Ai hurja!

Luulin oikeasti jo kevään tulevan - kevätpäiväntasaus oli viime lauantaina. Ja mitä me saadaan? Me saadaan lisää lunta! En muista yhtenäkään vuonna olleen näin paljon lunta. Nämä valokuvat näpsin kännykälläni tänä aamuna.

Tänään on upean näköinen päivä - pikkupakkanen ja aurinko paistaa aivan täydeltä terältä. Tosin olen varannut itselleni aika paljon sisähommia, joten kauheasti en pääse tuosta nauttimaan.

Taivas maan päällä?

Voiko mikään olla ihanampaa ahneelle poninpullerolle kuin työntää pää ihan kokonaan heinäpaaliin sisälle ja mussuttaa itsensä täyteen? Hassua on se, että vaikka paalin kylkiin on tehty aukot heinän syömiseksi, niin tähän ideaalikohtaan tehdään oma reikä omin hampain.

Ponit on olleet nyt täysin vapaalla heinällä helmikuun alusta asti. Félagi on aina ollut hyvin lihava ja nyt se itseasiassa on hoikin näistä kolmesta. Ihan totta, on sillä selvästi vyötärölinjakin, eikö?

Meillä ei kyllä olla koko ajan pää paalin sisällä, vaan ponit liikuskelevat ja leikkivät ja nukkuvat paljon muuallakin. Väittäisin, että paksuusaste on aivan sama kuin säännöstellyllä heinälläkin. Heinää myös kuluu aika lailla sama määrä, kun ottaa huomioon, että tällä menetelmällä väistämättä osa heinästä poljetaan ja pissitään piloille.

Laiskan kasvimaa

Keväällä minuun on aina iskenyt valtaisa halu istuttaa ja kylvää. Olen asunut täällä maalla jo kaksikymmentä vuotta ja tiedän hyvin kokemuksesta, että kasvimaani loppu on aina surullinen: kaikki katoaa juolavehnän sekaan.

Nyt olen löytänyt oivan tavan kanavoida tätä intoani: Pienet yrttiruukut keittiön ikkunalla. Aiemmin kuvittelin jopa, että saisin noissa kasvatettua oikeasti jotain yrttejä - vaan ei se ole koskaan onnistunut. Tänä keväänä keksin oikean jutun: ostin kaupasta soppaherneitä ja kylvin ne. Joka aamu ilahdun siitä riemukkaasta vihreästä, joka kasvaa kahvinkeittimeni vieressä.

Pienestä on ilo kiskaistava.

Kevättalvi kimaltaa

Aivan mahtavia kelejä! Aurinko paistaa ja huurre kimaltelee puiden oksissa ja lumessa. On niin kirkasta, että ilman tummenevia silmälasejani varmasti silmät vuotaisivat solkenaan.

Nappasin eilen aamulla kännykkäkuvan tallin pihalta, koska minusta kimaltelevat koivut olivat niin kauniita aamuauringossa.

Eipä tässä muuta - kevät keikkuen tulevi, tänään aamulla -16C. HRRR. Lomaa jäljellä vielä 3 viikkoa.

Lisää kuntoilua

Tänään teimme Félagin kanssa toisen yhteisen kävelylenkin. Poika oli selvästi reippaampi ja se ravasikin jo ihan mielellään. Tänään keskinopeutemmekin oli jo 4,3 km/h, kun eilen taaperrettiin 3,5 km/h, joten siitäkin voi päätellä, että askel oli liukkaampi.

Minulle tuli kyllä aika kuuma, kun vuorotellen hölkkäsimme ja kävelimme tietä pitkin. Aurinkoa ei näkynyt, oli pikkupakkanen ja hiljalleen sateli luntakin.

Tätä kun jatketaan jonkin aikaa, niin alkaa ehkä omassakin kunnossa ja askelpituudessa näkyä positiivista kehittymistä.

Lenkin aikana uunissa oli muhimassa tomaattinen lihaperunalaatikko ja kun sitä tempaisin kunnollisen annoksen massun pohjalle, niin nyt sohva tuolta kutsuvasti huutelee päiväunille.

Jäykkis

Keskiviikkona kiipesin Félagin selkään ja voi onnetonta, se oli ihan jäykkä ja kipeän oloinen. Teimme kuitenkin sen kanssa käyntilenkin, surkein lyhyin töpöttävin askelin. Katselin jo maanantaina sen likkumista tarhassa, se vaikutti silloinkin jäykältä ja onnettomalta.

Sain ystävältäni hevosia hoitavan osteopaatin puhelinnumeron ja onneksemme sain samalle päivälle ajan, kun joku asiakas oli peruuttanut. Normaalisti kuulemma ajat saa jonnekin noin kolmen viikon päähän.

Osteopaatti katseli ensin ponin liikkumista ja totesi ilmeiseksi sen, että jossain jäykkyyksiä oli. Vasemman etujalan lapa oli ihan jumissa, samoin selkä. Eleettömästi ja varsin pienin liikkein tehty hoito näytti vaikuttavan hevoseen paljon. Välillä se höpelsi suullaan hoitajaa ja välillä vaikutti siltä, että se nukahtaa kesken kaiken. Se huojui ja heilui hoidon tahdissa hassun näköisenä.

Hoidon lopputulos näkyi heti, askel piteni normaaliksi ja Félagi vaikutti siltä, että siihen ei satu enää. Se, mitä hepolle on tapahtunut, jää arvoitukseksi. Luultavimmin se on venäyttänyt selkänsä joko liukkaalla tai ehkä yksi jalka on humpsahtanut syvälle hankeen odottamatta. Félagi on muutenkin aika kömpelö otus, joten se ei ole varmasti ehtinyt moiseen reagoida.

Tänä aamuna tein Félagin kanssa yhteisen kävelylenkin peräkylään ja takaisin ja se vaikutti kävelevän aika lailla normaalisti. Täytyy tehdä nyt joka päivä sen kanssa lenkki ihan maasta käsin, että poika lähtee vetristymään. Itsellenikin kävely tekee varmasti ihan hyvää.

Kleon salainen ase

Näin lomalla jään mieluusti vielä nukkumaan ukkokullan mentyä töihin. Kleosta se ei ole mukava juttu. Koska sillä on ikää jo 12 vuotta, sen pidätyskyky ei ole yhtä hyvä kuin nuoremmilla koirilla.

Silloin, kun ukkokulta nukkuu, Marilyn ja Kleo hyppelevät hänen päällään ja Kleo myöskin varsin viehättävästi aivastelee päin näköä, jolloin on tietenkin pakko herätä. Minuun kumpikaan ei koske ennekuin silmäni ovat auki.

Kun olen yksin ja Kleo on oikeasti päättänyt herättää minut, se ottaa käyttööön salaisen aseensa: asettautuu kyljittäin ovea vasten ja alkaa heiluttaa häntää, niin että ovesta kuuluu melkoinen pauke. Tehokasta.

Aurinko!

Auringonpaiste kultaa taas tänä aamuna maiseman ja tuntui mahtavalta herätä uuteen päivään. Tänään päivällä ei ole mitään suunniteltua ohjelmaa, yritän lopultakin saada itseni kampeamaan hevosen selkään ja aloittaa liikkumis- ja ulkoilukampanjani, jota mielessäni hehkutin, kun sain tämän yllättävän loman. Kevät on selvästi tulossa, mikäs sen mukavampaa.


Päivät ovat menneet nopeasti: lauantai meni Lempansissa pienissä tallikisoissa, sunnuntai meni Riihimäellä issikoiden talvikisoissa, maanantaina kävin hakemassa uuden puhelimeni uudelta työnantajaltani ja illalla oli kokous Kytäjällä, tiistaina käytiin porukalla syynäämässä Sadun uutta hevosta ja eilinen meni vanhan työpaikan loppuhaastattelussa ja vielä piipahdin uudessa paikassa hakemassa itselleni uuden tietokoneen. Nyt ollaan jo torstaissa, joten kyllä viikko on lyhyt!

Koirat ovat muuten joskus aika hassuja, pojan koirahan oli meillä viikon hoidossa ja aamuisin se aina nukkui eteisen sohvalla, kun heräsimme. Marilyn siinä ohimennessään aina heilutti sille iloisesti häntää. Tänä aamuna Marilyn kiisi sohvan ohi ja pysähtyi hetkeksi heiluttamaan häntää pikkupeikon mustalle takille. Kieltämättä hämärässä samannäköinen kuin Rami ja ihan yhtä aktiivinen.

Jaa-a. Romeo odottelee aamusapuskaa, joten lähdenpä ulos.

Elämän pyörteissä

Viimeksi totesin, että elämä on tasaista taapertamista töihin - kotiin - töihin jne. No, nyt on sitten alkanut tapahtua! Olen jo pitkään miettinyt, että nykyinen työ maistuu hieman puulle ja haasteita on liian vähän - töitäkin on aika ajoin ollut liian vähän.

Niinpä sitten tartuin toimeen ja hain uuttaa työpaikkaa. Samanlaista hommaa, mutta pienemmälle työnantajalle ja bonuksena hieman lyhyemmällä työmatkalla. Homma tärppäsi ja toissapäivänä sain tiedon pääsystäni uuteen paikkaan. Eilen aamulla ensi töikseni sitten törkkäsin esimieheni kouraan irtisanomislapun. Viiden tunnin kuluttua tapahtuneesta olin kadulla pahvilaatikon kanssa "työttömänä", ilman rakasta läppäriäni ja armosta sain lainaksi puhelimen viikoksi.

Vanhoja, todella mukavia työkavereita tulee varmasti ikävä. Odotan silti innolla tulevaa.

Olen sopinut uuden työnantajan kanssa aloitusajaksi huhtikuun alun, mutta saan toki puhelimen ja tietokoneen jo ensi viikolla. Tällä hetkellä näpyttelen tätä jollain aataminaikuisella, maailman hitaimmalla läppärillä, jonka näppäimistössä on vain hiipuva aavistus teksteistä. No, tämä toimii ja kasvattaa taas aavistuksen kärsivällisyyttäni.

Aion olla lomalla kuukauden: ratsastaa, kävelykuntoilla, siivoilla - nauttia elämästä. Wow.

Ilman pyörteitä

Onkin näköjään kuukausi vierähtänyt viimeisestä blogikirjoituksesta. Kiinnostuksen aiheet viimeisen kuukauden aikana ovat olleet lähinnä säätila ja se on ollut varsin yksitoikkoista: pakkasta -10C - -25C välillä ja heti, kun pakkanen hiukan laskee, tulee lisää lunta. Ja lunta tosiaan riittää, kuten oheisesta kuvasta näkyy. Jatkuvaa pakkasta lienee täälläkin kestänyt yhtäjaksoisesti jo pari kuukautta. Lauantaina pitäisi ennusteen mukaan olla ensimmäinen suojasääpäivä.

Tämä viikko on koulujen hiihtolomaviikko- Meidän perheen "koululaisista" toinen lähti Hurghadaan, Egypiin, tiistaina ja toi hoitoon koiransa Ramin. Se on kiltti, kookas, sekarotuinen leikattu poika. Voinpa yrittää tänään ottaa siitä kuvan. Tyyppi on eri persoonallisen näköinen.

Toinen koululainen, pikkupeikko, on alkuviikon ollut täällä kotosalla (minkä todella huomaa siitä sekasotkusta, minkä peikko saa aikaan jo vuorokaudessa), mutta lähti eilen muihin maisemiin ja yllätys-yllätys jätti jälkeensä Karmakoiran.

Näin ollen minulla on siis yllättäen 4 koiraa. Onneksi ne eivät tappele, mutta Ramiressu hieman pelkää Karmaa joka kolistelee aika ajoin hampaitaan ja paimentelee Ramia, joka singahtelee hädissään karkuun. Ramilla on myöskin melko ikävä tapa hälyttää öisin milloin mistäkin näkymättömästä vaarasta valtavan suurella haukulla. Vaara lienee näkymättömyyden lisäksi olematon, koska muut koirat eivät lähde mukaan haukkumaan, vaan kääntävät kylkeä piittaamatta toisen haukusta mitään.

Muuten elämä soljuu ilman pyörteitä: herätys - töihin - kotiin - unille -rutiinilla. Välissä viikonloppu, joka sujuu päiväunet - syöminen - siivoaminen -akselilla. Ratsastaa en ole viitsinyt, liian kylmää ollakseen miellyttävää. Agilityharjoituksetkin ovat jääneet muutamana viikkona väliin, koska Marilynillä oli pieni flunssa: kuumetta ja nuhaa. Tänään sentään säntään illalla harjoituksiin. Pienen tauon jälkeen Marilyn lienee hieman yliaktiivinen.

Jaa-a, jospa ottaisin toisen kupposen aamukahvia.

Pakkanen paukkuu

On erityisen hiljainen aamu - olen yksin kotona tämän viikon, kun ukkokulta on Alpeilla laskettelemassa. Karmakin on pikkupeikon mukana Muurlassa, joten ketään yli-innokkaita aamutyyppejä ei löydy talosta. Ukko ei tosin kuulu siihen kategoriaan, mutta Karma kuuluu.

Pakkasta on piisannut, tänäkin aamuna on taas -17C. Sunnuntaina oli jopa -25C. Maailma ulkona on oikea talven ihmemaa, kaikki on kuorruttuneena valkoiseen, pehmeään, kimaltelevaan vastasataneeseen lumeen. On uskomattoman kaunista.

Olen muuttanut päiväjärjestystäni pakkasten vuoksi. Aiemmin kävelin kuuden jälkeen alas tallille hoitamaan hevoset ja hakemaan päivän lehden. Nyt pysähdyn tallilla vasta autolla ohi ajaessani. Laitan heinät illalla valmiiksi suureen saaviin, etteivät konttorihyntteet saa heinäkuorrutusta ja täytän vesisaavin iltaisin.

Romeo on saanut viettää pitkiä aikoja sisällä tallissa, koska sen viherpellettipuuro jäätyy noin kovilla pakkasilla niin pian, ettei se ehdi syödä sitä. Vanhaherra on hiukan kiukkuinen tästä järjestelystä ja yrittää aina tunkea ohitseni ulos, kun tulen sitä ruokkimaan. Kuitenkin, kun töistä tullessani laitan sen isojen hevosten kanssa pihalle, löydän sen illalla mököttämästä pihaton perältä. Kuvittelisi, että sisällä lämpimässä on mukavampi mököttää. Itse ainakin tykkään siitä.

Voi, miten toivoisinkaan, että pakkaset pikkuisen hellittäisivät!

Yöpukulaukkaa pakkasessa

Poikani koira on meillä hoidossa pyhien yli ja se on melkoisen kova haukkumaan. Viime yönä kahden aikaan heräsin sen kumeaan haukkuun ja huutelin ensin sängystä, että "Nou hätä, turpo kii", mutta haukku ei lakannut. Nousin istumaan ja samassa näin ikkunana takana kiehtovan näyn: lumi pöllysi korkealle, kun kolme karvaista issikkamammuttia porhalsi ikkunan ohi kiitolaukassa.

Hetken mietittyäni päätin, että tuskin saan kunnolla unta, mikäli en palauta hepoja aitojen sisäpuolelle ja niinpä puin yöpuvun päälle takin, pipon ja työnsin paljaat jalkani vaaleanpunaisiin crocs-kumisaappaisiin. Yöpukunikin on vaaleanpunainen, joten alavartaloni oli todella hemaisevan värinen, kun tallustin yöhön.

Kun pääsin etupihalle, vihelsin ja heti tömisti lauma metsästä luokseni täyttä laukkaa, hengitys huuruten. Valoa ei tarvinnut, kun *lähes* täysikuu kumotti taivaalta. Lähdin tassuttelemaan alas tallille lauma perässäni. Pikkuisen alavartaloa vihloi kylmästä, kun kuljin yöpaidanhousut lepattaen ja mietin, että saattaa pakkanen olla jonkin verran kiristynyt illan -18C:sta.

Muutaman kylätiellä suoritetun pierupukkilaukkasession jälkeen sain hepot palautetuksi aitojen sisälle, rajoitin niiden alueen ojan alapuoliseen aidanosaan, joka oli varmastui ehjä, annoin heinää niille ja tepastelin jo reippaammin kotia kohti. Peppu huurteessa pääsin sisään, tarkistin lämpötilan ulkona -22C ja kietouduin kiireenvilkkaa peittooni.

Nauratti. Onneksi en ollut kylätiellä enää, kun jokin auto tuli peräkylästä kohti kaupunkia... Vaikka en niin kauhean muotitietoinen olekaan, niin tuo vaaleanpunainen pyjamalook olisi ehkä hieman hävettänyt sekä epäkäytännöllisyytensä että värinsä puolesta.

Mustan kissan paksut posket

On uudenvuodenpäivä 2010. Ulkoilutin hieman kameraa, kun oli niin uskomattoman kaunis, kirkas pakkaspäivä.

Muutamia muita kuvia löytyy täältä.


Hyvää Uutta Vuotta 2010 kaikille!

Se tulee - ja menee

Eilen oli se päivä, jota talvella melkein eniten odotan: talvipäivänseisaus. Tänään päivä on jo pitempi kuin eilen. Niin me sitten alamme pikkuhiljaa keikkua kohti valoisampaa aikaa.

