Taakse jäänyt jouluaika on ollut varmaan elämäni turhin ja jollain lailla masentavin. Muutama valopilkku toki tähänkin aikaan on mahtunut, yhteiset hetket itselle tärkeiden ihmisten kanssa ovat piristäneet mieltä. Taustalla on kuitenkin tunne, että sellaisia hetkiä on vähemmän kuin ennen. Sehän on tietenkin aivan luonnollista, kun lapset ovat jo aikuisia ja viettävät enemmän aikaa niiden ihmisten kanssa, jotka ovat heidän elämässään tärkeimpiä.
En tahtoisi valittaa, mutta
... kyllä tämä surkea, sateinen, kurainen, pimeä sää myös vie minulta halun piristää itseäni ulkoilemalla. Olen kuitenkin tottunut olemaan ulkona vapaa-ajastani melko suuren osan, mutta nyt en ole saanut itseäni lähtemään ulos. Valehtelematta lähes joka ikinen päivä on satanut, ikkunat ropisevat ja taivas on harmaa kuin mielialani. Saamattomana olen kaikki vapaapäiväni istuskellut sisällä surffaillen netissä, telkkaria katsellen ja kaikenlaisia turhia murheita mietiskellen. Tänään ei satanut ja ajattelin lähteä ratsastamaan, mutta kun kaupasta tultuani näin kaksi kuran peittämää hevosta metsässä ja mietin sen kuran harjaamista irti tahmeasta karvasta, niin enpäs sitten mennytkään. Olen turhautunut siitä, että monta vapaapäivää on ikäänkuin kulunut hukkaan, kun en ole saanut mitään järkevää aikaiseksi. Ehkä tämä on sitä kaamosmasennusta... Totisesti toivon, ettei tämä olotila kestä kauan!
Ensi viikolla vaihtuu vuosi, työviikkokin on vain kolmipäiväinen, tämänviikkoisen yksipäiväisen sijaan se tietenkin on huomattavasti pitempi, mutta lyhyt silti ja lisää vapaata on tiedossa. Voi, miten hurjasti toivonkaan, että säät suosivat hiukan enemmän tulevia vapaita ja pääsisin irti tästä harmaasta, painavasta murheellisesta olosta, joka on kuin märkä viitta päälläni.
 |
| Otin perinteisen joulukuusikuvan, mukaan tuli pyytämättä pari koiraa (Disan ilme on todella vaivautunut, kun sitä näin zoomaillaan) |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti