Olen ollut alkuviikon aivan koomassa. Kolme kisapäivää ja niitä edeltävä aika vei minusta näköjään mehut paremmin kuin olisin uskonutkaan. (Ikävä kyllä peilissä ei näy kutistumista, vaikka olo onkin tuntunut aivan rusinalta viime päivät.) Eilen esimerkiksi nukahdin useampaan kertaan sohvalle, vaikka tarkoitus oli vain istahtaa. Asiaan varmasti vaikutti sekin, että olin yksin koko päivän.
Tänään tunnun jo elävältä. Nyt voisi aloittaa lomailun kunnolla. Se siis tarkoittaa pyykinpesua ja ratsastusta... Kyllä on huikeat lomasuunnitelmat. Käykö kateeksi lukiessa?
Kisoihin voisin palata hieman. Kelit olivat varsin järkyttävät. Kaatosade oli paikoin sitä luokkaa, että harvoin edes näkee. Positiivista on se, että emme saaneet rakeita. Kenttä pysyi yllättävän hyvänä, mutta sunnuntaina sitä kuivailtiin jo siivouslastoilla, jotta saatiin valtavat lätäköt pois radalta.
Tunnelma kisoissa toimihenkilöiden välillä oli jälleen mukava. En ainakaan kuullut, että kukaan olisi vetänyt herneitä pahemmin nenään. Ennen kilpailujen alkua tosin yksi kotimaisista tuomareista oli jo itkupotkuhuutoraivokohtauksen keskipisteessä. Aika pienestä voi joidenkin ihmisten mielenrauha järkkyä ja karjuminen saada infernaaliset mitat. Tämä tuomari ei ollut saanut virallista tuomarikutsukirjettä väärin ymmärryksen vuoksi. Sitä kirjettä eivat saaneet kolme muutakaan tuomareista, mutta heistä se ei ollut iso asia, kun kaikki info kuitenkin oli annettu suullisesti.
Lisäksi ko. tuomari oli saanut tuomarikokoukseen väärän paikan. Kun hän tuli paikalle, hän huusi kovaan ääneen minulle, ettei ole koskaan ollut näin huonosti järjestetyissä mestaruuskilpailuissa. Yritin piipittää, ettivät kilpailut ole vielä alkaneetkaan, kun hän jo paineli toiseen suuntaan tehden varmasti 100 m maailmanennätyksen. Matkalla hän kuulemma tapasi toisen tuomarin, joka kommentoi huutomyrskyyn: "Mikäli tuntuu noin pahalta, kannattaa varmaan ottaa hieman etäisyyttä." Jep, jep - siitä se ajatus varmaan hänellä sitten lähti ja ko. tuomari poistui kokonaan kisapaikalta. Luulen, että se oli vain hyvä asia. En voi edes kuvitella, miten tulehtunut ilmapiiri moisen riivinraudan läsnäollessa olisi ollut.
Ongelmiahan puuttuvasta tuomarista toki tuli ja pääosin varmaan juuri siksi olimme koko ajan noin tunnin myöhässä aikataulusta. Onneksi meillä oli varattuna kuusi tuomaria ja pystyimme ylipäätään kisat pitämään. Omaa tuomaria varustetarkastuksiin ei ollut ja se viivästytti.
Totta kai itselleni tuli näin huonosta alusta johtuen hieman typertynyt olo, mutta kaikestahan on toivuttava. Muutaman muunkin kerran sain joko ratsastajalta tai valmentajalta kuulla kunniani, mutta niissä tilanteissa ajattelin aina itselleni rooliasun päälleni. Kritiikkihän kohdistuu kisan johtajaan, ei juuri minuun sen takin sisällä. Kun viikonloppu on ohi, voi virkatakin laittaa vuodeksi naulaan ja unohtaa kuulemansa ilkeydet. Silti jään aina ihmettelemään, miten ihmisten on niin vaikeaa käyttäytyä kauniisti. Huutaminen ja raivoaminen on niin kovin lapsellista. Asiat voi sanoa myös ilman suuria tunteita ja ilkeitä sanoja. Olen kyllä melko ylpeä itsestäni, koska moiseen en alentunut koko viikonlopun aikana kertaakaan.
---
Mutta nyt on jo keskiviikko. Pikkupeikko on muuttanut koiranhoitajaksi täksi viikoksi pois ja ukko on töissä. Minun on myönnettävä, että hiukan tuntuu yksinäiseltä. Olenkin kutsunut pikkupeikon lounaalle, jotta saisin seuraa. Sääkin on hieman harmaa, mutta eiköhän tämä kaikki kuitenkin aina työnteon voita.
Lähden siirtämään hevoset pois laitumelta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti