea vielä!

Juhlistimme myös marraskuun alussa Lemillä ukkokullan isän serkun, Mikon,  90-vuotissyntymäpäiviä.  Juhlakalu oli ihanan virkeä ja hän oli edelleen vilkas ja iloinen luonteeltaan vaikkei jalka nousekaan enää ihan reippaasti. Juhla oli mukavan lämminhenkin ja kodikas.

Juhlatalon nurkka Lemillä.
Ihanat vanhat hirret. 

Marraskuussa taisivat alkaa ne pimeät ja sateiset kelit, jotka tätä kirjoitettaessa - tammikuun lopulla - tuntuvat jatkuvan edelleen.

Joulukuu 2019

Ihan joulukuun alussa oli hetken lupaus kauniista pakkaspäivistä.

Pari lintujen kylpyaltaaksi suunniteltua keramiikkatyötä.
Nämä tosin vuotavat kumpikin, joten vaativat pientä tuunausta. 

Vissa eräänä aa una, kun pihattoon oli lisätty hamppukuiviketta.
Muori oli nauttinut tosissaan. 

Jouluherkkuja: kanamunia mädillä ja lohitahnalla sekä
lämminsavulohirullia tuorejuustolla.

 Joulua vietettiin perheen kesken. Kaikki Markun lapset ja lapsenlapsi yhteisessä joulupöydässä. Meillä oli mukava tunnelma ja jouluiset fiilikset sateesta huolimatta.

Uuden vuoden aattoa juhlistettiin peurapadalla.
Mikko on aloittanut metsästyksen ja mekin saimme lihaa. 

Vuosi vaihtui perinteisesti ystäväpariskunnan kanssa - olikohan jo 33s. kerta, kun otimme uuden vuoden vastaan yhdessä.  Ohjelmassa perinteisesti palju, ruokaa ja yhdessäoloa.

Nyt on jo uusi vuosikymmen hyvää vauhtia menossa.  Yritän pysyä matkassa.

__________

Uure vuore ohjei:

Ot käpy pois kenkäst.
Kaar vesi pois saappaast.
Nost ämpär silmiltäs.
Jua kuppis tyhjäks.
Ol ilone, ol valone, ol pulune.
Älä lait kät sirkkeli.
Älä purot kirvest kintuil.
Älä unohr kotti avaimi.
Älä karot annetui syrämei.
– Heli Laaksonen –

Uusi herrasmies saapui pihaa koristamaan

Tänään oli muutosten päivä meidän tallilla. Olen pitempään etsinyt vähemmän rektiivista hevosta itselleni Hnökrin tilalle ja viime viikolla se sitten löytyi. Hirveästi ei pohdiskeltu ja kun Satu vielä halusi ostaa oman kasvattinsa kotiin takaisin oli helppoa tehdä päätös.

Tänään sitten aamupäivällä Maija ensin kiillotti, öljysi, pesi ja puunasi Hnökrin hienoksi ja sitten hän ratsasti sen Vaanilaan.

Kiiltävä kuin jouluomena. 💙

Niin päättyi Hnökrin 2v 2kk kestänyt maastolenkki,
tässä matka Vaanilaan alkaa.

Perillä poika pääsi uudelleen pesulle ja sitten tutustumaan uuten kaveriin.

Uusi hevonen on 9-vuotias Dugur frá Ormsstödum, kulomusta herrasmiesruuna. Se löytyi melkein naapurista, Vihdistä, talli Fludabaerista.  Se on sen lisäksi, että on kookkaampi kuin Hnökri, se on rauhallisemman oloinen, joten oloni varmaan sen selässä tuntuu turvallisemmalta.  Kun olen heti alusta rennompi, on varmaan ratsastuskin rennompaa. 

Hnökri lähti puolen päivän maissa ja kahdelta kurvasi hevoskoppi pihaan.  Dugur pääsi tutustumaan uuteen tyttöystävään ja kaikki meni kyllä ihanan tasaisesti.  Meillä toki on tilaa väistääkin, mutta molemmat hevoset ovat myös selväpäisiä.  Vissa esitteli uutta tarhaa tulokkaalle, joka innokkaasti seuraili perässä ja pyrki heti rapsuttelemaankin.

Rennosti yhdessä alusta asti.

Tykkääkkö musta?

Minusta Dugur on komea poika.
Ryhdikäs herra.

Kovasti odotan jo yhteisiä maastoretkiämme Dugurin kanssa.