Minut haastettiin ja pääsin linnaan

Kaisalta tuli minulle haaste. Toimintatapa on:
1) Vastaa viiteen kysymykseen.
2) Keksi viisi kysymystä lisää.
3) Haasta viisi uutta bloggaajaa mukaan.

Kysymykset, joihin toivottiin vastausta ja vastaukset:

1) Mikä on avaimesi onneen?
Think big. Begin small.  Eli suomeksi tätä voisi kuvailla jotenkin niin, että haaveile vaikka mistä isosta ja astele haaveitasi kohden sellaisilla askelilla, joihin kykenet.  Säilytä kuitenkin suunta, jos sellaisen olet valinnut.
Toinen juttu on se, että pitää oppia nauttimaan pienistä asioista ja oppia näkemään se hienous, mitä omassa elämässä on. 
  2) Mistä ilostutti sinua eniten lapsena? Entä aikuisena?
Lapsena varmaan kivointa oli uiminen ja maalla mummollassa oleminen.  
Aikuisen iloja voi katsella vaikka tuosta edellisesta vastauksesta. 
  3) Mikä on mottosi tai muu elämänohjeesi? Lempisanontasi? 
Hymyile, huomenna on huonommin. (eli elä tässä päivässä)
  4) Mikä on rakkain ruokareseptisi? (Ja resepti jakoon luonnollisesti.)
Tykkään kovasti ruuanlaitosta, joten rakkainta reseptiä on vaikea sanoa.  Kaikenkaikkiaan pataruuat on ihania.  Valitaan tähän hirvipata (n.2 annosta):
- 400 g hirvenlihaa paloina
- 200 g pekonikuutioita
- oliiviöljyä/voita

-  2-3 silputtua sipulia
- mustapippuria
- ½ pl riistafondia 
- 300 g ruusukaalia
- purkki/pullo olutta  
Voit ruskistaa lihat ja sipulit ensin ja sitten sekoita kaikki yhteen kannelliseen uunipannuun.  
Paista uunissa 175C tunnista kolmeen, pienennä lämpöä lopussa.

Nautitaan perunamuusin, keitettyjen perunoiden tai riisin ja raikkaan salaatin kera.

 5) Mikä "eläimellisessä elämässä" on suurinta ja kauneinta? Lemmikkieläimet ja vähän isommat lemmikit kuten hevoset lasketaan mukaan. :)
Yhteenkuuluvuus eläimen kanssa. Se, että voidaan toimia yhdessä ilman isoja komentoääniä ja ylenmääräisiä maneereja, pienillä liikkeillä, käskyillä ja avuilla.  Sillä ei ole merkitystä, onko se eläin koira vai hevonen.

Ja ne kysymykset, joihin minun haastettavani voivat vastata, ovat:

1. Miksi kirjoitat blogiisi?
2. Ketä julkisuuden henkilöä ihailet eniten ja miksi?

3. Mitä samoja piirteitä sinulla itselläsi on?
4. Milloin ja mikä oli ensimmäinen lemmikkisi?
5. Mitä haluaisit tehdä, jos voisit valita mitä vain?

Haastan
Maritan http://kossinkanssa.blogspot.com/

Hannan http://otuksen.blogspot.com/
Sariannan http://oliivit.blogspot.com/
Riikan http://imirjaakarhu.blogspot.com/
sekä Tuijan http://tuijankameralaulaa.blogspot.com/

---

Ja miten niin jouduin linnaan?  Ukkokullan kanssa perjantairetkeillessä osuimme lounastamaan Mustion linnaan.  Siellä oli maittavaa ruokaa ja miljöö oli hieno.  Sattumalta paikalle oli osunut vanhoja työkavereita juhlistamaan jonkun syntymäpäiviä, joten iloinen tunnelma ja laulutkin olivat luomassa mukavaa ilmapiiriä.

Ehkä tämmöinen patsas sopisi medänkin pihapiiriin?

Näitä sinisiä liljoja on meidänkin pihassa: kevät!

Kevät on vallaton - tipi-tii

Lauantaina oli ihanan keväistä, aurinko paistoi ja joutsenet toitottelivat taivaalla lentäessään.  Heti aamusta ne saivat koukutettua Disan ja Kleppan matkaansa.  Vein koirat normaaliin tapaan pellolle ulkoilemaan ja yhtäkkiä metsän takaa vain muutaman metrin korkeudessa lensi kaksi joutsenta.  Ne lentää roikottivat aivan ylitsemme ja eiväthän koirat pystyneet vastustamaan kiusausta.  En voinut muuta kuin seurata katseella, kun ne ryntäsivät pellon ja tien yli horisonttiin.  Hetken huutelin niitä, mutta sitten totesin, ettei toimita ja ajelin autolla perässä.  Onneksi maa oli jonkin verran jäässä ja saatoin ajella autolla "lintukoskelle", jonne koirat näyttivät menneen.

Siellä ei näkynyt ristin sielua ja oli aivan hiljaistakin, joutsenten toitotuskin oli loppunut.  Hetken huutelin (ja mietin samalla, että Kleppalla on juoksu, joten olisi kiva, jos se tulisi nopeaan takaisin) ja eipä aikaakaan, kun pieni iloinen koira juoksi jään yli luokseni: Kleppa.  Kymmenisen minuuttia, kun viheltelin ja huutelin, tuli Disakin ja saatoimme palata kotiin.  Pientä mykkäkoulua olisi luvassa karkulaisille ja Disaa se ainakin tuntui kovasti painostavan.  (Tosin iltalenkillä valopannat vilkkuivat tien toisella puolen olevalla mäellä ja hevosetkin käytiin haukkumassa, joten korvat ovat koirilla kyllä keväisen tukossa.)

"Lintukoskelle" on viime talvena kaivettu kosteikkoalue lintujen pesimäalueeksi ja puhdistamaan vesistöjä valumavesiltä.  Sinne on jätetty pieni saarikin, mukavaa nähdä, tuleeko sinne vesilintuja pesimään jo tänä keväänä.

Päivällä kävin pitkästä aikaa Vissalla tunnin ratsastuslenkin.  Sää oli todellakin ihana ja pongasin ensimmäiset leskenlehdetkin.  Kevät tosiaan on tuloillaan varsin aikaisin.  Vissa oli kovin halukas liikkumaan, mutta kova hiki sille tuli, koska talvikarvaa on vielä aika lailla jäljellä.  Kauas kuului sekä lähtiessä ja palatessa Isíngin hirnunta - se ei mielellään jää yksin. 

Ratsastuslenkin jälkeen Suvi soitteli ja oli sitä mieltä, että Vissa ontui oikeaa takajalkaansa.  Kävin illemmalla tarkistamassa tamman liikkumisen ja itse olen sitä mieltä, että oikea takanen on hieman "könkkä", mikä johtunee vanhoista kinnerpateista ja siitä, että Vissa on seissyt tarhassa eikä ole paljonkaan itsekseen liikkunut.  Ehkäpä tässä kevään ja valon myötä tulee enemmän ratsastettua ja sitten tilanteen näkee paremmin.

