tiistaina, marraskuuta 21, 2006

Kontaktit kuntoon ja kisaamaan

Olipas kivaa pitkästä aikaa vetää agilitytreenit. Meillä on seuran treeneissä tällä viikolla "kouluttajien vaihtoviikot" ihan siksi, että vakikouluttajat saisivat joskus vapaaillan ja koulutettavat erilaista treeniä.

Se ryhmä, jolle vedin treenit, oli ihan mahtava. Alkeisia tosin, eli ei sillä tavalla mahtavia, mutta hienoa oli se, että kaikki olivat agilityyn innostuneita ja kaikilla oli perusasiat kunnossa. Esteet ja kontaktit hallittiin hyvin ja koira oli hanskassa mukavalla tavalla. Toivottavasti heille eri kouluttaja oli yhtä mukava kokemus kuin minulle oli treenin veto.

Perään oli sitten meidän omat treenit. Marju tuli niitä vetämään ja ainakin itselläni oli upea draivi päällä Marilynin kanssa. Tietty tuli hiukan harhalyöntejä, kun koira pongahteli innoissaan, mutta jokunen radanpätkä meni mielestäni niin hyvin kuin voi. Tällä tarkoitan siis sitä, että koiran ja ohjaajan tasoon nähden teimme parhaan mahdollisen suorituksen.

Marilyn kuunteli ja teki kanssani yhteistyötä. Loistava fiilis, tehdä jotain yhdessä koiran kanssa, joka haluaa tehdä jotain sinun kanssasi. Juuri sitähän agility parhaimmillaan on.

Marjun sanoin: "Nyt vaan kontaktit kuntoon ja kisaradoille."

Jep jep, kaikki agilityä harrastavat tietävät, kuinka yksinkertainen neuvo tuo on. :D

---

Ainiin, meinasi unohtua (kuvitelkaa tähän variksen ääni):
"PAAALJOON OONNEEAA VAAN, PAAALJOON OONNEEAA VAAN, PAAALJOON OONNEEAA VAAN, LIISA!
Ei sitä joka päivä noin nuori nainen täytä viis ja nolla."
Nämä siis menivät kauas Espanjan aurinkorannikolle kälyllle ja toivottaja oli siis natosi.

maanantaina, marraskuuta 20, 2006

Paluu arkeen

Vielä viikonlopusta sananen: Hautajaisissa oli mukava tunnelma, se oli muistojuhla tyylikkäällä tavalla. Serkun lapset ja puoliso olivat nähneet vaivaa tekemällä esimerkiksi valokuvakavalkadin hänen elämästään ja oli ihanaa kuulla vanhempien sukulaisten hajamuistelmia siitä, missä tilanteessa mikäkin kuva oli otettu.

Saimme yövieraaksemme serkun tyttären lapsista kaksi ja oli mukavaa vaihtelua kun talossa oli pitkästä aikaa enemmän nuoria ihmisiä.

Tästä viikosta voi ennustaa kiireistä jo nyt. Olen luvannut vetää kahdet agiltytreenitkin tällä viikolla ja perjantaina on lähtö Tallinanristeilylle pikkujoulujen parissa. Töissä riittää töitä, tekemällä niitä ei saa loppumaan. Mihin saa valittaa? ;)

Niinhän se on melkein kaikilla ihmisillä, että arki on loputtoman samanlaista. Kello soi useimmilla ihmisillä samaan aikaan joka päivä ja velvollisuudet kutsuvat. Itse kyllä mielummin olenkin hieman kiireinen koko ajan, kuin joutilaana aina. Olisihan se ikävää, jos ei olisi mitään vipinää elämässä. Silti nautin siitä, että joskus voi ottaa päiväunet ja siitä, että joka aamu voi hetken kiireettä vaikka kuunnella hevosten heinänsyöntiä ennen kuin lähtee liikkeelle.

CMX:n sanoin (tytär valitsee meillä autossa musiikin):
jos mikään ei muutu kaikki vain jatkuu loputtomasti samaa... jos mikään ei muutu kaikki vain jatkuu loputtomasti samaa... jos mikään ei muutu kaikki vain jatkuu loputtomasti samaa

lauantaina, marraskuuta 18, 2006

Antaa sataa vaan

Pah - kaikki lumi katosi.

On satanut vettä ja lämpötila on +7C. Yäk. Ja vielä juuri, kun noille hevosille sai talvikengät ja ne tilsakumit alle. Minusta olisi ollut mukavampaa, jos lumi olisi kestänyt maassa ja talvi olisi oikeasti tullut. Siitäkin huolimatta, että joutuu käyttämään niitä inhottavia sukkia ja lämpimämpiä vaatteita muutenkin, niin on mukavampaa, kun on oikea talvi.

Mutta turha tuota on harmitella. Isäni sanoi aina: "Jos sataa, antaa sataa vaan". Hän tarkoitti sillä sitä, että turha rutista asioita, joille ei mitään mahda. Ihan koko elämäänsä hänkään ei jaksanut optimistina eleillä, mutta parhaina päivinään isä oli ihana. Hän opetti juuri tuollaisia totuuksia melkoisen liudan ja opetti muutenkin, että kannattaa tarttua sellaisiin epäkohtiin ja asioihin, joihin pystyy vaikuttamaan.

Kun hän ei pitänyt niistä oppikirjoista, joilla opetti matematiikkaa kauppaoppilatoksessa, hän kirjoitti itse uudet. Hän kaiketi tienasikin niillä melko mukavasti, vaikka sitten vastaavasti kaikki loma-ajat menivät niiden parissa. Mutta ei isä valittanut.

Ruikuttaminen ja nariseminen on minusta lasten puuhaa. Minua suututtaa aina aivan suunnattomasti, jos aikuiset ihmiset kitisevät ja narisevat olosuhteita. Toki sitä saa sanoa, että on inhottavaa, kun sataa tai on kylmää, kun tuulee. Mutta se, että sillä pilaa päivänsä ja etenkin toisten ihmisten päivän, on minusta ällöttävää.

Ja siksi tästä siirrynkin ensin tekemään aamiaista ukkokullalle ja sitten ulos sateeseen rämpimään. Tarkoituksena on taistella turvepaalien ja rehusäkin kanssa tässä aamupäivällä. Laitan hevosille lisää kuiviketta pihattoon, että niiden on mukava siellä makoilla, kun kaikkialla muualla on märkää ja kylmää.

Iltapäivällä lähdemmekin sitten hautajaisiin toivottamaan kevyet mullat serkkutytölle. Minusta hautajaispäivinä jotenkin kuuluukin asiaan sade. Sillä tavalla taivaskin itkee yhdessä omaisten kanssa.

---

Huomasitteko, keksin sittenkin jotain positiivista sateestakin? Joskus yllätän itsenikin....

torstaina, marraskuuta 16, 2006

Hepoille talvikengät

Kaikki ei varmaan tiedäkään, että hevosilla käytetään erikseen talvikenkiä ja kesäkenkiä. Talvikenkiin ruuvataan kiinni hokit (vähän niinkuin nastat), joiden avulla hevonen kestää paremmin pystyssä jäällä.

Kengittäjillä on aina kiire. Tämän ammattiryhmän edustajia on niin vähän, että he voisivat halutessaan ilmeisesti tehdä töitä aamusta aamuun nukkumatta välillä lainkaan. Useimmat tekevätkin töitä aamusta myöhäiseen iltaan. Silti kuulemma jää asiakkaita hoitelematta. Työ on raskasta, usein tulee potkituksi ja muuten vaan runnelluksi ihan kaupan päälle. Lisäksi työtä tehdään hämärässä, ulkona, vetoisissa paikoissa ja ties missä. Selälle homma on erityisen raskasta, sillä työasennot ovat ikävät ja hevosten jalat saattavat olla yllättävän painavat.

Joten jos haluat varman työpaikan eläinten parissa, opiskele kengittäjäksi. ;) Pidä kuitenkin huolta siitä, että olet asiakaspalveluhenkinen, luotettava, hyvä autolla ajaja ja kartturi, niin saat myös pitää työsi.

Meidän nykyinen kengittäjä asuu tässä samassa kylässä. Hän ajoittaa saapumisensa yleensä niin, että olen illan viimeinen asiakas tai sitten "vapaapäivän" ainoa. Eilen hän oli pari tuntia myöhässä (ilmoitti kyllä asiasta kuten kuuluukin) ja oli siis paikalla klo 19.

Ensin kengitettiin Felagi, se on helppoa puuhaa. Felagi on herrasmies ja sen elämässä ei juurikaan ole ikäviä kokemuksia. Melko nopsaan oli herran alla 4 uudelleen kiinnitettyä kesäkenkää, joihin oli porattu reiät hokkeja varten ja joka jalassa oli myös tilsakumit. Ihanaa sinänsä, olen pitänyt jo lähes kuukauden ratsastustaukoa, joten nyt jo mielellään käyn selkäänkin joskus.

Sitten vuoltiin vanhaherra Romeon jalat. Sekin on helppoa, joskin herra on niin matala, että on eduksi, jos kengittäjä on lyhyt.

Lopuksi tytär toi käsittelyyn Vissan, jonka kengitys on ollut viime aikoina ongelmallisempaa kuin ennen, mutta ei niin pulmallista kuin meille tullessa. Silloin kun Vissa tuli, sitä ei ollut kukaan saanut vuolluksi tai kengitetyksi, koska se oli niin arka ja pelokas ja hyppi pystyyn pienimmästäkin liikahduksesta. Viime kerralla Vissalle laitettiin takakengät, valmiiksi hokkireiälliset ja silloin se potkaisi kengittäjää. Tällä kertaa pantiin uudet etukengät ja se meni suhteellisen hyvin.

Takajalkojen nosto ja hokinreikien putsaus ja hokkien ruuvaus meinasi olla tammalle aivan liikaa. Sydän hakkasi ja koko hevonen huohotti tosi levottomana. Tytär oli paikalla siksi, että Vissa luottaa häneen eikä koskaan sen jälkeen kun luottamus on saatu syntyneeksi, ole jyrännyt tyttären yli tai yrittänyt potkia.

Eilen kuitenkin tytärkin sai maistaa takajalkaa. Tamma potkaisi, kun he yhdessä kengittäjän kanssa yrittivät saada vasenta takajalkaa nousemaan. Silmänräpäyksessa tamma kuitenkin tajusi, että osoite oli väärä ja veti jalan takaisin, niin että tytär sai vain pienen kopsun. Isompi kopsu taisi tulla tyttären itseluottamukselle. Potkun jälkeen hevonen kuitenkin antoi ruuvata sen viimeisenkin hokin nätisti kiinni. Ilmeisesti se itsekin järkyttyi, kun huomasi potkaisseensa väärää tyyppiä.

Tuon urakan jälkeen päätettiin jättää vielä Ísingin etukengitys tekemättä. Kello oli nimittäin jo lähes 21 kun homma saatiin tehdyksi ja Ísingiä ei olla vielä koskaan kengitetty, joten siihenkin olisi varmasti kulunut aikaa.

Toivoisin kovasti, että tytär innostuisi hieman enemmän käsittelemään hevostaan. Noita ongelmallisia takajalkojen nostoja voisi harjoitella ja opettaa otus seisomaan nätisti paikoillaan, kun jalka on ilmassa. Näin ei tarvitsisi potkiskella näitä maksullisia, mutta mukavia miehiä. Kengittäjiksi nimittäin, varmaan työn luonteen vuoksi, valikoituu mielestäni aika kärsivällisiä ja kivoja ihmisiä.

---

Mutta jospa taas lopettaisi jaarittelun ja alkaisi työnteon.

keskiviikkona, marraskuuta 15, 2006

Pitäskö agilitystä jotain sanoa?

Uskon, että moni tähän blogiin blogilistan tms. kautta hakusanoilla eksynyt on todella pettynyt agilitysisältöön. Tämähän kuitenkin on melko puhdasverista haircuttia - pitäiskin muuten ehtiä siihenkin.

Agilitystä nyt kuitenkin sananen tai kaksi. Sen harrastushan jää aivan liian vähälle, etenkin siihen nähden, miten paljon siitä pidän. Maanantai-iltaisin on harkat ja siinä se melkein on. Tämän viikon maanantaina meinasin joutua vain kuskin asemaan, kun Marilynillä oli juoksu ja tyttären piti silti päästä harkkoihin. Naapurin Terhi pelasti tilanteen ottamalla mukaan koiransa Unin, jota sain kokeilla.

Uni kuumuu agilitystä ja harrastuksen alussa Uni ja Terhi aina kisoissa onnistuivat saamaan hylyn, kun Uni seikkaili milloin minnekin laajoissa ja innostuneissa kaarroksissa. Nyttemmin Uni on saanut paljon harjoitusta ja kun ikääkin on tullut lisää, se on paljon ohjattavampi ja kuuliaisempi. Unille uusi ohjaaja oli pieni stressin aihe ja kun se tajusi, että minulta tulee nameja, se yritti näykiskellä niitä käsistäni melkoisella vauhdilla. Lisäksi se yritti kannustaa minua nopeampaan toimintaan tai yleensä toimintaan ratojen välillä haukkumalla. Kun otin askeleen, se haukkui entistä kiivaammin tyyliin "Tule, tule, mennään, mennään!!". Minä en oikein hyväksy sitä, että koira liikuttaa minua haukkumalla, joten pysähdyin aina, kun Uni alkoi haukkua ja heti kun se lopetti, lähdin liikkeelle. (Periaattessahan se silti liikutti minua, mutta niin pitkälle koira ei onneksi osaa ajatella ;)).

Uni on periaatteessa helppo ohjattava, jos saa vartalon liikkeet kuntoon ja osaa hienosäätää niiden voimakkuutta sopivasti. Me teimme vain 5-6 esteen rataa ja sain toki Unin tekemään radan virheettömästi, mutta melko ala-arvoinen suoritus minusta kaiken kaikkiaan oli. Lähinnä siksi, että se ainoa kaarros, mikä radalla oli, meni joka kerta hervottoman pitkäksi ja tietenkin vieraan koiran kanssa tuntuu siltä, kuin ei olisi keskinäistä suhdetta ollenkaan, kun koiran ilmeitä ei oikein osaa täydelleen lukea. Silti oli kiva kokeilla - olisi kiva välillä pitää "koiranvaihtoviikkoja" muutenkin. Kiitti vaan, Terhi, ideasta ja lainasta. :)

Kun toiset suorittivat rataa ja me Unin kanssa odoteltiin, oli mukava rapsutella pehemeäturkkista Unia, joka todella nautti rapsuttelusta ja painautui ihan jalkaani kiinni. Omat koirat kun ovat turkiltaan lähempänä jouhta kuin karvaa, niin sormissa tuntui kivana vaihteluna pehmeys. Onhan se ihanaa, kun joku nauttii kosketuksestani.

Mutta kyllä oli Nitti mustiksen näköinen, kun huomasi Unin hajun jalastani kotiin tultuamme.

-- Mut nyt hommiin, moikkelis taas.

tiistaina, marraskuuta 14, 2006

Jäljet lumessa

Vastasatanut lumi helpottaa sen ymmärtämistä, miksi koiruudet ovat ihan tohkeissaan välillä. Hännät heiluttavat kokonaisia koiria ja tuhina on infernaalisen kovaa ja välillä pääsee pieniä haukkuja ja murinoitakin jotenkin hallitsemattomasti.

Sunnuntaiaamuna, kun lähdin hieman myöhemmin liikkeelle näin tuossa kotitiellämme ensin ketun jolkottaneen tietä pitkin, pissitkin oli laskenut houkuttelevasti koirien reitille. Voi sitä nuuskinnan ja tuhinan määrää, kun kolme koiraa yhdessä tarkasteli paikkaa. Sitten oli kettua vastaan tullut jänis ja sen perässä oli otettu kunnon spurtti, lumi oli oikein pöllähtänyt ja kynnen jäljetkin erottuivat. Tallin edessä puolestaan oli pikkiriikkisen verta, ilmeisesti kettu (tai kissamme) oli onnistunut niittaamaan siihen pienen pienen hiirulaisen.

Ja mustan maan aikaan tulee aika usein ihmeteltyä, mitä kummaa voi yhdessä heinänkorressa olla niin paljon nuuskimista.

Kyllä ihminen aisteineen on aika rajallisten havaintojen varassa.

maanantaina, marraskuuta 13, 2006

Voi rähmä, se loppui taas

Siis mikä? No, viikonloppu, tietenkin.

Ei ole kivaa, ei. Mistähän sitä löytäisi tälle viikolle innon taas jatkaa arkista puurtamista?

No - Kaipa sitä innonpoikasta on lähdettävä etsimään. Huomenta vaan kaikille tasapuolisesti. *IISOOO Haukotus*

sunnuntaina, marraskuuta 12, 2006

Perhe on paras!

Ihanaa viettää viikonloppua perheen kanssa. Luen perheekseni aika laajan joukon tässä lähipiirissä olevia ihmisiä: ukon, omat lapseni, ukkokullan vanhimman tyttären ja hänen miehensä ja lapsensa, appivanhempani sekä appiukon siskon.

Appiukkoa en kyllä ikinä sano appiukoksi enkä oikeastaan edes ajattele sellaisena, hän on Vaija, se on vanha karjalainen isoisänimitys. Anoppi on Mummo, mummo edustaa ihanasti mummon prototyyppiä. Hän on se pullantuoksuinen ihana ihminen, jonka soisi kaikille lapsille isoäidiksi.

Tietenkin omaan perheeseeni kuuluu sitten lisäksi velipoika vaimoineen, joihin vain ei tule tarpeeksi pidettyä yhteyttä.

Lauantaina pidettiin yhdistettyjä syntymäpäiviä/isänpäiväjuhlia - ukon tytär Katariina täyttti 3.11 aika monta vuotta ja poikani 10.11 sen 19 vuotta. Pojasta piti tulla Katariinalle 18-vuotislahja, joten Kake siis taisi täyttää 29 tai jotain sinnepäin. Lisäksi vietettiin ennakkoon isänpäiväjuhlaa, kun oltiin onnistuttu saamaan kaikki yhteen.

Poika oli juhlinut aika railakkaasti edellisenä iltana. Pitää kunnioittaa sitä, että hän ylipäätään saapui paikalle. Tosin aika ison osan ajasta hän oli nukkumassa, mutta ei se haitannut.

Pikku-Wilma piti kyllä taas huolen siitä, että naurua riitti. Katselimme telkkarin kautta valokuvia Wilman Espanjanmatkasta ja pikkuihminen ei meinannut nahoissaan pysyä, kun kaikki jutut piti esittää, mitä valokuvissa nähtiin. Näimme mm. esitykset "kävelyllä rantabulevardilla", "auringonotto", "unessa", "uimassa", "miten pestään iho", "miten hierotaan aurinkorasvaa" iahn vain murto-osan mainitakseni.

Kuvassa Wilkku on hetkeksi taas saatu istumaan, mutta kovasti pitää selittää, että "Poing" tai jotain muuta. Lisäksi juostessa pitää koko ajan huutaa "Äitii!" ja sitten äidin pitää vastata "Wilmaa!". Hassua porukkaa.

Tänään sitten käytiin ihan neljästään syömässä Lohjan keskustassa Martinassa pihvit. Ukko oli sitä ennen käynyt pojan kotona käymässä rajua taistelua television kaukosäätimestä. Pojalla on hieno, uusi litteänäyttöinen telkkari, jota isäukon taitaa loppujen lopuksi käydä hiukan kateeksi. Hassuja, nuo poikalapset, oli ne minkä ikäisiä tahansa. :)

Sitten käytiin vielä mummolassa isänpäiväkahvilla - ilman poikaani, joka tätä kirjottaessani on nauttimassa Helsingin Jäähällissa Unholy Alliance -konsertista. Konserttiliput huusin hänelle ja ystävälleen huuto.netistä - kaikkea sitä joutuukin lasten eteen tekemään.

perjantaina, marraskuuta 10, 2006

Paljon onneaaa vaaaan!

Poikani täyttää tänään 19 vuotta. Uskomatonta, kun itse en mielestäni ole kuin vähän päälle kolmekymppinen. Lapset nuorentavat. On mukavaa (ja toisinaan aika sydäntä riipivääkin) päästä kurkistamaan heidän elämäänsä. Ihanaa, kun saa nauraa heidän kanssaan ja ihanaa, jos saa osallistua suruihinkin.

On suorastaan hurjaa, miten nopeasti aika kiitää. Ei sitä olisi uskonut 19-vuotiaana, että niin pian on jo tämän ikäinen ja joutuu jäämään syrjään nuorempien bileistä. Onneksi, sillä tuskinpa sitä jaksaisikaan enää juhlia aamuun asti.

---

Eilen illalla, kun tulin kotiin, minua odotti ukkokullan tekemä yllätys. Uusi makkarihan saatiin tapiseeratuksi ja melkein muuttokuntoon sunnuntaina. Eilen päivällä ukko oli siirtänyt sängyt, seinällä olevan pikkuisen kirjahyllyn ja yöpöydät herätyskelloineen uuteen huoneeseen. Vanhat yöpöydät kyllä saavat melkoisen nopeasti äkkilähdön, mutta oli silti mukavaa muuttaa uuteen huoneeseen.

Koiria se hiukan stressasi. Nitti ja Kleo seisoivat pitkään vanhan huoneen lattian keskellä pöllämistyneen näköisinä, kun ei ollut sänkyä minne hypätä. Marilyn, viisas Pikku-Marilyn sensijaan hyppäsi suoraan sänkyyn ja oli jo kauan ollut unessa, ennekuin kalkkiskoirat tajusivat, minne ollaan menossa.

Huvittavia otuksia.

---

Mutta nyt täytyy taas siirtyä arkisempiin hommiin. Saas nähdä, saako tyttären ylös ja kouluun... Saas nähdä, ehtiikö sitä tänään tehdä kaiken, mitä on suunnitellut.

Stressiä pukkaa, täytyy yrittää pukata takaisin.

maanantaina, marraskuuta 06, 2006

Maanantaiaamuisinkin on pakko...

... herätä. Niin sanoi Nitti, vanhin koirani. Se on viisas otus, mutta turhan kaavoihinsa kangistunut, kuten aikuiset yleensä. Joka aamu pitää päästä pissille, joka aamu pitää saada ruokaa, joka aamu tallilla pitää saada oma porkkana, kun hevoset ruokitaan.

Minä kysyn: Missä on vaihtelu? Milloin me nautimme täkin lämmöstä nukkuen pitkään ja hartaasti? Milloin hullutellaan? Milloin levätään?

Ja Nitti vastaa: saahan sitä ihan koko päivän nukkua sohvalla. Tai olla nukkumatta. ;)

Tasan ei käy onnen lahjat. :D

---

Joten mentävä on. Työ ja arki kutsuu.

sunnuntaina, marraskuuta 05, 2006

Kuka pöhkö on tähän aikaan sunnuntaina hereillä?

No, agilityharrastaja tietenkin. :D Lähdössä kisoihin töihin.

Paikalla pitää olla kahdeksalta ja tästä ajaa autolla sinne vartin, mutta olen jo käynyt hoitamassa hevoset, ruokkinut koirat, keittänyt kahvit ja nyt yritän vielä herätä ennen liikkeelle lähtöä. Normaalit aamutoimethan voi hoidella kytkemättä varsinaisesti aivoja vielä päälle.

Aijoo, pitää laittaa auto pistokkeen päähän. Ulkona on miinus kuus astetta.

Testailin jo vaateusta, vaikutti riittävän lämpimältä, sillä tuli hiukan hiki kun kävelin tallille ja takaisin. Mun hommanahan on seistä paikallaan ja kuuluttaa, joten liike ei lämmitä.

Toivottavasti tulee kiva kisapäivä - yleensä on ollut.

---

Eilisestä: tapetit saatiin seinään. Poikanikin haettiin kaupungista auttamaan. Se söi ensin nuudeleita ja sitten se nukahti kolmeksi tunniksi. Sitten se ajoi tyttären kanssa valmiiksi lastatun kuorman huonekaluja navetan vintille odottamaan uusiokäyttöä. Kävivät yhdessä isovanhempia moikaamassa. Sitten poika söi taas. Sitten se rapsutteli Nittiä ja sanoi sitä omaksi rakkaakseen. Tytär kiilasi siihen väliin ja sai kanssa rapsutuksia ja kehuja. Tosi auttavainen nuori mies. Hohhoijaa näiden kanssa. Pakko näitä kumminkin on rakastaa, kun ne on itte kotona tehtykin.

Tytär sentään teki ruuan ystävänsä kanssa. Hyvää lihapataa tuli kaksi isoa padallista. (Tiiän mitä tänä iltana syödään,. ;)) Minä huutelin ruuanvalmistusohjeita läträtessäni tapettiliisterin kanssa, mutta ei se tytär paljon ohjeita tarvinnut.

Ukko asetteli tapetteja seinään, minä liisteröin. Huone tosiaan on valmis. Patteri vaan pitää laittaa uudestaan kiinni, pestä lattiat ja kantaa sängyt sisään, ni meillä on uusi makkari. Vähän verhoja ja verhotankoja pitää shoppailla. Ja tapetoinnista huolimatta voidaan jatkaa yhteiseloa yhteisessä parisängyssä. Jossain vaiheessa eilen en ihan uskonut sitäkään, on tuo sen verran tarkkaa ja hermoja kysyvää puuhaa. ;) Homman kunniaksi avattiin pieni kuoharipullo. Elämän pieniä huippuhetkiä pitää muistaa vaalia.

Ja voip olla, että tulee jonnekin aika outoon kohtaan taulu, mutta mitäpä siitä, yhdessä me amatöörit on tehty tämä talokin ja hyvin on kestänyt. :)

---
Mutta nyt tytärtä herättämään ja sinne agilitykisoihin.

lauantaina, marraskuuta 04, 2006

Talviaamun löpinää

Jep jep - on outoa, että nyt on jo talvi. Pakkasta on tätä kirjoittaessani kymmenen astetta ja kaunis lumipeite lepää maiseman yllä. Se tuli niin yhtäkkiä, että puutarhaletkut kiemurtelevat lumen alla ja kesäkukkaruukut ovat jäätyneet asetelmiinsa. En ole ainoa tänä vuonna. Heh heh. Monena vuonna ne ovat siis silti unohtuneet minulta, vaikka talvi ei ole tullut yhtäkkiä.

---

Eilen vietin paljon aikaa puhumalla puhelimessa ystävien ja sukulaisten kanssa. Omat sukulaiseni ovat harvinaista "herkkua", sillä kun muutin tänne Lohjalle aviomiehen maatilalle ja hankimme lauman eläimiä ja omaa puuhaa, on ollut vaikea matkustella tapaamaan serkkuja ja serkkujen lapsia, jotka monet asuvat kauempana. Monethan tosin asuvat lähempänä, mutta laiskuus ja kotona viihtyminen ovat varmaan oikeita syitä siihen, että harvoin tulee kyläiltyä missään.

Vaikka tapaammekin harvoin, minulla on moniin sukulaisiini lämpimät välit. Haluaisin oikeastaan tavata ja jutella useamminkin, mutta silti vaaka usein kallistuu oman takkatulen ja sohvan puolelle.

Yksi serkuistani kuoli lokakuussa ja eilen sain kuulla, että hänelle pidetään isohko muistojuhla parin viikon päästä. Mielelläni osallistun tilaisuuteen ja oikeastaan odotankin sitä, että saan muistella vanhoja aikoja sellaisten ihmisten kanssa, jotka muistavat myös minun lapsuuttani ja nuoruuttani. Oli mukavaa, että tytärkin halusi ilman muuta lähteä mukaan, kun asiasta eilen illalla juttelimme.

---

Asiasta kuudenteen:
Eilen oltiin tapettikaupassa ukkokullan kanssa. Päätettiin tehdä tyttären huoneesta työhuoneen sijasta oma makuuhuoneemme. Nykyisestä makuuhuoneestamme, joka on paljon isompi, saa sitten jo oikein mukavan vieras-työhuoneen, kun ei tarvitse miettiä niin paljon tilaongelmia. Meillä oli selvät suunnitelmat, kun astelimme tapettia valitsemaan. Vihreää, vihreä on rauhoittava ja mukava väri makuuhuoneeseen.

Tuolla ne nyt odottavat, keltaiset tapettirullat, että saisimme huoneen lopullisesti tyhjennettyä ja uudet seinäpinnat pikkuiseen huoneeseen. Keltainen on valoisa ja aurinkoinen ja suurentaa pientä huonetta. Saas nähdä, miltä näyttää valmiina.

Mutta se on mukavaa, että päätökset tehdään etukäteen ja niitä ei sitten muuteta. :D

keskiviikkona, marraskuuta 01, 2006

Vauhdilla vaihtuu kuukaudet

On marraskuun eka päivä.

Marraskuu on se kuukausi, jona kalenterissani on eniten ystävien ja sukulaisten syntymäpäiviä. Miksi muuten? Onko helmikuussa (vai millon nuo marraskuun syntymäpäiväsankarit on tilattu?) niin kylmä, että suomalaiset mielummin viettävät aikaa yhteisen vällyn alla? Haluaako luonto, että lapset syntyvät talveksi ja niitä hoidellaan luolissa sydäntalven yli suojassa ja sitten keväällä puolivuotias on jo kestävämpi reissaamaan?

Näistä kysymyksistä ei varmaan huomaa, että Untinen-Auel on yksi lempikirjailijoitani?

Eilen satoi ensilumen, kerrankin olivat säätiedotukset oikeassa. Minusta se on ihan mukavaa, että on lunta. Varmaan niistä autoilijoista, jotka taas kerran ensilumi ja pakkanen yllätti, valtaosa on eri mieltä. Minua kyllä yleensä talven tullen yllättää enemmän tuo, että talven tuloon yllättyneitä tuntuu olevan aina vaan enemmän. Ovatko ihmiset saaneet liikaa informaatiota kasvihuoneilmiöstä ja ajattelevat, että jonain vuonna talvi ei tulekaan?

Toistakymmentä senttiä lunta yhdessä iltapäivässä on kyllä paljon. Hetkessä maa on saanut valkoisen peiton ja koko ympäristö näyttää toisenlaiselta. Kiehtovaa.

Ihan hirveän innoissaan lämpimään tottunut kehoni ei kyllä ole illan ja aamun hevosenruokintahetkistä. Tuuli iskee läpi koko kropan ja vesiä vaihdellessaan voi kuvitella, miltä vanhana tuntuu, kun reuma kolottaa sormissa ja nivelissä. Kolikon toinen puoli sitten tulee hevosen iloisesta hörinästä, kun se kuulee minun tulevan. Luulisin, että harva ihminen ilahtuu tulostani niin kovin kuin Romeo aamuisin. Romeohan on tyttären 27-vuotias shettisruuna, joka on virkeä, hyvätapainen ja suloinen kaikin puolin.

Aamun parhaita tunnelmia saan lisäksi siitä, kun jään heinien annon jälkeen hetkeksi kuuntelemaan sitä rauhoittavaa rouskutusta, mikä syntyy, kun kolme hevosta syö levollisena heinää. Työpäivät ja elämä voi olla vaikka kuinka hektistä, kun muistaa välillä olla ihan hiljaa ja kuunnella. Mielummin päivittäin. Mielummin miettimättä sitä, kuinka surkeaa kaikki voi joskus olla.

Ja nythän tämän aamurauhan hetket ovatkin jo ohi ja pitää melko pian lähteä katsomaan, pääseekö tuolla ollenkaan liikkeelle vai ovatko eurooppalaistuneet suomalaiset kokonaan unohtaneet talviajon niksit.

tiistaina, lokakuuta 31, 2006

Serkkuterveiset

Hauska huomata, että näitä luetaan sittenkin. :)

Esko-serkku oli laittanut terveisiä tuonne kauas syyskuun alkuun. Pahaan auto-onnettomuuteen kun joutuu, niin sitä pysähtyy sairaalaan moneksi kuukaudeksi. On silti mukavaa kuulla, että sieltä pääsee poiskin ja paranemista tapahtuu.

Ehkä kannattaisi syysmasiksessaan huomata, että lokakuu sentään pysäyttää vaan osan elämänilosta, ei jalkoja. Ja huomenna lokakuukin on ohi! :D

Ja Marja-serkku, edellisen sisko, soitti eilen, kun halusi kuulla äänestäni, olenko ihan lamassa. Varmaan olisi piristänyt, jos olisin ollut. Mutta piristihän hän toki silti, vaikka olinkin iloisella tuulella.

Mutta enpäs olekaan enää syysmasentunut - mukavat ihmiset saavat hymyilemään, vaikka olisi kuinka pimeää. Kiitos kaikille niille, jotka ovat kivoja.

Jos tänään tulee lunta, olen valmistautunut talvirenkain. Tulisikin, tulisi valoa elämään ihan konkreettisestikin.

maanantaina, lokakuuta 30, 2006

Talviaikaan

Minusta kellojen kääntö on ihan turhaa puuhaa.

Kaksi kertaa vuodessa minulla menee rytmi viikoksi tai pariksi ihan sekaisin, kun kelloja pitää siirrellä. Normaalisti herään 2 min ennen kelloa torkkuakseni sitten vielä parin torkkuherätyksen ajan tai enemmän, jos on koomapäivä. Joskus jopa nousen ihan heti.

Mutta nyt, kun on siirrytty taas talviaikaan joudun puoliväkisin nukkumaan vielä tunnin, koska en todellakaan halua olla viideltä pystyssä kuin joku ylipirtsakka mummeli.

Ja keväällä, kun kellot käännetään toiseen suuntaan, en meinaa millään päästä ylös. Koko päivä on pilalla, kun herään väsyneenä.

Miksi ihmeessä aika ei voisi pysyä paikoillaan oli kesä tai talvi?

Nih.

sunnuntaina, lokakuuta 29, 2006

Naura itsellesi

Lokakuu ei tosiaankaan ole kuukausista armain, minusta se on jotenkin julma kuukausi. Masentuneet masentuvat lisää, optimistitkin tipahtelevat elämän asettamiin ansakuoppiin. Joskus tuntuu, että kaikki läheisetkin ovat siirtyneet manan majalle lokakuussa - vaikka oikeasti vain yksi läheisimmistä, äitini, sinne lähti kymmenen vuotta sitten. Tuntuu uskomattomalta, että äidin kuolemasta on jo kymmenen vuotta, sen verran kirpeinä jotkut muistot välillä tuntuvat.

Varmaan tämä lähes kahden viikon kirjoittamattomuuskin on lokakuun syytä. On vaikeaa saada energiaa riittämään, kun tuntuu, että on pimeää kuin peikon ** hmm, sanotaan nyt vaikka ** anuksessa. ;)

Lokakuusta huolimatta on ollut ihan mukaviakin hetkiä: eilen oli agilityhallilla ykkös/möllitasoisille koirille (lue: ohjaajille) erikoiskoulutusta. En ole pitkään aikaan saanut niin loistavaa treeniä kuin eilen aamulla sain. Jaakko-kouluttajamme oli laatinut kohtuullisen vaikean radan, jota lähdimme käymään läpi. Rata oli agilityluokissa ehkä semmoista vitostasoa (kolmonen on agilityn voittajaluokka ja isompia numeroita ei ole ;)) ja sillä oli 20 estettä. Itse pääsin noin 40 minuutin hiertämisen jälkeen Marilynin kanssa esteelle 12 asti, mikä oli nelisen estettä enemmän kuin kuvittelin.

Perusasiota on toki paljon, mielettömän paljon hierottavana tuo pienen iloisen cairntytön päähän ja sikäli ehkä osaisimme niitä jopa itsekin hiertää, mutta itse kymmenen vuotta harrastaneena sain taas paljon uusia oppeja ja mietittävää omaan ohjaukseeni ja siihen, miten yhteistyötä koiran kanssa teemme.

On naurettavaa, kuinka vartalo ei vain osaa tehdä eri tavalla asioita, kun on jotkut jutut aina toisella tavalla tehnyt. Sitten kun lopulta saa kroppansa ja harteensa kiertymään kouluttajan haluamalla tavalla ja pieni valkoinen nuoli kiitää parin esteen verran sulavasti ja kaunislinjaisesti ja muut ryhmäläiset huutelevat hurraata ja taputtavat (ajatelkaa, miten mieletön yhteishenki!), niin saa taas tuntea, miten älyttömän kivaa agility voi olla.

Siitäkin huolimatta, että minä itse ja koirani myös olemme möllitasoa tarvitsemme välillä erikoiskursseja ja palautetta myös muilta kuin omilta, tutuilta ohjaajilta. Vaihtelu virkistää, sanoi kissa kun mummolla pöytää pyyhki. :)

Se hieman harmitti, että oman treenin jälkeen piti hypätä autoon ja ajella kiireellä kotiin vaihtamaan vaatteet, jotta ehtisin Ypäjälle islanninhevosyhdistyksen syyskokoukseen. Olisi ollut todella kehittävää nähdä, kuinka "mopokorttinen" Teija ajeli "ferrarillaan" Oskulla.

Puhumattakaan siitä, että tyttären ja naapurin Bondin suorituskin jäi näkemättä. Toivottavasti moni seurakaveri ymmärsi, että näkemällä oppii ehkä jopa enemmän kuin tekemällä ja kuunteluoppilaita oli enemmän kuin se yksi, joka ilmottautui mukaan.

Näitä kursseja pitää saada lisää, näin päätimme Teijan kanssa. Tosin Teija-parka starttasi tänään aurinkoiseen Brasiliaan yli pariksi viikoksi ja jää näin ollen paitsi ihanan kirpeistä pihlajanmarjoistamme täällä syksyisessä Suomessa - voi raukkaa. ;)

Issikkayhdistyksen kokoukseen meitä lähti yhteisellä autolla neljä naista (kokonaistaloudellista ajattelua) Lohjan suunnalta. Syyskokous oli ihanan toimiva ja hyvähenkinen. Olikin ensimmäinen kerta, kun koskaan kerkisin mukaan ko. yhdistyksen kokouksiin. Saattaapa olla, että tulen niissä viihtymään huomattavasti enemmän jatkossa, koska olin paikalla siksi, että minua oli nykyinen puheenjohtaja pyytänyt manttelinperijäkseen. Se nähdään lopullisesti kevätkokouksen jälkeen, kuka valitaan, mutta olen asiaa vakavasti harkittuani päättänyt suostua ehdolle. Onhan tuota yhdistysten hallituksissa istumista tullut kokeiltua aika monissa yhdistyksissä. Muistaakseni ainakin Turun Käyttökoirayhdistyksessä, Cairnterrieriseurassa, Turun Yliopiston atk-opiskelijoiden aineyhdistys asteriskissa, Lohjan Purjehtijoissa ja Lägissä olen ollut mukana hallituksissa. Joissakin olen ollut pari vuotta ja joissakin paljon useampia. Tämä uusin tarjottu pesti tulee varmasti olemaan kokemuksena sekä arvokas, haastava ja mielenkiintoinen että raskas ja työllistävä. Odotan sitä kovasti.

Kokous jatkui vielä kasvattajapäivillä ja saimme kuunnella kaksi erittäin kiinnostavaa ja hyvin valmisteltua luentoa. Toinen tamman tiineydestä ja varsomisesta ja toinen nuoren hevosen kouluttamisesta. Oli mukava huomata, että oman varsan asiat ovat aika hyvällä tolalla koulutuksen suhteen. :)

Mutta nyt pitää taas käydä oman arjen askareisiin kiinni. Tämä sunnuntaipäivä on ainoa "vapaapäiväni" ja pitänee hiukan satsata kodin siivous- ja pyykinhuoltotehtäviin. Taitaa olla niin, että issikkalauma saa edelleen kasvattaa turkkiaan rauhassa. Aika lutusilta pörriäisiltä ne tänä aamuna näyttivät, kun koko porukka laukkasi aamun kuivaheinäannoksilleen. Ekat kuivaheinät on annettu tänä viikonloppuna - ihanan kauan kesti laidunkausi tänä vuonna. :)

Ainiin, eilispäivän mottona tuli siellä agilitytreenissä mieleen seuraava: "Kun oppii nauramaan itselleen, on helppoa hymähdellä toisten tekemisille."

tiistaina, lokakuuta 17, 2006

Oravanpyörässä

Viime viikko vilisti taas sellaista vauhtia ohi, että ei oikein edes ehtinyt tajuta.

Torstaina naapurin Katja kutsui porkkanasäkin noutoon ja samalla kahville. Hänellä käy "porkkanaukko" säännöllisesti tarjoamassa porkkanasäkkejä ja samalla Katja aina ostaa meille muillekin säkin. Erinomainen järjestely. :) Ilta oli kiva, istuskeltiin kolmistaan -Pikku-Emma kolmantena- ja päivitettiin parin viikon kuulumiset. Hiukan se keskusteleminen on sellaista rikkonaista kun tuollaisella yksivuotta ja 5 kk -ikäisellä on siinä aika paljon sanomista väliin... Se ei kyllä haittaa yhtään, kun Emma on niin ihana.

Perjantai meni töitä tehdessä- illalla laitoin jotain hyvää ruokaa ja sohvaperunoitiin.

Lauantaina aamulla yhdeksäksi jo agilityhallille HalliCupiin töihin ja kisaamaan. Mukana olivat naapurin Bondi tyttären ohjattavaksi ja oma Marilyn, jotka molemmat käyvät aika kuumina, kun väkeä on paikalla paljon. Marilynin kisasuoritus mölliluokassa meni aivan kohtuullisesti, kun ottaa huomioon, että tajusin ottaa koiran haltuuni jo 2 min ennen kisasuoritusta, joten se ei oikein tiennyt minne sinkoaisi ja kenen kanssa. Tuloksen kolmas sija ja 45 virhepistettä. Tyttären ohjaama mali Bondi kävi niin ylikierroksilla, että hitaampia heikotti. Tuloksena melkoisesti virhepisteitä ja jonkinalinen pieni ruhje tyttären etutassussa.
Kisaradan nollakoirana Marilyn teki sitten jo omaan tasoonsa (lue: minun tasooni) nähden mielestäni ihan mallikkaan radan. Ehkä me vielä kisaamaan päästään...

Lauantaina iltapäivällä sitten meinimme Katjan ja Katjan äidin ja Emman kanssa katsastamaan ystävämme käynnistelemää islanninhevostallihanketta tuossa melkein naapurissa. Siellä oli aidantekotalkoot käynnissä ja porukalla melkoinen draivi päällä. Melkein pystyi koskettamaan unelmia Sadun ympärillä, niin konkreettiksiksi ne ovat tulossa. :) GO, Satu, GO!

Lauantaina illalla kuulimme iloisen suru-uutisen: poikani kaksi kaveria olivat jääneet pakettiautolla junan alle. Ensi kauhistuksen jälkeen selvisi, että juna ei voittanut. Pojilla on luunmurtumia ja viiltohaavoja ja ruhjeita, mutta ei mitään kauhean vakavaa. Molempien, todella mukavien kaksikymppisten elämä jatkuu yhtä kokemusta viisaampana. Tuollaisesta viisastuu varmaan aika paljon, ihan koko ystäväpiirikin.

Sunnuntaina lisää agilityä, harkattiin hallissa Teijan ja tyttären kanssa parisen tuntia. Nittikin pääsi tekemään agilityä, tosi matalia hyppyjä, putkia, keppejä ja puomia ja pieni koira oli niin iloinen, että itsellekin tuli todella hyvä mieli. Ja Bondi oli paljon tyynempi ja teki upeaa rataa.

Sunnuntai-iltapäivällä heinäkuormia ja aidan tekoa. Puuhaa riittää. Hevoset saa lomailla, kun selkään ei ehdi.


Hiiret ei muuten näytä onnettomilta oravanpyörissään. Älä sinäkään. :)

keskiviikkona, lokakuuta 11, 2006

"Yheksän"

Kaikkea epäolleellista sitä jääkin mieleen: "-Montaks söit?" "-Yheksän"
- Nuoremmille tiedoksi, että kyseessähän on siis popsi-nakkimainos ajalta miekka ja kirves, jolloin paketissa oli yhdeksän nakkia (nythän niitä taitaa olla kymmenen).

Tässä tapauksessa "yheksän" näyttää olevan tiistain ja keskiviikon välillä vakiintumaan pääsevä a) nukkumaannemoaika ja b) nukuttujen tuntien lukumäärä. Yleensä nukun nykyisin kahdeksan tuntia yössä, mutta maanantai-illan agility venyttää nukkumaanmenon puolille öille ja tiistai-iltana väsyttää niiiiin makeasti.

Syksyn ja talven tv-sohvaperunaa tämä hieman harmittaa, koska tiistaisin tuleva "Pako" on vaikuttanut mielenkiintoiselta, mutta kun ei jaksa niin ei jaksa. Ja ko. sarjassa kyllä on jonkin verran kohtauksia, joista jää äklö olo pitkäksi aikaa - mutta niinhän elämässäkin joskus on, jotkut jutut ällöttävät ja tekevät kipeää. Jos noilla pahoilla kohtauksilla ei herkutella, niin ne ovat mielestäni realismia ja sitä voi katsoakin.

Mikä ihmeen tv-kriitikko minusta tänä aamuna sukeutuukaan? :)

Mutta jos sitten jatkan samoilla linjoilla ja ilmoitan, että ajattelin tänään klo 18:35 katsoa saippuasarjaa mangustien elämästä. Kuulostaa juuri siltä saippuasarjalta/tirkistelyohjelmalta, johon haluan jäädä koukkuun. BB:tä en ole katsonut jaksoakaan, en myöskään Kauniita ja rohkeita, Kotikatuun olen jäänyt koukkuun jo kauan sitten. Samoin Lost kuuluu ohjelmiin, joita katson aina, Salkkareita katson vain 5 min kerrallaan (lopusta) kerran viikossa.

Ja mitä tästä kaikesta voi päätellä. No, lauletaan vaikka yhdessä: "Olen keski-ikäinen, olen keski-ikäinen - takana on raju putki säännöillisten vuosien..." :) - Ja mainittakoon vielä, että hyvä niin. Ei vanha kaikkea jaksa.

Nyt työmaalle puurtamaan ahkerasti ja luottamusta herättävästi.

maanantaina, lokakuuta 09, 2006

Lisää iloja

Viikonloppu on taas ohi ja työviikko on edessä. Toivon, ettei tarvitsisi ajatella, että raskas työviikko on edessä, mutta sellainen siitä taitaa taas tulla.

Agilityn harrastajana oli tietenkin ilo havaita, että Suomi ei edellakaan ole mikään tumpelomaa lajissa. Kuudessa lajissa ratkottiin viime viikonloppuna lajin MM Baselissa, Sveitsissä (joukkue ja yksilökisat, mini, medi & maksi) ja kaksi mestaruutta tuli Suomeen. Nämä olivat medien joukkuemestaruus ja medien yksilökisan mestaruus. Jari Suomalaisen ja Frodon meno oli jo Suomen karsinnoissa (joissa olin kuuluttajana) henkeäsalpaavan varmaa ja nopeaa, joten en ihmettele yhtään parin menestystä. Kisoissa oli mukana edustajia 34 maasta, joten ei noita mestaruuksia ihan lahjaksi otettu. :)

Kahden vuoden kuluttua maailmanmestaruuskisat ovat Suomessa - silloin pääsee näkemään huippuagilityä ihan kunnolla.

Henkilökohtaisia viikonloppuiloja olivat MM-voittoa pienemmät asiat:
  • Wilman ja Katariinan vierailu lauantaina, valokuvat vierailusta
  • muutaman ystävän puhelinsoitot
  • onni siitä, että ainakin yhden ystävän haave aloittaa kokonaan uusi elämä näyttää lähtevän käyntiin
  • tekstariraportit parin ystävän menestyksestä agilitykisoissa
  • puuhastelu maatilan hommissa oman ukon kanssa
  • hiekkakuorman saaminen mutaisen pihaton eteen
  • neljäveen selässä istuminen kun opetimme sille ratsuttajan kanssa eteenpäin vieviä apuja (kohta pääsee ratsastamaan, jarrut vaan puuttuu enää)
  • ratsastusretket Félagilla
  • kahvihetki anoppilassa
  • raakojen tomaattien ripustus ikkunaan (kypsyy ne siinä, kypsyyhän?)


Muutakin kivaa olisi lueteltavaksi, mutta nyt töihin, ei auta laiskotella.

lauantaina, lokakuuta 07, 2006

Iloja


Viikko sitten lauantaina käytiin tapaamassa ukon tyttären perhettä. Olen tainnut ennenkin sanoa, että noista vähän päälle yksivuotiaista saa paljon iloa irti. Sen ikäisen toiminta on niin kokonaisvaltaista ja ilmeet huimia , että nauramatta ei voi olla.

Katsokaa nyt vaikka, millainen voi tytön selitysilme omasta purkistaan olla.

Jotain jännää siellä purkissa oli sisällä ja itse sitä ei saanut auki.

Syksyn värit ilahduttavat aina minua. Erityisesti vaahteranlehdet ovat ihania, kun niitä on niin paljon.

Mutta toisaalta, onhan villiviinikin aika upea, kun se hehkuu punaisena.

Monia ihania asioita voi tehdä syksyllä - ulkonakin. Ihanaa, kun on keksitty sateenpitäviä, hengittäviä vaatteita ja kenkiä.

Mikäs siinä on köpötellessä, hevosen selässä tihkusateessa, nauttien omasta rauhasta ja kavioiden kopseesta, kun on mukavat ja lämpimät vaatteet päällä. Tai koirien kanssa lehteä hakiessa, kun ei ole pakko tulla sisään viluissaan ja märkänä kuin kissa, vaan voi vaan ottaa ulkovaatteet pois ja nauttia kynttilänvalosta sisällä.

Mutta nyt on jo lauantai-ilta, massu täynnä lämmintä hirvenlihapataa ja punaviinilasi odottelee sohvaperunointia. Hyviä öitä muillekin.