Mitäs me whippetit

Kuten eilen kerroin team Laurent kaappasi minut ihan kotiovelta Saloon Whippetneito-Huisin kasvattajan järjestämään pentutapaamiseen, yhteislenkille ja näyttelytreeniin. Matka sujui varsin rattoisasti, minut ja Disa tungettiin takapenkille ja toinen meistä rupatteli niitä näitä ja toinen yritti nuolla etupenkkiläisten korvia ja suupieliä lempeästi.

Sää oli sopivan leppeä, taisi olla plussan puolella ja siksipä näillä whippeteillä ei ollut turkkejä yllä, ihan vaan normaalit takit. Kyllä Disaa hämmästytti tämä porukka. Sen elekieli näytti siltä, kun se olisi joutunut täysin ummikkona kuuntelemaan saamenkielistä luentoa. Se yritti haastaa yhtä jos toistakin näistä koirakavereista pieneen painileikkiin ja murinaan, mutta tyypit vain kirmailivat sen ohitse takinliepeet lepattaen ilman mitään intoa pieneen painihetkeen.  Paremmalla menestyksellä varmaan saisi kolmevuotias pojannassikka yliopiston käytävillä arvokkaat professorit ammuskelemaan ritsalla kumilenkkejä.

Disa katselee minua kysyvänä: kuulunko mä tähän porukkaan?

Pienen lumihangessä räpistelytuokion aikana kävi täysin selväksi, ettei whippet rotuna ole ihan parhaimmillaan lumessa.Kovin urheana ujo pieni Huisikin kyllä yritti juosta upottavaa polkua pitkin, mutta päätti sitten nopeasti, ettei se oikein ollut sen juttu.

Täällä minä, pieni urhea whippetti, uhmaan pakkasta ja lunta.

Täällä minä, pieni hämmentynyt whippetti haluan takaisin syliin. Lumi on kylmää.

Kun oli valokuvattu jonkin aikaa (omat kuvani ovat jokseenkin kaikki ihan tärähtäneitä, koska oli melko tuhruinen sää ja varmaankin kameran asetuksetkin olivat taas poskellaan), lähdettiin yhdessä pienelle metsälenkille.  Polku oli kapea kahden jalanjäljen levyinen painauma jolta poistuminen olisi todennäköisesti johtanut upoksiin kaulaa myöten tai ainakin vyötäisiä, joten jengi painalsi peräkkäin kuin ison talon porsaat.

Sopuisana jonona lähti koiralauma ihmisineen liikkeelle.

Minä asetuin luonnostani ihan loppupäähän, etten olisi tien tukkona ja Disa asettui melko pian jonon etunenään, joten olimme varsin hyvinä paimenkoirina porukassa: Disa veti letkaa ja minä huolehdin siitä, ettei kukaan jää joukosta. Muuan ruskeatakkinen herrakoira (Ami?) jättäytyi aina välillä taakse ja asettui nököttämään eteeni sen näköisenä, että haluaisi mielummin ehkä reppuselkään.

Arvioin tyypin kuitenkin liian kookkaaksi kannettavaksi noin pitemmän päälle

Käänsin herran lempeästi ympäri ja hoputin sitä matkaan, mutta se jäi jöpöttämään polulle jokseenkin kyllästyneen oloisena.  Tuli mieleen Englannin kanaalin uimalla ylittänyt järkimies, joka 5 m ennen rantaa oli sitä mieltä, ettei jaksakaan ja kääntyi takaisin.

Pienen hetken kuluttua tästä kuvasta oli heppu jo kiitänyt tiehensä ja minä jäin yksin metsään.

Eksymisen vaaraa ei tosin ollut, koska polku tosiaan oli kapea luiru, jota pikin sai tepsuttaa paikoitelle ketun lailla - askeleet täysin peräkkäin. Luulen, että muu porukka luuli minun olevan jonkinlainen rapakuntoinen vanhus, koska jäin satoja metrejä jälkeen muista. Se ei minua haitannut, maisemat olivat kauniit ja puut lumen peittämät.

Hanhenmarssia metsässä - siimahäntien seassa heilahteli yksi porukasta erottuva häntäpuuhka.

Pari kertaa taisi yksi pojista kokea Disan leikkiinkutsuineen jotenkin koppailevaksi ja pikkuista rähinääkin esiintyi, mutta varsin sivistyneeseen sävyyn.

Leikittäs nyt? Kunnon painit?

Sää ärsytät mua! Lopeta heti!

Ok, mun puolesta sä voit mennä vaikka muualle tappeleen.

Hyvässä epäjärjestyksessä ja sopuisasti koirat menivät peräkkäin.

Tepastelimme kaikenkaikkiaan metsässä 2,34 km - 43 min - keskivauhdilla 18:23 min/km, joten mikään tappovauhti ei ollut kyseessä. Loppuvaiheessa kyllä jo tunsin, että polveni, joka silloin tällöin kiukuttelee juostessa tai kävellessä, alkoi osoitella merkkejä olemassaolostaan. Hyvä motto tässä iässä: "Jos tuntee kipua, on elossa."

Seuraavaksi siirryimme pieneen koiraurheiluhalliin ottamaan poseerauskuvia whippeteistä ja tekemään pienen näyttelytreenin. Disalla oli taas aluksi häntä ujosti alaspäin uudessa paikassa ja tilanteessa, mutta melko pian sain sen naksuttelemalla tajuamaan, että mikäli häntä on pystyssä on homma hyvin hanskassa.

Aamupala oli jäänyt aika pieneksi, joten kahden maissa lopeteltuamme treenit, olin aika iloinen siitä, että minulla oli kuski matkassa sillä välillä tunsin pientä huimausta.  Johanna, Lasse, Kaisa ja minä siirryimmekin  Halikon ABC:lle kertoilemaan toisillemme tarinoita mm. omituisista lemmikeistä ja niiden pitovaikeuksista.  Odotusajan Disa ja Huisi istuksivat kaikesta päättäen omilla paikoillaan autossa ja katselivat liikenteen vilinää.

Loppumatka meni taas kuin siivillä ja pian olin kotosalla.  Kaavailin päiväunia, mutta jäinkin sitten ihmettelmään päivän harmaata kuvasatoa.  Muutama tärähtänyt otos olisi ollut tosi kiva, jos ei olisi ollut viallinen. Niinpä niin: "Jos tätillä olisi munat, se olisi munapeppuinen täti".

Illansuussa kotiutui Alpeilla ruskettunut ja virkistynyt ukkokulta. Meitä nauratti, kun pikkupeikko etsiskeli laina-autosta otsalampun valossa Visa Electron -korttiaan ja puhelintaan, jotka olivat asettautuneet jostain syystä penkin sisälle. Huolellinen ja pikkutarkka tyyppi, horoskoopiltaan neitsyt.