Tänään sunnuntaina ei sitten ollutkaan niin kaunis ilma, luvattiin sadettakin, mutta sitä ei kyllä tullut.  Päätin käydä kokeilemassa Isíngin liikkumista, se on jo parisen viikkoa liikkunut tarhassa halukkaasti eikä ole ontunut, joten sille ja sen kavioille tekisi varmasti liikunta hyvää.  Kavioissa verenkierto paranee, kun kävelee ja sen pitäisi edistää kavioiden kuntoutumista.

Melko lailla tuota talvikarvaa lähtee, kun hiukan harjaa ennen lähtöä.

 Isíng oli alkumatkasta aika jäykkä, mutta liikkui kyllä korvat tötteröllä ja mielellään koko ajan.  Parissa paikassa se näytti kunnon pikkupukit, kun vesilätäkköön meno ei kiinnostanut.  Se olisi halunnut kovasti ravata, mutta päätin, että tämä ensimmäinen lenkki puoleentoista kuukauteen tehdään ihan käynnissä.

Vähän on vielä luntakin maastossa, mutta kesäkengillä pärjäsi hyvin.

Kun pääsimme tallin pihaan toitottajat ilmestyivät taas - nyt ei ollut koiria narrattavaksi.

Hikinen, mutta tyytyväinen.

Ihan mukava viikonloppu takana.  Huippua, jos pääsee taas Isíngilläkin ratsastelemaan. Ja oikeastaan mukavaa, että tulee kevät, kun talvi jäikin jokseenkin naurettavaksi.

Oi ihana valo, ihana - sinä olet aurinko

Kevät keikkuen tulevi. Eilen oli maa vihreänä, tänään on tullut aikamoinen määrä lunta.  Valon määrä kuitenkin on lisääntynyt upeasti. Enää ei aamulla ennen seitsemää tarvitse otsalamppua eikä koirille tarvitse laittaa valopantoja aamu-ulkoiluun.  Ihanaa, kevät tosiaan on matkalla tänne Pohjolaankin.

Kuva otettu 2.3.14, yöllä oli tullut muutama milli lunta

Kuva tältä aamulta, ihana luminen satumaa aukeni aamulla eteemme

Maaliskuu on jo puolessa välissä ja viime bloggauksesta on puolisentoista kuukautta aikaa.  Isíng oli ainakin kuukauden edelleen hyvin kipeä ja apea.  Se liikkui pienin, varovaisin askeilin, kuin lasinsirpaleiden päällä, sitä oli ikävä katsella.  Se ei liikkunut muualla kuin nukkumassa pihatossa, juomassa ja syömässä - eli pisimmillään noin 5 metrin pituisia pätkiä.

Kengittäjä on käynyt jo pari kertaa ja selvästi pikkuhevonen alkaa olla paranemaan päin.  Torstaina se oli jo häipynyt tarhasta maistelemaan kuivia ruohonkorsia, jotka olivat paljastuneet lumen alta.  Kun menin sitä paluttamaan tarhaan, se karautti muutaman sadan metrin pätkän komeaa laukkaa häntä keväisesti tötteröllä.  Ette voi arvatakaan, kuinka kovasti sydämeni lauloi ilosta sen nähtyäni.  Tänään olenkin viettänyt pari tuntia vaihtaen uutta sähkölankaa aitoihin, jotta ensi vihreiden tultua Isíng pysyisi tallessa eikä tulisi heti tas kipeäksi.

En ole raatsinut käydä Vissalla ratsastamassa kuin muutaman kerran, koska aina yksin jäätyään, Isíng hirnuu kovasti meidän peräämme ja on kovin hätääntynyt.  Olen kuitenkin muutaman kerran ratsastellut ja aina Vissa on ollut mukavan vireä ja kiva ratsastettava.  Sellainen ongelma sen kanssa on, kun sitä ei olla pitkään aikaan käsitelty, että selkään pääseminen on hieman hankalaa.  Tamma pyrkii pomppimaan pystyyn ja pyörimään selkään nousun yhteydessä.  Olen ratkaissut asian nololla tavalla: laitan sen eteen ruokavadin ja kun se rauhoittuu syömään, pääsen selkään.  Melko mummomaista, mutta mitäpä siitä.

Viime lauantaina olin elämäni ensimmäistä kertaa katsomassa telinevoimisteukilpailuja, ukkokullan lapsenlapsi Wilma aloitti kevään kisakauden kotikisoista ja menimme katsomaan, miten hän osaa ja pärjää.  Wilma saikin yllättäen elämänsä ensimmäisen mitalin, pokkasi itselleen hopeaa, joten päivä oli hyvinkin onnistunut.  Minä otin kaikki jännittävät hetket videolle ja koostin niistä alla olevan lyhytfilmin:

Sunnuntaina kävimme katsomassa Maijan uutta kotia Turun Port Arthurissa.  Se oli soma ja hyvin maijamainen. 

Vinkki: Maijalle ja Juusolle kannattaa viedä halkoja tuliaisiksi

Omilla portailla

Tämä piha on varmaan ihana kesällä, kun se jo nytkin on hyvin tunnelmallinen.

Pitänee siirtyä päivän muihin askareisiin, koirien lenkittämiseen ja siivoiluun.  Jännittävää muuten nähdä, minkä värinen huomenna on pihamaa, kääntyykö se heti takaisin valkoiseksi.

Juokse sinä humma, ...

Juu, taivas oli kovinkin tumma, kun huomasin muutama viikko sitten, että Isíng oireilee taas.  Sen liikkuminen oli jäykkää ja "omituista".  En osannut sanoa, näyttikö se siltä, että taas olisi kaviokuume puhjennut.  Enemmänkin silmiini näytti siltä, että hevonen oli koko kropaltaan aivan jumissa.

Pyysin Marjutin antamaan Isíngille kraniosakraali- ja akupunktiohoitoa ja Marjut ihmetteli hevosen ongelmia etenkin peruutusta pyydettäessä: Isíng ikäänkuin mielummin istui, kun otti askeleita taakse.  Kyllähän se lopultakin oli varattava aika klinikalle, jotta saadaan selville, mikä kullanmurussa on ja kuinka pahasti kaviokuumeet ovat muuttaneet kavioluiden kulmia.

Olen liian pitkään vältellyt klinikalle lähtöä, koska olen pelännyt, mitä kuvissa löytyy, mutta sehän ei ole hevosen kannalta kovin reilua, joten tutkailin kalenteria löytääkseni sopivan päivän.  Työkiireet ajoivat varaamaan ajan noin kahden viikon päähän, 31.1 perjantaille.   Onneksi on oma luottokuski Satu, jolle sopi sama aika ja kaavailemani päivä sopi myös klinikalle.

Edeltävä viikko oli ukkokullan jokavuotinen lomaviikko Alpeilla, joten luvassa olisi totuttuun tapaan ohjelmaa, joka veisi ajatukset pois Isíngin kunnosta.  Yleensä nimittäin aina jotain hajoaa tms., kun monitoimimies ei ole kotosalla.

Näin myös tänä vuonna, tuskin oli ukkokullan lentokone ollut kahtakaan minuuttia ilmassa, kun mummolassa (lue: anoppilassa) käyvä kodinhoitaja soitti, ettei sinne tule vettä.  Meillä on yhteinen kaivo ja meille vesi virtasi ilman ongelmia, joten nopea diagnoosi oli putkien jäätyminen.  Parisen tuntia siinä sulattelin kuumailmapuhaltimella lauantai-iltapäivän ratoksi putkia ja sain kun sainkin ne aukeamaan.  (Juuri samalla hetkellä kuin apuun hätyytetty "puolivävy"  Arska saapui tontille. Kiitos vaan, kun ajelit auttamaan!)

Lauantai-ilta sujui mukavasti naisten pönttöillan ja hyvän ruuan merkeissä.  Pönttö kylläkin oli ensin alkuun aika lailla liiankin kuuma, mutta siitä selvittiin.  (Ja selvittiin jo sunnuntaina muutenkin.)

Sunnuntaina aamupäivällä sitten tajusin, että kaivon pumppu käy koko ajan - se ei ole hyvä juttu.  Sain puolestaan avuksi tuttavapariskunnan Eeron, joka muutaman tunnin tuumailun ja tekemisen jälkeen sai pumpun sellaiseen kuosiin, että se ei enää käy koko aikaa, mutta ei kyllä enää käynnistykään muuten kuin käsipelillä. Kahden talon yhteinen painesäiliö riittää muutamaan vessanvetoon ja kahvnkeittoon, mutta suihkusta tms. oli turha haaveilla.  Silti on parempi, ettei pumppu huuda itseään rikki ympärivuorokautisella käymisellä, joten kyllä kiitokset tästä työstä kuuluvat Eerolle!

Sain huoltomiehen maanantaiksi asentamaan uuden painekytkimen.  Tämän jälkeen jouduimme toteamaan, että se ei ollut ainut vika, joten seuraava operaatio oli kaivon tyhjennys ja vian kartoitus siellä.  Sen teki ripeästi poikani Mikko yhdessä avuliaan työkaverinsa kanssa.  Nelisen tuntia pojat kaivossa hääräsivät ja korjasivat auenneen putkiliitoksen ja hiukan väärin asennetun painekytkimen (pumppu kävi väärin päin) ja niin me mummon kanssa saimme vettä illalla klo 20 maanantaina.  Kyllä maalla on mukavaa!  Ikävämpää olisi, jos apua ei olisi saatavilla, taas on kiitoksen paikka!

Putkiongelmat aiheuttivat sen, että en huomannut ottaa yhtään valokuvaa viikonlopun vieraistani, Kossista ja Maritasta.  Kyllä jälkeenpäin harmitti, Kossista on kasvanut komea koiranalku.

Loppuviikko sujuikin sitten ilman ongelmia, jos ei tiistai-illan karmaisevaa päänsärkyä lasketa.  Yöt näin kauheita painajaisunia, milloin teemalla "kymmenen pientä neekeripoikaa" (suom. huom. Hevoseni ovat vähenneet yksi kerrallaan, kuin Agathan kirjassa...), milloin vain kuopan vierellä satuhevostani silmiin katsellen.  Päivät sain kyllä hyvin sujumaan, kun töitä on riittävästi ja muutakin puuhaa koirien ja hevosten kera iltaisin.  Monena pävänä Isíng sai Marjutilta akupunktiohoitoa, koska se antaa myös kivunlievitysta ja parantaa tulehdusoireita.

Klinikkapäivä olikin sitten pian edessä.  Maija ehti Turusta mukaan matkaan ja laittelin pikkuhevosen kuljetuskuntoon,  suojat ja toppaloimi päälle ja menoksi.

Me ollaan valmiina ja tyylikkäinä menossa! Tuli mitä tuli!

 Isíng saatiin melko vaivattomasti traileriin ja kiltisti se matkusti koko matkan.  Siitä on kasvanut järkevän tuntuinen ja aikuinen hevonen.  Kyllä sydäntäni kouristi muutamankin kerran matkan aikana, kun mietin, saako se sellaisen tuomion, ettei yhteistä matkaa enää jatketa.  Jollain lailla olin lopputuloksesta jopa 99% varma ja Satu oli selvittänytkin, mitä sitten tehdään, jos lopetustuomio tulee.  Vermon klinikalla ei nimittäin lopetuksia tehdä ja sinne olimme matkalla.

Klinikalla sisällä Isíngiä hermostutti kovin ja voi valtava sitä karvanlähdön määrää, kevät vai jännitys vai molemmat?

Pikkuhevosen mielestä pelottavinta klinikalla olivat hopeanväriset kynnykset.  Niiden yli oli pakko pompata melkoisella vauhdilla, vaikkeivat jalat ihan notkeat olleetkaan.  Onhan se jo 12-vuotias ja taisi olla 5:ttä kertaa trailerin kyydissä eli elämänkokemusta ei kuitenkaan hurjasti ole kertynyt.

Eläinlääkäri tunnusteli ja teki taivutuskokeet ja otti röntgenkuvat kavioista ja polvista.  Polvet ja kintereet olivat turvoksissa ja siksi pikkuhevonen ei ollut mennyt maate lepäämään.  Ilmeisesti polvet olivat niin kipeät, etti se voinut mennä maate.  Voi raukkaa!  Lisäksi otettiin verikokeet, joiden perusteella saame ensi viikolla lisälääkityksen, mikäli kokeet osoittavat sen tarvetta.

Joka tapauksessa lääkärin tuomio oli se, että vielä kannattaa hoitaa.  Tämä uutinen kyllä kirvoitti itkun esille.  Lääkäri antoi kipupiikin Isíngille ja siirtyi tekemään hoito-ohjeet meille.  Sillä aikaa kun odottelin paperihommien valmistumista, seurailin ikkunasta, kuinka pieni hevonen ei enää ollut köyhä eika kipeä, vaan riekkui ja hirnui ja oikutteli eikä olisi millään enää mennyt traileriin.  Sadun narunpyöritystaidot (kirjaimellisesti!) saivat sen kuitenkin siirtymään traikkuun ja pääsimme kotimatkalle.

Tässä malliksi yksi kaviokuva.  Kavioluut käntyneet kohtalaisesti, joten toivoa kuitenkin on! 
Eivät nämä kuitenkaan valtavan hyviltä näytä, seinämät ovat paksut jne.

Liukas ja ruuhkainen matka on takana ja Isíng pääsi turvallisesti kotiin!

Illalla Satu vielä hommasi meille kengittäjän, joka teki Isíngille sairaskengityksen ja koputteli Vissan puuttuvan etukengän paikalleen.  Toipuminen voi alkaa!

Tässä äiti ja tytär kotioloissa: "Tuleeko sitä läkettä ja prixia ja tuleeko pian?"

Peukut pystyyn, että Isíng kuntoutuu ja yhteiset retkemme ja kokemuksemme voivat jatkua.  Olen niin kovin kiintynyt tähän hevoseen.

Paremmat päivät, paremmat päivät alkaneet on...

Kulunut vuosi - 2013 - alkoi Disan pentujen syntymällä 5. tammikuuta ja Pikku-Klepan ja siskosten elämä onkin ollut vuoden virkistävin tapahtuma.

Sain samalla uudistettua välit serkkuuni Maritaan, jonka luokse muutti pennuista komea Kossi ja yleensä tapasimmenkin joka kuukausi joko täällä meillä tai heidän luonaan Jyväskylässä.  Äitimme olivat sisarukset ja he varmaan molemmat katsovat tyytyväisnä pilvenreunalta yhteisiä tapaamisiamme ja kuuntelevat keskustelujamme huolella.  On ihanaa olla taas yhteydessä ihmiseen, jonka kanssa on yhteisiä lapsuusmuistoja, se on elämässäni aivan uutta. Olenhan ollut enemmän tai vähemmän "siirtolaisena" täällä ukkokullan sukulaisten keskellä.

Muutkin pentujen nykyiset omistajat ovat mukavia vanhja tuttuja ja toivonkin, että saamme tänäkin vuonna aikaiseksi muutamia yhteisia tapaamisia.

Tietenkin riemua on omaan kotiini tuonut hassunhauska meille jäänyt narttupentu Kleppa, joka on iloinen ja soma pikku koira.  Monasti olen sanonut, että jokaisella pitäisi olla oma Kleppa, jonka avulla murheet karkoitetaan kauaksi.

Kleppa 23 päivän ikäisenä

Vuoden surullisin juttu oli herrasmieshevoseni Félagin odottamaton kuolema tammikuun puolenvälin paikkeilla.  Se oli suurisydäminen ja kiltti ratsu, jota aina silloin tällöin katseeni vieläkin etsii, kun kuljen hevosten tarhan ohi. Sen paksuun turkkiin olen usein halannut pois murheitani ja sen lempeät silmät ovat taatusti ymmärtäneet, mitä haen sen turkista.

Toinen vuotta varjostanut asia ovat olleet Isíngin sitkeät ja kivuliaat kaviovaivat, mutta nyt näyttää hyvältä ja pikkuhevonen on kuntoutumassa parempaa vauhtia kuin odotinkaan.  Vuoden loppu on vain ollut hyvin kiireinen ja säät aivan kamalat, joten ratsastelemaan en ole hirveästi ehtinyt.  Sehän voi olla hyväkin juttu, ehkäpä kaviot ovat parantuneet niin hyvin juuri levon vuoksi.

Kurjaa siinä on se, että Kaisaa ei ole näin ollen tullut tarpeeksi tavattua ja räkätys/käkätyskiintiöni alkaa olla aika vähissä.  Tuo juttu laiteaan korjaukseen tämän vuoden alussa, kunhan keritään.

Tänä vuonna, etenkin loppusyksyn ja alkutalven aikana, olen matkustanut usein Lohja-Joensuu -väliä työmatkoilla ja se on ollut raskasta, mutta itäsuomalaisten ihmisten kanssa työnteko on hauskaa ja palavereissakin kukkii aina hurtti huumori, joka auttaa jaksamaan. Heti loppiaisen jälkeen suuntaan taas auton nokan kohti Joen kaupunkia pitämään pientä koulutusta.

Ukkokullalle vuosi on ollut merkittävä siksi, että hän jäi kesälomien jälkeen eläkkeelle ja minunkin on ollut tottuminen siihen, että kotona häärii koko ajan joku.  Ukkokulta on muuttunut kovinkin leppoisaksi ja kuorsauskin on merkittävästi vähentynyt.  Kodin pienet ulkoaskareetkin sujuvat huomattavasti reippaammin kuin silloin, kun hän kävi päivät töissä.  Koiratkin ovat saaneet mukavia metsälenkkejä, kun aikaa on enemmän. Ainoa harmillinen piirre tuossa on se, että hän on koko ajan paikalla ja sen verran rohkea, että jakaa esim. siivousneuvoja, kun joskus harvoin innostun sellaisesta puuhasta. Oma reaktioni noihin neuvoihin on sellainen, että kerrostaloasuminen ei olisi mahdollista.

Vuoden vaihtumista juhlimme eilen illalla ja yöllä perinteisesti yhdessä ystäväpariskunnan kanssa.  Kovasti yritimme muistaa, oliko ensimmäinen yhteinen Uuden Vuoden vastaanottomme vuonna 1986 vai 1985 ja päädyimme muistaakseni vuoteen 1986, joten muutaman vuoden kuluttua meillä on juhlavuosi.  Emme osanneet vielä päättää, minne yhdessä silloin matkustaisimme tapausta juhlistamaan, mutta onhan tässä vielä aikaa miettiä ja tehdä suunnitelmia.

Yhteset juhlintaperinteemme ovat vuosien varrella muuttuneet, ensimmäisenä vuonna juhlimassa kanssamme oli 2 lasta, toisena 5, kolmantena 6 ja nyt viime vuosina olemme olleet vanhat vain neljästään.  Tänä vuonna saimme kuitenkin ihailla poikamme Mikon ilotulitusta naapurista, vaikka emme muuten aattona tavanneetkaan.  Välillä on ikävä niitä aikoja, kun lapset olivat läsnä, välillä on mukavaa olla vain "vanhusten kesken".

Olen miettinyt, tekisinkö lupauksia uuden vuoden alkajaisiksi, mutta en ole vielä osannut päättää, joten sekin saattaa siis jäädä seuraavaan vuoteen. Ehkä voisin yrittää olla hieman aktiivisempi tämän blogin suhteen.

Hyvää alkanutta vuotta 2014 kaikille!

Uure vuore ohjei

Ot käpy pois kenkäst.
Kaar vesi pois saappaast.
Nost ämpär silmiltäs.
Jua kuppis tyhjäks.
Ol ilone, ol valone, ol pulune.
Älä lait kät sirkkeli.
Älä purot kirvest kintuil.
Älä unohr kotti avaimi.
Älä karot annetui syrämei.

(Heli Laaksonen)

Hei hei, mikä sulla on, kun oot onneton, mikä sul on...

*** Nyt jos et halua lukea itsesäälin täyttämää valitusta, niin laitapa selainikkuna suosiolla kiinni. *** 

Taakse jäänyt jouluaika on ollut varmaan elämäni turhin ja jollain lailla masentavin.  Muutama valopilkku toki tähänkin aikaan on mahtunut, yhteiset hetket itselle tärkeiden ihmisten kanssa ovat piristäneet mieltä.  Taustalla on kuitenkin tunne, että sellaisia hetkiä on vähemmän kuin ennen.  Sehän on tietenkin aivan luonnollista, kun lapset ovat jo aikuisia ja viettävät enemmän aikaa niiden ihmisten kanssa, jotka ovat heidän elämässään tärkeimpiä.

En tahtoisi valittaa, mutta
... kyllä tämä surkea, sateinen, kurainen, pimeä sää myös vie minulta halun piristää itseäni ulkoilemalla.  Olen kuitenkin tottunut olemaan ulkona vapaa-ajastani melko suuren osan, mutta nyt en ole saanut itseäni lähtemään ulos. Valehtelematta lähes joka ikinen päivä on satanut, ikkunat ropisevat ja taivas on harmaa kuin mielialani.  Saamattomana olen kaikki vapaapäiväni istuskellut sisällä surffaillen netissä, telkkaria katsellen ja kaikenlaisia turhia murheita mietiskellen.  Tänään ei satanut ja ajattelin lähteä ratsastamaan, mutta kun kaupasta tultuani näin kaksi kuran peittämää hevosta metsässä ja mietin sen kuran harjaamista irti tahmeasta karvasta, niin enpäs sitten mennytkään.  Olen turhautunut siitä, että monta vapaapäivää on ikäänkuin kulunut hukkaan, kun en ole saanut mitään järkevää aikaiseksi.  Ehkä tämä on sitä kaamosmasennusta... Totisesti toivon, ettei tämä olotila kestä kauan!

Ensi viikolla vaihtuu vuosi, työviikkokin on vain kolmipäiväinen, tämänviikkoisen yksipäiväisen sijaan se tietenkin on huomattavasti pitempi, mutta lyhyt silti ja lisää vapaata on tiedossa.  Voi, miten hurjasti toivonkaan, että säät suosivat hiukan enemmän tulevia vapaita ja pääsisin irti tästä harmaasta, painavasta murheellisesta olosta, joka on kuin märkä viitta päälläni.

Otin perinteisen joulukuusikuvan, mukaan tuli pyytämättä pari koiraa
(Disan ilme on todella vaivautunut, kun sitä näin zoomaillaan)

Joulu on jo ovella...

Joulu joululta tulen laiskemmaksi näiden jouluvalmistelujen kanssa.  Tänä vuonna joulusiivous on toistaiseksi ollut vain imurointi. Ukkokullan kanssa käytiin perjantaina ostamassa lähes kaikki lahjat yhtenä päivänä, Mikon kanssa kävimme hankkimassa loppuja lahjoja lauantaina.  Jouluruuat haki ukkokulta äskettäin ruokakaupasta - kaikki ruuat siis valmisruokia. KInkun toki paistan ruiskuoressa leivinuunissa, joka onkin jo lämpiämässä.

Ukkokulta kera Wilman tuonee kohta joulukuusen tupaan ja he koristelevat sen, minusta kuusi riittää hyvin joulutunnelman luomiseksi.  Luultavasti ukkokulta ei ole ihan samaa mieltä, joten jossain vaiheessa tämä laiskuuteni kostautunee sanakopuna ukkokullan joulustressin vuoksi, mutta toivottavasti se on ohi ennen kuin Suomen Turku julistaa joulurauhan.   Sen jälkeen pääsemme rauhaisaan joulutunnelmaan kerä pähkinöiden, rusinoiden ja kynttilöiden, jouluruuan, levon ja rauhan.

Jouluaatto on huomenna, mutta minun suuresti odottamani talven päivä oli jo lauantaina: talvipäivänseisaus.  Vielä ei huomaa, että päivät pitenevät, mutta riittää, että sen tietää: kuljemme kevättä ja valoa kohti.

Tämä "talvi" onkin ollut ankein pitkään aikaan, pellot ovat pehmeinä jatkuvasta vesisateesta ja iltojen pimeyskin tuntuu pimeämmältä, kun odotettua lunta ei ole tullut.

8.12.13 oli sentään hiukan lunta, mutta nyt ei ole yhtään jäljellä

Ilman Kleppaa ja sen iloisuutta olisi varmaan vieläkin synkempää

Suomen Turusta tuli mieleen että Pikkupeikko aka tyttärein Maija on hankkinut Turusta asunnon keskustan puutaloalueelta ja on valtaisan innoissaan vaihtamassa Etelä-Pohjanmaan maalaismaisemat kaupunkiasumiseen.  Asunto näytti esitteessä persoonalliselta ja kauniilta puuhelloineen ja kierreportaineen. Toivottavasti hän löytäisi sieltä työpaikan nyt, kun opiskelu menikin vähäksi aikaa hyllylle.  Harmi sinänsä, mutta koska luultavasti elämme vain kerran, niin jokaisella pitää olla oikeus tehdä uusiakin valintoja.

Minullakin on lähes viikko lomaa tässä Joulun aikaan, joten ehdin hyvin lepäillä ja nauttia näiden kiireisten jouluvalmistelujen jälkeen. 

Hyvää Joulua kaikille!

Hei, mennään tsiigaan avaruuden ikkunaa...

Koko marraskuu oli niin pimeä, että eipä sitä paljon muuta ole tullut nähtyäkään kuin taivaankansi.   Viime tekstini jälkeen olen ollut vielä pari kertaa Joensuussa ja kerran Jyväskylässä ja joka kerta on maan tasalla ollut varsin pimeää, mutta taivaankantta on vuoroin valaissut valtava täysikuu ja vuoroin tuhannet tähdet.  Sinä päivänä, kun matkustin tähtikirkkaan taivaan alla, olisi äitini täyttänyt 80 vuotta.  Muistelinkin häntä melkein koko matkan ja ajattelin, että varmasti hän on jokin niistä kimaltavista tähdistä ja voi seurata menoani.

Jyväskylässä käytiin marraskuun puolen välin tienoilla pyörähtämässä näyttelyssä: Disa, Kleppa ja Kossi.  Kossi ja Kleppa olivat junnuluokassa ja Kossi pokkasikin itselleen upeasti ERI:n ja SA:n, Disa ja Kleppa saivat EH:n.  Disa oli tuomarin mielelestä iso ja maskuliininen (ihmeellistä, sen suurista korvista ei sanottu tällä kertaa mitään)  ja Kleppa puolestaan oli kehittymätön ja sillä oli huonot korvat.  Meni kokemuksen piikkiin siis meiltä tämä reissu.

Kossi käyttäytyi kehän ulkopuolella varsin nulikkamaisesti, haukkui ja ei oikein totellut, mutta kehässä se oli mallikkaasti.  Kleppa taas, aivan vastoin odotuksiani, meni kehässä aivan kipsiin, kun tuomari kopeloi sen rakennetta ja hampaita.  Jos pieni koira voisi tietää, että eläimiä viedään teuraaksi, niin Kleppa oli kehässä juuri sen näköinen: hämillään ja korvat aivan rutussa.  Koko sen kroppa sanoi: 'Apua!'.   Disa sitävastoin oli melko reipas ja olinkin tyytyväinen, kun se piti häntäänsäkin pystyssä lähes koko ajan. 

Ihanaa, että Hanna kerkisi mukaani näyttelyyn, kun Maritalla oli muuta puuhaa - muuten olisin kyllä ollut aika pulassa tuon kolmikon kanssa.

Kleppa hämillään ja korvat rutussa (c) Sanna Rasimus

Jännitin Jyväskylän reissussa eniten sitä, miten Disa ja Kleppa osaavat olla kerrostalossa hiljaa, kun eivät ole koskaan olleet moisessa ja miten remmissä onnistuu tarpeiden teko, kun sitä ainakaan Kleppa ei ole koskaan ennen joutunut tekemään.  Kerrostalossa ei tainnut kummaltakaan päästä haukun haukkua ja asioiminenkin onnistui, kun malttoi tarpeeksi tepastella ulkona.  Yhden kerran Kleppa oli käynyt tekemässä lammikon lattialle, mikä on kyllä aika hyvin tuossa tilanteessa.

Kännykuvan laatu on surkea, mutta kuva kertoo, että remmiulkoilu kolmen kanssa meni hienosti.

Visiitti serkkutytön luokse oli taas mukava, kerittiin turista kaikenlaista ja taas sain tuntea itseni tervetulleeksi.  Joulukuun tapaaminen taitaa meiltä jäädä väliin, mutta tammikuussa on sitten taas täällä Lohjalla palju lämpimänä.

Kerkisin tavata Tuijan ja Peponkin ja käytiin leikkimässä heidän borderterriereidensä kanssa.  Kyllä oli vauhdikasta menoa!

Kyy edellä ja Keppa perässä: kyllä oli kivaa lapsilla!  (c) Tuija Kortelainen

Kovaa voi mennä, vaikka olisi pallo suussa!  (c) Tuija Kortelainen

Disakin intoutui jahtaamaan Kyytä  (c) Tuija Kortelainen

Jyväskylästä matkani jatkui suoraan Joensuuhun ja ihana ukkokultani ajoi 2 h per suunta hakeakseen koirat minulta Heinolasta, jottei minun matkani kestäisi ihan niin kauan. Meidän perheen miehet ovat kyllä aina valmiina auttamaan, vaikka ajomatkaa tulisi paljonkin.  (Tässä muutama viikko takaperin "Team Ahma" (Mikko ja ukkokulta) ajelivat Ylöjärvelle laittamaan Maijan autoon öljyä ja vettä arki-iltana klo 22 maissa.  Olisihan sitä voinut toki laittaa silloinkin, kun ne renkaat vaihdettiin, mutta sellaista se joskun on naisautoilijoiden kanssa...)

Odotan kovasti lunta ja pikkupakkasta, eilen oli jo hetken aika lupaavaa, kun tein pienen ratsastuslenkin Isíngillä, mutta tänään on taas satanut vettä ja räntää.  Voi, kun tulisi lumi ja talvi!

Aurinko kimalsi ja maa oli jäässä ja kuurassa.

Tätä säälittävää kuuraa ei voi lumeksi sanoa.  (Ja nyt sekin on jo sulanut pois.)

Tätä kirjoittaessani sähköt välkähtelevät aina silloin tällöin, Oskarin myrsky tekee tuloaan...

---

Ihan asiasta kukkaruukkuun, olen joskus miettinyt, että tuolla sosiaalisen median puolella joillakin ihmisillä saattaisi olla käyttöä kommentoinnin estolaitteelle - kun promilleja on tarpeeksi puhalluskokeessa ei kommentti-ikkuna enää toimisi.  Se säästäisi varmaan läheiset turhilta loukkaantumisilta ja näiden kommentoijienkaan ei tarvitsisi sitten seuraavana päivänä hävetä.  Olisikohan siinä markkinarakoa - kuka lähtisi mukaan tuotekehittelyyn?

Taivalsin läpi tuulen ja tuiskun...

... ja istun nyt iltaa täällä Joensuun "opiskelijakämpässäni".  Tulin siis eilen illalla taas tänne työmatkalle ja enpä muista, koska olisi ollut niin ällöttävä ilma ajella.

Ensimmäisen puolikkaan matkasta - välin Lohja-Mikkeli  n. 250 km - satoi rankasti.  Uutisia vesiliirtojen aiheuttamista kolareista tuli radiosta muutamia, se piti sopivasti vireänä ajon ajan.  Mikkelin paikkeilla tuli jo pimeää ja silloin alkoi puolestaan rankka räntäsade.  Kun käytti pitkiä valoja, räntäsade teki metkan ilmiön, tuntui siltä kuin ajelisi valkoisen ilotulitusraketin sisällä.

Räntäsade jatkui sitten rankkana ja vieläkin rankempana loppumatkan eli Mikkeli-Joensuu-välin, joka on myös sen noin 250 km. Pari tuntia myöhemmin Joensuuhun saapunut kollegani, joka yleensä ajelee varsin reipasta vauhtia, kertoi ajelleensa viimeiset pätkät  paksussa räntäloskassa 60km/h. Onneksi en ollut silloin enää liikkeellä.

Huomenna ajelen taas kotiinpäin - toivottavasti sää on hiukan mukavampi.

Kun oli viime viikollakin täällä sain ukkokullalta sähköpostiviestiä kotipuolesta kuvina.  Vinossa tönöttänyt latomme oli saanut uuden ilmeen. Toinen pää onkin nyt varmaan pitkään pystyssä, kun toinen pää kaatui noinkin hallitusti.

Komeasti on mennyt ladon toinen pää littanaksi -
varmaan ohi kävellyt jättiläinen istahtanut siihen lepäämään illan pimeydessä.

Viime viikon lopulla oli paikoitellen ihan kivakin sää.  Ratsastelin torstaista sunnuntaihin joka päivä, vuorotellen Isíngillä ja Vissalla.  Nyt, kun Isíng on ollut terveen ja reippaan oloinen ja kelit ovat olleet mukavia, on minulla ollut aika hyvä motivaatio ratsastella.  Hirveä hevoskuume minulla on myös ja katselinkin yhtä silmääni sopivaa tammaa Islannista "sillä silmällä", mutta uuden hevosen hankkiminen taitaa siirtyä kuitenkin jonnekin tulevaisuuteen.  Pari asiaa pitää saada kuntoon: rahat hevoseen ja ukkokullan puoltoääni asialle - tai ainakin ne rahat olisi hyvä olla...

Vissa on ollut ratsastettaessa vuoroin hurjan mukava ja vuoroin aivan kilipäinen.  Siitä sitä saa oivaa vaihtelua lenkkeihin, kun ratsu reima yhtäkkiä päättää kesken lenkin tehdä napakäännöksen ja laukata tulosuuntaan sieraimet levällään.  

Kaikki märkyys ei ole tarhasta, Isígillä on lenkin jälkeen ihan reipas hikikin.

Tulisipa jo talvi ja lunta, saisimme valoa ja hevosten tarhat ja muutkin paikat pysyisivät kuivempina.

Vielä oli hautausmaalla ruska, kun kävimme laittamassa pyhäinpäivän kynttilät haudalle.

Lokakuu on lopussa

Taas on yksi työviikko takana.  Huomenna lokakuukin on jo menneisyyttä.  Tällä viikolla olin maanantain ja tiistain Joensuussa.  Lähdin jo sunnuntaina ajelemaan ja palasin tiistai-iltana.  Melko raskastahan tuo ajelu on, kun noita kiometrejä kertyy miltei tuhat tuon reissun aikana.  Onneksi kuitenkin keli oli aika hyvä, paluumatkalla 25-tie oli rankkasateinen ja pimeä, mutta muuten tiet olivat kuivat ja ruuhkiakaan ei ollut.

Menomatkalla ihailin taas Tuuliharjan hevospatsaita - sopisivat meidänkin pellolle hyvin

Ennen Joulua onkin luvassa melko paljon Joensuun matkailua, olen lähes joka viikko 2 tai 3 päivää siellä.  Toisaalta on kiva, kun töitä riittää, mutta se ainakin harmittaa, että agility jää luvatoman usein meiltä väliin.

Tosin eilen agility oli Kleppan kanssa melkoisen katastrofaalista, kun se sai aivan järkyttävän haukku- ja räyhäysvimman, kun samaan aikaan hallin toisessä päässä olevan koiran ohjaajalla oli kimeä vinkulelu.  Tyyppi rähjäsi ja haukkui ja haukkui ja rähjäsi.  Sillä oli stressitaso niin korkealla treenien jälkeen, että varmaan vielä tunnin kotona olon jälkeen se edelleen läähätti sohvalla.  Melkoinen pikkupiru.

Varsinainen agility pikkutehtävineen siltä sujuu hyvin, kun se vaan malttaa keskittyä. Kleppa on niin itsevarma ja peloton, että sen kanssa kaikki uusi on helppoa.  Disa puolestaan innostuu aina, kun se huomaa  osaavansa jotain - eilen tämä juttu oli kepit ohjureilla.  Niitä se olisi tehnyt vaikka koko illan. 

Nyt on ollut kovin sateista ja illat ovat pimeitä, kun kellot kierrettiin taas talviaikaan, mutta tänä aamuna syksy näytti taas kauniimman puolensa, kun yöllä oli ollut pikkupakkanen, joka oli maalannut kuuralla koko maailman.

Disa ja Kleppakin nauttivat selvästi kuivasta kelista ja pikkupakkasesta.

Ihana aurinko kultaa aamun ja kullanmurut.

Nyt alkoikin taas 3 päivän vapaa, juhlistin sitä käymällä Isíngillä lenkin Kiviojan tien päähän ja takaisin.  Mukava pikkuhevonen se vaan on, pysyisipä se nyt terveenä!

Pieni etelänmatka

Nyt, kun minulla on perjantait vapaat ja ukkokulta on eläkkeellä, olemme yleensä yrittäneet perjantaisin tehdä jotain tavallisuudesta poikkeavaa.  Usein aamupäivisin teemme jotain hyödyllistä: minä siivoilen ja pesen pyykkiä ja ukkokulta tekee jotain ulkotöitä ja iltapäivisin sitten ajelemme jonnekin katselemaan maisemia ja lounaalle.

Viime perjantaina jätimme hyödylliset väliin ja lähdimme jo aamulla anivarhain ystäväpariskunnan kanssa Tallinnaan Eckerölinen Finlandia-laivalla.  Otimme auton mukaan, jotta tuliaisia saisi helpommin matkaan ja autolla laivaan meno olikin näppärää: ei jonotusta eikä kilometrin pituisia käytäviä käveltäväksi.

Olimme varanneet aamiaisen ensimmäisestä kattauksesta ja syötävää olikin varsin runsaasti.  Mainingit olivat yllättävän teräviä ja sainkin lievän meritaudin menomatkalla.  Kalpeana ja hikoilevana istuin baarijakkaralla loppumatkan odottaen hartaasti laivan pääsyä satamaan.  Onneksi matka on lyhyt.

Ensimmäiseksi suuntasimme pankkiautomaatin kautta askarteluvälinekauppaan nimeltä Karnaluks, koska ystäväpariskuntamme rouva on taitava käsityöihminen.  Paikka olikin melko huikea, voisin kuvitella, että askartelua harrastava tyyppi saattaisi mennä aivan sekaisin tuolla.

Kaisa tilasi virkkuukoukkuja ja onneksi kertoi tarkkaan, minkälaiset haluaa - oli nimittäin aikamoinen tarjonta!

Lankoja, kankaita, pirtanauhoja, korujen tekovälineitä, virkkuukoukkuja, puikkoja, matonkuteita... you name it! Kaikkea  löytyi.

Erilaisia kanttinauhoja ja nyörejä (ja mm. heijastinnauhaa kymmeniä erilaisia) oli hyllykaupalla

Kaikenalaisi silkkinauhoja yms. myöskin kymmeniä hyllyjä

Lankaosasto oli isompi kuin meidän talo!

Ei ole vaikea uskoa, että tuohon paikkaan tehdään ihan bussimatkoja varta vasten.  Kovasti siellä kuuli suomenkieltä, joten moni muukin oli suunnannut samaan paikkaan.  Hinnat olivat tietenkin aivan eri luokkaa kuin Suomessa.  Minä kun en ole vielä oppinut hirveästi askartelemaan, ostin itselleni vain 6 nahkanyöriä, joilla voin uudistaa kaulakorujeni narut.  Hinta á 0,16 €.

Seuraavaksi ajelimme kohti Piritaa katselemaan maisemia ja tarkistamaan sen väitteen todenperäisyyden, että kauempana keskustasta ja satamasta tuliaisjuotavat ovat halvempia.  Kävimme yhdessä pienessä marketissa toteamassa, että siellä hinnat olivat lähes Suomen Alkon luokkaa.  Tuliaiset ostimmekin sitten sataman viinakaupasta. Noin 10€ hintaan sai viinipänikän, jonka hinta Suomessa lienee about 23€.  Me emme ostaneet olutta, joka olisi todella halpaa sekin, koska olemme nykysin juoneet lähinnä kakkosolutta ja sitähän tuolla ei tietenkään ollut.

Meri oli tyrskyinen ja taivas harmaa

Ajatuksena oli myös käydä katsomassa Tallinnan uutta merimuseota, joka on aivan satamassa.  Ajelimme kuitenkin sen verran harhaan, että aikaa olisi jäänyt varsin vähän tutustua paikkaan, joten päätimme jättää pääsyliput lunastamatta ja mennä paremmalla aikaa seuraavan kerran paikalle.

Venäläistyyppistä, ehostamatonta kerrostaloasutusta on vieläkin paljon

Pikkukaupunkimaista idylliä sai kuitenkin ihailla auton ikkunasta

Paluu laivaan auton kanssa meni vieläkin näppärämmin kuin laivaan tulo.  Henkilökunta tiesi auton rekisterinumerosta, keitä olimme ja liput vilkaistiin ja hups vain olimme laivassa.   Onneksi paluumatkalla oli huomattavasti tyynempää, joten minäkään en tullut merisairaaksi.

Mukavia jutellen ja ruokaillen meni paluumatka varsin nopeasti.  Yllättävän väsynyt sitä on illalla, kun aamulla aukaisee silmänsä jo viiden jälkeen ja viettää päivänsä jokseenkin aktiivisesti.  Suvi oli käyttänyt koirat ulkona päivällä, mutta kovin oli Disa ollut ikävissään, koska nukkumaan käytäessä se tunki itsensä viereeni peiton alle, mitä ei ole koskaan ennen tapahtunut.

Vielähän tuonne takapaksiin olisi mahtunut!

Oli kiva reissu, ehkäpä joulumarkkinoiden aikaan uudelleen?

