maanantaina, tammikuuta 19, 2009

Pikkukoululainen lähti maailmalle

Eilen minulla oli aamusta asti pieni jännityksenpoikanen päällä. Oli sovittu, että Ísing lähtee iltapäivällä ratsuttajan luokse opettelemaan kunnolla töltin salat ja miksei muutakin ratsun elämään kuuluvaa tärkeää hommaa.

Onneksi ystävälläni Sadulla on laadukas traileri, paljon kokemusta kuskaamisesta ja halu lähteä meitä viemään. Minulla on suhteellisen paljon kokemusta hevosten käsittelystä, mutta olen harvoin ollut mukana niitä kuljettelemassa ja aina minua jännittää, sattuuko matkalla jokin haaveri. Ísingin kanssa on kuitenkin lastausta harjoiteltu ja se on ollut ongelmaton traileriin menijä, joten se puoli ei huolestuttanut minua ollenkaan.

Vaan kuinkas kävikään? Hevosneito yllätti meidät täysin. Se tuli koppiin, mutta ryntäsi heti takaisin valtavalla vauhdilla siten, ettei ollut toivoakaan, että se pysähtyisi niin pitkäksi aikaa, että takapuomin, puhumattakaan lastaussillasta, saisi kiinni. Satu yritti sitomalla lujan riimunnarun kiinni puomiin ja yrittämällä pitää sitä voimalla paikallaan, mutta se oli melko turha toivo: otus veti itsensä väkisin ulos. Nahkariimun palaset vain singahtelivat, kun se hajosi osiksi. Otus ei kuitenkaan lähtenyt kauemmaksi karkuun, vaan antoi minun kiltisti paikallaan seisten laittaa uuden riimun.

Soitin Marjutin apuun ja onneksi hänellä oli aikaa tulla. Traileri oli sellaista mallia, jossa oli etupurku ja kun Marjut keksi, että kävelytämme ponin muutamia kertoja trailerin läpi, alkoi se ajatella enemmän eteenpäin ja saimme takapuomin ja takalastaussillan ensin kiinni ja sitten etupuomin ja etusillan. Marjut on melko paljon käsitellyt Ísingiä, koska ratsun ensiaskeleet on otettu Marjutin johdolla. Poni on koulutettu ymmärtämään kielellä naksautus palkan merkiksi, joten palkkaamisen saa täsmennetyksi hyvin, niin että se ymmärtää, mitä halutaan.

Puolisen tuntia siihen meni, että poni saatiin koppiin ja vain ensimmäiset sata metriä poni paukutti lattiaa protestiksi koppiin telkeämisestä, mutta noin tunnin kestävän loppumatkan se oli aivan hiljaa. ("Kuollut", minä tietenkin salaa ajattelin, mutta en oikeasti uskonut ajatuksiani.)

Kun perillä avasimme kopin oven, oli sisällä luottavainen ja rauhallisen oloinen pikku hevonen, jota kovasti kiinnosti tietää, minne se on joutunut. Matka oli sujunut rauhaisasti. Satu ottaa kopissa olevan hevosen huomioon ajotyylissään ja siellä on varmasti melko hyvä olla. Kun poni vietiin talliin, jossa oli paljon uusia kavereita, se hörisi kovasti ja tutki ponnekkaasti boxinsa lattiaa ja katseli kavereita kiinnostuneena.


Kuvassa pieni ihmettelee uutta elämäänsä huuli pyöreänä.

Kun tulin kotiin illalla ja ruokin jäljelle jääneet hevoset, huuteli Félagi kovasti ystävänsä perään. Se kuulosti sanovan: "Syömään, tule Ísing pian syömään." Melko pitkän tovin se pyöritteli korviaan yrittäen kuunnella, mistä kaveri tulee. Kun ystävää ei kuulunut, se alkoi syvään huokaisten imuroida heiniä kitusiinsa.

Aamulla laitoin koirat sisälle karsinaan siksi aikaa, että sain Romeolle kannetuksi vedet ja ruokituksi toiset hevoset. Kun karsinan ovi narahti ottaessani koirat ulos, hörisi Félagi toiveikkaasti. Kun ovesta ulos tuli vain minä ja koiria, sen iloinen ilme suorastaan lässähti. Sen ilme sanoi: "Ei Ísingiä - ei juoksuleikkejä."

Toivottavasti Ísing on ahkera ja oivaltava oppilas, että saamme sen pian kotiin. Mutta onhan ne koulut käytävä, jotta voisi edetä urallaan ja saada menestystä.

lauantaina, tammikuuta 17, 2009

UGH - olen päällikkö

Tämän viikon johdan yksin tätä eläinorkesteria. Peikko, poika ja ukkokulta vahvistettuna pojan kaverilla starttasivat aamulla neljän jälkeen kohti lentokenttää. Menevät taas Itävaltaan laskettelemaan viikoksi, kuten niin monena vuotena aikaisemminkin. Sama kylä, sama hotelli, mutta tuskin tulee tylsää olemaan. Rinteitä, hissejä, maisemia ja lunta riittää.

Mutta on minullakin tässä, mistä valita. Autoja on kolme: voin ottaa pienen sinisen, pienen punaisen tai isomman beessin. Koiria on kolme: pieni ja takkuinen versio, pieni ja touhukas versio ja isompi ja pitkänokkaisempi tyyppi - jokainen yhtä innokas sekä kainaloon että lenkille. Issikoitakin on edelleen kolme: iso ja musta, pienempi punainen ja harmahtava pieni vauhtikone. Romeotakin saan rapsutella ja ruokkia mielin määrin, kuten tietenkin aina ennenkin. Harmittaa kyllä, ettei shettiksiäkin ole kolme: menee ikäänkuin harmonia sekaisin.

Työtäkin riittää. Tuskin uskoisitte, minkälaisen sotkun kolme pakkaajaa jättää jälkeensä. Tänään en ole kovin pirtsakkana, kun yöunet olivat aika katkonaiset, mutta kohta teen jonkinlaisen perussiivouksen, koska illalla tulee vieraita. Nuoremmat lähtijät eivät nimittäin käyneet ollenkaan nukkumaan. Kun lähtöaika läheni, alkoi heillä äänikin jostain syystä koveta. Olivat käyneet yöllä ohimennen myös Lohjalla grillillä, kun nälkä yllätti. Laiskaa väkeä, jääkaapit ja pakastimet olivat täynä sapuskaa. En kyllä enää jaksaisi valvoa kokonaista yötä putkeen. Vanhaksi on tunnustauduttava.

Pikkupeikko ottaa aina pakkaamisen aika rennosti - nappasi nytkin kuivurista läjän kosteita vaatteita kassiin päällimäiseksi ja totesi kuivattavansa ne perillä. Takkikin tuli kuivurista suoraan ylle. Mistäpäs sitä voisi aavistaa, että vaatteet pestä pitäisi ja kauanko niiden pesu ja kuivaus kestää. Ihan hyvin sitä voi istua tyhjä matkakassi jalkojen välissä ja kikattaa läppärilleen vielä paria tuntia ennen lähtöä. Ehkäpä elämä ei muutu paremmaksi nipottamalla?

Lähden silti hiukan nipottamaan - on parempi mieli, kun ympärillä on siistimpää.

sunnuntaina, tammikuuta 11, 2009

Harvinaista puuhaa

Tänään tuli tehtyä jotain todella harvinaista. Viimeksi 22.5.2005 on tullut startattua agilitykisoissa (silloin Nitin kanssa viimeisen kerran). Tänään siis ostin Marilynille kisakirjan ja se hyppeli Riman kisoissa Riihimäellä kaksi starttia. Tuomari kirjoitti kisakirjaan merkinnänkin. Varmensi nimittäin typykän miniksi. Muita merkintöjä kirjaan ei varmaan ihan heti tulekaan...

Karma ja Pikkupeikkokin aloittivat kisauransa. Tuomarina heillä oli Leena Rantamäki-Lahtinen. En osaa sanoa jännittikö peikkolasta, mutta minulla kyllä sydän tykytti tavallista kovempaa kaikkien starttien aikaan. Ekalla radalla Karma kävi aika kuumana ja komensi jopa ohjaajaansa haukkumalla, mikä ei ole tavallista. Radalla melkein kaikille koirakoille tuotti ongelmia puomin ylösmenokontaktin alla melko pitkänä sojottava putki. Ohjaajat joutuivat ottamaan aika reippaan sivuetäisyyden ja koirat pompahtivat siinä vaiheessa pois puomilta. Karmallekin tuo oli hankala kohta.

Itseasiassa minun on tunnustettava, että Karman ekaa rataa jännitin niin, että en edes muista, missä kohtaa pari sai hyllyn. Kolme kieltoa, oletan? Toka rata oli helpompi, myös katsottavaksi. Yhdessä kohtaa Karma meni riman alitse ja liikkui niin nopeasti, että ehti laittaa etutassun puomille ja siitä tuli hyl. Peikkolapsella oli lisäksi niin törkeä yskä, että ratojen jälkeen hän kakoi oksennusta ja pahaa oloa. Äidin sydäntä kivisti moisen katsominen.

Marilynin radoille vaihtui tuomariksi ensimmäisiä kisojaan tuomitseva Sami Topra. Näin molemmat kisaratamme ennen kisoja, koska medit kisasivat järjestyksessä B, A. Radat vaikuttivat mukavan virtaavilta ilman mitään konnankoukkuja.

Kuten pelkäsinkin - ja ehkä juuri siksi - ekassa startissa Marilyn lähti heti, kun komensin sen istumaan ja kävi suorittamassa esteen 10. Kutsuin sen takaisin ja aloitimme radan hylättyinä ja se suoritti muutaman esteen ja kävi sitten tutustumassa johonkuhun ratatoimihenkilöön, luki huolellisesti jotain numerolappua ja mitähän vielä. Joka tapauksessa sain sen radan jälkeen remmiin ja kaikki esteet tuli suoritetuksi. Aikaa kului ihan koko radan edestä ja Marilynillä vaikutti olevan kivaa.

Toka startti meni paremmin. Otus liikkui etupäässä käskyjeni mukaan. Yksi kielto tuli, kun se kävi nuustamassa numerolappua 4 (jota se nuusti jo edellisellä radalla erittäin huolellisesti), mutta sain sen kannustamalla jatkamaan ja rata taisi mennä puhtaasti esteelle 16 asti, siinä tuli toinen kielto. Esteet 16 ja 17 olivat putkia. Kun olin ohjannut Marilynin esteelle no 17:n eli jälkimmäiseen putkeen, liikuin odottamaan sitä putken päähän. Ihmettelin, kun koiraa ei näkynyt ja sitten huomasin sen heiluttavan häntäänsä takanani ja ohjasin sen esteelle 18, joka oli viimeinen. Tuloksena tältäkin radalta siis hyl, koska se oli tullut putkelta takaisin ja sai siis siinä kolmannen kieltovirheen. Tuloksen saaminen oli siis aika pienestä kiinni ja sehän meillä on ekana tavoitteena kilpailuissa.

Plussaa oli ainakin se, että jälkimmäisellä radalla kepit menivät kerrasta oikein ja Marilyn oli oikeasti aika hyvin mukana. Homma maistui paikoitellen ihan agilityltä. Eiköhän me vielä uudelleenkin startata, kun ollaan nyt saatu pää auki kisaamiselle.

torstaina, tammikuuta 08, 2009

Ekolämpömittarit

Talvi on ainakin hetkellisesti tullut. Tänä aamuna päästin ensin koirat pikapisulle ja menin pukemaan vaatteet päälleni, kuten aamuuni kuuluu. Ennen kuin olin saanut juuri mitään päälleni, alkoi takaovella tassut paukkua ja kuului jotenkin hätäinen haukku. Kun avasin oven, kaksi huurteista pikkucairnia tupsahti sisälle yhtenä myttynä. Me halutaan sisään, me jäädytään.

Lämpömittari kertoi, että pakkasta on 16,3C.

Issikat eivät minusta olleet oikein moksiskaan. Turkit pörrössä ne tulivat syömään aamuheiniään, mutta eivät näyttäneet viluisilta. Romeokin nökötti ruokakuppiensa ääressä turpa huurussa odottamassa, mutta ei ollut yhtään palelevan oloinen.

Teräsvaari Romeo - tänä vuonna sillä on jo 30 vuotta ikää. Päiväni parhaita hetkiä on, kun menen ruokkimaan Romeon aamulla ja löydän sen edelleen reippaana kolistelemassa kuppiaan. Täytyy kuitenkin tunnustaa, että joka aamu minua hiukan pelottaakin, että se ei olekaan entisellään, kun tulen...

---

Mutta jokin oli eilen entisellään: ruuhkat Tarvontielle ovat välipäivien jälkeen palanneet, joten täytynee vääntäytyä autoon, jotta pääsee tänään perillekin.

keskiviikkona, tammikuuta 07, 2009

Kissa-agilityä harrastamassa

Nyt alkavat härkäviikot, vai sotkenko käsitteitä? Arkea pukkaa siis pitkän matkaa eteenpäin, vasta pääsiäisenä on seuraavat pitkät vapaat. En nyt jaksa tarkistaa wikipediasta, mutta minun mielleyhtymälläni härkäviikoilla joutuu puskemaan töitä kuin härkä. Olisiko nimi tullut siitä? Viisaammat saa kommentoida. Sellaista työmäärää kieltämättä on nyt näköpiirissä itselläkin.

Loppiaispäivän aamupäivä oli leuto ja mukavan oloinen. Saija on joskus lupaillut treenailla yhdessä Pikkupeikon ja Karman kanssa ja olimme sopineet treenitreffit loppiaiseksi. Menin tietenkin Marilynin kanssa mukaan, kun mahdollisuus treenaukseen tuli.

Karma meni melkoisen mukavan oloisesti rataa. Se ei vielä lue itse yhtään, vaan turvaa peikkolapseen kovasti. Eilen oli eka kerta, kun he yhdistivät normaalikepit rataan ja homma meni hyvin. Karma lopettaa usein kesken toiseksi viimeisen kepin kohdalla, mutta tuo vaatinee vain lisää harjoitusta. Kiva nähdä, että hankkimaani 18-vuotissynttärilahjaa on käytetty hyvin.

Saijan ja Riepun menoa voi vain ihailla. Riepu tömistää rataa menemään upeasti ja ottaa esim. kepit mistä kulmasta vain virheettömästi. Käytän verbiä tömistää, koska Karman jälkeen kaikki muut malit vaikuttavat isoilta klohmuilta. Se on sellainen minimali. Jos se saa joskus itsensä oloisen pennun, niin sille voisi antaa nimeksi Minimalisti tai Miniatyyri.

Minulla ja Marilynilla oli Saijan laatimalla radalla ongelmia lähinnä renkaalle menon ja erityisesti keppien kanssa. En vain osaa. Kun homma ei mene kerralla, niin alan sörkkiä otusta ihan omituisesta kulmasta sisään ja sitten se murisee ja riekkuu. Hassu otus.

Meille on varmasti Marilynin loppuiäksi tarpeeksi haastetta siinä, että saadaan joskus virallisella kisaradalla nollatulos - ensimmäiseksi tavoitteeksi riittää mainiosti sekin, että saan otuksen pysymään radalla ja saan sen radan jälkeen remmiin.

Pikkupeikko kyllä sanoi, että saan syyttää itseäni siitä, että haluan harrastaa agilityä kissan kanssa. Hohhoijjaa, mitäpä siihen on enää sanomista. Hyvä selitys.

---

Jos haluat päästä jonnekin, sinun on tiedettävä minne mennä ja kuinka sinne päästä. Sitten et vain millään ehdolla anna periksi.
- N.V. Peale

sunnuntaina, tammikuuta 04, 2009

Pakkanen puree

Vuosi vaihtui mukavissa merkeissä. Meillä oli traditionaaliseen tapaan vieraana tuttavapariskunta, jonka kanssa olemme vaihtaneet vuoden jo 22 kertaa. Lötköttelimme kuumassa kylpytynnyrissa, söimme hyvin, joimme kohtuullisesti ja valvoimme liian myöhään mukavia rupatellen.

Jälkikasvullakin lienee ollut mukava vuodenvaihde. Pikkupeikko käväisi Lahdessa, tuloksena tällä kertaa kadonnut kännykkä. Pimulla on hiukan huonoa tuuria ollut viime aikoina kännyjen kanssa. Toivotaan parempaa siinä suhteessa...

Karma ei oikein tykännyt raketeista, mutta tänä vuonna en onnistunut päästämään sitä karkuun, kuten viime vuonna kävi. Typykkä keskittyi lähinnä läähätykseen ja kuljeskeluun sisällä, mutta ei ollut hirveän hermona. Muut koirat eivät piitanneet juurikaan mitään paukkeesta. Lähinnä ne katselivat ikkunasta ja olisivat halunneet rakettien perään.

Hevoset olivat ulkona uudenvuodenyön ja järkyttynein raketeista oli Romeo. Annoin toisille hevosille ylös metsään heinäpaalin, kun rakettien ammunta alkoi ja kuulin alhaalta tallilta sydäntäsärkevän kovaa hirnuntaa. Menin katsomaan ja siellä Romeo kutsui kavereitaan. Ilma tuoksui ruudilta ja taivas paukkui ja räiskyi. Päästin Romeon omalta laitumeltaan muiden joukkoon ja se viettikin pari päivää isojen hevosten kanssa. Poistin vain alemman langan portista ja Romeo osasi tulla omalle puolelleen lankojen alitse.

Ongelmaksi muodostui se, että Romeo ei ollenkaan malttanut mennä syömään omia ruokiaan, vaan norkoili vain toisten takana, kun ne söivät heinää. Itsehän Romeo ei saa hampaillaan heinästä mitään sanottavammin irti. Vaikka vein sen väkisin ruokakuppien ääreen, niin heti kohta se oli taas ulkona muiden seassa ja ruoka-astiat olivat koskemattomina. Kun telkesin aidan ja Romeo jäi omalle puolelleen, alkoivat ruokavaditkin vajeta. Tosin Romeo on hieman vähentänyt syömistään, mikä ei ole hyvä juttu. Näillä pakkasilla sille ei voi syöttää viherpellettipuuroa ollenkaan, koska se aina jättää osan syömättä ja ruoka jäätyy. Täytyy seurata tilannetta. Luulen, että Romeo on hieman vahuudenhöperö ja siksi katson oikeudekseni sen holhoamisen.

Kissa on muuttanut talliin. Tähän asti se on yleensä nukkunut pyykkituvassa puhtaiden pyykkien päällä. Se ei voi sietää sitä, että Karma käy puremassa sitä pyllystä kesken makeimpien unien. Kukapa sietäisi sellaista?

Minulla on taas ollut aatosta asti lomaa, mutta tällä kertaa olen ollut melkoisen raastavassa yskässä ja toiminta on siksi keskittynyt sisätiloihin. Tosin pakkasetkin ovat tulleet ja jalostunut olemukseni (suom.huom: laiska, saamaton ja kermapeppuinen) ei ole tykännyt ulkona olosta. Pari viime päivää pakkasta on ollut reilusti alle 10C. Lämpöisiin keleihin tottunut kroppa on kieltämättä melkoisen järkyttynyt noin kylmästä ilmasta. Ikkunasta se näyttää somalta kyllä, kun huurre kimaltaa. Niin, aurinkokin on ilmestynyt pakkasten kera, mikä on kerrassaan upeaa.

Ehkä lähden kuitenkin hiukan kokeilemaan, miltä pakkanen nenussa tuntuu... ja otan kameran mukaan.

---
Tuolta siellä näyttää:















Ja kun tarkemmin katsoo, niin valkoisuus ei ole lunta, vaan kuuraa:

tiistaina, joulukuuta 30, 2008

Peilistä näkyy mölli

Kun sain itseni eilen töihin laahatuksi oli se sittenkin mukavaa vaihtelua. Johan sitä tuli kotona lötköteltyäkin ihan tylsyyteen asti. Lisäbonuksena sai aamun ja iltapäivän ruuhkattomat tiet. Superbonuksena lihapullat ja muusi työmaaruokalassa.

Illalla oli Lägin mestaruuskisat. Voisin jopa ylpeänä kertoa, että Marilyn voitti möllimestaruuden. Iloa hälventää huomattavasti epäonnistunut suoritus. Ei Marilynin, vaan minun. Keuhkoni huusivat - sopivasti välipäivien teemaan - hoosiannaa, kun yritin liikkua ja ohjaukseni oli epämääräistä sohimista. Keuhkojen vinkuminen ei silti selitä mitään. Alku meni aika ok - miksei ylipäätään menisi, kun edessä on vain suoraa. Ensimmäisen vaikean paikan tullen ohjasin otuksen väärään päähän putkea ja ilmeisesti tästä hämmentyneenä hukkasin ratakuvion päässäni ja ohjasin koiran väärälle esteelle. Eipä siitä sen enempiä ole kommentoitavaa. Kummastuttaa, että olen silti edelleen menossa virallisiin kisoihin asap.

Pikkupeikko ja Karma starttasivat maksimölleissä ja - voi turhuus - Karma täräytti ensimmäisen esteen alitse. Ilmeisesti se tuntee itsensä aika epävarmaksi levottomissa kisatilanteissa ja kun peikkolapsi meni aavistuksen liian kauas kutsumaan, sille tuli kauhea kiire luokse. Nopein reitti kevyelle ja pienehkölle koiralle on riman alitse ja siitä sitä on sitten mentävä. Kun aloittivat alusta uudelleen, rata meni hyvin.

Kiitos muuten Saijalle mukavista radoista. Niissä oli ideaa, eivätkä olleet liian helppoja tai vaikeita.

Jäimme kisojen jälkeen vielä hetkeksi treenaamaan kisaavien rataa ja peikkolapsi meni ensin Marilynillä, se toimi hyvin ja menee kovaa sinne minne ohjataan, kun ohjaaja osaa. Voi, kunpa minäkin pystyisin samaan kuin peikkolapsonen.

Karma puolestaan menee helposti ekan riman alitse ja tekee saman myös tiukoissa käännöksissä. Harmi sinänsä, mutta homma on varmasti treenattavissa kuntoon. Nyt uskaltaa myös Lägin hallissa hyppyyttää korkeammilla esteillä, kun pohja joustaa ja on kunnossa.

---

Mutta, hupsista, aika on taas lipsahtanut kuin huomaamatta jonnekin ja pitää kiirehtiä kohti työmaata.

maanantaina, joulukuuta 29, 2008

Plääh..

Töihin pitäisi jaksaa lähteä. Pitkät, kiireettömät Joulun vapaat ovat takana eikä oikein nappaisi. Yleensä en ole haluton töihinlähtijä, kunhan saan itseni hereille. Joulunajan olen tehokkaasti lähinnä laittanut ruokaa, syönyt ja nukkunut. Yhtään en ole ratsastanut enkä juurikaan ole puuhaillut koirien kanssa.

Hiukan tunnen syyllisyttä passivisuudestani, mutta toisaalta uskon siihen, että väsymykseen on olemassa jokin muukin syy kuin tylsistyminen. Ehkä elimistö ja aivot kaipaavat lepoa ja uni on siihen hyvä tapa.

Tänä aamuna tuntuu, että kurkussa on kaktus ja yskänpuuskat saavat pelkäämään, että olen jostain onnistunut saamaan Lohjalla pyörivän keuhkoinfektion. Se on tauti, jota en todellakaan halua. Peukut pystyyn, että tämä on vain normaaliflunssaa.

maanantaina, joulukuuta 22, 2008

Vuoden pimein

Lopultakin : vuoden pimein päivä oli eilen. Nyt alkaa taas valo voittaa. Täällä maalla asuessa luonnonvalo ja sen määrä on aika konkreettinen osa arkea. Katuvalojen paisteessa ei aina tajuakaan sitä, kuinka pimeä taivas on. Ilman lamppua ei ole helppoa kulkea ulkona, kun kuu ei kumota ja taivas on täysin pilvessä.

Valo vaikuttaa myös mielialaan. Vaikka en tehnyt mitään raskasta, olin viime viikolla erityisen väsynyt koko ajan. Voihan se tosin johtua siitäkin, että jotkut työt eivät vain huvita ja niitä on helppoa vältellä vain väsymystään.

Tämän viikon olen lomalla. Tänään aamupäivällä on tarkoitus tehdä joulusiivoa ja iltapäivällä lähteä pikkupeikon kanssa pääkaupunkiseudulle jouluostoksille. Illalla olen taatusti väsynyt, vaikka olisi kuinka valoisaa. Aloittaminen tässä tosin tuntuu hieman viivästyvän netissä surfatessa... Mikäli joulusiivo jää hieman vähemmälle, täytyy ottaa käyttöön Plan B: "Vähennä valoja ja sytyttele kynttilöitä".

Viikko on muutenkin erikoinen, koska molemmat lapset asuvat kotona. Poika muutti vierashuoneen sohvalle jo perjantai-iltana. Hän toi taas tullessaan XBoxin ja ison telkkarin ja eipä tuo paljon paikaltaan hievahda, vaan istuu tai löhöää välillä pelaten, välillä leffaa katsoen, toisinaan torkahtaen. Melkoisen passiivi yksilö. Jonkin verran sitä saa halkohommiin, mutta lähinnä rautakangella vääntäen. Totisesti toivon, että poika pääsee pian taas töihin, että elämässä olisi muutakin sisältöä kuin koneen ääressä istuminen.

Passiivisuudesta puheen ollen: Joulu ei saa minua mitenkään innostumaan. Jotkut ihmiset vääntävät kortteja ja koristeita monta viikkoa ennen Joulua. Monet ostavat lahjatkin jo kesällä, mutta minä en tänäkään vuonna saanut yhtään korttia postiin ja lahjoja olen ostanut pari kappaletta. Silloin, kun lapset olivat pieniä tai heitä ei vielä ollut, sain sentään kortteja ja koristeita aikaiseksi taloon jo ennen jouluaattoa.

---

Nyt hommiin. Pitäkääpä peukkuja, etten tule viskanneeksi ukkoa ulos imurointiraivon seurauksena. Tulisi lapsille ankea joulu, kun isi on mustelmilla ja surkea.

lauantaina, joulukuuta 13, 2008

Reikäpäistä menoa

Tässähän on vierähtänyt jo kokonainen viikko ja viikonloppu. Viikonloppu olisi minun puolestani voinut vaikka jatkua vielä hiukan, väsyttää edelleen. Viime viikolla vietin pari päivää Turussa, yhtenä iltana piipahdin nopsasti Muurlassa nuuskimassa takkulandian uutta pikkupentua - ihana pötkylähän tuo oli. Pentukuume on itselläkin nousussa.

Samalla reissulla vein pikkupeikolle uuden kännykän. Hän ilmeisesti opiskeleekin kemiaa eikä valokuvausta, sillä demonstraatiot kännykän liottamisesta erilaisissa nesteissä eivät olleetkaan tuottaneet haluttua lopputulosta. Vaiheessa 1 kuuluvuuden parantamista ja rikkoutunutta näyttöä oli yritetty korjata oluttuopissa liottamalla - tuloksena *yllätys-yllätys* mykkä kännykkä. Vaiheessa 2 kännykkä upotettiin 10 sekunniksi Sinoliin. Siitä oli lopputuloksena mattapintainen, läpinäkymätön näyttö ja täydellinen mykistys. Kokeen lopputulos: ei suositella täysjärkisille.

Uuden kännykän hienoin ominaisuus on ohjelma, jolla voi heittää kolikkoa. Ostamani halpismalli on ilmeisesti tarkoitettu niin köyhille ihmisille, ettei heillä ole edes kolikkoa. Sopii taiteilijalle kuin nyrkki silmään.

Lauantaina oli taas Jaakon vetämät agilitytreenit. Vietin ensin hallilla parituntisen katselemassa pikkupeikon treeniryhmää. Peikko ja Karma osoittivat, ettei harjoittelu ole mennyt hukkaan. Karma sai Jaakolta ihailua sairaan hienoista käännöksistä, jollaisia Jaakon omat koirat eivät kuulemma pysty tekemään. Peikkupeikon ohjaus on niin eleetöntä ja tyylikästä, että agility näyttää lastenleikiltä. Vauhti on myöskin kova, mutta se ei näytä siltä. Toivoisinpa, että pari saisi pian kepit kuntoon ja pääsisimme ihailemaan heitä kisakentillä. Jaakko kyllä toivoi parin yhteistyöhön jatkossa enemmän reikäpäistä menoa ja irroittelua. (Sitä luulisi agilityynkin löytyvän...)

Omissa treeneissäni näimme luokatonta menoa ja vauhtia. Vauhdista vastasi Marilyn ja minä siitä luokattomuudesta. Jostain syystä tuntui jo rataan tustustuessa, että itsellä on kaksi vasenta jalkaa ja kaksi oikeaa kättä. Tämä tulikin muutaman kerran todistetuksi: kun Jaakko pyysi ottamaan koiran oikealla kädellä, kääntymään ja heittämään vasemmalla yli riman, niin otin vasemmalla, käännyin ja heitin oikealla. Lopputuloksena oli katastrofi: tämän älyttömyyden tuloksena olin tietenkin menossa väärään suuntaan!

Takaaleikkaus yhdessä kohtaa oli melko pahasti myöhässä: se tuli jonkinlaiseen kuntoon, kun Jaakko oli uhkaamassa minua hyppyriman iskulla, jos etenen liian pitkälle. Luulen, että mikäli Jaakko olisi poistunut siitä kohtaa, niin olisin taas tehnyt saman virheen.

