sunnuntaina, tammikuuta 18, 2015

Kaikenlaisia kotkotuksia!

Äkkiä sitä tapahtuu, kun facebookkia selailee. Viime vuoden lopulla selailin älypuhelintani ja sytyttelin takkaan tulta, kun pongasin facebookista ilmoituksen kivan värisistä myytävistä tyrnävänkannan nuorikkokanoista.  Ne asustelivat Siikaisissa Pohjois-Satakunnassa, joten olivat väistämättä liian kaukana meiltä.  Olisi aika kohtuutonta pyytää ukkokultaa ajelemaan yli 500 km muutaman kanan vuoksi!  Pitihän niitä kuitenkin tiedustella ja myyjä kertoi kuljetusongelmaani, että Suomusjärveltä joku olisi tulossa paria kanaa noutamaan, joten jos haluaisin, niin kanat tulisivat siinä samalla tähän lähelle.

No eipä siinä mitään, näin sovittiin, että minulle tulisi yksi splashed white -värinen kana ja yksi vaaleanruskea.  Vaaleanruskeista oli valita, joko mustalla tai harmaalla pyrstöllä.  Niin siinä sitten kesken takan sytyttelyn jouduin tunnustamaan ukkokullalle, että "Hups! Tuli ostettua 2 kanaa." 

En sitten osannutkaan valita, että haluanko mustalla vai harmaalla pyrstöllä, joten tilanne jatkui: "Hups! Ostinkin 3 kanaa!"  Ukkokultaa tämä ei hetkauttanut, hiukan vaan naureskeli, että eikös sinun takkaa pitänyt sytytellä eikä kanoja ostaa - missään ei ole enää turvassa moiselta.


Siis ottaisko harmaalla pyrstöllä...
...vai mustalla? Ratkaisu: OTA MOLEMMAT!
 Kuljetus ei onnistunut ihan heti, kun noutajan auto piti ensin korjata, mutta perjantaina sitten sain tiedon, että lauantai-iltana kanaporukka olisi noudettavissa Suomusjärveltä.  Lauantai-iltana klo 19, jolloin ollaan tavallisesti jo käperrytty sohvannurkkaan miettimään iltapalaa ja katselemaan telkkaria vienosti viiniä siemaillen, me lähdimmekin kovassa räntäsateessa ajelemaan lähes tunnin suuntaansa kestävää matkaa hakemaan kanoja.  Ihan mukisematta ukkokulta lähti kuskiksi.

Katsastettuamme noutopaikan eläimet - kanit, kanat, lampaat ja vuohet - ajelimme kotiin ja olimme kotona noin klo 21.  Hyvä aika siinä mielessä, että kanalassa olisi vielä tunnin valot päällä ja sitten alkaisi yörauha.

Vanhat kanat olivatkin jo yöpuulla, kun avasin pahvilaatikon ja päästin nuorikot porukkaan.  Voi, mikä potpotus ja tiirailu alkoi molemmin puolin.  Pikkuiset katselivat ihmeissään yläpuolella kiikkuvia isompia kanoja ja orrelta katseltiin hieman varauksella uusia tulokkaita.  En tiedä, mitä sanoivat, mutta äänimaailma oli aika huvittava!


Pikkukanat alhaalla ja isot ja kukko orrella
Pienen hetken jatkui potpotus ja sitten Sylvesteri-kukko kävi katsastamassa tulokkaat alhaalla.  Ei nokkinut eikä hätistellyt, kiersi vain ympäri porukan ja hypähti sitten takaisin orrelle.  Yksi kanoistakin kävi katsomassa uusia tyyppejä, se hätisti niitä ja oli nokkaisevinaankin: "Menetkös siitä, mokoma alempiarvoinen!"

Yksi pikkuisista ponnhti ketterästi ja rohkeasti orrelle katsomaan muita,
jotka vaikuttivat lähinnä hämmästyneiltä moisesta julkeudesta.
Heittelin vähän jyviä maahan ja jätimme porukat tutustumaan toisiinsa.  Aika levolliseltahan tuo tutustumispuuha näytti.

Tänä aamuna sitten menin katsomaan, mitä porukalle kuului ja isot kanat ja kukko olivat lattialla  kuopimassa ja pikkuporukka hyppeli orsilla.  Eivät ilmeisesti uskaltautuneet vielä mukaan porukkaan.

Pikkuiset ihmettelevät orrella, mitä ihmeen hyvää ruokaa isot saivat
Olin keittänyt jengille riisipuuroa, se piti annostella kahteen paikkaan, että nuorikotkin saisivat syödäkseen.  Laitoin pienille jyviä ja puuroa raejuustoastiaan munituskopin päälle, että nekin saivat syödäkseen.  Myöhemmin vielä vein niille vesikipon, ettei niille tule jano, jos eivät uskallakaan mennä alas juomaan toisten joukkoon.


Ruoka maistuu ja tirpat ovat pirtsakoita.

Minähän olen varsin kehittymätön kanojen nimien antaja, meillä on tällä hetkellä valkoinen kana, jonka nimi on Karviainen, musta kana nimeltä Mustikka ja kolme ruskeanharmaata, joiden yhteisnimi on Pulut (, koska en erota niitä toisistaan).  Kukon nimi on Sylvesteri (koska hain sen Sylvin päivänä meille). 

Mitähän nimiä näille uusille antaisi?  Tuo splashed white voisi ehkä olla Valkoherukka ja vaaleanruskeat vaikka Aprikoosi ja Persikka. Minäpä mietin tätä, mutta alustavasti vaikuttaa hyvältä.

Jotta sellaisia kotkotuksia tänä viikonloppuna!

maanantaina, tammikuuta 05, 2015

Kleppa-koiran kynästä

Nyt kerron minä, Kleppa, millaista tässä talossa on, kun täyttää 2 vuotta.

Aloitetaan aamusta:  Aamulla saa heti vikistä ja tökkiä emäntää märällä nenällä, kun se ei itsekseen herää koirien aikoihin ulos.  Yhtään se ei onnitellut, mutisi vaan, ettei valopantaa laiteta suuhun, vaan kaulaan.  Taisi sanoa hönöksi taas! Onko se laitaa?

Sitten me päästiin ulos ja oli tosi jännää taas, kun ne pari tyyppiä painelee tota Vanhakyläntietä sellaiset keltaiset liivit päällä ihan pimeässä. Ne kuulemma hölkkää. Mun mielestä se näyttää ihan juoksemiselta.  Ja hei, ne juoksee vielä lujempaa, kun me äidin kanssa haukutaan niille ja juostaan pellossa siinä vieressä.  Me ei ees menty tielle tällä kertaa ja silti emäntä haukku, kun tultiin takasin.  Ei semmoiset ole oikealla asialla, jotka pimeässä juoksee.  Luulis emännnänkin tietävän, kun se ei juokse edes valoisassa.

No, päivä meni siinä sitten köllötellessä ja ikivanhoja jouluisia luita nakerrellessa (huomatkaa, en siis saanut edes synttärilahjaluuta, tosi epistä) - emäntä teki kuulemma töitä.  Se näyttää ihan siltä samalta neissä surffaamiseltakin kun muulloinkin. Mitään töitä tee, höh.  Sitten emäntä näytti, että Kossi oli laittanut onnittelukuvan sisaruksille:

Kossi onnittelee sisaruksiaan, siinä kuulemma luki ohessa.

Mä yritin sanoa, että kyllä meiltäkin voisi laittaa onnittelukuvan, semmoisen kauniin ja iloisen,  missä me kirmataan Äiti-Disan kanssa valkealla hangella.  Vaikka korpin perässä, niinku me tehtiin päivällä.  Mut ei, kuvaa ei ehtinyt ottaa, kun muka puhui työpuhelua.  Mut arvatkaa, kerkeskö haukkua meidät, kun tultiin takasin? No kerkes, ja murisikin mulle.  Eikä me käyty kun tien tällä laidalla, ei ees yli menty, vaikka se korppi kovin houkutteli taas.

Ja sitten (voi myötähäpeä!) - Kleiman emäntä laittoi kanssa Kleimasta onnittelukuvan meille kaikille.  Ja hei, mitä siinä kuvassa näkyi? Kleiman peräpää!  Oli kuulemma semmoinen hyvin trendikäs belfie - elikkä peppuselfie.  Kaikkee sitä kuulee, kun elää 2-vuotiaaksi. Kuvateksti sentään oli kiva - mut arvaatkaa vaan, saataisko me koirat siellä tapaamisella mitään syötävää - no ei varmalla ku jotain temppuja vastaan vähän namia vaan.

Tässä mun virallinen synttärikuva kun ollaan emännän kanssa oltu vähän kiireisiä
kuva kuvastaa mun ensivuoden tavoitteitani
ja voitaisiinko pitää taas keväämmällä meillä haukkujaiset hyvän syötävän kera ?
olisi kiva tavata Terkkuja ja nuolaisuja t.Kleima
Eilen emäntä näytti, miten hienon kakun Mysla (Mat-Saint Mainio Mimmi) sai, kun täytti 14 vuotta. Mysla asuu mun veljen Krókurin kanssa.  Tosin se vaihtoi nimensä Hemuliksi, kun pääsi muuttamaan Helsinkiin, se on kai hienompaa kun asuu pääkaupungissa ja sitten pitää olla joku taiteilijanimi - toisin, kun meillä maalaiskoirilla.

Kattokaa nyt, kakku ruokakupissa - vaan arvatkaa, mitä mä sain iltapalaksi - nappuloita! Pöh.
Tosin söin mä ne ihan vauhdilla, kun syöminen ja ruoka on niiiiin ihanaa.
***No, Hemulista ei oo ainakaan vielä laitettu ollenkaan synttärikuvaa sinne facebookkiin, jos semmoinen tulee myöhemmin vielä tänään, niin mä lisään sen sitten tähän alle.  Siellä pääkaupungissa on varmaan vielä kiireisempää ja pimeämpää, kun täällä maalla ikinä. En tiiä, kun en oo käyny siellä.  Vai oliko se "Messukeskus" siellä Helsingissä? Se paikka, missä mulle tehtiin teurastarkastus tai joku muu pelottava juttu kuukausi sitten.)***

Tässä nyt se Hemulin laittama kuva synttärikakustaan (!!!) ja itsestään.(Hiukan mua se kismittää, kun mulla ei ollut kakkua ollenkaan - mutta ehkä emäntä petraa ensi vuonna.  Saas nähdä..)
Kleppalle terveisiä: vähän meinasi huolestuttaa että ne mokomat oli unohtaneet mun synttärit, mutta sainhan mä sittenkin aika herkullisen kakun. Nuo kynttilät olivat kuulemma islantilaista kuivakalaa. Veljeäkin kiinnosti, mutta sen synttärit oli jo ja tää kakku oli mun. Terkkuja myös Disalle, Kleimalle, Kossille ja Rimille. T. Hemuli
 Hemulista on kuulemma kasvamassa ihana aikuiskoira, kertoi emäntänsä siellä facebookissa.  Jotain sellaista, mihin mä en kyllä pyri. Mä olen ihan varmasti isännän lellikki.  Se sanookin mua aina Murreksi.  Sillai lempeästi.

 Ja Kossi oli päässyt synttäripäivän kunniaksi juoksemaan jäälle.  Varmaan kivaa,  (Tietäs vaan, mitä se jää on? Hmm)

Tossa on kuva Kossista jäällä - ei se näytä peltoa kummemmalta. Mihinhän se jää?
Sitten illalla, kun oli jo pimeää, emäntä rupesi ottamaan meistä poseerauskuvia äidin kanssa.  Ei me haluttu - heliuteltiin vaan päitä, niin että meistä tuli vaan sellaisia viiruvalokuvapullia.  Hangella piti ottaa hieno kuva, hölmöistä hölmöin emäntä!

Siinä me sit ollaan, minä murkku 2 vee ja mun alatihuolissanolevan näköinen äiti Disa.
(Vaikka oon mä kyl aika kaunis - voi olla että mä meen vielä naimisiin
tai ainakin teen pentuja, kunhan aikuistun hiukan)

Hyvää syntymäpäivää mulle ja mun pikkusisaruksille. 

toivottaa Tassumäen Kleppa 


perjantaina, tammikuuta 02, 2015

Vanha vuosi on juhlittu loppuun, on uuden aika!

Joulu ja Uuden Vuoden 2015 vastaanottojuhlat on pidetty, arki on edessä.  Vuosi on vielä kovi nuori, vasta kaksipäiväinen.  Ehkä siksi se on koko ajan märkänä.  Sataa, sataa ja sataa.  Kaunis, taianomainen lumimaisema on pikkuhiljaa poissa ja tiet muuttuneet luistinradoista märiksi hiekkapoluiksi.  Harmi, sillä lumi valaisee ja kaunistaa.

Jouluaattopäivänä käytiin viemässä kynttilät hautausmaalle,
siellä oli hiljaista ja tunnelmallista
 Jouluaattoiltaa vietettiin yhdessä Mikon ja Suvin kanssa.  Kinkku oli hyvää ja erilaiset sillit ja lohet maistuivat.  Lahjojakin vaihdettiin.  Suvi ja minä saimme suuren lahjan: pojat lupasivat rakentaa meille kunnon kokoisen ratsastuskentän.  Kun saimme lahjakorttimme, ei meinannut Suvi nahoissan pysyä.  Hieno juttu, laajentaa harrastusmahdollisuuksiamme täällä kotona. 

Maija vietti joulunsa Levillä, kyllä minulla oli häntä ikävä.  Isoin joululahjatoiveeni olisi se, että hän löytäisi sieltä mieleisen työpaikan mahdollisimman pian.  (Muuten kyllä minun käy häntä hieman kateeksi, siellä on lunta ja pakkasta ja oikea talvi.  Varmaan lähden helmikuulla katsomaan, millaista siellä on.)  On jotenkin hassulla tavalla syyllinen olo, kun yllytin Maijan muuttamaan Lappiin, niin kauas kaikista ystävistään ja läheisistään.  Toivon, että hänelle kuitenkin löytyy sieltä oma hyvä kolo viettää elämää, että haluaisi siellä olla ja kokea Lapin elämää hieman pitemmänkin ajan. Asuntohan hänellä on kuulemma aivan hieno, mutta tarkoitan siis kaikkea muutakin.

Joulupäivä hemmotteli meitä auringonpaisteella ja valolla.
Tapaninpäivänä tuli Katariina perheineen viettämään kanssamme päivää ja iltaa.  Pukki oli tuonut erehdyksessä Wilman lahjan tänne Vanhakylään.  Kylläpä hän innoissaan räpelsikin uuden älypuhelimensa kanssa. Vietimme yhdessä mukavan illan ruuasta ja toistemme seurasta nauttien. Joulu ei oikein ole se juhla, jota eniten odotan, mutta on mukavaa, että on vapaata aikaa viettää yhdessä läheisten kanssa.

Kun Maijaa ei ollut paikalla, niin jouduin itse leipomaan tortut. 
Hyvin onnistui, kun ensin katsoi netistä taitteluohjeet.


Tapaninakin oli hieno keli ja lumi kimalsi kauniisti.
Uuden vuoden alla saimme tänne eteläänkin kunnon pakkasen, tottumattomalle -21C on aika paljon ja tulikin vietettyä aikaa etupäässä sisätiloissa.  Lapissahan paukkui samoihin aikoihin yli 30 asteen pakkanen, mutta siellä kylmä on erilaista, kun on paljon kuivempaa.

Vissan harja ja korvat saivat pakkasella soman huurrekerroksen.
Puutkin saivat soman sokerikuorrutuksen
Uuden vuoden aattoiltaa vietettiin perinteisesti Leikolan Ailan ja Eeron kanssa.  Mukavana lisänä he toivat Ailan pikkusiskon Annelin.  Aluksi pönttöiltiin kylpytynnyrissä, sitten syötiin hyvin.  Olin haudutellut lihapataa nelisen tuntia uunissa ja se oli kyllä melkoisen makoisaa.  Lisukkeina oli mädillä ja lohitahnalla koristeltuja kananmunia, lohta, salaattia ja kermaperunoita. Hyvää oli *Slurps*, vaikka itse sanonkin.

Kun aatto kääntyi uuden vuoden päivn puolelle, huomasin, että olinkin joutunut ainoana työläisenä eläkeläisten juhliin!  (Suom. huom: Anneli aloitti eläkeaikansa silloin, muut kolme olivat jo  eläkkeellä.)  No, onneksi olen sopeutuvainen ja juhlamieli ei tästä laantunut.  Ammuimme raketteja ja nostimme maljat uuden vuoden kunniaksi.

Pätkäisin palasen kuvaamaani ilotulitusvideota tähän kaikille ystävilleni hyvän uuden vuoden toivotukseksi:



Disa hiukan pelkää raketteja, mutta pysyy sisätiloissa aika rauhallisena. Meidän hevosetkin ovat suhteellisen rahallisia ja katselevat vain rakettien kumua taivaalla.  Minusta rakettien ampuminen on ihan ok, mutta aikarajoja niiden ampumisessa olisi kyllä hienoa noudattaa paukkuarkojen koirien ja muidenkin eläinten  vuoksi.  On tosi kurjaa pelätä useita tunteja.

Kuten näkyy, on suojakeli vienyt jo lähes kaiken lumen. 
Harmillista, tulisipa pian taas talvikelit!
Vuoden ekana päivänä oli vielä keli kohdallaan.  Oli sumuista, mutta mukavan lämpöistä eikä tuullut ja lähdinkin pienelle ratsastuslenkille Isíngillä.  Ilokseni se oli nyt liikkeiltään ihan puhdas.  Viimeksi se oli hurjan jäykkä, mutta nyt se tuntui ihan normaalilta itseltään.  Varmuuden vuoksi se saa kuitenkin kraniosakraalihoidon kunhan Marjut ehtii. 

Sitä aina pysähtyy miettimään vanhan loppuessa ja uuden alkaessa, että missä sitä ollaan ja mihin tahtoisi päästä.  Minulla on kaikki aika hyvin, toki voisin olla ahkerampi liikkumaan ja aktiivisempi pitämään ystäviini yhteyttä.  En silti tee lupauksia tulevalle, en ainakaan julkisesti.  Hyvää Uutta Vuotta kaikille! Kiitos, että olette olemassa. 

maanantaina, joulukuuta 22, 2014

Joulukuun jutut


Joulukuussa on muutettu läheisiä uusiin koteihin.  Ihan kuun alussa muutti mummo, anoppini 91 v, terveyskeskuksen vuodeosasltolta palvelutaloon.  Huonekaluja emme vieneet, mutta omia tekstiilejä, valokuvia ja joulukoristeita nyt alkuun.  Tuntui mukavalta saada hänet vähän virikkeellisempään, kotoisampaan ympäristöön ja hän onkin kuun aikana virkistynyt paljon.  Mummo on kovin dementinen ja ei ihan aina ole selvillä ajasta ja paikasta, mutta ei se hätä tunnu haittaavan.

Alkukuusta tehtiin toinenkin muutto: käytiin tekemässä tyttäremme Maijan Turun kodista kaksikin muuttokuormaa tänne Lohjalle.  Aika lailla sitä saa kamaa mahtumaan ihan Peugeotin farkkuunkin, kuten ao. kuvasta näkyy.  Toki yksi peräkärrykuormakin tuotiin, että ei se pökötti yksi riittänyt muuttokuormaan.

Just ja just mahduttiin vielä mukaan: kaksi naista ja koira
Lohjalta sitten tavarat lajiteltiin tänne jääviin ja Maijan uuteen asuinpaikkaan Leville lähteviin tavaroihin..  Muutto Lappiin tehtiin kahdella autolla siten, että autot lastattiin junaan ja ukkokulta lähti toisella autolla mukaan matkaan.  Mukana matkasi tietenkin myös Louhi-koira, jolle junamatkailu olikin ihan uusi juttu. Minä jouduin ihmettelemään linnan itsenäisyyspäivän juhlien pukuloiston ihan yksin telkkarin ääressä, kun Maija ja ukkokulta lähtivät iltajunalla Rovaniemelle.  Maija lähti siis Leville töihin elämyspalveluyritykseen, jossa on suomenhevosia ja rekikoiria.  (Se juttuhan ei sitten lopulta mennyt ihan niinkuin Strömsössä, mutta Lappi on silti hyvä paikka asua...)

Minä jäin haikeana pihamaalle katsomaan, kun muuttokaravaani lähti.
Sain kuvaterveisiä säännöllisesti sieltä Leviltä, kyllä on kaunista ja lumista:
Ihan pikkuisen kävi kyllä ukkokultaa kateeksi, kun pääsi tuonne.

Viikon verran ukkokulta oli reissussa, teki Maijalle hankintoja sillä aikaa kun hän oli töissä ja kerkisipä tietenkin laskettelemaankin, joten ihan kiva pikkulomanen hänellekin tuli Maijan muutosta.

Lunta saatiin sitten tänne eteläänkin hiukan. 13.-14.12 viikonloppuna oli kovinkin lumista ja minä keskityin vierailemaan joulumarkkinoilla.  Lauantaina käytiin ukkokullan kanssa Somerniemen joulutorilla ja sunnuntaina piipahdin Lohajn menneen ajan joulumarkkinoilla.  Molemmat olivat siitä mukavia tapahtumia, että niissä ei myydä mitään kiinalaista muovirihkamaa vaan aitoja käsitöitä.

Somerniemen joulutori oli kyllä kesätoriin verrattuna aika pieni
tapahtuma, mutta olihan siellä sentään lumi-idylliä

Piipahdettiin mökkitontilla: mökkitie oli lumen koristelema

Mustan joulukuun jälkeen tämä näkymä kyllä ilahdutti 

Lumen kuorruttamat pensaat ja puut ovat niin koristeellisiä, muuta ei tarvita

Järvi ei ollut jäässä, rannalla oli vain pieni jäähyhmäkerros
Sunnuntaina suuntasin tosiaan perinteisille Lohjan menneen ajan markkinoille.  Ne pitää kyllä joka vuosi nähdä.  Tänä vuonna jäin kaipaamaan pienten pronssikorujen myyjiä, kun olisi pitänyt ostaa yksi possu.  Ei löytynyt.  Ovikranssi piti ostaa, mutta valikoima oli kai liian iso, kun en löytänyt sopivaa.

Kojut ovat aina niin kauniisti koristellut ja tuotteet hienosti esillä


Tässäkin kojussa olisi ollut kransseja, mutta eipä tullut hankittua.

Tämä oli hauska idea, kivistä tehdyt kynttilätelineet.
Lumihan sitten suli heti seuraavalla viikolla harmikseni pois, mutta olipahan yksi tunnelmallinen viikonloppu ja sopivasti juuri markkinoiden aikaan.

Tänään ollaankin jo päästy talvipäivnseisaukseen.  Huomenna alkaa päivä pidetä ja kevät tulee ennekuin tiedämmekään! 

Sain aamupäivällä aika lailla siivotuksi kotia joulun vastaanottoa varten ja iltapäivällä kävi kengittäjä laittamassa hevosille talvikengät.  Olin niin iloinen kahdestakin syystä:  Vissalle saatiin kengät ilman taistelua ja Isíngin kaviot ovat kuntoutuneet lähes terveen hevosen kavioiksi.  Perjantaina jo pelästyin, kun se ontui vähän, kun piti lenkille lähteä, mutta se ontuminen olikin tänään jo tiessään.

Joulutalot pääsivät taas pöytää koristamaan
Vissa huhuilee ulos Isíngille

Kuraprinsessan kengitysvuoro

Kengät viimeinkin jalkaan oikein päin: kaviot alkaa olla kunnossa!

Isíngin silmät on niin kauniit ja suuret
 Ja voi, miten iloitsenkaan lumisateesta.  Saamme lopultakin valoa tänne eteläänkin.  Saapas nähdä, pitääkö ennusteet paikkansa ja saadaan valkoinen Joulu tännekin.


Lumisade kotimatkalla autosta kuvattuna.
Tässäpä ne suurimmat joulukuun kuulumiset,  nyt on lomaa loppuvuosi, joten ehtii rauhassa nauttia Joulusta, Uuden Vuoden tulosta ja siitä mahdollisesta talvesta.  

Mukavaa loppuvuotta muillekin!

sunnuntaina, marraskuuta 30, 2014

Tallinnan reissu

Jo viime Tallinnan reissulla päätettiin, että lähdetään joulumarkkinoille myös.  Viime torstaiaamuna anivarhain oli uninen joukko koolla: Maija, minä, ukkokulta ja Maijan kummivanhemmat, joiden kanssa on muutama kerta aiemminkin käyty päiväreissu Tallinnaan tekemässä.

Aamunälkä tainnutettiin laivan runsaalla buffetaamiaisella.  Se vie aina niin tehokkaasti nälän, että kaavailtu lounas Tallinnassa jää väliin. Niin kävi nytkin, mutta ei se haitannut.

Ihan ekaksi käytiin Karnaluksissa, jotta Aila sai tyydytetyksi käsityötarvikehankintahimon.  Sitten pongattiin Keskturg (Keskustori), jossa myytiin kirpputorivaatteita, uusia vaatteita ja elintarvikkeita. Minusta vaikutti, että se oli ainakin Tallinnan venäläisvästön suosiossa.  Siellä kiertelimme vain ihmettelemässä, mitään ei tarttunut ostoksiin.

Enpä tiedä, myydäänkö Suomessa missään kuivakalaa

Kuivattua haukea
Seuraavaksi suunnattiin vanhaan kaupunkiin varsinaiselle joulutorille.  Valitettavasti sää ei suosinut, oli harmaata ja hiukan rännänsekaista tihkua sateli.  Joulumarkkinoillahan tulisi olla -2C ja suurensuurten lumihiutaleiden tulisi kimallellen leijailla maahan.  No, kaikkea ei voi saada.

Minulle oli yllätys, ettei Maija ollut aiemmin käynytkään Tallinnassa,
siksi piti ottaa aito turistikuva vanhan kaupungin tornien juurella
Mikään ei muutu: Tallinnan muurin vieressä on aina mammoja myymässä villavaatteita


Vanhan kaupungin käytävät ovat minusta eksoottisia kulkea
Torilta ostettiin Maijalle kaikkea lämmintä: karvavuorinen hattu korvaläpillä, karvavuoriset nahkarukkaset ja vielä pitkät villaiset sukat. Tämä siksi, että ensi kuussa tyttö lähtee Lappiin, Leville, töihin ja siellä niille varmasti löytyy käyttöä.

Olihan joulutori kuitenkin aika tunnelmallisen näköinen
Vielä oli runsaasti aikaa kotiinpaluuseen, joten päätimme lähteä käymään KUMUssa eli Tallinnan taidemuseossa.  Siellä olisi saanut toki aikaa kulumaan enemmänkin, koska näyttelyitä oli useita eri kerroksissa.  Paikka on valtavan iso ja hieno.  Kiersimme siellä tunnin verran ihmettelemässä ja sitten olikin aika tehdä muut tuliaisostokset ja siirtyä laivaan.

Päänäyttely?

1920-luvun pukumuotia oli runsaasti esillä
Laivalla sitten olikin jo kova nälkä, joka saatiin onneksi torjutuksi iahn syömällä.  Loppumatka istuskeltiin laivan baarissa sivistyneesti viiniä siemaillen.  Taaskaan ei kukaan meistä lähtenyt karaokea laulamaan, mikä varmasti oli kaikille osapuolille hyvä ratkaisu. 

Mukava reissu, eihöhän sitä taas joskus piipahdeta uudelleen lähden takana. 

sunnuntaina, marraskuuta 23, 2014

Haikea matka lapsuuden maisemiin

On marraskuu, kuoleman kuukausi.  (Suomen kielessä erilaisia kuolemaan liittyviä ilmiöitä on kutsuttu nimityksellä marras.)  Tänä syksynä on tuntunutkin siltä, että läheiset ihmiset ovat kokeneet paljon kipeitä menetyksiä.  Minä sain viestin veljeltäni, että lapsuuden kesäpaikkamme naapurin isäntä, Antti, oli menehtynyt isänpäivänä.  Hän oli viimeiset vuodet sairastellut kovin ja oli yli 80-vuotias, joten uutinen oli tavallaan odotettu, mutta ei mieleinen.

Olen viettänyt kaikki lapsuuteni kesät Pyhärannassa, Nihtiön kylässä.  Isäni oli sieltä kotoisin ja hänen vanhempansa asuivat pienessä punaisessa torpassa siellä.  Isä oli opettaja ja kaikki pitkät kesälomat vietimme maalla.  Meille lapsille oli tehty pieni ullakkohuone ja äiti ja isä asuivat talon päähän rakennetussa kesähuoneessa.  Tilaa ei ollut paljon, mutta mielestäni sopu säilyi hyvin.

Eilen matkustimme ukkokullan kanssa Antin hautajaisiin ja ehdimme käydä myös mummolassa katsomassa, millaiselta se nyt näyttää.  Veljeni asustelee siellä suurimman osan vuodesta, vain lumisen ja kylmän ajan hän asuu vaimonsa kanssa Pikkiössä. 

Piipahdimme pikaiseen pihamaalla ja sisällä tuvassa.  Sisällä ei ole mikään muuttunut, jos 20 vuotta sitten kuollut äitini kävelisi sisään torppaan, hän ei ihmettelisi mitään.  Pihamaa on muuttunut melkoisesti, nurmikot ja polut ovat kasvaneet melkolailla umpeen.

Mökki on pikkuinen

Saunapolku on kasvanut umpeen ja on nyt sellainen "yhden miehen levyinen"

Polku puutarhan halki vie puuseehen
 Lapsuuden kesät olivat aina lämpimiä ja aurinkoisia.  Suurimman osan ajastani vietin naapurissa, Korpelassa.  Siellä asuivat hiukan minua nuorempi Paula-tyttö äitinsä Lainan ja isänsä Antin kanssa.  Heillä oli muutama lehmä, joita innolla hoidin heidän kanssaan.  Aamulla varhain talutimme yhdessä lehmät muutaman sadan metrin matkan laitumelle ja illalla ne tuotiin navettaan lypsylle.  Minäkin opettelin lypsämään ja harjailin ja rapsuttelin lehmiä mielelläni.  Haisin kuulemma aina navetalle.

Sain olla mukana muissakin talon töissä, heinäpellolla oli erityisen mukavaa.  Meidän lasten hommana oli sotkuminen kuorman päällä eli tallasimme pitkät irtoheinät tiiviimmiksi, jotta niitä saisi kuormaan enemmän.  Alussa heinät ajettin hevosvoimin ja kuorman päällä oli hienoa matkustaa.  Vilkutimme Paulan kanssa kaikille vastaantulijoille ja he vilkuttivat takaisin.  Kuskina oleva Antti ihmettelikin, miten kaikki vastaantulijat ovat niin iloisia, kunnes huomasi katsoa taakseen ja näki meidät siellä vilkuttelemassa innoissamme.

Antti oli kärsivällinen ja lempeä mies.  Hän suuttui harvoin ja silloinkin syystä (ja yleensä minun hölmöilyilleni, joita en nyt käy tässä luettelemaan).  Hän opetti meitä tyttöjä monissa asioissa ja hänellä oli aina aikaa vastailla kysymyksiin ja neuvoa. Rakkauteni maaseutuun ja eläimiin on varmaan osittain perua lapsuuteni kesien kokemuksista.

Vaarin kanssa kävimme merellä pienellä puisella paatilla.  Meri oli hieman pelottava, mutta kaunis.  Erityisen ihanaa järviin verrattuna meressä on sen kirkkaus ja vihreä väri.  Järvet ovat usein sameita ja harmaita.  Kävimme Nihtiön kylänrannassakin katsomassa ja siellä ei kyllä ole oikeastaan mikään muuttunut siitä ajasta kun olin lapsi.  Voi olla, että venevajat ovat harmaampia nyt, mutta harmaita ne olivat silloinkin.

Vaarin venepaikka, nyt siinä on jonkun muun vene

Verkonmerkit väriläikkinä harmaalla venevajan seinällä

Meri on niin tyyni kuin se vain voi olla

Vesi on edelleen kirkasta ja vihreää

Kylänrannan maisemaa
Nihtiöltä menimme Pyhärannan kirkolle hautajaisiin.  Nelisenkymmentä Antin ystävää ja sukulaista oli kokoontunut saattamaan hänet haudan lepoon.  Hautajaiset olivat koruttomat ja kauniit.

Kukkien lasku tapahtui sisällä ja tässä ne tuodaan haudalle arkun laskun jälkeen

Hautajaiskukat ovat aina kauniita

Pyhärannan vanha kivikirkko on koruttoman kaunis
Siunaustilaisuuden jälkeen oli tarjolla lihasoppaa ja kahvia.  Monta vanhaa tuttua mummoa lapsuuden naapurista tuli minua halaamaan ja kertomaan, kuinka muistavat meidän juoksennelleen kylänraitilla.  Pyhäranta ja siellä Nihtiön kylä onkin ollut lapsuuteni kiintopiste, koska muuten muutimme aika usein ja kotiseudut ja ystävät vaihtuivat melko tiuhaan.

On sääli, että nykyisin ei juurikaan tule vierailtua tuolla lapsuuden maisemissa.  Muistoista ne eivät silti häviä kuten ei häviä Anttikaan, lapsuuteni kakkosisä, joka opasti ja kasvatti minua ihan kuin omaansa.