Normaalielämää

Kellot on taas normaaliajassa. Minä en ole. Tosin näin aamullahan tämä on mukavaa, kun olen nyt tavallista pirteämpi ja on valoisampaa. Kaipaisin kuitenkin sitä valoa iltoihin, kun on enemmän aikaa tehdä asioita.

Viime viikonloppu meni agilityn ja sukulaisten kanssa. Olin varautunut menemään Marilynin kanssa perjantaina PihaCupiin, lauantaina HalliCupiin ja sunnuntaina Janitan treeneihin. Lauantai-illaksi oli vieraaksi tulossa ukon vanhin tytär perheineen.

Perjantaina pidin lomapäivän. Taas vaihteeksi lomapäivän teemana oli siivous. Ihan pikkasen laittaa ärsyttämään, että se on homma, joka talossamme kuuluu vain minulle. Emansipaatio ja tasa-arvo ovat tässä suhteessa ajaneet kotini ohi. Se taitaa kuitenkin olla oma vikani, joten mitäpä sitä valittelemaan. Vinkkejä tilanteen muuttamiseen siten, ettei minun tarvitsisi jäkättää, otetaan kyllä vastaan...

Perjantai-iltapäivänä siisvousurakan loppuvaiheessa istahdin hikisenä ja raivosta puhisten (raivo kohdistui imuriimme, joka mielestäni on nuhapumppujen kuningas) sohvalle klo 17:40 ja aukaisin palkinto-oluen. Olin kuitenkin tyytyväinen, kun lähes kaikki hommat oli tehty. Samassa alkoi kännykkä piipittää muistutusta agilityn PihaCup-kisasta, jonne olisi ollut ajomatkaa alle 10 min. Olisi tehnyt mieleni mennä, mutta sitten päätin, että Marilynille riittää seuraavan päivän HalliCup ja sunnuntaiset Janitan treenit.

Perjantai-ilta menikin sitten suhteellisen mukavasti ukon kanssa kylpytynnyrissä ja telkkarin ääressä. Marilyn tosin oli kadonnut illalla, kun piti mennä nukkumaan. Ukko jo nukkui ja kyselin häneltä huolissani, onko koiraa näkynyt. Uninen ääni peiton alta vastaili, ettei ollenkaan tiedä, missä koira on. Luulin sen karanneen ulos, koska sitä ei löytynyt, vaikka etsin ympäri taloa. Olin jo melkoisen huolissanikin (omista yöunistani lähinnä). Sitten menin vielä tarkistamaan tilanteen makuuhuoneessa: koiruus nukkui aivan ukon kainalossa, oli varmasti nukkunut jo silloin, kun ekan kerran kyselin. Eipä sitä kai kukaan ole vastuussa sanomisistaan, jos nukkuu. Nauratti.

Lauantaina aamupäivällä olin HalliCupin kisaavien tuomarina, aloin jo hyvissä ajoin puoli seitsemän aikaan aamulla asennella radanpiirto-ohjelmaa ja laatia rataa. Hallilla piti olla klo 8:30. Minit hieman kärsivät siitä, että tein radan liiankin haastavaksi, mutta medeille helpotimme rataa hiukan ja tulokset ja ratasuorituksetkin olivat aika mukavia. Kisassa oli kiva fiilis muutenkin. Jostain syystä jätin Marilynin kotiin - oli kovin sateista ja se olisi joutunut odottelemaan useamman tunnin autossa. Näin siis kaksi kolmesta agilitymahdollisuudesta viikonlopulta oli Marilyniltä missattu.

Kotiinjäänti ei tosin koiraneitoa haitannut, sillä se päivysti jo aamulla apukeittiön sanomalehtilehtikasseissa, koska se oli varma, että siellä asuu hiiri. (Minäkin olen siitä melko varma.)

Lauantaina illalla vieraaksemme tulivat ukon vanhin tytär perheineen. Kunniavieraana oli tietenkin Wilma 3,5 vee. Kyllä lasten kasvamista on mukava seurata. Wilmallakin alkaa olla jo vitsinpoikastakin tarjottavaksi. Onkohan muuten kaikki tuon ikäiset yhtä teatraalisia? Jossain vaiheessa Wilma suutahti ja alkoi itkeä katkerasti. Myötätunto lasta kohtaan hiukan pieneni, kun huomasimme, että neito katselee itseään peilistä samalla ja yrittää vääntää naamaa surkeampiin asentoihin.

Wilma on mielestäni aika kiltti tyttö eikä niitä raivonpuuskia niin kovasti tule. Ilta sujui mukavasti yhdessä. Kylpytynnyrissä oli lämmintä, ruoka oli hyvää ja Alias-peli sujui entiseen malliin. Olemme kuitenkin kaikki jo niin vanhoja, että unessa olimme jo ennen puolta yötä.

Janitan agitreenit jouduttiin perumaan, koska Janita oli loukannut selkänsä. Niin Marilyn ei sitten päässyt agilityyn lainkaan tänä viikonloppuna. Aika hassua, koska olin ajatellut, että pikkukoira saa paljon virikkeitä, kun on kolme agilityjuttua saman viikonloppuna. No, noinhan sitä on joskus käynyt lastenkin kanssa. Sitä lupaa jotain ja sitten ei pidäkään lupaustaan.
Virikkeettömyys ei haitannut Marilyniä yhtään, koska se on vieläkin tätä kirjoittaessani (tiistaiaamuna) siellä sanomalehtikassien luona päivystämässä... ja häntä heiluu koko ajan - miten se jaksaa. Hassu otus.

---

Jos oppisimme huomaamaan mahdollisuudet yhtä nopeasti kuin huomaamme toistemme virheet, olisimme pian kaikki menestyjiä.