Poispäinkäännöstä en taaskaan onnistunut tekemään oikein. Ilmeisesti olen harjoitellutkin sen tekemisen väärin: vedän koiran liikaa ohitseni ennen käännöstä, jolloin käännös menee aina pitkäksi ja pieni notkea koira kääntyykin väärinpäin.

Hyvää treenissä oli taas kerran se, että alan nähdä, että voin luottaa Marilyniin. Se tekee sitä, mitä siltä pyydänkin. Lisäksi se on aikuistunut ja kestää paljon enemmän toistoja. Kieli vain pitenee ja into lisääntyy, kun harjoittelemme. Se on myös siitä huvittava, että se ei hauku radalla muuta kuin silloin, jos käsky tulee liian myöhään. Tyyliin: "Prkle, minne?" Se haukkuu myös, jos jään miettimään aloituksessa hetkeksikin. "Äkkiä, mennään, äkkiä!"

Miinuspuolena olen siis minä itse: olen niin kaavoihini kangistunut ja teen samat virheet uudelleen ja uudelleen, vaikka yrittäisin kuinka saada aivoni toimimaan toisin, niin vartaloraukkani ei osaa toimia. Harmillista on se, että aivoni oikeasti yrittävät... kaipa siellä on se reikä jossain, missä kaikki poispäinkäännökset, pakkovalssit, jaakotukset ja sylikäännökset ovat kauniissa pinossa ilman kunnon indeksointia.

Silti on aina mukavaa olla Jaakon treeneissä, toivottavasti saamme niitä vielä lisää (vinkvink: Lägin koulutustoimikunta).

---

Indeksoinnista päästäänkin siihen, että töihin tästä olisi kuitenkin jouduttava. Vielä tämä viikko, niin edessä on viikon mittainen joululoma. Tuntuukin, että olen loman tarpeessa.

---

Maailmassa ei ole rajoja, ellei sinussa ole.
-Jouko Lehtonen

sunnuntaina, joulukuuta 07, 2008

Itsenäisyyspäivän iloja

Itsenäisyyspäivä on juhlittu. Meillä oli aika tasaista menoa tuon juhlinnan kanssa. Pikkupeikko ei tullut viikonlopuksi kotiin, joten sekin hiljensi elämää talossa. Anopin telkkarista alkoi kuva pätkiä pahasti - ilmeisesti antennissa on vikaavikaa. Mummo oli koko viikon odottanut Linnan juhlien näkemistä ja niinpä haimme hänet meille katsomaan telkkaria.

Ihan rauhaisasti tuo sujui näköjään kättelykin. Kukaan ei pyörtynyt eikä kaatunut, itse meinasin tosin nuupahtaa sohvalla uneen kesken kaiken, sen verran huono juoni tuossa ohjelmassa on. Vähän kun lukisi puhelinluetteloa.

Tosin se on kai hiukan lukijastakin kiinni, onko puhelinluettelo kiinnostava vai ei. Eräs ystäväni kertoi viimeisillään raskaana aukaisseensa puhelinluettelon ja alkaneensa selata sitä mukavia nimiä lapselle etsien. Jotkut nimet olivat niin ihania hormonimyrskyssä seilaavalle, että ystäväni alkoi kyynelehtiä: *Oi, jos meidän lapsen nimi olisikin Saana, Lapissa oli niiin ihanaa! Ehkä Pinja olisi kiva, rakastan männyn hajua! Tai rehti Antero, jos se on poika!* Ehkä voitte kuvitella, miten hämmästynyt oli aviomies, kun hän tuli kotiin ja löysi vaimon itkemästä ja lukemasta puhelinluetteloa!

---

Itsenäisyyspäivän kunniaksi ja mukavan sään piristämänä lähdin päivällä ratsastamaan. Tarkoitus oli ottaa ensin Félagi ja sitten Ísing, mutta Félagi oli taas kadottanut toisen etukengän. Torstaina kävi kengittäjä ja silloin tarkistettiin, että herralla on vielä kengät tallella. Lisäksi ne on olleet jaloissa vasta kaksi viikkoa, mutta Félagi polkee aika usein kenkiä pois ja lisäksi tuo pahuksen mutalillu irroittaa tilsakumilliset kengät helposti. Vissa oli niin kurainen, ettei huvittanut edes ajatella sen puhtaaksi kaapimista.

No, otin alleni Ísingin, jolla ei ole tainnut kukaan ratsastaa miesmuistiin. Kävimme peräkylällä, tahtina oli käynti-laukka-käynti-laukka-käynti ja otus puhisti aika mukavaan malliin vauhdikkaana, kuten aina. Yritän käynnissä koota sitä töltin suuntaan, jotta sekin alkaisi sieltä lopulta löytyä. Paikka paikoin tuntuikin siltä, että energinen poni meni ihan väkisinkin töltille, koska se olisi halunnut liikkua kovempaa. Painoin takapuoleni tiukasti alas ja homma maistui mukavalle.

Olimme jo kääntyneet takaisinpäin ja ajattelin mielessäni, että on mukavaa, kun otus reippaudestaan huolimatta on kuuliainen eikä rymistele mielin määrin oman tahtonsa mukaisesti. Se varmasti kuuli, koska sitten mammaa vietiin: typy tempaisi itsensä täyteen laukkavauhtiin, jonka hiljentäminen ei tullut kysymykseenkään. No, tiellä ei ollut muita liikkujia, joten aikansa laukattuaan se tietenkin rauhottui ja pysähtyi. Se innostui omasta menemisestään niin kovasti, että kuului sellaista pienen lohikäärmeen puhinaa ja sieraimet olivat teevadin kokoiset.

Käännyin tieltä metsään, jossa menee erittäin jyrkkä rinne ylös. Ajattelin, että se voisi väsyttää itseään vielä hiukan lisää, kun kerran energiaa on päässyt kertymään. Pölöä alkoi pelottaa metsässä. Ehkä se ei ole ollut siellä suunnalla pitkään aikaan, koska se pälyili ympärilleen ja puhisi isomman lohikäärmeen puhinaa kuin aiemmin. Kun pääsimme mäen ylös, päätin nousta alas selästä ja kävellä loppumatkan, koska olo oli kuin viritetyn pommin päällä istuisi.

Mukavaa tuossa hevosessa on se, että se ei pidä tapanaan pukitella, vaan liikkuu ihan vain maata pitkin. Kuvailisin Ísingiä rehelliseksi hevoseksi, joka yrittää aina tehdä parhaansa ratsastajan kanssa. Eipä sitä voi siitä syyttää, jos se nuoruuttaan hiukan intoutuu, kun pääsee kylille. Mutta kyllä otus kaipaisi säännöllisempää käyttöä ja hiukan lisää koulutusta. Onneksi sellaista onkin alkuvuonna luvassa.

Jaa-a, taidan mennä värkkäämään meille jotain aamupalaa. Sitten voisi ehkä ottaa sunnuntai-aamupäivän torkut, jotta jaksaa tämän päivän touhut.

tiistaina, joulukuuta 02, 2008

Kuorsauksia ja yskintää

Kuiskauksia ja huutoja olisi ollut melkein mukavampaa yöääntä, mutta eiei, meillä kaikui kuorsaus ja yskintä. Meidän makkarissahan kyllä kuorsataan aina, välillä jopa viidellä kurkunpäällä (ukko, koirat ja minä, minä vienosti), joten se ei hirmusti haittaa.

Eilen alkoi Marilyniä yskittää ja sen yskä on sellaista koiramaista tukehtumiskarjuntaa. Köh-kööh-kräh-kräääh-kräää-krä-krä-yöks. Sen tahdissa on melkein mahdotonta nukkua. En tiedä yskivätkö muut rodut noin, mutta cairnterrierit ainakin yskän saadessaan ovat aina melkoisen kovaäänisiä.

Heräsin yöllä ja juotin mussukalle kuumaa hunajavettä nappuloiden kera ja yskiminen laantui hetkeksi. Olin puolet yötä hereillä, kunnes tajusin, ettei Marilyiniä ole pakko pitää samassa makuuhuoneessa, vaan sen voi työntää ovesta pihalle ja se osaa mennä muuallekin nukkumaan. Kleon olen joskus yrittänyt vastaavanlaisen yskän tullen työntää muualle nukkumaan. Kleo viettää sitten vaikka lopun yötä tassullaan ovea kaapien: tahtoo takaisin, tahtoo takaisin - klonk klonk klonk.

Marilyn, joka on itsenäinen olento, hypähti tyynesti työhuoneen sohvalle nukkumaan, kun tuuppasin sen ovesta ulos. Työhuoneesta äänet kuuluvat melko hyvin meidän makkariin, enkä kuullut otuksen kertaakaan yskähtävän enää tuon jälkeen. Huoh.

Tänään taidan siirtyä ihan pelipaikalle Helsinkiin töihin, joten - otanpa toisen kupposen kahvia vielä.

---

Näytä minulle ihminen, joka ei vaivaudu tekemään pikkujuttuja ja minä näytän sinulle ihmisen, jolle ei kannata antaa suuria luottamustehtäviä. -Lawrence Bell

maanantaina, joulukuuta 01, 2008

Pitäviä päätöksiä

Eilen illalla päätin hiljaa itsekseni, että tänä maanantaiaamuna nousen reippaasti ylös, lähden ajoissa liikenteeseen ja olen oikein ajoissa töissä, ihan työmaalla asti.

Nousin vasta viidennen torkkukytkimen painalluksen jälkeen ylös, tein normit aamutoimet - tallille koirien kanssa, hevosten ruokintaa ja hiukan vesiämpäreiden kanniskelua. Sitten vääntäydyin suihkuun uudestaan, ulkona sai jo ensimmäisen, kylmän suihkun - ja tässä minä nyt istun haukottelemassa tietokoneen ääressä.

Kello on kohta kahdeksan. Tosi reipasta menoa. Loppupeleissä se ei silti haittaa yhtään, koska luulisin, että työni jälki on parempaa, jos olen hereillä.

---

Onnistumisen paras mitta on se, voitko
suoda itsellesi sen ylellisyyden, että
sinulla on aikaa tehdä mitä tahdot.
-Leontyne Price


---
Lisäinfoa aamusta: Juuri, kun olin julkaissut tämän tekstin ekan kerran, soitti ukkokulta ja kertoi, että ei kannata lähteä kohti Helsinkiä, jos ei ole pakko, koska moottoritiellä suma seisoo jonkin onnettomuuden vuoksi. Koska minulla ei ole varsinaisesti mitään syytä mennä Helsinkiin, niin jäänkin tänne tekemään paperihommiani. Onni on olla sopivan laiska!

sunnuntaina, marraskuuta 30, 2008

Vaikeuksien kautta voittoon?

Taas viikonloppu on vilisemässä ohitse valtavalla vauhdilla kuin elämä ikään. Perjantaina hävisi lumi. Uskomatonta, että sitä oli torstaina vielä ainakin 10 cm ja nyt maa on aivan musta taas. No, käy tätä suremaan - antaa sataa, kun kerran haluaa. Nytkin tuolla ulkona tulee vettäräntää, yäk.

Eilen oli tarkoitus ratsastaa, mutta päätinkin sitten tehdä hyvää ruokaa pikkupeikolle ja ukolle. Tein naudan suikalelihasta, pekonista, sipulista, juureksista, oliiveista ja valkosipulista muhevan padan, jonka annoin hautua uunissa tunnin verran. Kaveriksi tein valkosipulikermaperunat. Hyvää oli, jopa loistavaa.

Kermaperunat olivat Karmastakin varsin maittavat, sillä poissaollessamme se oli kipannut kulhon lattialle säpäleiksi ja yhdessä terrierikamujen kanssa ne natustelivat kaiken lasinsirujen seasta. Olemme odotelleet jotain oireita, mutta ilmeisesti koko porukka on ruokaillut hienostuneesti eivätkä ne ole hotkineet lasinpaloja massuunsa.

Maan sulaminen on saanut Kleon innostumaan kaivelusta. Tallilla käydessämme se jumittui ojaan eikä ollut kuulevinaan, kun komensin sitä kotiin. Kohta viluinen ja hiekkainen mamma tulee haukkumaan närkästyneenä takaovelle, kun ovi ei aukea tarpeeksi nopeasti. Eilen se oli reissussa kaksi tuntia ja palasi sisään tummanruskeana ja kokonaan hiekan peitossa. Uskomaton näky!

Tänään sataa sen verran paljon, että kotiinpalaaja on lähinnä märkä, kuten kuvasta näkyy.

---

Eilen olimme Suoknuutin Jaakon agilitykoulutuksessa Marilynin kanssa. Olimme viimeisessä ryhmässä ja jättäydyin viimeiseksi koirakoksi, jottei yleisöä olisi kovin paljon näkemässä, kun mokailen. Marilyn oli taas oma, valloittava itsensä ja Jaakko nauroikin, että tuosta koirasta ei voi olla pitämättä, se on niin omalaatuinen pakkaus.

Radalla oli yllättävästi muutama ihan looginenkin siirtymä esteeltä toiselle, mikä hämmästytti minua rataan tustustumisessa suunnattomasti. Yleensä Jaakon radat ovat olleet sellaisia, että seuraava este on aina se, jota viimeksi odottaisi.

Ja tulihan sitä taas mokattua ja naurettua. Estevälillä 2-3 oli melko raju sivuetäisyys ja Jaakko palkkasi Marilynin, kun se tuli oikeaan kohtaan. Treenistä aika iso osa meni siihen, että jätin Marilynin esteen 1 taakse ja se kipitti viivana Jaakon luokse ja kutsuin sen takaisin ja jätin Marilynin esteen 1 taakse ja se kipitti viivana Jaakon luokse ja kutsuin sen takaisin ja jätin Marilynin esteen 1 taakse ja se kipitti viivana Jaakon luokse... Jaakko totesikin jossain vaiheessa, että tässä lienee jokin pieni ongelma. En jaksa tajuta, miten Jaakko ei hermostu ollenkaan, kun aika menee ylettömään söhläämiseen ja siihen, että Marilyn nuolee Jaakkoa, joka lojuu lattialla namipalojen ja vinkulelun kanssa ja nauraa.

No, muutamien yritysten jälkeen se radan kohta meni lopulta melko mallikkaasti ja pääsimme oikeastaan aika sujuvasti esteväliin 9-10, josta olisi pitänyt mennä vasemmalle kepeille ja loogisesti sijoituin esteen 10 oikealle puolelle paikkaan, josta oli täysin mahdotonta ohjata koiraa sinne, minne piti.

Tässä kohtaa sain ystävällismielistä saarnaa siitä, kuinka en oikeastaan ollenkaan tutustu rataan, vaan vetelen hommaa aivan fiilispohjalta. Koiran huomioon ottaen tuo fiiliskäyttäytyminen on kuulemma ymmärrettävää. Varmaa on silti sekin, että mikäli minä olisin vaativa ja täsmällinen, Marilyn tekisi suoraviivaisesti rataa, koska se osaa.

Kepit ovat aivan kesken, mutta niihinkin tuli ihan hyvää vinkkiä, joten pääsimme etenemään radalla esteelle 13-14, jossa olisi pitänyt tehdä aivan yksinkertainen poispäinkäännös. Liike, jonka Jaakko kertoi meille opettaneensa jo 3 vuotta sitten. Noin kymmenen yrittämän jälkeen onnistuin tekemäään se oikein. Tässäkin vaiheessa Jaakko vielä jaksoi hymyillä, vaikka kaikki vanha oppimani oli jossain ojassa lojumassa.

Tämän ponnistelun jälkeen päästiin esteille 19-20, jossa olisi pitänyt tehdä kaksi persjättöä. Vaikka kuinka yritin, niin jälkimmäisestä persjätöstä tuli valssi. Sain juosta tämän vauhtikohdan Marilynin kanssa taas noin kymmenen kertaa ja Jaakko ilmoitti, että voimme jäädä vaikka yöksi, mutta tuon toisenkin persjätön on onnistuttava. Ja onnistuihan se lopulta!

Saimme kehotuksen aloittaa lopultakin kisaura. Minä kuulemma jopa osaan ohjata tosinaan aivan mallikkaasti. Hymyilin koko matkan kotiin. Moni muu itkisi, kun onnistuisi treenissä tekemään noin valtavasti virheitä, mutta minulle tulee agilitystä ja Marilynin kanssa tekemisestä aina hyvä mieli. Lisäksi olen viime aikoina huomannut, että Marilyn on aikuistunut ja jaksaa keskittyä treenaamaan huomattavan pitkiä aikoja lähtemättä haahuilemaan omiaan.

On aivan mahtavaa, että agilityseurassamme jaksetaan järjestää näitä koulutuksia ja mahtavaa, että taas mahduin mukaan. Pikkupeikko oli tosi pahoillaan, kun olisi myös päässyt mukaan, mutta Karman juoksun vuoksi ei voinut osallistua. Siksipä peikkolapsi päättikin lähteä juhlimaan ja lohduttamaan velipoikaa, joka makaa kotona nivelsiteet revenneinä.

torstaina, marraskuuta 27, 2008

Pitkä, pimeä talvi

Lunta on edelleen maassa, paljon! Se on hienoa. Iloani masentaa hieman loppuviikon sääennuste, joka lupaa reilusti plusasteita ja vesisadetta. Lisäksi jonkin verran masentaa, että olen koko ajan töissä valoisaan aikaan, enkä ole yhtään päässyt tyyppaamaan lumessa ratsastusta Félagin uusilla talvikengillä ja tilsakumeilla. Tänään korjaan asian, sillä olen etätöissä ja pidän ruokatunnin perään ratsastussession.

En tiedä, miksi minusta on tullut niin arka pimeällä ratsastaja. Ehkäpä alan tulla vanhaksi ja pelokkaaksi... tai vanhaksi ja laiskaksi... tai vanhaksi. No, en halua ajatella sitä nyt, kohta on viikonloppu ja voi liikkua muulloinkin kuin pimeällä. Sen verran kuitenkin on sanottava, että yhteiskuntamme nuoruuden ihannointi on alkanut vanhemmiten ärsyttää. Se on ihan ok, että ihmiset pitävät kunnostaan ja itsestään hyvää huolta, mutta se, että kaikkien pitäisi näyttääkin alle 30-vuotiailta loppuun asti, on luonnotonta.

Viikko on mennyt hirmuisen hitaasti. Joka aamu olen luullut, että on jo perjantai, mutta sitten olen kohdannut tiistain, keskiviikon ja torstain. Mitähän huomenna tulee vastaan? Erittäin vaikeaa arvata...

No, tänään, tässä ja nyt pitää aloittaa ahkera työnteko, että voin hyvällä omallatunnolla loikata päivällä luottoheppani selkään ja hiukan nauttia elämästä. Tai loikata ja loikata, jatkuva sohvalla lojuminen lievässä talvimasennuksessa on jäykistänyt selkäni niin, että kohta pitää ostaa invahissi, että pääsen kopukan selkään.

Sitä (ja mahdollista mediaa tapahtumaa julkistamaan) odotellessa.

---


Ihminen ei voi muuttaa kaikkia asioita,
mihin hän törmää. Mutta kaikkeen on
törmättävä ennen kuin sitä voidaan muuttaa.
-James Baldwin

maanantaina, marraskuuta 24, 2008

Arktisen alueen asujan arkipuuhat alkoivat

Eilisen päivän ja illan aikana sitä kaivattua lunta sitten tuli. Paljon. Oikeastaan valtavasti, kun vertaa viime vuosiin. Ukkokulta jopa aurasi tiet eilen illalla, jotta pääsisimme täältä liikkeelle.

Harmittaa, että tänä aamuna on pikkupakko mennä töihin: huvittaisi ottaa valokuvia lumisesta maisemasta ja ei huvittaisi lähteä ajelemaan, kun ajantasainen liikennetiedottaminen kertoo, että tiesää on Suomessa kaikkialla joko huono tai erittäin huono. No, ukkokullalla on huonommin, se raukka lähti tänä aamuna jo ennen seitsemää ajelemaan kohti Tamperetta.

Viikonloppu on mennyt harrastaessa. Lauantain vietin agilityhallilla ensin kisaamassa Marilynillä (tuloksena hylätty suoritus, josta ei voi syyttää kuin minua, söhkelöä ohjaustani ja kisajännitystä - kisajännitystä, karmaisevaa - sellainenkin este agilitykisaamisemme tiellä!) Iltapäivän vietin mölliluokkien tuomarina. Möllit olivat osin todella lupaavia ja osin hyvinkin keskeneräisiä vielä. Sormeni olivat sinisenpunaiset, kun pääsimme kotiin, koska en osaa käyttää hanskoja. Oli kuitenkin mukavaa, että kisaajia oli paljon ja uusi mattopohjamme on tosiaan edelleenkin upea! Tätähän jo viikolla hehkuttelin.

Sunnuntaina oli Hestbakkin 2-vuotisjuhlat, joita juhlistettiin tallin ensimmäisillä tallikisoilla. Sää suosi issikkaharrastajia, sillä oli lähes yhtä tuulista, raakaa ja kylmää kuin Islannissa toisinaan. Olin tilaisuuden kuuluttajana ja koska papereita ei voi pitää käsissään lapasilla, sormeni olivat lauantaitakin sinisemmät. Sormien palelemisesta huolimatta oli mukava olla mukana.

Tänä aamuna ovat sormet edelleenkin hieman turvoksissa ja niitä särkee, kun näpyttelen konetta. Apua, olen tulossa vanhaksi ja raihnaiseksi, koska palautuminen palelusta kestää näin kauan!

---

No, nyt raahaan raihnaisen olemukseni vaatekaapille ja lähden ponnistelemaan arktisessa maisemassa kohti Helsinkiä. Illalla tulee kengittäjä ja saan ainakin yhdelle hevoselle talvirenkaat alle, jotta pääsen lumiseen maisemaan irrottelemaan (jonain päivänä, kun sää suosii sokerista olemustani).

torstaina, marraskuuta 20, 2008

Onni = ENSILUMI!

Tätä on odotettu: viime yönä on satanut sen verran lunta, että maa on valkoinen. Tallille näki mainiosti kävellä ilman otsalamppua. Eilen aamulla olisin joutunut ilman valoa pöpelikköön. (Paitsi etten olisi, koska osaan omissa nurkissa aika hyvin kulkea pimeässäkin. Mutta se ei kuulu tähän.) Lumi oli se upea, valaiseva ja nariseva onni, jonka sain tänä aamuna. Hymyilin koko matkan tallille. Onneksi kukaan ei nähnyt minua, näytin varmasti joltain kylähullulta. Vaikka ei se varsinaisesti minua haittaa, mitä minusta ajatellaan.

Eilen illalla oli agilitytreenit. Olemme saaneet koko treenihallin käyttöömme ja hallissa on uudet matot: alla solukumia ja päällä hiekoitettu keinonurmimatto. Viime lauantain talkooporukka oli tehnyt hyvää työtä ja kaikki näytti tosi upealta!

Itseasiassa ihailin hallia niin kovasti, että Liisan meille tekemä 19 esteen rata oli minulle täysin mahdoton muistaa. Jo esteellä 7 olin aivan pallo hukassa. (Tai siis vaaleanpunainen vinkupallokaksikkohan ei ole hukassa, vinku niistä kylläkin alkaa olla katoamassa.) Marilyn teki aika lailla sitä, mitä pyysinkin. Ikävä kyllä aina ei tullut ohjattua sitä rataa, mitä piti.

Pari kertaa pimatsu karkasi haistelemaan jotain hiirenhajuista pylväänjuurta. Tämäkin silloin, kun herpaannuin. Otukselle pitäisi höpöttää koko rata jotain älytöntä, että se pysyisi matkassa. Älyttömyys ja höpötys ei olisi mikään ongelma, mutta happi tuppaa loppumaan ja eksyn radalta.

Kepit ovat oikeastaan suurin perusongelma. Olemme alkaneet harjoitella suorilla kepeillä (aiemmin verkoilla) ja Marilyn toimii kepeillä hyvin vain, kun olen keppien oikealla puolella ja juoksen takaperin. Melko älytöntä.

Onneksi olen tottunut vaikeuksiin enkä lannistu helposti. Agility on hauska harrastus, vaikka meistä ei taidakaan tulla koskaan maailmanmestareita. Päästäisiinpä edes virallisiin kisoihin... No, se este on omien korvieni välissä, joten siihen pystyn vaikuttamaan.

---

Hauskaa talvipäivää! Minä lähden nyt autoilutaidoissaan keskieurooppalaistuneiden suomalaisten kanssa köröttelemään kohti Helsinkiä.

---

On pyrittävä olemaan kevyt linnun tavoin, ei höyhenen tavalla. -Paul Valery

keskiviikkona, marraskuuta 19, 2008

Kyllä maalla on kummallista

Talvi on taas ovella. Toivottavasti se tulee tänä vuonna sisään asti, eikä vain kolkuttele koko aikaa ovella. Viime yönä riehui taas melkoinen myrskytuuli. Paikoitellen kuulemma jopa 25m/sek, mikä on aika haipakkaa. Kaupunkilaisille voisi moista kuvailla vaikkapa kertomalla, että tukka ei pysy ollenkaan nätisti sellaisella tuulella.

Kaupunkilaisten ja maalaisten elämä näinkin pienessä maassa kuin Suomi on yllättävän erilaista. Sitä välillä hämmästyy aidosti, kuinka vieraantuneita luonnosta ovat jo helsinkiläiset.

Ihmetyksenaiheita, joita olen kuullut:
  • mistä tuulee, kun on pohjoistuuli?
  • voiko oikeasti olla pakko kävellä 150 m postilaatikolle, eikö laki kiellä noin pitkää matkaa?
  • mistä saa vettä, jos sähkö on poikki? (kaivosta nostamalla -vastaus saa jo silmät pyörimään ihmetyksestä: eikö kaivovesi ole likaista?)
  • tarvitseeko oikeasti lamppua aamulla ja illalla ulkona?
  • ei katuvaloja?
  • pelottaako asua metsän keskellä (karhu, ilves, pimeä, tuuli, rosvo)?
Kuinkakohan vieraantuneita ovat ne, jotka asuvat oikeasti suurkaupungeissa?

Minua hämmästytti tässä eräänä päivänä se, että ruoho kasvaa vielä - marraskuussa. Romeota se näytti ilahduttavan, kun se nyrhi omalla laitumellaan viimeisiä kesän rippeitä.

Jaa-a, nyt pitäisi lähteä töihin. Ukko juuri soitti, että matkan varrella on parikin ketjukolaria ja jonot seisovat. Pitää kerätä extra-annos kärsivällisyyttä salkkuun, jos matka kestääkin hieman kauemmin. Ehkä vielä yksi kuppi kahvia virkistäisi?

--

Ai, meinasi unohtua kiitokset: mukavaa, että niin moni koiraharrastajaystävä on käynyt Marilyniä onnittelemassa luolilla pärjäämisestä.

Yhtään pentutilausta ei ole vielä tullut, ovatkos ne eksyneet jonnekin?

sunnuntaina, marraskuuta 16, 2008

Tappokone

Eilen köröteltiin autolla Marilynin kanssa luolakokeeseen. Kerrankin oli itsellä melkoisen varma olo siitä, että tämän homman pitäisi onnistua. Syykin selvisi minulle tuomarin puhuttelussa: koira tekee kaiken työn ja minä istun tuolilla. Tiesin parin kerran kokemuksella, että Marilyn hallitsee homman melkoisen hyvin.

Ja olin oikeassa! Marilyn oli kokeen D-B asteen paras koira ja sai kokeesta täydet pisteet - B44. Koepöytäkirjassa lukee seuraavaa:

Koe alkoi: 10:47 Koe päättyi: 10:55

Ahdinkoputken läpäisy: Nopea

Tyhjän luolan tarkastus: hitaasti, äänetön, täydellinen

Arvostelu: Koira nopeasti putkeen, hieman vaikeuksia äänen annon kanssa hakupesällä, kettu siirtyy vasempaan kulmapesään ja koira seuraa nopeasti ja aloittaa painostuksen, joka johtaa ketun perääntymiseen päätepesälle, koira seuraa ja aloittaa etenemisen ahdingon alle, kettu iskee muutaman kerran ja keskeytän kokeen, koska koira on esittänyt kovuutensa.

Saavutettu kehitysaste: B 44 pistettä.

Jukka Vesala

Suorituksen arvoa nostaa se, että viimeksi cairnterrieri (koiranetin mukaan) on saanut B-luolakoetuloksen syyskuussa 1994. Koko rodussa on vain yksi valion arvoinen koira, vuodelta 1993. Vuonna 1997 on viimeksi yksi cairn käynyt kahdessa luolakokeessa ja silloin se on saanut tulokset C ja seuraavasta kokeesta D:n.

Marilyn on siis ainutlaatuinen. Senkin tiesin jo ennestään.

Kokeen jälkeen saimme vielä kokeilla, miten Marilyn toimii hiekkaesteellä, joka on edessä sitten, kun toinen B-tulos on saatu. Luolastoon laitettiin ensin hieman vähemmän hiekkaa ja Marilyn haukkui hetken esteen takana, mutta sitten se kaivoi itsensä läpi. Homma kesti ehkä minuutin. Kun hiekkaa laitettiin täysi määrä ja Marilyn uudelleen putkeen, hiekkaeste ei hidastanut sen menoa ollenkaan.

Kun tuo herttainen, pikkuinen karvakasa hyppii ympärilläni ja tanssii riemusta, minun on vaikeaa uskoa, että vanhat luolakoiraharrastajat katselivat sen menoa eilen ja ihastelivat minulle: "Todellinen tappaja!"



Kokeen aikana siitä on muuten melkoisesti hyötyä, että tuntee hyvin oman koiransa. Siitä tuolilta, jolla pitää istua, ei näe juuri mitään. Eipä kokeessa muutenkaan näe kuin heiluvia punaisia lippuja putkiston päällä. Sitä paremmin kuulee ja äänet, joita Marilyn ja kettu päästivät, kuulostivat todella hurjilta välillä. Marilynin kiljunasta pystyin kuitenkin melko hyvin päättelemään, että pimu oli tosissaan ja että sitä tilanne ei pelottanut ollenkaan. Siitä en kylläkään ollut aivan varma, puriko kettu sitä kunnolla vai ei. Jälkiä siinä ei kuitenkaan ollut, joten ilmeisesti se osaa väistää nopeasti.


Aamulla, kun se herätti minut nuolemalla nenääni nukuttuaan miltei koko yön pää tyynylläni, haistoin sen suusta huokuvan vienon ketun tuoksun.

lauantaina, marraskuuta 15, 2008

Tippa linssissä

En minä kyllä nuorena ollut tällainen nyyhky kuin nykyään. Tänäänkin meinasi tulla tippa linssiin, kun lueskelin yhtä blogia. Siis tätä. Tyypithän on siis oikeasti hauskoja ja tekstit sujuvia, joten liikutus johtuu aivan muusta.

Se muu on tietenkin se, että on mukavaa seurata oman, ihan itse kotona kasvatetun, itikan sopeutumista maailmaan ja ihanaa nähdä, että sillä on luonnetta. Kaikenlisäksi on hienoa, että pörriäinen sopeutuu maailmassa ja löytää oman paikkansa. Jännityksellä odotan, montako sataa tekstiä nuo kirjoittavat ennen kuin selviää, miksi ihmeessa ne ovat yhteen muuttaneet ja mitä muuta ne tekevät kuin siivoavat ja lutraavat viinipullojen kanssa...

Se on kyllä myös sanottava, että luonnetta löytyy sitä isommaltakin lapseltani. Jopa niin paljon, ettei se ala mitään blogeja väsätä - tosimies kun on. Irc-galleriastahan toki tuokin löytyy, jos jotakuta kiinnostaa, miltä tämä meidän perheen tosimies näyttää.

Varmaan siksi tässä yleensä mietin tuota luonneasiaa, että kohta mennään Marilyn kanssa luolakokeeseen. Päästiin nimittäin peruuttaneen tilalle. Jännittävää nähdä, miten tällä kertaa menee. Tyhjässä luolassahan epeli ei ole ollenkaan ollut ja minua mietityttää, meneekö se a) tyhjään luolaan ahdingosta b) haukkuuko se tyhjässä luolassa c) meneekö se enää luolaan, jos se on kerran havainnut, että siellä ei ole kettua.

Ja kovasti kuitenkin salaa toivon, että tyyppi saa vastaansa sen pehmeämmän ketun, koska mamman mussuthan ei saa maailmalla itseään yhtään satuttaa, vaikka niillä olisikin sitä luonnetta. Ihmeellinen paradoksi. Ensin kasvatetaan pärjäämään ja sitten ei saisi ollenkaan yrittää.

---

Haluaako joku muuten marilyninpentuja? Nyt voi alkaa varailemaan, jos haluaa vahvistaa suunnitelmiani...

perjantaina, marraskuuta 14, 2008

Vaihtelun vuoksi

Tähän on tultu - taas on perjantai. Istun kahvia juomassa koneella ja suunnittelen lähtöä työpaikalle. Mukavaa vaihtelua viime aikoina ollut tuo työpaikalle meno, koska maanantaina, tiistaina ja torstaina en ollut konttorilla. En myöskään ollut työmaalla viime viikon torstaina enkä perjantaina. Töitä olen toki silti tehnyt, mutta joko asiakkaan luona tai täällä kotosalla.

On aivan mahtavaa, että työpaikka on sellainen, että pystyn itse päättämään, lähdenkö ajamaan Helsinkiin vai en. Tietenkin joskus joku muu on päättänyt puolestani palaverin tms., mutta näin aikuisena ihmisenä vapaus tehdä ja päättää on arvokasta. Osana asiassa on tietenkin luottamus siihen, että en etäpäivänä häärää täällä koko ajan siivoamassa, nukkumassa tai ratsastelemassa. Se ei tosin ole mikään salaisuus, että toisinaan pidän lounastunnin perään ratsastussession ja jatkan sitten pidempään illalla töitä. Joskus otan myös päivätorkut, mutta omalla ajallani.

Viime aikoina vanha sokerinen kroppani ei tosin ole ratsastamaan halunnut. Aivan törkeät säät ovat pitäneet hevoset lomalla ja minut ulkona vain aamu- ja iltalenkit tallille (satunnaisia koiratreenejä lukuunottamatta). Iltalenkitkin olen hoitanut tällä viikolla autolla, koska kaikkina iltoina on ollut jokin kokous tai muu meno ja paluumatkalla voi pysähtyä tallille. Tänä iltana tämän talon menosta taitavat huolehtia pikkupeikko ystävän kera ja 3 lisäkoiraa, jotka tulevat talon koirapopulaatioon mukaan.

Sitä odotellessa kohti työmaata.

---
Pohjalaisakkaystävilleni, joita on siunaantunut matkan varrella muutama, haluan omistaa tänä aamuna ihan oman vitsin, jonka kuulin eilen Radio Novalta:

- Tiedättekö, mitä eroa on pohjalaisakalla ja terroristilla?
- Terroristin kanssa voi neuvotella.

keskiviikkona, marraskuuta 12, 2008

Käyttölinjainen cairn?

Pääsin eilen Marilynin kanssa luolille. Suuri kiitos seurakaveri-parsoneille!

Marilynhän on kerran aiemminkin käynyt kettua tapaamassa keinoluolilla ja jo silloin sitä pidettiin kokeeseen valmiina yksilönä. Ketun näkeminen sai sen metsästäjänvietit nousemaan ja otus kävi häkissä olevan ketun kimppuun ihan tosissaan. Se tunki raivoisan kuononsa aivan pelkäämättä häkin läpi ja yritti purra kettua, jolla oli aivan samat aikeet Marilyniä kohtaan. Mielestäni kettu oli ainakin kaksi, jollei kolme kertaa isompi kuin Marilyn, mutta voihan olla, että komea turkki hieman hämäsi.

Luolaan! kuului treenarin ohje aika lakonisesti, mutta hieman hymyillen. Hän oli aiemmin kertonut paikalla käyneen kerran parinkymmenen cairnin porukan, mutta niistä ei kulemma yksikään oikein toiminut.

Pienen autossa odottelun jälkeen Marilyn pääsi luolastoon. Ensin ihan ketun lähelle keskelle luolia ja sitten isommasta aukosta sisään ja lopulta ahdingosta pari kertaa. Toisella kertaa ahdingosta sisään laitettuna Marilyn ei epäröinyt yhtään, vaan painui täyttä vauhtia ketun perään. Kerran se eksyi väärään haaraan, mutta se oli ilahduttavasti hiljaa, kun kettua ei ollutkaan siellä päin. Kiivas kynsien rapina kävi ja koira pysähtyi pimeässä luolastiossa vain kääntyäkseen takaisin etsimään kettua.

Kun otus pääsi ketun kannoille, niin se kiljui aivan suoraa huutoa. Haittalevyn laitto ei sujunut tarpeeksi nopeasti (Marilynillä oli kuono jo välissä, mutta ei siihen sattunut) ja kun nostin koiran pois luolastosta, se syljeksi ketun karvoja suustaan varsin innokkaana menemään takaisin.

Kokeeseen! kuului seuraava ohje minulle. Loistava koira! Kun kävelytin Marilynin takaisin autolle, kuulin vielä perääni huudettavan: On muuten rotunsa paras edustaja tässä lajissa!

Pakko myöntää, että tuntui mukavalta. Kasvatetun, elävän ketun käytöstä kokeessa voidaan tietenkin olla vaikka mitä mieltä, mutta koiran kannalta minusta on upeaa, että se saa toteuttaa sitä viettiä, mihin se oikeastaan on alun perin jalostettu. Cairneillahan tämä - ainakin Suomessa - on aika lailla väistyvä ominaisuus, koska kasvattajat ovat ilmeisesti keskittyneet lähinnä näyttelyihin ja metsästysominaisuudet ovat jääneet jopa ei-toivottuina sivuun.

Pitäisiköhän aloittaa käyttölinjaisten cairnien kasvatus? Mielenkiintoinen ajatus... Sen kuitenkin päätin, että tällä kertaa mennään kokeeseen, kunhan sellainen löytyy, jonne mahtuu mukaan.
Kuvasta näkyy, että villejä harjoituskappaleita löytyy ihan läheltä. Seurasin pari viikkoa sitten tätä kuvan kettua pitkään omalta pihalta. Kaunis ja notkea eläin.

---

Kalastajat tietävät, että meri on vaarallinen ja myrskyt voivat olla kauheita, mutta he eivät pidä näitä vaaroja riittävinä syinä pysyä rannassa.
-Vincent Van Gogh

tiistaina, marraskuuta 11, 2008

Mahtavat säät!

Kunnon syysmyrsky puhalsi Suomen ylitse eilisen illan aikana.

Pieni lainaus Ilta-Sanomilta elen klo 22:55: "IS:n tietojen mukaan tuuli on repinyt rakennusten kattoja ympäri Suomen, muun muassa Espoon Leppävaarassa ja Helsingin Pitäjänmäessä. Myös Anjalankoskella repeytyi koulun liikuntasalin katto.Voimakkain sadealue on lipumassa pääkaupunkiseudulta kohti koillista. Tuuli laantunee vasta myöhään yöllä. Yli 70000 kotia jäi ilman sähköä myrskyn vuoksi, pääosin Etelä- ja Lounais-Suomessa sekä Hämeessä ja Pirkanmaalla. Länsi-Uudenmaan hätäkeskuksesta kerrotaan, että myrsky on kaatanut heidän alueellaan kymmeniä puita."

Ja mitä tekevät innokkaat agilityharrastajat? Treenaavat ulkokentällä rataharkkaa (minä hölmö vedin harkkoja vieläpä ilman sadetakkia, topparatsastustakissa - lähtiessä näytti ihan siltä, että vain tihkuaa sadetta). Tosin sain olla paikalla vain tunnin, kun sitten Minna tuli jatkamaan. Treenaajatkin tulivat paikalle, vaikka puita oli kaatunut tielle ja myrsky riepotti puita ja agilityesteitä. Hullua porukkaa! Nautittavan hullua.

Treenisession jälkeen, onneksi vain muutaman minuutin automatkan jälkeen, kuoriuduin vaatteistani (mm. sateen kastelemista alushousuistani) ja menimme ukon kanssa nauttimaan vielä pöntön lämmöstä. Vesi oli yli 40-asteista ja oli kivaa ihailla, kun mustat pilvet purjehtivat taivaalla kovaa vauhtia ja lähes täysikuu kumotti niiden takaa.

On tunnustettava, että aivan innoissani en ollut tänä aamuna, kun sade vain jatkui ja lähdin koiruuksien kanssa aamutallille omalle vajaan 20 min lenkilleni. Oli silti mukava nähdä, että hevosilla oli ainakin päällisin puolin kaikki hyvin. Sitä ainakin toivoo, että hoitaa eläimensä hyvin. Sitä ihmettelin, että Romeo oli halunnut olla ulkona, vaikka sillä on mukava yksiö - vieläpä tuulensuojan puolella. Vanhusheppa oli kuitenkin hörisevä ja pinnasta märkä turkki oli sisältä kuiva, joten tuskin se vanhuudenhöperyyttään on ulkona palloillut. (Ehkä sillä on pari itse rakennettua estettä jossain ja se harrastaa sateesta ja korkeasta iästään huolimatta?)

---

Luova ajattelu saattaa merkitä vain sen tajuamista, ettei ole erityisen ansiokasta tehdä asioita niin kuin ne on aina tehty.
- Rudolf Flesch

maanantaina, marraskuuta 10, 2008

Mittavirhe?

Mukava viikonloppu takana - taas kerran.

Perjantaina kävimme ukon kanssa hakemassa pikkupeikon uudesta asunnostaan tänne vanhaan kotiin. Oli kiva nähdä, että kämppä oli viihtyisä eikä sellainen keskitysleirin oloinen, jollaiseksi sen pikkupeikon kaverin kanssa ikkuna-analyysillä ajattelimme peikon kouluhaastattelupäivänä.

Lauantai meni pääosin styroxlevyn päällä seisoskellen ja mikrofoniin levottomia ja vähemmän levottomia juttuja sanaillen. Suurimmaksi osaksi lueskelin lähtöluetteloa ääneen, mutta välillä jaksoin kertoa omia vanhoja juttujani uudelleen ja uudelleen. Onneksi agilitykisoissa jonkin verran väki vaihtuu, koska jotakuta näyttivät vitsinikin huvittavan. Oli erikoisen mukava huomata, että toimihenkilöiksikin oli tullut ihan uusia naamoja.

Illaksi oli ukkokulta laittanut takkatulen palamaan ja pöntön lämpiämään, että sulaisimme kylmän urakkamme jälkeen. Iltaruuaksi oli proosallisesti takkamakkaraa tikun nokassa paistettuna, mutta se oli kyllä hyvää pitkästä aikaa.

Sunnuntaina juhlittiin isänpäivää täällä meillä. Pikkupeikko ja poikani olivat molemmat paikalla, samoin ukon eka lapsenlapsi, ilopilleri Wilma isineen. Isomummo ja Laura-täti olivat myös paikalla, joten meitä oli 7 aikuista ja yksi kolmevee pöydän ääressä. Ukon vanhin lapsi puuttui, koska joutui olemaan töissä, olisi ollut mukava saada hänetkin pöydän ääreen eikä vain puhelimeen. Sain lauantaina uuden uunin ja sen paistoteho kiertoilmatoiminnolla yllätti minut. Uunilohi ja kermaperunat oli vielä parempaa kuin tavallisesti, vaikka sen itse sanonkin.

Ukkokulta sai meiltä lahjaksi full-hd-tv:n ja oli kyllä melkoisen mykistynyt ja onnellinen lahjastaan. Yleensä hän on saanut sukat ja suklaata, jos sitäkään.

Illalla kävimme vielä Vaijan haudalla sytyttämässä kynttilän. Samalla muistelin omaa isääni ja vaariani, he olivat tietenkin elämäni tärkeimpiä henkilöitä aikanaan. Molemmat opettivat minulle valtavasti asioita - vaari opetti ainakin, miten ihania ovat aamut ja meri ja miten nauttia maalla olosta. Isäni opetti minua lakkaamatta, kuin puolivahingossa opin vaikka mitä jo aivan pienenä. Sittemmin olen melkein kaiken unohtanut, paitsi lukemisen ja ruotsinkielen alkeet.

Sitten myöhemmin ajelin vielä pikkupeikon takaisin kotiinsa Muurlaan ja kun palasin, oli taas kylpytynnyri kuumana. Mukava lämpö kipeään selkään. Viikonloppu päättyi hyvin rauhaisasti uutta telkkaria ihaillen.

---

Tämän päivän päivänsankari on poikani - uskomattomasti hän täyttää jo 21 vuotta. Mittavirhe, varmaan. Minähän olin 30 v, kun hän syntyi, joten nyt hän on korkeintaan 5 vuotta. (Välillä toki siltä vaikuttaakin, koska hän on miespuolinen henkilö.) Nykyään hän yllättää useammin ja useammin ja sitä huomaa ilokseen, että mieheksi kasvaminen on erittäin hyvällä mallilla. Onnea!

---

Vastuuntunto näköjään vanhemmiten vain itselläkin kasvaa - tässä istun kotona kahvia juomassa ja kovaa vauhtia pitäisi olla jo matkalla työmaalle. Minulla on vielä tallivaatteet päällä, joten täytynee laittaa vipinää kinttuihin, että ehdin joskus Helsinkiin asti.

---

Älä koskaan anna elämän masentaa.
Jokaisen on pitänyt aloittaa sieltä missä oli päästäkseen sinne missä on nyt.
-Richard L. Evans

perjantaina, marraskuuta 07, 2008

Plussapuolia elämässä

Jostain on taas ihan kuin vahingossa löytynyt iso annos positiivista mieltä ihan koko viikoksi. Päivät menee kuin siivillä ja vaikka tekisikin mieli kirjoittaa blogiin kaikkia mukavia juttuja, niin jotenkin ei vaan ehdi.

Tässä muutamia kivoja juttuja kuluneelta viikolta (onko teidän muiden viikot muuten kuluneita, minusta ne vaihtuvat niin usein, etteivät ne ehdi kulua?):

Peikko vei sunnuntaina mennessään Kleon Muurlaan. Se ei varmasti halunnut, koska kaikkien on parempi olla mamman kanssa, mutta sinne se meni - takkuinen häntä pystyssä ja leuhkan näköisenä kun pääsi autoon. Varmaan sillä on ollut mukavaa ja kun se tulee takaisin, niin pääsemme vaihtamaan pari sanaa siitä, millaista on opiskelijaelämä nykyisin. Kleo on varsinainen lörppö, pikkupeikko ei tainnut sitä tietääkään. Mamman salainen agentti on varmasti ollut tarkkana.

Karma jäi meille ja sovimme, että mikäli se nakertaa edes viiden sentin kokoisen jutun täältä kotoa, niin palautan sen heti. Ei ole tarvinnut palauttaa. Karma on ollut oikein asiallisesti ja mukavasti. Mitä nyt hiukan on nälissään ruokapönttöä pyöritellyt lattialla. (Lue: muovisen pönton kansi on hämmästyttävän lujaa tekoa, kun se ei ole auennut, vaikka tyyppi on nakertanut sen melkein irti. Nykyisin ei tehdä yhtä hyvää tavaraa. Sääli, koska kaipa se pönttö on peltiseen vaihdettava.)

Karma rokotettiinkin eilen ja sirutettiin. Pitkänokka käyttäytyi hienosti. Pelosta täristen se kiipesi itse portaita pitkin pöydälle. Sitä pistettiin parilla piikillä ja varmasti hiukan sattui, mutta se ei inahtanutkaan. Raukka kiipesi vielä uudelleen, kun lääkäri huomasi, että laitetaankin kaksi piikkiä. Voi olla, että makupalajuustot vaikuttivat haluun kiivetä uudelleen, mutta olin silti ylpeä koiran käytöksestä. Kiivettyään se nimittäin taas tärisi pöydällä, mutta antoi tehdä kaiken nätisti. Hyvin on peikko pennun kasvattanut.

Marilyn yllätti minut taas eilen. Päästin sen aamupäivällä metsään juoksemaan ja se pysyi lähimetsissä ilmeisesti koko ajan. Puolen päivän maissa lähdin ratsastamaan ja huutelin sitä kovasti. Ei näkynyt. Samat tyypit, joiden kanssa Marilyn oli bobcat-hommissa toissaviikolla olivat edelleen töissä ja eivät kertoneet sitä nähneensä. Naapurin rouva, joka oli menossa vastaan ekaluokkalaistaan ei ollut nänyt koiruutta. Kovasti hämmästytti, minne se on voinut mennä.

Tapasimme paluumatkalla uudelleen rouvan ja pikkukoululaisen ja jäimme vaihtamaan kuulumisia. Hän kertoi Marilynin haukkuneen talomme takana. Hetken kuluttua Marilyn kuitenkin tuli tietä pitkin rennosti jolkotellen meidän luoksemme. Istahti siihen ja pyysin rouvaa nostamaan sen satulaan eteeni. Kun lähdin kotia kohti, niin pikkukoiruus roikkui täydessä unessa edessäni, aivan lötkönä. Bobcat-pojat luulivat sen kuolleen, mutta kyllä se heräsi sitten niille häntää heiluttamaan.

Félagistakin voi olla aika ylpeä, koska se meni kiltisti tietä pitkin, vaikka työmiehiä, puunrunkoja ja kulotussavua sekä pöriseviä pakettiautoja oli poikkeuksellisesti edessä. Minulla oli vain yhdessä kädessä ohjat, kun toisella kädellä pidin nukkuvaa koiraa, jottei se tipahtaisi alas, joten ohjaus oli hieman hankalampaa kuin tavallisesti. Hiukan Félagi pörisi ja meni koottua tölttiä, vaikka olin ajatellut tulla käyntiä tuon hässäkän ohi.

Eilisillan olin tupperware-kutsuilla ja itselleni annettu lupaus ostaa ei-mitään meni aika hyvin. Ostin vain kaksi tuotetta. Heh.

---

Mutta nyt töihin käsiksi. Jäin taas tekemään etäpäivää, jotta pääsen ratsastamaan päiväsaikaan. Huomenna onkin Lägin kisat ja siellä menee koko päivä mikrofonin ääressä. Melko turhaa puuhaa sekin, kun kuulemma kukaan ei kuuntele. Ehkä parempi niin, kun muistelee, mitä viime kisojen aikaan tuli löpistyä.

maanantaina, marraskuuta 03, 2008

Romeon syysaamutunnelmia

Eilen aamulla tuli kuvattua Pikku-Romeota syysauringossa. Se on kuntoutunut hienosti ja pulskistunut, eikö?

Kuva 1: Romeo nukkuu (huomaa Romeon varjon muotoinen sulamaton kuura-alue numikossa)
Kuva 2: vähän kutittaa, kun aurinko paistaa ja kurakerros kuivaa

Kuva 3: Jospas vanha vielä hiukan piehtaroisi, se tuntuu kivalta

Kuva 4: Olinpas mä pölyinen! Aaah.

Kuva 5: Mitäs sitten, nukkuiskos taas?

sunnuntaina, marraskuuta 02, 2008

Ihanaa!

Ihanaa, tänä aamuna on pikkupakkasta ja aurinkoa. Kävin Marilynin ja Kleon kanssa ruokkimassa hevoset ja päästin Marilynin tunniksi juoksentelemaan pellolle ja kaivelemaan. Positiivista oli se, ettei otus lähtenyt minnekään kauemmaksi, vaan pysyi tuossa omalla pellolla koko ajan. Kaivamista ja murinaa riitti. Kävin aina välillä tiputtamassa kuopan pohjalle lihapullanokareita ja kehumassa sitä.

Ihanaa, että olen lopultakin saavuttanut sen, ettei Marilyn karkaa tiehensä, kun tulen lähelle! Se on ylpeä kuopistaan ja heiluttaa minulle hurjasti häntää, kun tulen lähelle.

Kuvan keskellä olevat kaksi pientä mustaa pilkkua ovat Marilyn ja Kleo, jotka yhdessä metsästävät viattomia hiirulaisia pellosta.

Taidanpa lähteä hetkeksi ulos ennen lohisopan tekoa.

lauantaina, marraskuuta 01, 2008

Karkki vai kepponen?

On pyhäinpäivä. Marraskuu on alkanut ja tänä viikonloppuna amerikkalaiset juhlivat kurpitsalyhtyjen ja karkkien ja kepposten myötä. Taidanpa itsekin nostaa keraamiset kurpitsalyhdyt ja haamut esille tänä iltana. Karkit ovatkin pöydän alla. Peikko osti eilen karkkia ja Karma varastelee niitä pussista ja sitten se ei kumminkaan syö niitä. Marilynkään ei tykännyt salmiakkikarkeista, vaan liimasi ne mattoon. Meritähden muotoisena sellaiset somistavat kivasti pyhäistä asuntoa.

On aamu. Muu perhe nukkuu vielä, vienoja kuorsauksia kuuluu sieltä täältä. Pikkupeikko toi kaverin tullessaan viikonlopuksi ja meillä on taas neljä koiraa. Viime viikonloppuna meillä oli hetkellisesti viisi, mutta ei siitä mitään suurta haittaa ollut. Tämä Peikon kämppiksen koira on nimeltään Surina ja se on varsin symppis tapaus. Ainoa haittapuoli otuksessa näillä keleillä on tuo karvan määrä. Tätä turkkia saa olla pesemässä koko ajan. Oikeastaan olen iloinen, etten tullut hankkineeksi pulia, kuten yhdessä vaiheessa ajattein.



On kivaa, kun meidän terrierit ei ole mitään tappelupukareita. Tänne voi melko huoletta tuoda "tervepäisen" koiran ja se sopeutuu joukkoon mukavasti. Paininnujakka Marilynin kanssa on joidenkin mielestä kivaa ja jotkut taas makaavat mielummin Kleon kanssa pöydän alla.


Kleon tekemät etukäteishajujäljet saavat tosin jotkut koirat merkkailemaan meillä, mutta se häiritsee enemmän niiden omistajia kuin minua. Koiraperheessä on pakko tottua siihen, että joskus sukat kastuu muuallakin kuin pesussa.


Kastumisesta puheen ollen, viime aikoina on saanut käydä suihkussa ulkona. Järkyttävät syyskelit ovat taas saaneet minutkin siivoamaan, leipomaan ja touhottamaan muutenkin sisätiloissa enemmän. Tänään näyttäisi siltä, että voisi ulkoilla kastumatta, mutta minä raukka olen lähdössä Forssaan kokoukseen. Järjestötoiminnan varjopuolia ovat tylsät kokoukset.


Tosin meillä oli torstaina yksi kokous täällä kotona ja minulla ei ainakaan ollut tylsää. Ensinäkin huomasin taas, miten landepaukkuja me oikeasti ollaan. Navigaattorikin vie ensikertalaisen tulijan Salimäenpolulle ja yrittää ohjata jotain jo kymmeniä vuosia sitten umpeutunutta tietä pitkin meille. Huvittavaa yrittää saada selville, missä toinen on, kun kuulemma just nyt on kivaa punaista lauta-aitaa tien vierellä. Missä ihmeessä? En tiedä, kun täällä on ihan pimeää eikä ole mitään katuja. Niinpä.


Lopulta kuitenkin kaikki eksyneet kokoustajat saatiin pöydän ääreen ja oli mukavaa. Se taas on yksi järjestötoiminnan iloja: yhdessä tekeminen ja se, että huomaa, että voi auttaa ja tulee autetuksi ja saa jotain hyvää tai hyödyllistä aikaan.

---


Tulin muuten tässä samalla vahigossa surfanneeksi Narukerän kennelin sivuille. Yksi näistä kuvan palleroisista olisi vapaana vielä. Lupaava, hyvärakenteinen harrastekoira, narttu. Hmmm....

Siinäpä sitä olisi ukolle taas kepposta kerrakseen tämän pyhäinpäivän varalle...

maanantaina, lokakuuta 27, 2008

Normaalielämää

Kellot on taas normaaliajassa. Minä en ole. Tosin näin aamullahan tämä on mukavaa, kun olen nyt tavallista pirteämpi ja on valoisampaa. Kaipaisin kuitenkin sitä valoa iltoihin, kun on enemmän aikaa tehdä asioita.

Viime viikonloppu meni agilityn ja sukulaisten kanssa. Olin varautunut menemään Marilynin kanssa perjantaina PihaCupiin, lauantaina HalliCupiin ja sunnuntaina Janitan treeneihin. Lauantai-illaksi oli vieraaksi tulossa ukon vanhin tytär perheineen.

Perjantaina pidin lomapäivän. Taas vaihteeksi lomapäivän teemana oli siivous. Ihan pikkasen laittaa ärsyttämään, että se on homma, joka talossamme kuuluu vain minulle. Emansipaatio ja tasa-arvo ovat tässä suhteessa ajaneet kotini ohi. Se taitaa kuitenkin olla oma vikani, joten mitäpä sitä valittelemaan. Vinkkejä tilanteen muuttamiseen siten, ettei minun tarvitsisi jäkättää, otetaan kyllä vastaan...

Perjantai-iltapäivänä siisvousurakan loppuvaiheessa istahdin hikisenä ja raivosta puhisten (raivo kohdistui imuriimme, joka mielestäni on nuhapumppujen kuningas) sohvalle klo 17:40 ja aukaisin palkinto-oluen. Olin kuitenkin tyytyväinen, kun lähes kaikki hommat oli tehty. Samassa alkoi kännykkä piipittää muistutusta agilityn PihaCup-kisasta, jonne olisi ollut ajomatkaa alle 10 min. Olisi tehnyt mieleni mennä, mutta sitten päätin, että Marilynille riittää seuraavan päivän HalliCup ja sunnuntaiset Janitan treenit.

Perjantai-ilta menikin sitten suhteellisen mukavasti ukon kanssa kylpytynnyrissä ja telkkarin ääressä. Marilyn tosin oli kadonnut illalla, kun piti mennä nukkumaan. Ukko jo nukkui ja kyselin häneltä huolissani, onko koiraa näkynyt. Uninen ääni peiton alta vastaili, ettei ollenkaan tiedä, missä koira on. Luulin sen karanneen ulos, koska sitä ei löytynyt, vaikka etsin ympäri taloa. Olin jo melkoisen huolissanikin (omista yöunistani lähinnä). Sitten menin vielä tarkistamaan tilanteen makuuhuoneessa: koiruus nukkui aivan ukon kainalossa, oli varmasti nukkunut jo silloin, kun ekan kerran kyselin. Eipä sitä kai kukaan ole vastuussa sanomisistaan, jos nukkuu. Nauratti.

Lauantaina aamupäivällä olin HalliCupin kisaavien tuomarina, aloin jo hyvissä ajoin puoli seitsemän aikaan aamulla asennella radanpiirto-ohjelmaa ja laatia rataa. Hallilla piti olla klo 8:30. Minit hieman kärsivät siitä, että tein radan liiankin haastavaksi, mutta medeille helpotimme rataa hiukan ja tulokset ja ratasuorituksetkin olivat aika mukavia. Kisassa oli kiva fiilis muutenkin. Jostain syystä jätin Marilynin kotiin - oli kovin sateista ja se olisi joutunut odottelemaan useamman tunnin autossa. Näin siis kaksi kolmesta agilitymahdollisuudesta viikonlopulta oli Marilyniltä missattu.

Kotiinjäänti ei tosin koiraneitoa haitannut, sillä se päivysti jo aamulla apukeittiön sanomalehtilehtikasseissa, koska se oli varma, että siellä asuu hiiri. (Minäkin olen siitä melko varma.)

Lauantaina illalla vieraaksemme tulivat ukon vanhin tytär perheineen. Kunniavieraana oli tietenkin Wilma 3,5 vee. Kyllä lasten kasvamista on mukava seurata. Wilmallakin alkaa olla jo vitsinpoikastakin tarjottavaksi. Onkohan muuten kaikki tuon ikäiset yhtä teatraalisia? Jossain vaiheessa Wilma suutahti ja alkoi itkeä katkerasti. Myötätunto lasta kohtaan hiukan pieneni, kun huomasimme, että neito katselee itseään peilistä samalla ja yrittää vääntää naamaa surkeampiin asentoihin.

Wilma on mielestäni aika kiltti tyttö eikä niitä raivonpuuskia niin kovasti tule. Ilta sujui mukavasti yhdessä. Kylpytynnyrissä oli lämmintä, ruoka oli hyvää ja Alias-peli sujui entiseen malliin. Olemme kuitenkin kaikki jo niin vanhoja, että unessa olimme jo ennen puolta yötä.

Janitan agitreenit jouduttiin perumaan, koska Janita oli loukannut selkänsä. Niin Marilyn ei sitten päässyt agilityyn lainkaan tänä viikonloppuna. Aika hassua, koska olin ajatellut, että pikkukoira saa paljon virikkeitä, kun on kolme agilityjuttua saman viikonloppuna. No, noinhan sitä on joskus käynyt lastenkin kanssa. Sitä lupaa jotain ja sitten ei pidäkään lupaustaan.
Virikkeettömyys ei haitannut Marilyniä yhtään, koska se on vieläkin tätä kirjoittaessani (tiistaiaamuna) siellä sanomalehtikassien luona päivystämässä... ja häntä heiluu koko ajan - miten se jaksaa. Hassu otus.

---

Jos oppisimme huomaamaan mahdollisuudet yhtä nopeasti kuin huomaamme toistemme virheet, olisimme pian kaikki menestyjiä.

torstaina, lokakuuta 23, 2008

Kaiva, kaiva - kirkkaamman kruunun saat...

Syksy on tullut kuin varkain. Herätessä ovat vastassa mustat, sateiset, tuuliset, tyynet, myrkyisät tai tähtikirkaat aamut tai edellisten sekamuodot. Yleensä kuitenkin on pimeää, jos ei sitten kuu kumota niin kirkkaana, ettei uninen alitajunta oikein tiedä, onko paikkakunnalle sittenkin tullut valtavat katuvalot.

Ikinä ei osaa etukäteen sanoa, kun laittaa päänsä ulos ovesta, yrittääkö tuuli riuhtaista sen irti vai hiveleekö se vain korvia lempeästi. Minusta se on mukavaa, että elämässä on joitain yllätyksiä. Elämäni on nimittäin melkoisen monotonista, kuten blogiani seuranneet tietävätkin. (Joskus muuten ihmettelen, kuka kumma jaksaa lukea tätä yhtä ja samaa päivästä toiseen...)

Tämä viikko ei tee poikkeusta monotonisuudessaan. Tosin olen ratsastanut enemmän, koska ostin Ísingille lopultakin oman satulan. Maanantaina kävin vetämässä agilitytreenitkin pitkästä aikaa. Sellaista on ensi maanantainakin luvassa. En muistanutkaan, kuinka kivaa treenin veto on. Etenkin se on kivaa, kun se ei ole pakkopullaa, vaan sitä tulee tehdyksi vain satunnaisesti. Kaikki eläimiin ja kouluttamiseen liittyvä on minusta mukavaa ja mielenkiintoista.

Tosin on yksi poikkeus monotonisuuteen: Marilyn jaksaa aina piristää. Maanantaina pidin etäpäivää ja päästin sen ulos aamulla, kuten viime aikoina on ollut tapana. Heijastinliivi ja vilkkuvalo varusteena se singahti takametsään oravia haukkumaan. Se yleensä on viipynyt pari tuntia ja sitten se on tullut uupuneena kotiin. Tämä kerta teki poikkeuksen. Tein töitä aika ahkerasti ja yhtäkkiä huomasin, ettei Marilyn ole tullut takaisin ja aikaa on kulunut jo lähes 5 tuntia.

Kuin telepaattisesti tämän huomion jälkeen soi heti puhelin ja sieltä kuului iloinen, nuori miesääni: "Sakke täällä, terve, sulla varmaan on tommoinen hauska koira, jonka nimi on Marilyn. Se on täällä meidän työmaalla ollut koko päivän apuna kaivamassa. Sen takkikin jo tippui, mutta laitoin sen takaisin. Siitä takista sain tämän numeron. Kaipaatko koiraa?"

Pienen lisäselvittelyn jälkeen selvisi, että Marilyn on lähes naapurissa, jossa kaivetaan metsätielle ojaa. Ajelimme Kleon kanssa katsomaan, haluaisiko sankari jo lepäämään. Pienen metsätien varressa kohtasimme aikan hupaisan näyn: valkoinen bobcat -kaivuri kaivaa ojaa, nelisen miestä tekee risusavottaa ja polttelee risuja, savu leijailee tunnelmallisesti kaiken ympärillä. 10 m päässä kaivurista ojassa on Marilynin touhukas häntä pystyssä ja maa lentää kaarena pikkukoiran taakse. Välillä näkyy ravasta pikimusta naama ja koira repii juurakoita hampaillaan, jotta saisi ojaa syvemmäksi.

Menen Marilynin viereen ja kehun sitä kovasti. Se istuu viereeni (se ei siis karkaa, vaan on ihan onnellinen tulostani!) ja laitan sen remmiin kiinni ja annan sille vaaleanpunaisen vinkupallon. Se käy maahan ja vinguttaa palloa innoissaan häntä heiluen. Kun kävelemme autolle, heittelen vuorotellen kahta vinkupalloa Marilynille ja se on riemuissaan. Työmiehet kertoivat naureskellen sen tappaneen lukuisia vesirottia työmaalta ja kyselivät tuleeko se huomennakin hommiin. En luvannut. Kotona se sai palkakseen ahkerasta työpäivästä lämpimän suihkun ja rustoluun.

Illalla, kun tulin vetämästä agitreenejä, pikkukoiruus nukkui eteisen sohvalla eikä edes herännyt, vaikka Kleo haukkui innoissaan. Rankkaa on pienen kaivurin elämä.

---

Minäkin lähden työmaalle... kaivelen tänään raporttitiedostoista korjattavia kohtia. Melko monotonista, enkä usko, että saan asiaan Marilynin intoa. Voin silti yrittää...

sunnuntaina, lokakuuta 19, 2008

Yksinäisyys on ...

... joskus aika mukavaa. Eilen illalla hiukan turhautti, mutta samalla huvitti. Olin tehnyt peikkolapselle hyvää ruokaa (omasta mielestäni) ja ostanut pari viinipulloakin viihdykkeeksemme ja ajattelin, että ensin ratsastaisimme yhdessä ja sitten istuskelisimme kahdestaan iltaa, kun ukkokulta oli jossain koulutuksessa, johon kuului illallinen.

Pikkupeikko oli ystävien luona alkuillasta ja soitti, että lähteekin velipojan ja kavereiden kanssa juhlimaan. Haukkasi hieman tekemääni iltapalaa, otti viinipullon mukaansa ja lähti riemuissaan matkaan. Nauratti, sillä niinhän sen kuuluu ollakin. Nuorena pitää olla nuorten kanssa, etenkin kun on poissa viikot eikä kovin usein enää tapaa ystäviään. Poikakin pirautti ja naureskeli, että asunnollaan kävi siivouspartio. Pikkupeikko ystävineen oli tyhjentänyt talon pulloista. Niistä saaduilla rahoilla saa kuulemma useammakin illan vietetyksi...

Ukkokin soitti ja sanoi illallisen kestävän yhdeksään. Tuli sitten vähän ennen yhtätoista. Minä olin katsomassa elokuvaa sohvalla. Tai elokuva pyöri ja minä nukuin. Rauhaisaa, vanhuselämää. Mutta olen varma, etten jaksaisikaan pikkupeikon ja poikani kyydissä kovin pitkää iltareissua, joten sinne en olisi halunut mukaan. Ja sohvalla nukkumiseen ei paljon seuraa tarvita...

Tänäänkin olen ollut yksin, kun ukko on edelleen koulutuksessa. On ollut ratkiriemuisaa. Ensin hoidin hevoset ja koirat. Sitten nukahdin takaisin. Herättyäni siivoilin juuri hankkimallani höyrypesurilla kylpyhuonetta ja keittiön tiiliseinää. Pesin uuninkin, mutta pata-pata -hankausliinalla. Eikö ole mielenkiintoista? Kaikki minut tuntevat tietävät, kuinka suunnattomasti rakastan siivousta - siis todella, meillä aina paikat kiiltää ja kaikki on tip-top... (heh) Kuka osaa kuvitella minut höyrypesurin kanssa kiillottamaan kylppärin kaakelia? - Mitä, eikö kuulu *hep* -huutoja? Outoa. - Höyrypesurinkin ostin melkein salaa, ettei kukaan huomaisi, että haluan siivota jotain jollain uudella välineellä. Se on muuten melko kätevä muutamissa asioissa...

Mutta nyt, vaikka imuri odotteleekin malttamattomana seuraani, lähden ulos ratsastamaan, jotten ihan hurahda koko päiväksi siivoamaan. Kun pikkupeikko tulee, niin pakotan sen kokeilemaan kanssani Ísingille kokeiltavaksi eilen hakemaani satulaa. Toivon, että tämä halpissatula istuu sekä hevoselle että itselleni, jottei tarvitse alkaa säästää rahaa satulaan. Yleensähän se kallein on aina paras, mutta ehkä tämä nyt tekee poikkeuksen.

---
ASIOILLA ON
TAIPUMUS JÄRJESTYÄ

Julisteessa oli kuva valtameren rannalta, jossa oli yksinäinen vene kumollaan hyljättynä rantahietikolle. Julisteen alla oli teksti:
"Muista, vuorovesi palaa aina takaisin."

Tuo tosiasia pätee hyvin myös meidän ihmisten elämässä. Kun kaikki kääntyy sinua vastaan eikä mikään tunnu onnistuvan, älä anna periksi.
Vuorovesi palaa aina takaisin. Malta odottaa ja pidä veneesi lähtövalmiina.

torstaina, lokakuuta 16, 2008

Torstai on torkkukytkinpäivä

Keskiviikko on viikkoni kohokohta. Eilinen oli ihan super. Aaamu alkoi siten, että Karma hyppäsi sänkyymme klo 5:30 ja haukkui oikein reippaan hälytyshaukun nenu kohti ikkunaa. Nenu näkyi hyvin, koska ulkona oli upea, kirkas täysikuu. Nousin istumaan ja totesin, että ikkunan takana on kaunis, melkein romanttinen näky: kaksi pulskaa tammaa syö pihanurmea leppoisasti ja kuu kumottaa niiden kyljistä.

Kehuin Karmaa kovasti hienosta ilmaisusta ja kehotin sitä käymään nukkumaan. Se ilahtui kovasti kehuista ja painoi päänsä poskeani vasten ja niin me nukahdimme uudelleen kuin pikkulapset. Kunhan kelloradio oli muutaman kerran hälyttänyt, hoitelin normaalit aamutoimet (koirat ulos, itselle vaatteet jne.) ja lähdin katsastamaan vahigot. Oli todella upea kuutamo.

Heppafrouvat olivat tyynesti ja lähes aitaa vahingoittamatta (tällä kertaa) tulleet pihalle. Ilmeisesti sähkö oli poikki jostain päin aitaa. Minulla alkoi palaveri vasta klo 10 Hesassa, joten ehdin mukavasti korjata aitaa. En tosin onnistunut aivan, koska katkoksia oli niin useita ja työsarja: paimenen irrotus - korjaus - paimenen kiinnitys - testaus kestää aika kauan, koska korjattavan paikan ja paimenen välimatka on jotain 150 m. Ehkä viitisen kertaa tepsuttelin ylämäkeen ja takaisin ja homma ei tullut kuntoon. Hikikin pukkasi niskaan ja aika loppui. Lopulta totesin mielessäni "tulipahan kuntoiltua" ja menin suihkun kautta töihin ja jätin aidan ilman sähköä.

Iltapäivällä pääsin kotiin jo aikaisin (tuli tuommoinen 5 tunnin työpäivä ainoastaan). Päivä oli upea: aurinko paistoi upeasti ja syksym ruska oli komeimmillaan. Nyt sain aitaan jonkinlaiset sähköt, yhdessä kohtaa jännite tipahtaa 3000 - 1000, mikä ei oikein tyydytä minua, mutta en ehtinyt enempiä, koska piti kiirehtää ratsastustunnille.

Peikkolapsi oli äärimmäisen mustasukkainen, koska otin tunnille Vissan, hänen hevosensa. *Ihme kyllä hän ymmärsi, ettei voi mennä tunnille kahdella hevosella, eikä hirveästi kiukutellut.* Luvassa oli pieniä esteitäkin (ehkä 15 cm) ja siksi vaihdoin hevosta. Félagista esteet ovat epäilyttäviä, Vissasta kivoja. Tunti oli tosi mukava. Tosin Vissa on aika bitch: villiinnytti naapurin nuoren Alvarin pukittelemaan hörisemällä sille seksikkäällä äänellä ja laukkaamalla kohti nuorta ruunapoikaa kesken asialliseksi tarkoitetun ravipätkän. Tyttönen, joka Alvarilla ratsasti, sai riemukkaan ilmalennon. Onneksi ei käynyt pahemmin. Itsetunto hänellä ehkä hiukan kolahti.

Lopputunti meni asiallisemmin. Minulla on ilmeisesti sittenkin vatsalihakset, koska ne väsyivät ravityöskentelystä ja ovat tätä kirjoittaessani kipeät. Riemukasta. Minna-ope oli taas niin ihana kuin aina, tunneista jää aina loistava olo. Ihan kuin osaisi muka ratsastaa... kannustava tyyppi. Toivottavasti ehtii tulla useamminkin tunteja pitämään.

Illalla vielä agilityharkkoihin. Marilyn osoitti taas loppumattoman positiivisuutensa ja rohkeutensa. Vaikka se sai toiselta pikkuterrieriltä kunnon puraisun korvaansa, se ei ollut juuri moksiskaan vaan teki agirataa ja puuhaili omiaan odotusajallakin. Luulisi, että korvaa olisi jotenkin edes särkenyt, kun siitä valui koko ajan hiukan verta, mutta pöh. Koira kiiti kuin viitapiru esteeltä toiselle. Huomiokin pysyi minussa koko ajan. Kiitos vaaleanpunaisen vinkupalloni. Miksiköhän niitä on nykyään vain yksi, lienen kadottanut toisen jonnekin? Hmmm.

---

Mutta nyt on sanottava itselleen: "Ryhdistäydy, nainen! Etsi itsellesi jotain säädyllistä päällepantavaa noiden rytkyjen sijaan ja suuntaa auton nokka tielle ja töihin!"

Arvatkaa, tekisikö mieleni alkaa kinata vastaan?

sunnuntaina, lokakuuta 12, 2008

Puuhakas lauantai

Eilisestä jäi jotenkin hyvä mieli. Aamulla heräiltiin ihan rauhassa, katseltiin ensin tunnin MM-agilitykooste telkkarista. Mielestäni nelonen saa agilityn näyttämään oikealta urheilulta noissa tunnin palasissaan.

Pikkuhiljaa siitä sitten lähdettiin pikkupeikon kanssa kaupungille. Olisin halunnut lopultakin ostaa peikkolapselle uudet kengät, kun vanhat on hankittu ennen toissakesän Islannin matkaa ja aika lailla Karman tuunaamatkin. Se ei onnistunut, kun kenkäostoksia vihaava peikkolapsi pääsi ikäänkuin karkuun. Rypisti otsaa minulle ja sanoi, ettei käy nyt. Kun peikko rypistää otsaa, on parasta olla ihan kiltisti. Heh. Onneksi kuitenkin sain hankkia koiranruokaa ja ihmisruokaa. Perunat vaan unohtui. Niiden kanssa sitten meinasi tulla kiire, mutta se on liian pitkä tarina tässä kerrottavaksi.

Emme onnistuneet saamaan poikaa meille syömään, mutta kolmisteen - ukko, minä ja peikko - pisteltiin perunaamuusia ja lihapataa piiloon. Hyvää oli ja just ehdittiin sopivasti ennen peikkolapsen agitreenejä. Onneksi, koska muuten se olisi taas rypistänyt otsaa.

Minä lähdin ratsastamaan. Oli jotenkin mukavan oloinen, kostea ja lämmin syyspäivä. Otin Ísingin käsihevoseksi ja ratsastin itse Félagilla. Ísing kävi paikoin aika kuumana, mutta pysyi mukana hyvin. Félagi kun laukkaa, niin Ísing pistelee vierellä melko letkeää ravia. Se ei joudu edes menemään kovaa, kun toinen laukkaa jo ihan tosissaan. Meille kaikille kolmelle tuli mukavasti hiki. Olen miettinyt kunnonkohtusjuttuja, ehkä kuntoa voisi nostaa ratsastamallakin. Juokseminen kun ei iske minuun yhtään, ei ole koskaan oikein osunut kohdalle.

Peikkolapsi on muuttanut viikoksi takaisin kotiin. Muissa kouluissa puhutaan lomasta, mutta nämä ahkerat taiteilijat puhuvat omatoimiviikosta. Nytkin peikkolapsi on omatoimisesti jossain ja meille vanhuksille jäi hoideltavaksi tuo pitkänokkainen koiruus. Se on muuten aika söpö. Illalla jouduttiin ihan houkuttelemaan se pois apukeittiöstä, kun olisi halunnut nukkua nenä peikon kassissa koko ajan. Kassissa oli varmaan peikkohajua, koska se oli täynnä likapyykkiä. Karma on siis leimautunut hienosti.

Ratsastuslenkin jälkeen istahdin tietokoneen ääreen ja jotenkin tulin liittyneeksi Facebookiin. Siellä näytti olevan älyttömästi tuttuja. Vanhan ystävän kanssa sitten päätettiin iltaa (yötä?) chattaamalla kovasti toisillemme. Melkein kuin olisi tavattu taas. Ihanaa.

---

Nyt aamupalalle, ukko tuolla paistaa meille sapuskaa. Sitten menoksi suihkuun, markkinoille ja elokuviin. Taitaa tämäkin päivä hujahtaa vauhdilla.

---

Yleisön pyynnöstä sananen vielä Marilynin eilispäivästä. Sillä oli varmasti myös kivaa. Aamulla se kaiveli ulkona tunnin ja tuli sitten kotiin, kun agilityn MM-kooste alkoi. Iltapäivällä se juoksenteli oransseissa trikoissaan metsässä kolmisen tuntia. Kun ukko ajoi autoni navetan vinttiin (rengas oli rikki ja piti vaihtaa), se syöksyi paikalle ja istahti kuskin paikalle. Kun tulin hakemaan sen ja olisin antanut namia, se ei saanut syödyksi, vaan kaapi tassullaan hampaitaan. Kun avasin sen suun, niin hampaanvälit olivat täynnä sinne juuttuneita höyheniä. Kyllä namit maistuivat, kun kiskoin höyhenet pois. Ehkä se tulee toistekin kotiin, kun kohtaa vaikeuksia...

maanantaina, lokakuuta 06, 2008

Ensimmäinen syysmyrsky

Viime yönä oli ensimmäinen syysmyrsky näillä seuduilla. Hevoset pelkäsivät selvästi illalla tuulenpuuskia ja sinkoilivat kuin tuulen vieminä edestakaisin. Annoin niille illalla pihattoon kuivaheinää ja pienensin sinkoilualueen vain sillan tienpuoleiseen osioon, jotteivät pimeässä metsässä painelisi aidoista läpi, vaan pysyisivät yhdessä lämpimässä ja kuivassa pihatossa.

Romeo oli kovin rauhaisa ja hörisevä, kun kävin sitä katsomassa ja ruokkimassa tuulen jo noustua koviin lukemiin. Romeon oviaukko oli suojan puolella, joten sisälle "yksiöön" ei tuuli edes juuri kuulunut. Teki melkein mieli jäädä sen kanssa sinne, niin lämpöinen ja mukava oli tunnelma.

Tänä aamuna tuuli jo jo hieman laantunut ja kaikki näytti olevan ok, kun puoli seitsemän aikoihin kävin ruokkimassa Romeon ja päästämässä hevoset metsän puolelle.

Viikonloppu oli muuten todella mukava. Ratsastin neljästi: Félagilla 3 kertaa ja sunnuntaina vielä Vissallakin. Pikkupeikko oli antamassa ohjeita Ísingin selästä. Jälkeenpäin nurisin, että pitäisi joskus kehuakin, että tietäisin, milloin menee hyvin. Ei kuulemma ollut kehumista. Heh. Pikkupeikon pitää välttää opeksi ryhtymistä - ainakin omille sukulaisille.

Löysimme myös Ísingille kouluttajan - ilmeisesti tammikuussa typykkä pääsee tölttitreeniin. Otus kuulemma vaikuttaa vahvasti nelikäyntiseltä. Minne kummaan se lapsena hallittu passi muuten on kadonnut? Toivoisin sen löytyvän. Tamma on kuulemma mukavan kompakti pikkupaketti. Yllättävää, ettei sen rakennetta juurikaan näkynyt läskien alta. Meidän kuumailmapallo, läski - ilmaa se vaan on, uskokaa pois!

---

Mutta nyt pitää lähteä työmaalle. Oma työläppärini sanoi sopimuksensa irti lauantaina ja sanoo vain "krunk-krunk", kun pitäisi hommiin ryhtyä. Ollapa itselläkin yhtä helppoa! (Pitäkää muuten peukkuja, ettei kovalevy ole hajonnut - luulisin, että varmistukset on melkoisen vanhat.)

perjantaina, lokakuuta 03, 2008

Ain' laulain työtäs tee...

Olen viime aikoina usein miettinyt motivointia. Tietenkin eläinten kanssa ja niitä koulutettaessa se on yksi tärkeimmistä asioista, jos ei tärkein. Tärkeää motivointi on myös ihmisten kanssa. Oppimisen suuria esteitä on se, ettei halua oppia eli ei ole motivoitunut oppimaan. Onhan toki muitakin suuria esteitä oppimiselle: ei kykene (taidot tai ominaisuudet eivät salli), pelkää liikaa (ei pysty keskittymään muuhun), ei ehdi (sekään ei ole aina tekosyy) ja mitä näitä nyt onkaan.

Viime aikoina en kuitenkaan ole ajatellut niin paljon eläimiä ja niiden käyttäytymistä, vaan ihmisiä. Töissä, kotona ja järjestötoiminnassa näkee ja kokee kaikenlaista. Ihmisten aktivointi käy usein helpommin, jos pyytää kauniisti ja kehuu, kun hommaa tehdään ja se saadaan valmiiksi. Kun hommat tehdään iloisella mielellä, lauleskellen, ne tulevat yhtä hyvin valmiiksi kuin otsa rypyssäkin. Laulaen jää vain parempi mieli hommasta ja haluaa tehdä toistekin.

Näyttää monasti siltä, että jotkut ihmiset eivät edes ymmärrä sitä, että komentelu ja ilkeät puheet eivät hirveästi innosta ihmisiä tekemään mitään. Sellainen ei innosta edes niitä, jotka ovat luvanneet ja sitoutuneet hommaan. Voihan olla, että nämä ihmiset kuvittelevat, että ovat jämäköitä, vaikka he ovatkin toisten silmissä vain ilkeitä.

Minun silmiini sellaiset ihmiset, jotka omassa toiminnassaan etsivät vain hyvää koston paikkaa, ovat kovin pieniä. Onneksi sellaisiin ei törmää usein... Itsekin olen oppinut välttelemään moisia aika taitavasti. Ikävä kyllä aina ei pysty.

---

Marilyn on muuten hiukan kehittynyt. Tällä viikolla teimme yhteisen retken metsään, minä ratsain ja Marilyn juosten. Se oli mukanani koko ajan ja häipyi omille metsäretkilleen vasta, kun tulin tallille. Eilen se juoksenteli talomme takana olevassa metsässä muutaman tunnin ja tuli ihan itse sisälle. Mukavaa on, että se vaikuttaa onnelliselta ja tulee luokseni iloisena - tai ainakin melkein aina tulee. Se ei ole edelleenkään mikään helppo tyttö.

Tammatkin ovat alkaneet juoksennella metsissä, parina yönä ne ovat olleet riekkumassa jossain. Nekin tulevat aamuisin iloisena luokseni, kun menen ruokkimaan Romeon. Félagi-raukka itkeskelee (siis hirnuu surkeasti) yksin aitauksessa, kun se ei uskalla mennä sähkölangasta läpi, kuten toiset... Kun mittaan sähköjä aidoista, mittari näyttää lähes täysiä virtoja. Eri kiva tommoinen aiturihevonen - onneksi se ei ole kaupan. Olen siis varma, että Ísing näyttää mallia ja mamma tulee perässä.

---

Mutta nyt töihin, olen aikaisin liikkeellä, koska tänään pitäisi ehtiä asiakkaiden kanssa touhuamaan Helsinkiin jo klo 8:ksi. Missähän mun edustusvaatteet taas onkaan?

---


AAMUN AJATUS
Odota paljon ihmiseltä, joka tekee aina parhaansa välittämättä lainkaan siitä saako hän ponnisteluistaan ylimääräisen palkkion vai ei.

-Positiivarit, aamun ajatus 16.11.2005

keskiviikkona, lokakuuta 01, 2008

Syysmuistoja

Joskus aina palaan lukemaan tämän blogini tekstejä aiemmilta vuosilta samoihin aikoihin. Tänä aamuna taas kertailin syksyn viestejäni ja mietin, kuinka kovasti oikeastaan nautin omasta elämästäni.

Omat blogitekstini ovat eittämättä valikoituneet niin, että en halua kirjoittaa riidoista ja huonoista hetkistä - ainakaan ilman jonkinlaista huumorinpilkettä. Huumorihan usein löytyy hieman jälkijunassa, mutta löytyy kuitenkin useimmiten.

Kaikille asioille ei kyllä voi eikä saa nauraa - onhan elämässä hetkiä, jolloin nauru ei ole oikea vaihtoehto, ei edes jälkeenpäin. Silloin, kun joku läheinen ihminen on kuollut, ei ole naurun paikka. Naurun ja onnen paikka kuoleman jälkeen löytynee siinä, että kaivelee päällimäisiksi muistoiksi niitä hyviä asioita, joita kyseisen ihmisen kanssa on kokenut.

Huomaan, että syksy tuo usein mieleeni kuoleman. Se johtunee kahdesta asiasta: äitini kuoli lokakuussa ja kesän luonto tekee omaa kaunista kuolemaansa ruskan muodossa. On ihanaa, että tänä vuonna on taas kaunis ruska. Ruska saa minut ajattelemaan myös viime vuotta ja päivää Vaijan (appiukkoni) kuoleman jälkeen, jolloin kuljimme pihalla itkeä tyrskimässä aika ajoin ja samalla ihailimme kuulasta ja kaunista syyspäivää. On vaikea uskoa, että siitä on jo vuosi. Haikeaa.

En edes uskalla ajatella syksyisenä ilmiönä vuoden takaista kouluampumista ja tätä Kauhajokea tänä vuonna... Luin muuten eilen jostain lehdestä mielipiteen, jossa ehdotettiin, että näiden tekijöiden nimiä ei saisi enää julkaista. Näin tekijän oma "hetki valokeilassa" jäisi saamatta ja tekijän salaiset ihailijat eivät mahdollisesti kopioisi tekoa uudelleen. Ehkä tuosta voisi tehdä lain?

---

Mutta nyt minun on repäistävä itseni liikkeelle. Palaverientäyteinen päivä on edessäni, joten on mentävä.

---

Älä valitse viikon tavoitteeksi sitä, jonka tiedät saavuttavasi, valitse se joka innostaa sinua kaikkein eniten. -Positiivarit