Vali-vali

Hrrrrr - tänään on kylmää - vaikka on vain 2C lämmintä eli ei edes pakkasta, ulkona on hyyyyytävän kylmänkosteaa.  Pieni, alle puolen tunnin piipahdus pihalla keran koirien ja kameran, toppatakki yllä ja olen ihan kypsä tulemaan sisälle.  Miten ihmeessä sitä taas sopeutuu talveen?

Taivaskin on laveerattu kylmänsiniseksi.

Kleppa ihmettelee, miksi Disa ei ole tarkkana kuin porkkana, kuten se itse.

Tallista saaliiksi saatu ihana kavionpala vie kaiken huomion.

Tämä jo tavaksi tullut jokapäiväinen valokuvaus ja blogiin kirjoitus saattaa mennä tauolle, kun ulkona on kohta aina vapaa-aikoina niin pimeää, ettei näe kuvata.   Mutta senhän näkee, saako sitä aikaiseksi kuitenkin.

Pikkupakkaspäivä

Tästä päivästä ei hirveästi ole jälkipolville kerrottavaa.  (Kiinnostava aloitus blogitekstille, luultavasti kaikki tänne eksyneet jatkavat hyvinkin kiinnostuneina lukemistaan.)

Aamulla olin juuri hiukan raottanut silmiäni ja todennut kellon olevan vasta 6:15, kun koirat saivat kauhean haukkukohtauksen ja syöksyivät porukalla räksyttämään etukuistille.  Yritin niitä komentaa hiljaisemmiksi ilman tehoa, joten päätin sitten nousta.  Olihan kuitenkin taas arkiaamu ja työpäivä.  Mitä nopeammin työt saa alkuun, sitä varhemmin voi käydä päiväunille iltapäivällä tjsp.

Kun sain vaatteet päälle ja olin juuri menossa ulos, soikin puhelin ja Suvi soitteli, josko voisin parinkymmenen minuutin päästä käydä laittamassa Ramin sisälle, kun se on lopettanut supijahdin naapurin mäellä.  Lupasin, mutta aika pian tuli peruutus, sillä suuri metsästäjä oli jo saapunut takaisin.  Siinäpä tuli samalla selitys aamuherätykseemme, kukapa koira hiljaa voisi olla, jos vastapäätä kaveri tarvitsee metsästysapua tai ainakin kannustusta?

Päivä meni lounasta lukuunottamatta tarkkaan työpöydän ääressä ja heti, kun työaika päättyi, kupsahdin taakseni sohvalle päiväunille.  Minä, joka en juuri koskaan tunnusta palelevani, tarvitsin kaksi peittoa päästäkseni uneen, kun vilutti niin kovasti.

Kuuden maissa illalla sain itseni sen verran ulos, että kävin päästämässä hevoset syömään ja viemään kanoille päivän annoksen ruuanjämiä: kananmunankuoria, perunankuoria ja salaatinjämiä.  Hyvin näytti maistuvan.  Kukkokaan ei ilkeillyt, vaan tarkkaili puuhiani ihan rauhassa orrelta.  Kovasti niistä on muuttopäivänä lähtenyt sulkia, varmaan järkytyksestä.  Yhtään munaa ei ole vielä talvikanalaan munittu.  Kohta joutuu kaupasta hakemaan itselleen kanamunia, kammottava ajatus.

Mikä on tipusten sisällä ollessa, kun lämmitys on päällä

Koko päivän on ollut pakkasta, enimmillään se lienee ollut noin -5C, mutta sieltä se talvi tulee.  Ja voi, miten ihanaa, tänä syksynä ei olla nähty oikeastaan lainkaan kuraa.

Loppuviikon ja viikonlopun iloja

Kuvakooste ja hiukan tarinaakin torstaista sunnuntaihin.

Torstaina pikkupakkasta ja kaunista aamulla - illalla satoi vettä.

Torstaiaamuna oli lampi ekaa kertaa jäässä tänä syksynä.

Perjantaina Marita ja Kossi tulivat viikonlopuksi kyläilemään.  Koirat olivat heti samalla aaltopituudella ja leikkiä melskasivat pihalla sulassa sovussa.  Kyllä niillä oli mukavaa.  Ja oli meillä ihmisilläkin mukavaa.

Kossi ja Marita tulivat perjantaina kyläilemään - tässä vasemmalta Disa, Kleppa, Kossi

Lauantaina tehtiin metsälenkki ja käytiin Ofeigurtallilla tapaamassa kaikkia Disan pentuja.

Lauantaiaamuna maassa oli rakeita kuin lunta

Disa näyttää mallia Kossille, hevosten haukkuminen sujuu hyvin

Poseeraus metsässä: Disa, Kleppa ja Kossi . matkamittarit pitkinä

Kaikki Disan pennut taas tapaamisessa Ofeigur-tallilla (kuvaaminen ei ollut helppoa)

Jos ei ollut valokuvaaminen helppoa meidän pentutapaamisessa, niin ei ollut puhuminenkaan.  Aina joku haukkui niin korvia koskettavasti, että puolet jutuista meni ihan ohi.  Mutta mukavaa oli silti!  Kerran Kossi ja Hemuli saivat tappelun aikaiseksi, mutta muuten koirat olivat sovussa.  Tietenkin vain minun koirat haukkuivat hevosia itsepintaisesti eivätkä yhtään kuunnelleet komentojani.

Pojat ovat isoja: Hemuli 19,5 kg ja Kossi 20,5 kg.  Tytöistä Kleima painaa noin 12 kg ja Kleppa 13,1 kg.

Kaikki pennut ja Disa samassa kuvassa - parempaan ei pystytty

Aada ja Kleima ovat hyvä pari

Sunnuntaina tehtiin Maritan kanssa kävelylenkki aurinkoiselle, huurteiselle pellolle.

Ihanaa juosta ja riekkua yhdessä

Sunnuntaiaamunakin sää helli - pikkupakkanen ja hieno auringonpaiste

Kossi

Kleppa

Disa

Marita ja koirajengi

Kossi haukkuu, tytöt tarkkailee tilannetta

Perjantaina ja lauantaina lämmitettiin kylpytynnyri ja lojuttiin molempina iltoina toista tuntia kuumassa vedessä ihailemassa täysikuuta ja juttelemassa niitä näitä.  Kylpemisen jälkeen syötiin hyvin.  Ylellistä.

Sunnuntai-iltana tuli kanoille talvi: ne muuttivat lämpimään talvikanalaan.

Kun Marita ja Kossi olivat lähteneet paluumatkalle kotiin, otin pienet torkut ja sen jälkeen siirsin kanat talvikanalan puolelle.  Kukko puolusti kanojaan terhakkasti, sain sen kiinni aika helposti, kun se jalat ojossa hyppäsi päälleni orrelta.  Kummallekaan meistä ei tullut vammoja. 

Toivottavasti kanat nyt taas alkavat munia, viime viikon aikan on tullut vain kaksi munaa.  Nyt laitoin talvikanalaan ajastuksella valon, jotta muninta taas käynnistyisi. 

Kiva viikonloppu, sen voimalla jaksaa varmaan taas tehdä ensi viikon työt.