Tämä talvi on ollut jotenkin erikoisen raskas - olen mielestäni ollut paljon väsyneempi kuin minään muuna vuonna. Talven alkuun pitkä sadekausi ja musta maailma varmaan masensivat, mutta vaikka nyt on tullut hurjasti lunta en ole piristynyt siinä määrin kuin voisi kuvitella. Kovat pakkaset ovat tosin estäneet kunnon ulkoilun, mutta silti lumen valo ei ole oikein herättänyt minua henkiin. Tympeä tunne, kun melkein aina on väsynyt.

Ehkäpä vanhuus hiipii kimppuuni? Hui!

---

Jouluaattoon on kaksi yötä. Joulusiivo on vielä tekemättä. Tänään laitan toivon pikkupeikkoon, joka jo eilen ilahdutti siivoamalla suuren osan huoneestaan. Se on merkittävä tapaus, yhtä siistinä en ole tuota huonetta nähnyt sitten vuoden 2006. Oikeasti!

Joulusiivo ei huoleta minua ihan kauheasti, tiedän jo, että Joulun hyvä tunnelma tulee, vaikka jossain apukeittiön perukoilla lymyilisisikin vihainen villakoira. Joinakin vuosina hyvä tunnelma on odotuttanut itseään siksi, että olen itse ollut niin väsynyt, turhautunut ja kiukkuinen kaikesta touhottamisesta. Tänä vuonna en halua olla sellainen.

Vielä pari työpäivää ja sitten on neljän päivän jouluvapaa. Mahtavaa. Toivottavasti ilmat hieman lämpenisivät, jotta viitsisi ulkoilla ja ratsastella. Siitä toivottavasti saisi lisäenergiaa ja iloa elämään.

Muksaa joulunalusaikaa teille kaikille!

Pahaa omatuntoa potiessa

Joulu lähenee ja minä poden huonoa omaatuntoa. Miksi? Koska en ole sellainen kaappeja siivoava, hyllypapereita vaihtava, ikkunoita pesevä ja piparkakkutaloja rakenteleva jouluinen äitityyppi. Toki silloin, kun lapset olivat pieniä, teimme yhdessä joulukortteja ja lähetimme niitä kymmenittäin ja koristelimme talon ja siivosimmekin perinpohjaisemmin. (Tai ainakin siivooja siivosi...) Kun äitini ja isäni tulivat meille Joulua juhlimaan, äiti leipoi aina lasten kanssa piparkakkuja. Se oli aina odotettu tapahtuma. Äidin poismenon jälkeen meni monta vuotta ennekuin sain piparitaikinan otetuksi työn alle.

Pikkupeikko oli jossain vaiheessa aivan pöhkönä joulutorttuihin. Hän leipoi niitä useamminkin kuin kerran päivässä ja tuskin juuri muuta ravintoa edes tarvitsi Joulun alla. Kauniita torttuja tyttönen leipoikin.

Viime vuosina olen jostain syystä luopunut joulukorttien lähetyksestä. Itse askarreltujen korttien jälkeen kaupasta ostetut kortit, joihin kiireisesti kirjoittaa nimiä ja osoitteita, tuntuvat jotenkin latteilta. Ihmiset selvästi kyllä huomioivat, keneltä kortteja saavat, koska oma korttipinomme tuntuu pienenevän vuosi vuodelta. Vaikka en kortteja lähetäkään, niin olen kyllä iloinen, kun niitä saan.

Joulu ilma kauheaa hössötystä tuntuu silti omalta. Kunhan aattoilta on käsillä ja jouluateria katettu, on Joulun tunnelma täällä ja saan nauttia yhdessäolosta, kuusen tuoksusta ja harkitusti hankituista lahjoista yhdessä juuri niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa haluankin Jouluni viettää.

Sitä odotellessa...

Saunaan, saunaan suomalainen!

Olemme saaneet muutaman päivän nauttia pikkupakkasesta ja täysikuusta pilvettömältä taivaalta. Eilen illalla en edes tarvinnut otsalamppua, kun kävin iltaruokkimassa hevoset, vaan kuljin tietäni kuun hopeisesessa valossa. Monena iltana on ollut niin pimeää, että tuntuu, ettei näe omaa kättään, kun sen nostaa silmiensä eteen.

Hevoset ovat saaneet noin kuukauden loman, koska en saa itseäni motivoitua pimeään enkä sateeseen. Illat kuluvat takkatulen ja/tai television ääressä. Nyt ikävä kyllä loppuivat muutamat seuraamani ohjelmasuosikit, kuten Diili ja Amazing Race - mitähän tilalle? Ehkä elvytän lisää lukuharrastustani, kävimme viime sunnuntaina pikkupeikon kanssa kirjakaupan löytöhyllyjä selaamassa ja hnkkimassakin muutamia opuksia. Mahtavaa, että uusiakin kirjoja saa ostaa alle 10€. Tosin kirjailijoista se ei liene yhtä hienoa...

Menen yleensä nukkumaan ennen ukkokultaa ja keräilen silloin koirat kainalooni. Yleensä Marilyn on eteisen sohvalla odottamassa ja kiiruhtaa kovaa vauhtia sänkyyn. Se on aika iltauninen tyyppi. Eilen huutelin ja viheltelin eikä sitä tullut mistään. Pienen etsiskelyn jälkeen löysin sen kuumasta saunasta, ylälauteilta nautiskelemasta, silmät kiinni ja turkki kuumana. Jo pentuna Marilyn kävi usein saunomassa, se mahtuu saunan oven ali ja käy edelleenkin löylyttelemässä silloin tällöin. Taitaa koiratyttö saunoa useammin kuin minä.

Äiti ja äitiys

Tänään äitini täyttäisi 76 vuotta. Hän on ollut poissa elämästäni jo 13 vuotta. Kun hän eli, pidimme yhteyttä usein. Kun minulle tapahtui jotain hyvää tai pahaa, soitin äidilleni ja jaoin iloni tai pettymykseni hänen kanssaan. Meillä oli hyviä, pitkiä keskusteluja, kun tuumailimme, miten asioiden pitäisi olla. Äidin kuoltua löysin usein itseni puhelin kädessä soittamassa hänelle. Oli karua, kun ei ollut enää ketään.

Usein vieläkin pysähdyn miettimään, miten hän suhtautuisi johonkin asiaan. Etenkin lasten kanssa tulee tilanteita, jolloin sitä saa miettiä, miten äitini ja idolini kasvatusasioissa tämän hoitaisi. Tilanteet tosin vähenevät, kun lapset ovat molemmat jo ylittäneet 20 vuoden rajapyykin, mutta asiat tulevat vaikeammiksi. Myös aika on toinen, nykyisin sitä kohtaa asioita, joihin äitini ei olisi koskaan törmännyt. Onnekseen.

Olen kuitenkin iloinen, että olen saanut pidetyksi lapsiini samanlaiset välit kuin äitini minuun. He kertovat rehellisesti asioitaan ja voimme puhua useimmista jutuista suoraan ja kiertelemättä. Välillä ajattelen, että olen kasvattanut tyypit vinoon, mutta aika usein saan olla ylpeäkin siitä, mitä maailmassa jäljiltämme tallustelee. On asioita ja juttuja, joiden vuoksi tuntee suunnatonta huolta ja joskus tekisi mieleni napata jompaakumpaa niskasta kiinni ja ravistaa oikein kunnolla.

No, aikuisille ei voi niin tehdä. Sitä voi vain antaa tukensa, neuvonsa, moitteensa ja kehunsa ja katsoa, millaiseen maaperään ne uppoavat. Kaikki siemenet eivät idä. Jotkin itävät, mutta vasta pitkän kylmän kauden jälkeen.

---
Sophia kysyi, minkänäköistä on taivaassa, ja hänen isoäitinsä vastasi, että ehkä taivas on sellainen kuin tuo niitty ...

Ihminenhän kantaa mukanaan niitä joita rakastaa, he ovat aina läsnä ja maailma on täynnä helppoja tilaisuuksia hellyydenosoituksiin, se maksaa niin tuiki vähän ja saa niin paljon aikaan.

Hän on syntymälaiska, Fredrikson selitti. - Jos häntä kieltää auttamasta, silloin hän auttaa. Ehkä.

On tämäkin yhteiskunta, jossa möröt saavat syödä kenet haluavat!

Siis Nyyti riisui kenkänsä ja huokasi: hohoi, on kaikki hyvin, miksi iloinen en olla voi? Vaan kuka lohduttaisi Nyytiä ja sanois: yksinään ei kukaan nauti edes näkinkengästään.

Niiskuneiti oli löytänyt kevään ensimmäisen krookuksen nenännipukan. Se oli pistänyt esille lämpöisestä maasta eteläisen ikkunan alla eikä ollut vielä edes vihreä. - Pannaan lasi sen päälle, Niiskuneiti sanoi. Siten se selviää kylmästä yöstä. - Älä pane, sanoi Muumipeikko. Anna sen selvitä miten parhaiten taitaa. Minä luulen, että se selviää paremmin, jos sillä on vähän vaikeuksia.

-Mietelmät koottu Tove Janssonin muumitarinoista. -

Harmaa villasukka päässä

No ei, en oikeasti ole harmaa villasukka päässä, mutta marraskuuta voisin kuvailla parhaiten niin. Kun aamulla lähden töihin, on ulkona pimeää ja kosteaa ja kun illalla palaan töistä on pimeämpää - jos mahdollista - ja edelleen kosteaa. Ulkoiltua tai etenkään ratsastettua ei tule oikeastaan ollenkaan, koska viikonloppuisin on ollut joko rankkasateita tai muita kiireitä. Hepoille tulee säännöliisesti heitettyä kolmasti päivässä heinät eteen ja tarkistettua, ettei otuksissa ole isompia vammoja, kuten pää irti tms.

Illat kuluvat tietokoneen tai telkkarin edessä. Olen tosin saanut hiukkasen aloitettua uudelleen vanhaa lempipuuhaani ja lukenut pari kirjaa. Aloitin suositun dekkaristin Stieg Larssonin trilogiasta ja kaksi ekaa kirjaa meni vauhdilla, mutta nyt kolmas on ollut puolivälissä jo pari viikkoa. Ostin koko sarjan pokkareina, kun ajattelin, että kirjaston laina-ajat eivät tule riittämään ja näinhän se olisi ollutkin. Riittää, kun yksi perheenjäsen on hankkinut itselleen kirjastosta kirjeenvaihtokaverin. Kirjasto hankkii sitten erityisen kivoille viellä perintätoimiston kirjekamuksi enkä oikein tykkäisi siitäkään.

Mutta takaisin asian ytimeen: Voi, miten paljon kaipaankaan lunta ja valoa!

Yöperhosten aikaa

Olen muutamana iltana ollut autolla liikkeellä pimeän aikaan ja erehtynyt luulemaan, että sataa lunta. Syynä on ollut lukuisien lentävien yöperhosten joukko.

En muista minään syksynä niitä olleen niin valtavasti. Tänä aamuna niitä tungeksi kuistimme ulkolamppujen ääressä ja etukuistin ikkunalla. Yritin ikuistaa tämän kiehtovan näyn, mutta jotenkin valokuva latistaa koko jutun.

Marilyn luonnetestissä

Olipa ratkiriemukasta olla Marilynin kanssa luonnetestissä, myös katsojien mielestä. Tyyppi ei kyllä vähästä hätkähdä.

Kun kelkkaukkoa vedettiin meitä kohti, niin otus tutki innokkaana lehtikasaa, kaivelikin sitä vähän ja katseli vain sivusilmällä koko juttua.

Kun kimppuumme yritettiin hyökätä raivokkaasti huutaen, Marilyn yritti päästä pusimaan hyökkääjää.

Kun tynnyri, jossa oli kiviä sisällä päristettiin meidän vierestä alas mäkeä, Marilyn meni tutkimaan tynnyristä singahtaneita kiviä.

Kun polun vierestä singahti haalari pystyyn, se ei taaskaan paljon hätkähtänyt ja palatessamme paikalle, se käveli haalarin yli aika muina miehinä ja nuuskuttaen siitä mahdollisesti löytyviä tuoksuja.

Pimeässä huoneessa se ei yhtään hätkähtänyt sen viereen heiteltyjä kolisevia ämpäreitä - kunhan jatkoi nurkkien tutkimista ruuan tai jyrsijoiden toivossa.

Laukausten kajahdettua se katseli tarkkana puihin, josko sieltä tipahtaisi lintu syliin ja haukahtelikin vähän. Tulos +156.

Testaajat kuulemma epäilivät, että on aika haastellinen otus koulutettavksi.

Koko stoori kuvineen löytyy kenneltyttö Kaisan blogista. Homma on myös videona, mutta se purkamiseksi täällä näkyvään muotoon tarvitsisin hiukan apua. Vapaaehtoisia?