Tylsää? Ei, vaan elämää!

Elämä tässä iässä alkaa olla aika tasaista - tai ainakin tietyt rutiinit toistuvat samanlaisina päivästä toiseen. Tosin rutiinit johtuvat varmasti suurelta osin siitä, että lemmikkieläimet sisällä ja ulkona määräävät päivän tahdin.  Ja tietenkin työ, vaikkakin sen tahdin määrään pääosin itse - onneksi itselleni.

Tämän viikon suurimmat yllätykset kuvina:

Nokkosperhonen tallin karsinassa

Marilyn makoilee tyynesti ikkunalaudalla

Sain siivotuksi kirjahyllyn - ukko sai sen siirretyksi uuteen paikkaan ja minä sain tämän läjän uudelleen hyllyille - ja kaikki tämä 3 päivässä!

Viikon iloisin yllätys oli Elinan, Tinjan ja kelpiepentu Ulin visiitti eilen, mutta siitä minulla ei ole yhtään valokuvaa. Elinan kamerassa niitä onneksi on - toivon, että saan muutaman otoksen peltolenkistä, hevosten ihmettelystä ja Tinjasta ja Elinasta yhdessä. Oli nautittavaa huomata, että ystävyytemme jatkuu, vaikka emme tapaakaan niin usein. Ja mikä ilo onkaan Elinan ihana pieni tytär (ja kohta toinenkin) ja ihana pieni kelpien pentu, jonka kanssa oli selvästi myös ehditty tehdä muutakin kuin vain olla.  Disasta se oli mahtava kaveri - upeaa, kun joku jaksaa painia ja rähjätä.

Huomasin kyllä senkin, että en ole niin nuori enää. Pieni Tinja oli niin kokonaisvaltainen vieras, että vieraiden lähdettyä olin yllättävän uupunut. Mieleen palasivat ne ajat, kun omat lapset olivat vastaavssa iässä ja koko ajan piti olla silmät ja korvat tarkkoina etteivät ne tekisi jotain itselleen vaarallista.  Silloin ei tarvinnut unta houkutella vaan silmät lupsahtivat heti uneen, kun pikkuiset olivat poissa tai unten mailla. Tosin muistaakseni luin kirjoja siihen aikaan aivan valtavan määrän - esimerkiksi hellan ääressä puuhatessani minulla oli yleensä kirja edessäni.

Toisaalta kaipaan sitä aikaa kovasti - silloin ne vaarat, jotka lapsiani uhkasivat olivat jotenkin helpommin torjuttavissa. Siirrät kukkapurkkia, joka on osumassa päähän, tuet kädestä, ettei lapsi kaadu , otat syliin, kun itkettää ja lohdutat. Nyt en enää voi muuta kuin olla huolissani ja tarjota korvani tai apuni.  Apu ei yleensä edes enää kelpaa eikä oikeastaan edes hyödytä, koska lapset ovat jo aikuisia ja haluavat ja joutuvat tietenkin ratkomaan omat ongelmansa pääosin itse.

Onneksi olen aina tiennyt sen, sillä aika nuorena löysin Kahlil Gibranin runot (kuten miljoonat muutkin) ja yksi koskettavimpia niistä on aina ollut

'Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi':

Sinun lapsesi eivät ole

sinun lapsiasi,

he ovat itsensä

kaipaavan elämän

tyttäriä ja poikia.

He tulevat sinun kauttasi

ja vaikka he ovat

sinun luonasi,

he eivät kuulu sinulle.

Voit antaa heille rakkautesi,

mutta et ajatuksiasi,

sillä heillä on heidän

omat ajatuksensa.

Voit pitää luonasi heidän

ruumiinsa, mutta et

heidän sielujaan, sillä

heidän sielunsa

asuvat huomisessa,

jonne sinulla ei ole pääsyä,

ei edes uniesi kautta.

Voit pyrkiä olemaan

heidän kaltaisensa,

mutta älä yritä heistä tehdä

itsesi kaltaista,

sillä elämä ei kulje

taaksepäin eikä

takerru eiliseen.

Sinä olet jousi,

josta sinun lapsesi

lähtevät kuin elävät nuolet.

Kun taivut jousimiehen

käden voimasta,

taivu riemulla.