Olen yrittänyt muistaa, että elämä on tässä ja nyt. Jotkut asiat tuovat elämän tärkeyden mieleen: läheisen kuolema, ikävä tarina, jonka luet lehdestä, koskettava elokuva, hyvä kirja, takkatuli, kynttilä, lämmin muisto...
Useimmiten mieleen tulee jotain surullista, kun miettii elämän tärkeyttä, mutta ehkä meidän pitäisi katsoa niitä iloisia asioita: nautittava hetki, lapsen hymy, koiranpennun riemukas pusu, hankilaukka innokkaan hevosen selässä, tikahtuakseen nauraminen, meren aalloilla ratsastaminen, rakastaminen...
Joku on joskus sanonut, että kun olet kulkenut pitkän, kiemurtelevan ja mäkisen tien ja katsot taaksesi näet kukkulat ja huiput, muistat parhaat hetket - huippuhetket. Toivoisin niin olevan, mutta tunnen paljon ihmisiä, jotka eivät näe niin, he muistavat pitkälle taaksepäin kaikki pahat asiat ja sanat ja kaunan syyt, pelot, kauhut ja vihan. Sellainen on minusta pelottavaa ja surullista. Yritän yleensä karttaa sellaisten ihmisten seuraa. Viha ja kauna polttaa. Onneksi maailmassa riittää toisenlaisiakin ihmisiä.
Olen viime päivät aina silloin tällöin pysähtynyt miettimään ystävyyttä. Tunnen paljon ihmisiä, jotka ovat asuneet koko ikänsä samalla paikkakunnalla ja ystävät ovat niitä samoja, joiden kanssa on tavattu päiväkodissa tai leikkipuistossa - tai viimeistään ala-asteen ekaluokalla on tavattu ja ollaan edelleen ystäviä. Omilla lapsillanikin on tällaisia ystäviä.
Itse olen pikkuisena muuttanut suhteellisen usein ja vain sukulaisiin on säilynyt yhteys aivan lapsuudesta asti. Minulla ei ole yhtään ystävää kansakoulu- tai lukioajoilta. Vanhin ystäväni on yliopistoajoilta - tapasimme tutustumisluennolla ja aloimme jutella ja huomasimme heti pitävämme toistamme. Pidämme edelleenkin yhteyttä ja arvostamme suuresti toisiamme. On vuosia, jolloin olemme vain satunnaisesti puhuneet muutaman kerran puhelimessa, mutta ystävyys ei ole kadonnut. Voimme aloittaa siitä, mihin jäimme ja pystymme melko hyvin puhumaan vaikeistakin asioista toisillemme ja osaamme nauraa yhdessä itsellemme ja toisillemme.
Sain pari viikkoa sitten ystävältäni viestin, että hän on vakavasti sairas. Se satutti. Ystäväni on elämään uskova, positiivinen ihminen, jota maailma ei saisi potkia. Tekisi mieleni mennä jollain tavoin väliin ja potkaista takaisin. Puhuimme pari päivää sitten puhelimessa ja leikkauksen jälkeen kuntoutuva ystäväni oli ääneltään vielä hauras, mutta jostain olin kuitenkin kuulevinani sen sisäisen voiman, joka hänessä on. Voihan se olla toiveajatteluakin, mutta en usko. Ystäväni on äidillinen ja suloinen - se tyyppi, joka aina ennen baari-iltaan lähtöä muistutti meitä muita hupakoita, että "Pissalle ensin, ettei tule ravintolajonossa hätä." "Kyllä äiti, kyllä" me sanoimme ja tottelimme kiltisti. Ei hänelle voi eikä saa tapahtua mitään pahaa. Ehkäpä se, että me yhdessä päätämme niin, auttaa taas askeleen elämässä eteenpäin.
Tein juuri huvikseni fb:ssä testin ja se kertoi, että olen nojatuoli:"Olet monelle rakkain tuki ja turva, olkapäätäsi vasten itketään, kuolataan ja nauretaan." Ehkäpä se tarkoittaa sitä, että voisin olla apuna ja korvana jollekulle, jos tarvetta on...
---
Mutta palaanpa silti tähän päivään ja eiliseen muutaman valokuvan avulla:
Hevoset olivat viisaasti repineet paalista yhden rullan irti ja siirtäneet sen paaliaitauksen ulkopuolelle päiväruuaksi. En halunnut olla ikävä ihminen, joten annoin sen jäädä siihen. Luvattiinhan pakkasta kuitenkin -15C, joten ehkä ne tiesivät, mitä tarvitsevat. Romeo on taas ollut yöt sisällä ja se tönii ja hirnuu ja jopa hyppii pystyyn aamuisin. Ei toivoakaan, että se rauhottuisi syömään enää aamulla, joten olen antanut sen laukata muiden luokse päiväksi. Ja niin se tekee, 32-vuotta tulee mittariin kesällä ja poika laukkaa kuin nuori hevonen.
 |
| Eilen päivällä Ìsing oli mennyt lounaalle kaikessa rauhassa - huomaa suljetut aidat ja kateellinen Jekki. |
Taidanpa tarttua omalla tavallani hetkeen ja ottaa pienet aamupäivätorkut lauantain kunniaksi.
---
Ajan tuhlaaminen on tärkeä osa elämää.
1 kommentti:
Käyn säännöllisesti lukemassa blogiasi. On kiva seurata mm. hevosten arkea (itse hevoshommissa joskus olleena).
Jos ystävän sairastuminen ei laita asioita miettimään, niin mikä sitten...? Aurinkoisia kevätpäiviä sinne!
Lähetä kommentti