sunnuntaina, tammikuuta 16, 2011

Ihanat islantilaiset

Minttu, Disa ja Dina

Lohjalla oli eilen epävirallinen pentunäyttely, jonne Disan kasvattaja Paula oli saanut houkutelluksi minut ja Disan ja Ellin ja Dinan ja toi oman pentunsa Mintun myös harjoittelemaan isossa koirajoukossa oloa.Olin ollut hallissa katsomassa vinttikoiranäyttelyä ja silloin oli aika väjää ja vähän väkeä hallissa, joten kun menin sisälle täpötäyteen halliin, jossa jokaisella ihmisellä oli noin neliömetrin tila itselleen, olin melko hämmästynyt. Niin oli kyllä Disakin, pikku-jumalattaren aina-pystyssä-napottava-häntä oli alhaalla ja pikkuista ujostutti aivan mahdottomasti. Pussasi toki silti rokotusten tarkastajaa ja paria pikkutyttöä ohimennessään, joten ei se aivan kipsissä ollut.

Kenneltyttö Kaisa oli jo napakkana kehän laidalla tuolikassi kainalossa ja kamera ojossa, mutta ei ollut varannut mulle edes hakaneulaa mukaan, joten se piti sitten pummata kehäsihteeriltä. Perillä havaitsin pukeutumisenikin menneen sikäli pieleen, että peräpää loisti naurettavan punaisena harmaan villaihmeen takaa. Kaisa oli onneksi kiltti, kun laittoi minusta kuvan blogiinsa - siinä ei peräpeili näy lainkaan.

Kun lopulta oli meidän vuoro, menin aika jännittyneenä kehään - housutkin tippuilivat koko ajan ja Pikku-Disaa jännitti myös seisoessa, häntä oli pystyssä vain liikkuessa. Kun piti laittaa koirat paremmuusjärjestykseen (muita islantilaisia ei paikalla ollutkaan)  tuomarina toiminut Jarmo Vuorinen ja kehäsihteeri naureksivat keskenään valinnan vaikeutta ja tuomarikin sanoi hymyillen "En mä voi valita, ootte niin tasalaatuisa", mutta sitten hän valitsi voittajaksi Dinan, kakkoseksi Mintun ja kolmanneksi Disan. Kysäisin perusteluja ja tuomari kertoi, että Dina esiintyi parhaiten, mutta sillä oli hieman ahtaat takaliikkeet ja Minttu esiintyi myös hyvin ja sillä oli hieman kevyempi etuosa ja Disa oli rakenteeltaan kaunein, mutta esiityi ujosti. Hyvät perustelut. Toiset olivat selvästi harjoitelleet esiintymistä ja Disa taisi olla ylipäätään remmissä jotain kuudetta kertaa.

Arvostelussa luki Disalle: "Lupaava pentu, jolla oikeat mittasuhteet. Ilmeikäs pää. Oikein kannetut korvat. Tasapainoisesti kulmautuneet raajat. Hyvä runko ja ylälinja. Oikein kiinnittynyt & kannettu häntä. Liikkuu hyvin edestä & takaa. Sivuliikunnassa voisi olla hieman enemmän ulottuvuutta. 3. ja KP."

Kävimme kaikki kolme hakemassa kunniapalkintojen pokaalit ja minä jä Elli päätettiin ilmottaa parikilpailuun Disa ja Dina, koska Ellin kuitenkin oli pakko tulla takaisin ryhmäkilpailuun klo 15:30 maissa. Takaisin siis siksi, että lähdimme kaikki kiireellä meille, jotta pennut saisivat juosta ja leikkiä yhdessä. Näyttelypaikalta ajaa kotiimme noin 10 min ja meillä oli runsas kaksi tuntia aikaa parikisan alkuun. 

Kyllä oli kolmella islantilaisella hauskaa yhdessä. Nappasin yli sata valokuvaa, mutta aivan nappiotosta en kyllä saanut. Lumikuvaus on tosi vaikeaa. Tässä kuitenkin muutama otos:

Disa - taustalla varjokuvana Minttu - samat on korvat

Dina rakastaa lumen kaivamista

Minttu
Mintulle on kasvanut toinen häntä ja takapää
Mennään

Mitäs sit tehtäis?

Purraan ja muristaan!

Juostaan!

Juostaan lisää!
Hevoset olivat sen näköisiä, että olisivat halunneet korvatulpat. Haukku oli nimittäin melkoinen.
Pian oli parituntinen kulunut, nopeat teet ja kahvit kerittiin tuvassa juomaan ja sitten startattiin takaisin näyttelypaikalle, Paula kiisi kotiin tekemään jotain tärkeää hommaa.  Nyt oli jo väljempää ja odottelimme hallin päässä parikilpailun alkua. Sitten Elli hokasi, että parikilpailussa koirat esittää vain yksi ihminen. Ensin kokeiltiin siten, että Elli esittäisi sekä Disan että Dinan, mutta Disan häntä ei yhtään ollut pystyssä vieraan esittäjän kanssa. Dinaa ei näyttänyt haittaavan, vaikka minä sitä kuljetin, joten niin jouduin uudelleen kehään epäonnistuneine vaatevalintoineni. Onneksi kehässä on tarkoitus katsoa koiria eikä esittäjää.

Jonkin aikaa ympäriinsä pörhisteltyämme - pikkuislantilaiset menivät niin nätisti ripirinnan, kun olivat juosseet ja painineet pahimman puhtinsa pois - 10 muun parin kanssa sanoi tuomari joillekin "nelonen", "kolmonen", "kakkonen" ja he menivät palkintopaikoille omiin kohtiinsa. Tuomari käveli rivistöä pitkin ja hymyili kovasti minulle - arvelin, että nenässäni on varmaan jokin tahra, mutta ei kai, koska tuomari sanoi "ykkönen" ja törkkäsi meidät ykköspaikalle. Jee - meidän pienet oli näteimmät.

Vielä jäimme tietenkin katsomaan, miten ryhmäkilpailussa kävisi. Pystykorvaisia ja alkukantaisia koiria oli ryhmäkehässä 13 koiraa. Elli esitti Dinan tosi hyvin ja Dinan terhakka häntä oli koko ajan pystyssä. Jarmo Vuorinen valitsi Dinan neloseksi ryhmässä, joten Dina sai kaikista kehistä pokaalin. Melkoista menestystä! 

Tuollaisen päivän jälkeen voisi vaikka innostua koiranäyttelyistä! 

Pakko vielä lisätä tämä Paulan kuva sisaruksista, ihanat kuuraturvat.

keskiviikkona, tammikuuta 12, 2011

Tylsää? Ei, vaan elämää!

Elämä tässä iässä alkaa olla aika tasaista - tai ainakin tietyt rutiinit toistuvat samanlaisina päivästä toiseen. Tosin rutiinit johtuvat varmasti suurelta osin siitä, että lemmikkieläimet sisällä ja ulkona määräävät päivän tahdin.  Ja tietenkin työ, vaikkakin sen tahdin määrään pääosin itse - onneksi itselleni.

Tämän viikon suurimmat yllätykset kuvina:

Nokkosperhonen tallin karsinassa
Marilyn makoilee tyynesti ikkunalaudalla
Sain siivotuksi kirjahyllyn - ukko sai sen siirretyksi uuteen paikkaan ja minä sain tämän läjän uudelleen hyllyille - ja kaikki tämä 3 päivässä!

Viikon iloisin yllätys oli Elinan, Tinjan ja kelpiepentu Ulin visiitti eilen, mutta siitä minulla ei ole yhtään valokuvaa. Elinan kamerassa niitä onneksi on - toivon, että saan muutaman otoksen peltolenkistä, hevosten ihmettelystä ja Tinjasta ja Elinasta yhdessä. Oli nautittavaa huomata, että ystävyytemme jatkuu, vaikka emme tapaakaan niin usein. Ja mikä ilo onkaan Elinan ihana pieni tytär (ja kohta toinenkin) ja ihana pieni kelpien pentu, jonka kanssa oli selvästi myös ehditty tehdä muutakin kuin vain olla.  Disasta se oli mahtava kaveri - upeaa, kun joku jaksaa painia ja rähjätä.

Huomasin kyllä senkin, että en ole niin nuori enää. Pieni Tinja oli niin kokonaisvaltainen vieras, että vieraiden lähdettyä olin yllättävän uupunut. Mieleen palasivat ne ajat, kun omat lapset olivat vastaavssa iässä ja koko ajan piti olla silmät ja korvat tarkkoina etteivät ne tekisi jotain itselleen vaarallista.  Silloin ei tarvinnut unta houkutella vaan silmät lupsahtivat heti uneen, kun pikkuiset olivat poissa tai unten mailla. Tosin muistaakseni luin kirjoja siihen aikaan aivan valtavan määrän - esimerkiksi hellan ääressä puuhatessani minulla oli yleensä kirja edessäni.

Toisaalta kaipaan sitä aikaa kovasti - silloin ne vaarat, jotka lapsiani uhkasivat olivat jotenkin helpommin torjuttavissa. Siirrät kukkapurkkia, joka on osumassa päähän, tuet kädestä, ettei lapsi kaadu , otat syliin, kun itkettää ja lohdutat. Nyt en enää voi muuta kuin olla huolissani ja tarjota korvani tai apuni.  Apu ei yleensä edes enää kelpaa eikä oikeastaan edes hyödytä, koska lapset ovat jo aikuisia ja haluavat ja joutuvat tietenkin ratkomaan omat ongelmansa pääosin itse.

Onneksi olen aina tiennyt sen, sillä aika nuorena löysin Kahlil Gibranin runot (kuten miljoonat muutkin) ja yksi koskettavimpia niistä on aina ollut

'Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi':

Sinun lapsesi eivät ole
sinun lapsiasi,
he ovat itsensä
kaipaavan elämän
tyttäriä ja poikia.

He tulevat sinun kauttasi
ja vaikka he ovat
sinun luonasi,
he eivät kuulu sinulle.

Voit antaa heille rakkautesi,
mutta et ajatuksiasi,
sillä heillä on heidän
omat ajatuksensa.

Voit pitää luonasi heidän
ruumiinsa, mutta et
heidän sielujaan, sillä
heidän sielunsa
asuvat huomisessa,
jonne sinulla ei ole pääsyä,
ei edes uniesi kautta.

Voit pyrkiä olemaan
heidän kaltaisensa,
mutta älä yritä heistä tehdä
itsesi kaltaista,
sillä elämä ei kulje
taaksepäin eikä
takerru eiliseen.

Sinä olet jousi,
josta sinun lapsesi
lähtevät kuin elävät nuolet.
Kun taivut jousimiehen
käden voimasta,
taivu riemulla.

torstaina, tammikuuta 06, 2011

Loppiainen

Tänään on loppiainen - tutkailin juuri Wikipediasta, että se on yksi vanhimpia kristillisiä juhlapyhiä. Ortodokseille se on Jeesuksen kasteen juhla, katolisessa ja luterilaisessa kirkossa se on itämaan tietäjien Beetlehemiin saapumisen muistojuhla, kolmen kuninkaan juhla. Joulu ei Suomessa lopu loppiaiseen vaan Nuutinpäivään, joka on vasta viikon päästä. ("Paha Nuutti Joulun viepi...")

Meidän tuvassa Joulu on jo viikonloppuna heitetty ulos kuusen muodossa ja loppiainenkin taitaa olla vain tervetullut vapaapäivä keskellä viikkoa. Aika vähissä ovat nuo kristilliset riitit muutenkin meidän perheen perinteissä. Kirkossa tulee käyneeksi, jos joku pääsee ripille, menee naimisiin tai kuolee. Lapsena käytiin aina aattoiltana joulukirkossa - isä unohti aina virsikirjansa ja kun tulimme kotiin oli joulupukki jättänyt lahjat eteiseen. Melko pian me lapset opimme yhdistämään virsikirjan unohtamisen ja joulupukin toisiinsa ja varmaan siksi oli melko vaikeaa istua rauhassa kirkonpenkissä, kun kaikki ihanat lahjat odottivat kotona.

Tänä vuonna Joulu oli kovin lyhyt, koska se asettui tiiviisti vain viikonloppuun. Kovat pakkaset ilmeisesti tekivät sen, että joulukuuset olivat jo uuden vuoden päivänä aika karun näköisiä, kun hirveä määrä neulasia tippui. Purin oman kuusemme osiin oksasaksilla ja veimme sen ulos jätesäkissä etteivät neulaset karisisi aivan joka paikkaan. Tein saman maanantaina anopille ja meillä oli yhdessä aika hilpeä hetki, kun pätkäisin latvankin poikki ja se jäi roikkumaan kattoon melkoisen karun näköisenä.

Onneksi en unohtanut sitä kattoon roikkumaan
Nappasin siitä pari kuvaa kännykällä ja anoppi käski laittaa internettiin, jotta sukulaiset näkisivät, miten ankea on vanhan ihmisen joulu kuusineen. Hyvin on tässä kuussa 88 vuotta täyttävä anoppi ymmärtänyt internetissä juoruilun perusteet.

Uudenvuodenpäivän aamuna sain muuten myös naurut, kun menin katsomaan, onko hevosilla kaikki hyvin. Ukkokulta oli illalla (uudella traktorillaan, jee, loppui pikkupaalien kuljetus!) tuonut ison paalin ylös metsään mäen päälle, jotta hevoset voisivat sitä mutustella rakettien paukkeessa ja latvat hieman peittäisivät näkymää taivaalle.

Kun tulin metsän laitaan, tulivat hevoset kauhean tohkeissaan minua vastaan. Etenkin Ísing hirnahteli ja hölpötti kovasti jotain. Jos se olisi osannut, se varmaan olisi huitonut ja viittilöinyt etukaviollaan. Paali oli yön aikana kierinyt alas mäkeä parin aidan läpi ja nökötti hevosten pikkukopin alla. Sen verran pelottava kokemus se oli ollut etteivät hevoset uskaltaneet mennä sinne enää syömään, vaan minun piti avata paalia enemmän ja houkutella ne paalin luokse uuteen paikkaan.

Viaton mutta vauhdikas
Nyt ne ovat vajaan viikon olleetkin ilmeisesti lähes keskeytyksettä paalin ääressä enkä edes näe niitä juuri koskaan, koska aamulla ja illalla on niin pimeää, että sieltä näkyy vain hevosten silhuetit, kun käyn laittamassa niille uudet vedet. Joku kyllä käy vettäkin juomassa, koska päivässä menee kaksi saavillista.

Aamun kunniaksi Kleo raapii jalkaani, koska ruoka ei ole vielä kierinyt sen luokse. Näin ollen olen pakotettu lopettamaan tämän lyhyehkön tarinan 'arkisesta elämästä maalla ja kaupungissa 60-luvulta nykypäivään' ja siirtymään siihen arkeen. Hauskaa loppiaista muillekin!

sunnuntaina, tammikuuta 02, 2011

Muuttumisleikki

Tästä lähdetiin: Kleo ei ole oikein jaksanut huolehtia ulkonäöstään ja kampaajalla käynti ei kiinnosta, kampaajaa kohdellaan kaltoin ja karjutaan vastalauseita hoitotoimenpiteille. Turkissa on rastoja ja korvakarvat ovat ylikasvaneet. Elämä maalla on ilmeisesti Kleon mielestä mukavaa ilman turhia hienosteluja, koska jos kampaa näytetään, niin heti juostaan sohvan alle piiloon.
Ei maalaisakkojen tarvi näyttää kaupunkilaisprinsessoilta.
Vanharouva sai sitten kuitenkin lämpimän kylvyn ja pedikyyrin, vaikka yrittikin vastustella ja väittää, ettei tarvitse ja tuoksuu hyvälle. Kieltämättä hevonkakka on mukava tuoksu, mutta ei ehkä vuodevaatteissa...

Märkä on ikävä tunne ja haju. Yäk - en halua.

Näyttelyprinsessat trimmataan, mutta äkäisten vanhojen cairnakkojen kanssa taivutaan ihan saksihommiin. Tunnin tuunauksen jälkeen lopputulos tyydytti meitä molempia.

Siedettävä lopputulos, sehän voi olla, että sitä jopa näkee enemmän, kun tukka ei ole tiellä.


perjantaina, joulukuuta 31, 2010

Vuosi 2010 pikakelauksena

Tammikuu 2010: Vuoden vaihtumista juhlittiin perinteisin menoin vasta 1.1.2010 illalla, koska aattona kaivon pumpun akseli katkesi ja minä ja ukkokulta (ukkokulta eniten) ravasimme koko aaton verstatuvan ja kaivon väliä, jotta saimme vettä taloon. Aattona uinahdimme jo klo 22 tietämättä vuoden vaihtumisesta yhtään mitään.

Ken tietä kulkee on tiensä vanki, vain ainut vapaa on umpihanki.


Helmikuu 2010: Lumisin talvi vuosiin - kaikki peittyi lumimassojen alle ja maailma oli kaunis. Ankaraa niille, jotka kolapelillä hoitelevat pihojaan. Meillä on ukkokulta ja traktori, mikäs on tuvassa ollessa ja ulkona kuvia napsiessa.
Ihan heti ei pihakeinussa istuksita.
Maaliskuu 2010: mieliinjäävintä maaliskuussa taisi olla pitkä viikonloppureissu Tahkovuoreen ukkokullan ja kaikkien ukkokullan lasten perheiden ja kumppaneiden kanssa. Pikku-Wilmalle varmaan hienointa oli oikea huskyajelu.
Ei ole riemulla rajaa, kun koiravaljakolla ajaa.


Huhtikuu 2010: Kevät tulee, Félagi ja muut karvapallerot varistavat turkkejaan.
Meilläpäin linnuilla lienee pehmeät pesät.
Toukokuu 2010: Sinivuokko - lupaus kesän loistosta kaiken harmaan keskellä.
Kesän airut, ollaan jo pidemmällä kuin leskenlehtien aikaan.

Kesäkuu 2010: Virolaisten sukuseuran matka Viipuriin, suvun kotikyliin. Vielä oli matkassa muutama evakkona pois lähtenyt kuten esim. anoppini, joka nousi varsinaiseen kiitoon rollaattorinsa kanssa.
Ollappa itselläkin harmaa riukuaita niin tietäisin, millä sen koristelisin.
Heinäkuu 2010: Taloon tumpsahti puoliväkisin pieni malineitonen, Louhi. Suloinen, mutta naisten tapaan vahvaluonteinen tyttö.
Elokuu 2010:  Islanninhevosten PM-kilpailut 2010 olivat Suomen yhdistyksen vastuulla. Minulle selvisi täydellisesti, mitä se tarkoittaa, että tehdään yhdessä ja autetaan toinen toisiamme. Ikimuistoinen, raskas, mutta riemullinen viikko. Kaikki onnistui melko hyvin eikä tietääksemme kukaan menehtynyt.
Henkilöstöpäällikötkin voivat välillä istua ja katsoa, miten palkinnonjaot tehdään.
Syyskuu 2010:  Taloon tupsahti puoliväkisin pieni islanninlammaskoirajumalatar Disa, joka vei heti kaikkien sydämet. Tyttömäinen luonne tosin on tälläkin pikkukoiruudella, mutta se on oivasti piilotettu nauravan naaman taakse...


Lokakuu 2010:  Agilityn MM-kilpailut vuonna 2010 Saksassa. Mahtava reissu, josta saa kiittää etenkin Aria, mutta myös muita ihan mahtavia matkaseuralaisia. Nauru ja agility pidentävät ikää.
Hyvä Suomiiii!
Marraskuu 2010:  Lyhyen kaupunkilaiskerrostalovaiheen jälkeen pikkupeikko muuttaa maalle, pieneen punaiseen tupaan.  Meille jää ukkokullan kanssa ns. "tyhjän pesän syndrooma", jota tosin aika ajoin täytetään hoitokoirilla eli karvalapsenlapsilla molempien lastemme toimesta sekä kaikella rojulla, jota olemme onnistuneet elämässä kokoamaan. Tyhjyyden täyttää tietenkin myös oivasti oma eläinlaumamme, josta aina joltakulta riittää intoa tulla mukaan sekä iloon että suruun.
Joulukuu 2010:  Joulu ja Lohjan Vanhan ajan markkinat. On aika muistaa rakkaimpiaan lämpimin ajatuksin ja vaattein.
Joskus haluaisin olla vaaleanpunainen sukka, joka lämmittää


HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2011 KAIKILLE YSTÄVILLE!

tiistaina, joulukuuta 28, 2010

Joulu "paremmalla puolella"

Odotin tämän vuoden Joululta rauhallista läheisten yhdessäoloa, koiralenkkejä ja ratsastusta leppeässä pakkassäässä, hyvää ruokaa, lepoa, tryffelisuklaata ja kaikkea sellaista perinteistä.

Ihan aina ei mene kuin elokuvissa. Sain melkoisen railakkaan jouluaattoillan, koko jouluviikonlopuksi valtavan hyvää ruokaa jääkaapin täyteen ja flunssan ilman ruokahalua, valvottuja öitä (syinä mm. yskä, kuorsaava vuodekumppani,  terveyskeskuspäivystysyö, valvominen muuten vaan...). Lisäksi se flunssa, väsymys ja melkoisen kovat pakkaset estivät melko tehokkaasti ne koiralenkit ja ratsastelun.

Ja tietenkin traktorikin hajosi ja peräkärryä ei jaksa tyhjentää polttopuista, joten heiniä on kuskattava pikkupaaleissa  Berlingon takaluukussa. Yksi takaluukullinen riittää yhden päivän. Aika hyvä auto, kun ottaa huomioon, että ruokittavia on kumminkin neljä ahnetta pallomahaa.

Vein joulupäivänä Disan ja Louhen ulos lenkille, jotta ne riehuisivat "päällimäiset" pois.
Ja mitä ne tekivät? Kaivoivat kuoppaa, kun  minä palelin vieressä.
Silti oli ihan mukava Joulu, vaikka pakko on sanoa, että onneksi se kesti vain kolme päivää. Kunhan saan tämän flunssan taltutetuksi, voin alkaa odotella Uuden Vuoden aattoa, senhän on aivan pakko mennä perinteisemmin, koska viime vuonna se vietettiin päivä myöhässä kaivo-ongelmien vuoksi.

Paukkupakkasia odotellessa.

ps. se tryffelisuklaa oli hyvää, kun löysin sen maanantaina kahvikaapista. Se oli tosin sulanut yhdeksi yhtenäiseksi klimpiksi, mutta siinä on se hyvä puoli, että "jos ottaa vaan yhden karkin, niin se tuskin lihottaa"

keskiviikkona, joulukuuta 22, 2010

Talvipäivänseisaus!

Talven selkä alkaa taittua! Eilen oli talvipäivänseisaus. Päivät pitenevät, mikä on mukavaa. Tosin tämänvuotinen talvi on ollut tähän asti ihanan kaunis.  Pehmeä puuterilumi on kevyttä kulkea ja pakkanen narisee kuin lapsuuden talvina Kokkolassa. Siellä oli minusta aina kova pakkanen ja paljon lunta, josta kaivella lumilinnoja kavereiden kanssa, joita piha oli pullollaan.

Narskupakkanen oli lapsena jännä juttu. Isäni kertoi, että lumi narskuu siksi, että lumihiutaleiden jäiset sakarat hankaavat toisiaan vasten.  Lieneekö narrannut pikkuista tyttöään?

Tämän vuoden hitti meidän pihassa on tolppien nokkiin nostetut valaistut sypressit.

------------------------

Muokkaus klo 22:00: vanhasta muistista tosiaan väärä talvipäivänseisauspäivä, se onkin vasta tänään, kiitos kommentoijalle. No, sikäli ihan jees, että tänään onkin ollut monella tavalla vuoden pimein päivä. Hymyile, huomenna on huonommin - toivottavasti ei kuitenkaan...

sunnuntaina, joulukuuta 19, 2010

Lepo vaan

Hiirivapaa alue
Nyt voi Marilyn ottaa rennommin, kun rautakaupasta shoppaamani pari ison pyykkipojan näköistä loukkua  olivat yön aikana lauenneet eikä sohvan sisällä enää tuoksu kuokkavieraalle, koska imuroin sen perin pohjin.  Onhan se tavallaan tylsää, että joutuu pieniä, väriseväviiksisiä nappisilmiä päästämään pois päiviltä, mutta jos on vieraalla niin huonot käytöstavat, että tulee ja kakkii pöydälle, niin pakkohan se on pois häätää. Ja jos ei usko puhetta, niin täytyy ottaa rajummat otteet. (Ettäs tiedätte, vieraat, jotka aiotte meille tulla....)

Vaarini (isäni isä) oli muuten hellämielinen mies. Muistan hänen näperrelleen aikanaan loukun, jonne jyrsijät jäivät elävinä loukkuun pieneen häkkiin.  Elävät hiiret vaari sitten kuljetti kauas metsään, etteivät ne löytäneet enää tupaan lämmittelemään.

Marilyn viihtyy varmaan siksikin hyvin sohvallaan, että ulkona on hyytävän kylmä viima.Teki mieleni olla ulkosalla ja puolisen tuntia kävinkin kävelyllä (siivousta välttelemässä ja kävelyttämässä Félagin ja Disan). Félagilla on edelleen ontumaongelmaa, jota pahensi vielä tilapäisen kengittäjän tekemä moka - naulat olivat lipsahtaneet väärään suuntaan juuri siinä kipeässä jalassa ja painoivat kaviota pahasti. Nyt poika on sairaskengityksessä ja näyttää alkavan hiljalleen taas varata kunnolla kipeällekin jalalle. Onneksi oma luottokengittäjäni on taas terve ja voimissaan!

Ihanaa työntää karvainen pää syvälle lumeen ja löytää - mitäpä muuta kuin heinää!
Ukkokin viihtyy sohvallaan, kehitti itselleen sopivasti flunssan (varmaan aivan tahallaan) ja yrittää olla siinä huomaamattomana, kun minä pienen apinan raivolla aina jaksaessani yritän siivoilla paikkoja "joulukuntoon".  Luulen kyllä, että joulusiivon pelastaa taas kerran hämärät päivät ja tuoksuvat kynttilät, koska valmistahan täällä ei koskaan ole.  Joulutunnelman takaa taas luultavasti se, että olemme aika isolla porukalla yhdessä - 9 ruokavierasta aattona ja luultavasti 12 tapanina.

Mutta nyt roskakuorma autoon ja menoksi - nenäliinoja ostamaan ukkokullalle.  Saattaa siinä jotain muutakin tarttua mukaan - katsotaan ...

lauantaina, joulukuuta 18, 2010

Hiiriä, koiria ja ihmisiä

Kauhea vipinä käy elämässä - ei ehdi edes blogia päivittää.  Joulukin on kuulemma lähellä (viikon kuluttua se on jo melkein ohitse eli siellä paremmalla puolella) ja teinkin Lohjan vanhan ajan markkinoilla aika paljon joululahjaostoksia.  Suurin osa niistä oli kyllä mallia Hyvää Joulua Krisselle toivoo Krisse, joten se ei tuonut suurta helpotusta varsinaiseen lahjahankintaan. Toi kyllä hyvän mielen itselleni ja sehän on tärkeää, jos aikoo jaksaa taas koko Joulun ja sen tohinan.

Koska kaikkea kivaa ei voi ostaa, kun talo on muutenkin ihan täynnä roinaa, niin otin muutamia valokuvia markkinoilta. 

Liikuttava nenu tontulla

Pirun paja

Joskus vielä laitan kuuseen vaan aitoja hopeapalloja

Olisko tosta Kaisalle enkeliksi? Ehei, liian soma.

Tontut hengailee

 
Joulupuu on rakennettu, ..., joulupukki hir- (noeinytsentään) - söpöjä nämäkin

Kaikenlaista muutakin tohinaa on ollut. Metsämökin pieni hippi (ent. peikkolapsi) piipahti Hollannissa ja sain olla viikon viiden koiran emäntänä. Viikko meni hienosti, malinoisit lihoivat silmissä ja jokseenkin keskeytymätön paininjytke kävi takapihalla ja sisällä, kun Disa ja Louhi vahvistivat ystävyyttään. Välillä oli omien hermojen vuoksi pakko laittaa Louhi häkkiin, koska se on kova tyttö tiskaamaan ja järjestelemään ruoka-astioita. Jouduin myös muuttamaan evakkoon vierashuoneeseen, koska kaikki me emme mahtuneet mukavasti nukkumaan pieneen parisänkyymme ja aina kun tönin ukkokultaa kuorsauksesta, nousi Louhi nuolemaan ja se keskeytti yöunet melko tehokkaasti.

Häkkikään ei estä läheisyyttä
Koirakelkkailua sain myös harrastaa, kiitos Kaisan ja Sakon. Kokeilin myös kerran Karmalla ja normikelkalla ja oli kivaa ja hikistä puuhaa.
Hiekottamaton raitti on melko vauhdikas tommoisella alumiinivehkeellä.
Tätä kirjoittaessani kuuluu takaani jatkuva kiihkeä vinkuna, kun Marilyn yrittää saada meille majoittunutta kuokkavierasta pois vierassängystä.  Se sama kuokkavieras tuijotti minua nappisilmillään melkoisen tarkkaan mikroaaltouunin takaa, kun keittelin aamulla kahvia.  Haluan kissan! Keltaisen!

Mutta nyt menoksi - pitää heittää anoppi kaupungille ja tehdä pari täsmäiskua joululahjakauppaan.

torstaina, marraskuuta 25, 2010

Oi! Lumi on maassa!

Yhtäkkiä on talvi. Ihanaa, että kura-aika päättyi nopeasti ja valkoinen lumi peittää maailman alleen. Eilen sanottiin uutisissa, että tämän vuoden marraskuu tulee ilmeisesti olemaan poikkeuksellisen kylmä ja se nyt ei ole kaikkein mukavin asia. Tarvontien ruuhkat Helsinkiin päin aamuisin myös haittaavat jonkin verran elämääni, mutta asuinpaikkamme taitaa kuitenkin olla oma valintamme, joten tuosta ei kannata kauheasti valittaa.

Aamut sensijaan ovat valostuneet kovasti ja nyt näenkin aamuisin mennä tallille ja hakea lehdet ilman otsalamppua.  Koirilla on valopannat ja etenkin Disa säntäilee sinne tänne aamuisen puolituntisemme aikaan ja sen poukkoilu näkyy hyvin pannan loisteessa.  Se ei kuutenkaan ryntää tielle, jos kiellän eikä ole yhtään kiinnostunut jahtaamaan autoja. Kleon "rääkkäys" on sen joka-aamuista hupia. Koiralapsi juoksee kahdeksikkoa Kleon ympärillä ja räkyttää ja Kleo yrittää varsin äreänä juosta sen kiinni. Eipä Kleo onnistu nopeaa pentua kiinni saamaan, koska yleensä kriitisellä hetkellä saalis singahtaa ojan yli syvään lumihankeen.  Sinne Kleo ei viitsi mennä perässä ja ärisee itsekseen.  Joskus tulee mieleen kauppakeskusten äreät eläkeläismummot, jotka rähjäävät penkit valtaaville peruskoululaisille.

En ole kieltänyt Disaa, koska Kleo saa hyvää liikuntaa laukatessaan otuksen perässä ja sisällä molemmat rauhoittuvat omiin hommiinsa.  Sisällä Disa ei juurikaan hauku - paitsi joskus ukkokulta innostaa sen haukahtelemaan televisio-ohjelmille. Onhan se hienoa, että heilläkin on yhteinen harrastus.  Iltaisin Disa katsookin aika paljon telkkaria. Ehkä se tuosta viisastuu vanhetessaan eikä katso aivan kaikkea moskaa.

Itsellä huonot tv-ohjelmat vaihtuvat usein siihen, että katselen "oman" sohvani päässä olevaa akvaariota.  Sain pari viikkoa sitten postista mielenkiintoisen, loiskuvan paketin.
Paketin päällä luki: aitoa mustaamakkaraa.

Sisällä oli punainen, pikkuriikkinen partamonni. Kuvassa keskellä "Nikke Knatterton",  kuulemma 14-vuotias musta partamonni ja rungon kyljessä ylempänä pieni punainen monni. Melkoinen ero koossa!
Mutta nyt hommiin, että ehdin illalla juhlistamaan Katjan syntymäpäiviä. Onnea sinne naapuriin! Katjan synttäriä en helposti unohda, koska oma äitinkin täyttäisi tänään vuosia. Lämmin ajatus elämästä tältä kohtaa myös äidilleni, jonka kanssa käytyjä keskusteluja joskus kelailen mielessäni. Paljonkohan muuten muistan niistä väärin ja muokkaan omien ajatusteni mukaisiksi? Kukaan ei taida tietää...

torstaina, marraskuuta 11, 2010

Kiireen keskeltä talvitunnelmia


Viime viikonloppu oli poikkeuksellisen vauhdikas: Perjantai-iltana teimme porukalla pikkupeikon muuttokuorman, kaikki mahtui yhteen pieneen pakuun ja peräkärryyn. Apuna oli sen verran paljon porukkaa, että kaikki saivat suurimmaksi osaksi pitää käsiä kantohommien suhteen taskussa. Perillä Raaseporissa oli pimeää ja liukasta, koska pikkuinen yöpakkanen oli tuloillaan ja huurrutti muuten märkää maisemaa. Muuttoporukka oli sensijaan aika tulista väkeä, onneksi mökki on keskellä metsää ja oli pimeää, ettei meitä voi tunnistaa, kun vierailemme seuraavan kerran siellä.

Tässä se on: pikkupeikon uusi koti. Soma pieni mökki Raaseporin metsässä.

Oma leivinuuni, puuhella ja kamina luovat lämpöä tupaan.

Toivon, että talvi on vähäluminen, ettei peikkolapsen peppu palellu, kun se rämpii metsän keskellä halkoja hakemaan tai autoansa etsimään. No, onneksi mökissä on sähkölämmityskin ja oma sauna, että voi sulatellakin, jos tulee välillä lunta tupaan ja on kylmä. Onnea siis uuteen kotiin!

Lauantaina Kaisa ja Lasse pitivät perinteiset räntämestaruuskisat ja minutkin kutsuttiin toisen kerran mukaan. Olin siis viime vuonna läpäissyt tiukan seuraanpääsemisseulan. Huisia. Heidän talossaan on oikeasti Huisia, kun pieni whippetinpoikanen nimeltään Huisi sulatteli kaikkien sydämiä raitatakissaan ja jäniksenkoivissaan.Ilta meni nopsaan ja aamuyöstä sain kyydin kotiin nukkumaan. Talossa oli viisi koiraa -pikkupeikko oli yökylässä - eikä niistä yksikään haukkunut, kun hiivin päätyovesta sisään. Kummallista.

Sunnuntaina pääsimme taas ratsastamaan Kaisan kanssa, koska osteopaatin hoito ja lepo oli kuntouttanut Félagin käpälät eikä se enää ontunut. Maailma ympärillämme oli ihanan kimalteleva, kun pieni lumisade ja auringonpaiste osui kohdalle. Tuntui siltä, kuin olisi pienimuotoinen taivas maan päällä. Isingissä oli puhtia kuin pienessä hevosessa, nautin suunnattomasti, kun sen kengät kopsuivat tarmokkaasti tiehen ja korvat törröttivät positiivisesti eteenpäin. Olen itsekin käynyt kaksi kertaa osteopaatilla enkä ole enää niin vino, hevonen menee suoraan, vaikka istun normaalisti.  Vuosien jäykkyyden jälkeen sekin tuntui käsittämättömän hyvältä.

Maanantai-aamuna olin aivan koomassa ja kun päästin koirat aamupissalle unohdin, että Marilyn pitäisi laittaa juoksuliinaan, ettei se karkaisi. Käsittämätön moka. No, pakkasta oli peräti 6C, joten oli pakko pitää etäpäivä ja jäädä odottelemaan neitokoiran paluuta. Se tulikin melko pian pihapiiriin ja parin tunnin ulkonaolon jälkeen se tuli itse mielellään sisälle. Päästin sen uudelleen iltapäivällä varustettuna heijastinliivillä ja valopannalla ja noin kolmen tunnin juoksentelun jälkeen (josta suurin osa kotipihalla) se tuli taas vapaaehtoisesti luokseni ja pyysi päästä sisään. Kävin sitä tietenkin namittelemassa välillä, jottei keskinäinen kontaktimme ulkona aina päättyisi sisälle ottoon. Eilenkin päästin koiran kaksi kertaa vapaana ulos ja se tuli parin tunnin kylillä pyörimisen jälkeen sisään. Sisällä odotteleva lihaisa ydinluu tosin vaikutti asiaan paljonkin, mutta kaipa kaikki konstit ovat sallittuja.

Otin maanantai-aamun auringonkimalluksessa valokuvia lumen ja kuuran riehannuttamasta Pikku-Disasta - se kasvaa melkein silmissä ja osaa jopa tehdä pikkuisen pahojaan. Sitä on varsin vaikeaa rangaista, kun se on niin suunnattoman söpö. Varmasti vika on muissa, jos tulee rähinänpoikasta jne...  Kleon kanssa rähinää tuntuu tulevan, Kleo on mustasukkainen ja Disa kiusaa sitä välillä aivan tahallaan.


Ja eilen poikani muuten täytti 23 vuotta. Käsittämätöntä, kun itse olen hädin tuskin täyttänyt 35. Onnea!

---
Mutta nyt hihat ylös ja hommiin! Etäpäivää pukkaa ja työtä on paljon ennen pojan illan synttärijuhlia.