Viime viikolla perjantai tuli liian äkkiä. Tällä viikolla on sentään "normaalit" fiilikset. Tiistai-aamuna luulin, ettei loppuviikko tule koskaan. Viikko tuntui vuorelta, jonka päälle en olisi jaksanut kiivetä lainkaan.
Maanantaina olin töissä, 80-vuotispäivillä ja agilityharkoissa. Ehkä näin vanhalle kääkälle siinä oli aivan liikaa. Noinkohan itse olen 80-vuotiaana niin pirteä kuin tämä juhlakalu, joka alle kuukauden kuluttua lonkkamurtumaleikkauksestaan jo käveli. Siinä on tarvittu sisua ja halua kuntoutua.
Agiharkoissa meillä oli "ylipitkä rata". Istuin penkillä kentän laidalla katsomassa muiden suorituksia lähes pari tuntia ja kun oma vuoroni tuli, lähdin ihan kylmiltään liikkeelle. Jalat olivat aivan maitohapoilla ja jäykät kuin pari puukalikkaa, kun pääsin maaliin. Harmitti ihan vietävästi. Olen ennenkin sanonut, että olen rapakunnossa ja häpeän sitä. Muutapa en sitten ole asialle tehnytkään.
Tiistai-ilta meni jotenkin "edestään". Päivällä oli tärkeä kokous, johon olin valmistautunut usieta päiviä ja olin ai-van lopussa. Keskiviikkoiltana olin luvannut pitää Tupperware-kutsut ja talo oli kuin valtavan pyörremyrskyn jäljiltä. Onneksi työni on sellaista, että saatoin ilmoittaa, että teen keskiviikkona vain puolet työpäivästä ja lopun ajan siivoan kutsuja varten.
Nyt, kun on torstaiaamu ja eiliset kutsut on pidetty ja se alue, jossa kutsuja pidin, hohtelee vieläkin puhtauttaan, on hieno fiilis. Oli lisäksi mukavaa tavata juuri noita paikalle tulleita ihmisiä, joita näen aivan liian harvoin. - Vikuti-vilkuti, jos olit paikalla, tarkoitan Sinuakin! -
Ja mikä parasta: Huomenna on jo se odotettu perjantai!
---
Ellei ihminen voi katsoa jokaista mennyttä päivää päivänä, jona hänellä oli jotain hauskaa, jotain iloa, jotain todellista tyytyväisyyttä, päivä on menetetty. - Dwight D Eisenhower
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti