Koko aamun olen vain ajatellut, paljonko kello on nyt Islannissa ja missä kohtaa matkaa mahdollisesti pikkupeikkotytär on. Nyt kello on siellä n. 7 ja hän on jo lentokentällä, näin uskoisin.
Eilen puhelimessa hän sanoi iloisella äänellä olevansa ihan masentunut, koska hänet on varastettu kotoa. Ihanaa, että hänellä on tuollainen tunne Islannissa vietetyn kesän jälkeen. Ajatelkaa, miten kauheaa olisi tuntea syvää koti-ikävää koko ajan, kun kulkee maailmalla näkemässä ja kokemassa uusia asioita.
Koti pikkuipeikolla on täälläkin ja kovasti yritämme tehdä siitä paikan, jonne olisi mukava palata. Kodin pitäisi olla lapsille kuin leiritulen kivikauden aikaan. Sitä kohden on ihana kulkea kylmänä iltana ja sen läheisyyten on mukava käpertyä lepäämään. Sen ääreen voi tulla lämmittelemään ja tulen loimottaessa on mukava kertoa siitä, mitä maailmalla on nähnyt. Mikäli haluaa, voi vain istuskella, tuijotella tuleen ja muistella kaikkea kokemaansa. Kun on riittävän kauan lepäillyt ja nauttinut, voi taas lähteä.
Jonakin päivänä lapset ovat niin isoja, että ne sytyttävät jonnekin oman nuotion, jonka ääressä voi sitten vaikka vanha sukulainen käydä puolestaan lämmittelemässä. Ja niin kauan, kun me vanhemmat jaksamme, pidämme omaa tultamme odottamassa lapsia, ystäviä ja vieraita lämmittelemään ja jutustelemaan.
Tervetuloa!
---
Minulla on lomapäivä ja nyt lähden mattopyykille. Sillä aikaa, kun pikkuinen lentää ilmojen halki minä ehdin hyvin pestä pari mattoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti