Mitäs me whippetit

Kuten eilen kerroin team Laurent kaappasi minut ihan kotiovelta Saloon Whippetneito-Huisin kasvattajan järjestämään pentutapaamiseen, yhteislenkille ja näyttelytreeniin. Matka sujui varsin rattoisasti, minut ja Disa tungettiin takapenkille ja toinen meistä rupatteli niitä näitä ja toinen yritti nuolla etupenkkiläisten korvia ja suupieliä lempeästi.

Sää oli sopivan leppeä, taisi olla plussan puolella ja siksipä näillä whippeteillä ei ollut turkkejä yllä, ihan vaan normaalit takit. Kyllä Disaa hämmästytti tämä porukka. Sen elekieli näytti siltä, kun se olisi joutunut täysin ummikkona kuuntelemaan saamenkielistä luentoa. Se yritti haastaa yhtä jos toistakin näistä koirakavereista pieneen painileikkiin ja murinaan, mutta tyypit vain kirmailivat sen ohitse takinliepeet lepattaen ilman mitään intoa pieneen painihetkeen.  Paremmalla menestyksellä varmaan saisi kolmevuotias pojannassikka yliopiston käytävillä arvokkaat professorit ammuskelemaan ritsalla kumilenkkejä.

Disa katselee minua kysyvänä: kuulunko mä tähän porukkaan?

Pienen lumihangessä räpistelytuokion aikana kävi täysin selväksi, ettei whippet rotuna ole ihan parhaimmillaan lumessa.Kovin urheana ujo pieni Huisikin kyllä yritti juosta upottavaa polkua pitkin, mutta päätti sitten nopeasti, ettei se oikein ollut sen juttu.

Täällä minä, pieni urhea whippetti, uhmaan pakkasta ja lunta.

Täällä minä, pieni hämmentynyt whippetti haluan takaisin syliin. Lumi on kylmää.

Kun oli valokuvattu jonkin aikaa (omat kuvani ovat jokseenkin kaikki ihan tärähtäneitä, koska oli melko tuhruinen sää ja varmaankin kameran asetuksetkin olivat taas poskellaan), lähdettiin yhdessä pienelle metsälenkille.  Polku oli kapea kahden jalanjäljen levyinen painauma jolta poistuminen olisi todennäköisesti johtanut upoksiin kaulaa myöten tai ainakin vyötäisiä, joten jengi painalsi peräkkäin kuin ison talon porsaat.

Sopuisana jonona lähti koiralauma ihmisineen liikkeelle.

Minä asetuin luonnostani ihan loppupäähän, etten olisi tien tukkona ja Disa asettui melko pian jonon etunenään, joten olimme varsin hyvinä paimenkoirina porukassa: Disa veti letkaa ja minä huolehdin siitä, ettei kukaan jää joukosta. Muuan ruskeatakkinen herrakoira (Ami?) jättäytyi aina välillä taakse ja asettui nököttämään eteeni sen näköisenä, että haluaisi mielummin ehkä reppuselkään.

Arvioin tyypin kuitenkin liian kookkaaksi kannettavaksi noin pitemmän päälle

Käänsin herran lempeästi ympäri ja hoputin sitä matkaan, mutta se jäi jöpöttämään polulle jokseenkin kyllästyneen oloisena.  Tuli mieleen Englannin kanaalin uimalla ylittänyt järkimies, joka 5 m ennen rantaa oli sitä mieltä, ettei jaksakaan ja kääntyi takaisin.

Pienen hetken kuluttua tästä kuvasta oli heppu jo kiitänyt tiehensä ja minä jäin yksin metsään.

Eksymisen vaaraa ei tosin ollut, koska polku tosiaan oli kapea luiru, jota pikin sai tepsuttaa paikoitelle ketun lailla - askeleet täysin peräkkäin. Luulen, että muu porukka luuli minun olevan jonkinlainen rapakuntoinen vanhus, koska jäin satoja metrejä jälkeen muista. Se ei minua haitannut, maisemat olivat kauniit ja puut lumen peittämät.

Hanhenmarssia metsässä - siimahäntien seassa heilahteli yksi porukasta erottuva häntäpuuhka.

Pari kertaa taisi yksi pojista kokea Disan leikkiinkutsuineen jotenkin koppailevaksi ja pikkuista rähinääkin esiintyi, mutta varsin sivistyneeseen sävyyn.

Leikittäs nyt? Kunnon painit?

Sää ärsytät mua! Lopeta heti!

Ok, mun puolesta sä voit mennä vaikka muualle tappeleen.

Hyvässä epäjärjestyksessä ja sopuisasti koirat menivät peräkkäin.

Tepastelimme kaikenkaikkiaan metsässä 2,34 km - 43 min - keskivauhdilla 18:23 min/km, joten mikään tappovauhti ei ollut kyseessä. Loppuvaiheessa kyllä jo tunsin, että polveni, joka silloin tällöin kiukuttelee juostessa tai kävellessä, alkoi osoitella merkkejä olemassaolostaan. Hyvä motto tässä iässä: "Jos tuntee kipua, on elossa."

Seuraavaksi siirryimme pieneen koiraurheiluhalliin ottamaan poseerauskuvia whippeteistä ja tekemään pienen näyttelytreenin. Disalla oli taas aluksi häntä ujosti alaspäin uudessa paikassa ja tilanteessa, mutta melko pian sain sen naksuttelemalla tajuamaan, että mikäli häntä on pystyssä on homma hyvin hanskassa.

Aamupala oli jäänyt aika pieneksi, joten kahden maissa lopeteltuamme treenit, olin aika iloinen siitä, että minulla oli kuski matkassa sillä välillä tunsin pientä huimausta.  Johanna, Lasse, Kaisa ja minä siirryimmekin  Halikon ABC:lle kertoilemaan toisillemme tarinoita mm. omituisista lemmikeistä ja niiden pitovaikeuksista.  Odotusajan Disa ja Huisi istuksivat kaikesta päättäen omilla paikoillaan autossa ja katselivat liikenteen vilinää.

Loppumatka meni taas kuin siivillä ja pian olin kotosalla.  Kaavailin päiväunia, mutta jäinkin sitten ihmettelmään päivän harmaata kuvasatoa.  Muutama tärähtänyt otos olisi ollut tosi kiva, jos ei olisi ollut viallinen. Niinpä niin: "Jos tätillä olisi munat, se olisi munapeppuinen täti".

Illansuussa kotiutui Alpeilla ruskettunut ja virkistynyt ukkokulta. Meitä nauratti, kun pikkupeikko etsiskeli laina-autosta otsalampun valossa Visa Electron -korttiaan ja puhelintaan, jotka olivat asettautuneet jostain syystä penkin sisälle. Huolellinen ja pikkutarkka tyyppi, horoskoopiltaan neitsyt.

Stressitön työlistaus

Vääjäämättä mennään kevättä kohden. Mieli virkistyi taas tämän aamun raikkaankosteassa ilmassa, kun hiljakseen lauantai-aamun tapaan käppäilin tallille ottamaan yösyöpöt pois heinäpaalin äärestä ja viemään Romeolle aamuruuat. Samalla piipahdin mummolassa (siis anopin luona) viemässä lehden ja tarkistamassa, että hänellä ja kissalla on kaikki ok.

Olen siis ottanut tavaksi antaa hevosten syödä iltakuudesta aamuseitsemään tai -kahdeksaan isoa pyöröpaalia. Päiväksi laitan paalin omaan aitaukseensa kumiköysin, jotta tyypit (etenkin Jekki ja Vissa) tekisivät jotain muutakin, kun seisoisivat pää paalissa ja söisivät.  Niille on kyllä muodostunut jo selvä päivärytmi ja ne siirtyvät  itsekseenkin aamusella paalin äärestä pois (paitsi Jekki, joka varmaan söisi aina vaan, jos annettaisiin), mikäli olen jostain syystä myöhässä.

Aamut täällä maalla ovat rauhallisia ja on helppoa tuntea itsensäkin kiireettömäksi vaikka tekemättömiä töitä on aina työlistat pullollaan. Minulla on sekä työ- että privaattisähköpostissa käytössä työlistat ja välillä tuntuu, että olen molemmissa piirun verran myöhässä. No, horisontti on pysynyt suorassa, vaikka hieman myöhästynkin joissakin hommissa.  Tärkeät, sellaiset joissa on selkeä määräpäivä, olen yleensä saanutkin hoidetuksi ajallaan tai sitten olen saanut apua joltakulta. Joskus olen jopa ymmärtänyt pyytää apua - niin se maailma muuttuu, kun tulee ikää lisää. Vieläkin toki välillä tuntuu siltä, että itse tehtynä homma olisi tullut paremmin hoidetuksi, mutta pääasia lienee se, että homma tulee hoidetuksi. (Tähän kohtaan kuuluu sellainen itseironinen naurunhymähdys.)

Olen viimeistä aamuani yksin, ukkokulta tulee tänään hiihtoreissultaan. Pikkupeikko on luvannut hakea hänet  kentältä, hänellä on ollut ukkokullan auto koko viikon lainassa - huimaa nähdä, milaiseen siivoon tahrattoman puhdas ja roskaton menopeli on viikossa mennyt. Meillä on pikkupeikon kanssa jokseenkin samantyylinen (pikkupeikolla kylläkin erikoisen korostunut) piirre saada auton sisätilat näyttämään boheemiasunnon ja kompostin välimaastolta. Omassa autossani on esim. kuukauden verran ollut melko paljon heinää takapenkillä, kun pikaistuksissani lastasin sinnekin pikkupaaleja, ettei tarvitsisi niin monta reissua tehdä heinänhakuun, kun traktori oli rikki.

Odottelen tosin tässä kyytiä, team Kaisa & Lasse & Huisi tulevat nimittäin hakemaan minut ja Disan Saloon whippettiporukan näyttelytreeneihin. Luulen, että repeän taas siinä vaiheessa, kun ne whippetti-ihmiset alkavat taas keskustella Whippettien "turkin" laadusta. Tämän reissun takia siirtyy jonkin verran pikkupuuhia joko huomiseen, ensi viikkoon tai hamaan tulevaisuuteen.

Muutamia rästitöitä mainitakseni:

Hevosten portin alle on kertynyt niin paljon jäätä, että lähes joka kerta, kun avaan  portin, se tipahtaa saranoiltaan.  Se on hieman hankalaa silloin, kun portista kulkee hevosen kanssa ja takana on pari muuta, jotka haluavat mukaan. Siihen pitäisi tehdä sähkölankaportti. Ehtii myöhemminkin.

Akvaarioiden vesi pitäisi vaihtaa - ehtii illallakin, tai huomenna.

Pyykkiä pitäisi viikata kaappiin - onkos sellaista täällä ennenkään tehty?

Apukeittiö pitäisi siivota - juu, niin pitäisi - on pitänyt jo muutaman vuoden.

Vaan eniten harmittaa, että ratsastuslenkki Vissan kanssa siirtyy iltaan tai huomiseen.

Tässä (ehkä) yksikorvainen, hikinen pallo, onnellisen raukeana 35 min ratsastussession jälkeeen toissapäivältä.

---

Mutta nyt menoksi, varmasti vinttikoiraihmisten kanssa minustakin saadaan leivotuksi varsinainen näyttelyhai. Hehehh.

Rauhaa, hiljaisuutta ja mielipahaa

Olen ollut koko viikon yksin - piipahdan mummolassa aamuin illoin ja juttelen puhelimessa jonkun kanssa silloin tällöin ja pari kertaa olen käynyt kaupassa sanomassa kiitos ja näkemiin. Ja tietenkin ukkokulta soittaa joka ilta Flachausta ja kertoo ja kyselee kuulumisia. Olen ollut koko viikon etätöissä, joten aikaa puuhailla kotosalla on vähintään tunnin enenmmän joka päivä, koska työmatkoihin ei kulu yhtään aikaa. En ole oikeastaan tuntenut itseäni yksinäiseksi, sillä pienet ja isot karvakorvat ovat koko ajan läsnä. Koirille ja hevosille voi jutella kaikenlaista ja ne reagoivat usein fiksummin kuin ihmiset juttuihini.

Tällä viikolla olen tiistaina ja keskiviikkona pätkäissyt keskeltä päivää 45 min siihen, että otan Vissan tarhasta ja olen käynyt sillä ratsastamassa pienen, mutta vauhdikkaan session. Vissa on vaikuttanut alun jännityksen jälkeen tyytyväiseltä siihen, että se pääsee ratsastettavaksi. Tammaa ei tarvitse kuin hipaista kylkiin, niin jo mennään melkoisen haipakkaa laukkaa.  Istunnan tiivistäminen puolestaan saa sen hiljentämään. Disa on ollut mukana ja se nauttii suunnattomasti, kun saa juosta edellämme tai perässämme ja välillä tussahtaa umpihankeen kokeilemaan, kulkeeko siellä kovaa.

Minulla ei ole nyt muita ratsastettavia kuin Vissa, sillä sekä Félagi että Ìsing potevat kavioitaan. Vakikengittäjäni oli sairaana vuodenvaihteen tienoilla ja pyysin tilalle nuoren tytön, joka kertoi olevansa erään huippukengittäjän opissa oppisopimuksella. Valitettavasti ihan näin ei ollutkaan - neitosella oli pelkkä halu olla kengittäjä, ei kykyä siihen. Osaaminen oli sen verran heikkoa, että molemmat kengitettävät ovat nyt poteneet kavioitaan pitemmän aikaa.

Kipulääkkeisiin on mennyt useampi satanen ja mieleni on hevosten suhteen ollut melko maassa, kun molemmat virkeät ja leikkisät hevoset ovat useamman viikon pääasiassa maanneet ripirinnan hangella silmissään poissaoleva ilme. Mukavat, viikottaiset ratsastuspuuhat Kaisankin kanssa ovat toistaiseksi tauolla ja niitäkin minulla on hieman ikävä. Tämän viikon aikana olen ollut huomaavinani enemmän liikettä ja vähemmän ontumista ja toivonkin, että saisin molemmat kullanmurut kuntoon kun illat valostuvat.  Etenkin Ísingin surkea liikkumistapa tarhassa - köpötellen kuin vanha hevonen - saavat minut aina sisäisesti hieman käppyrään, koska tietenkin oikea syyllinen tilanteeseen olen minä, kun valitsin väärän kengittäjän. No, sitä virhettä en tee enää koskaan.

Onneksi elämässä on kaikenlaisia ilonaiheitakin. Uusia hankintojakin olen tehnyt, työhuoneeni on muuttanut kalustustaan ja nyt työpöydälläni nökottää talon toinen akvaario - 76 litrainen, kuusikulmainen. Akvaariossa on vain platyjä ja tarkoitus on, että sinne tulee paljon erivärisiä poikasia.  Halvempaa värikirjon hankintaa kuin issikkavarsotus. Tosin uskon kyllä, että jossain vaiheessa pihallakin taas kirmaa issikkavarsa tai kaksi.

Normiaamun tapaan tätä kirjoittaessani yksi nälkään kuoleva Kleo-cairn on jo alkanut raapia nilkkojani, koska en ymmärrä lopettaa kirjoittamista ilman. Ja niinhän se onkin, tähän tietokoneelle sitä herkästi jysähtää sekä työn että vapaa-ajan puitteissa.

Helmikuu - valo saapuu?

Vime viikonloppu oli täynnä ohjelmaa: ukkokulta lähti lauantaina Alppeja valloittamaan viikoksi ja kutsuin illaksi muutaman "heppatytön" meille kylpytynnyriin, syömään ja pelaamaan lautapelejä, joihin pariskunta Kaisa & Lasse on onnistunut minut koukuttamaan. Emme valvoneet kuin yhteen, mutta aamulla silti väsytti melko lailla, etenkin kun sunnuntaina lähes ensitöiksemme kaivelimme lapion ja lumikolan kanssa Sadun auton irti ajotiestä, jotta hän pääsi tallihommiin ja kuljettamaan yhtä issikkaratsukkoa maajoukkuekatselmukseen. Enpä muista, koska meillä olisi ajotietä kolalla putsailtu. (Illalla poikani kävikin lanaamassa tietä sillä aikaa kun olin poissa, jotta en joutuisi pulaan yksin ja pimeässä. Ihana juttu.)

Siis toki ihan ensitöikseni nostin ilmaan ärhäkän Kleo-tyttösen ja lauloin sille syntymäpäivälaulun 13-vuotissynttärin kunniaksi. Se vaikutti närkästyneeltä moisesta kevytmielisyydestä ruoka-aikana.

Muutaman tunnin sohvalötköttelyn jälkeen starttasimme Kaisan kanssa eri suuntiin, hän kotiin touhottamaan omiaan ja minä Vongoivan D-pentujen ensimmäiseen tapaamiseen. 7 pientä islanninlammaskoiraa perheineen kokoontuivat Lägin hallille tiukan ja mukavan ohjelman puitteissa.  Ensin koirat kirmasivat hallin lähistöllä olevalla lumisella pellolla. Kuvia ainakin täällä ja täällä.  Ohjelmassa oli arkitokoa, nyyttikestiruokaa, agilityn alkeita, lisää nyyttikestiruokaa ja arkitokoa ja lopuksi vielä saimme kuulla ja nähdä etsijäkoiratoimintaa.  Varmaan tapaamme vielä uudemmankin kerran, mikäli pentujen kasvattaja Paula ehtii taas järjestellä lisää ohjelmaa meille. Pari kivaa ideaa jo onkin suunnitelmissa...

Suoraan hallilta ajelimme Dísan kanssa Kuuman islannihevoskeskukseen, jossa minulla oli pieni palaveri uuden maajoukkuevalmentajamme ja muutaman muun kanssa valmennusryhmistä, sopimuksista ja muista käytännön järjestelyistä. Kotona olin yhdeksän maissa illalla ja tuntui, että päivä olisi ollut pitempikin.

 31.1.2011 amulla taivas oli kuin tulessa - huimaa!

Maanantaiaamuna en meinannut saada itseäni ylös millään. Tuntui siltä, että olen vanha ja väsynyt ja uupunut ja vaikka mitä. Kun katsoin ulos ikkunasta, havahduin hetkessä, sillä taivaanranta oli kuin tulessa. Tuollaisen taivaan alla on ylellistä aloittaa aamunsa. Hyvällä mielellä tallustelin tallille yhdessä pienen koiralaumani kanssa suunnitellen päivän puuhia ja palkkatöiden järjestystä jo hieman reippaammalla mielellä.

Tosin se on sanottava, että aina ei kaikki mene aivan kuten suunnittelee - mutta ehkäpä valostuva helmikuu tuo taas tullessaan uutta iloa ja energiaa tekemiseen.

Ihanat islantilaiset

Minttu, Disa ja Dina

Lohjalla oli eilen epävirallinen pentunäyttely, jonne Disan kasvattaja Paula oli saanut houkutelluksi minut ja Disan ja Ellin ja Dinan ja toi oman pentunsa Mintun myös harjoittelemaan isossa koirajoukossa oloa.Olin ollut hallissa katsomassa vinttikoiranäyttelyä ja silloin oli aika väjää ja vähän väkeä hallissa, joten kun menin sisälle täpötäyteen halliin, jossa jokaisella ihmisellä oli noin neliömetrin tila itselleen, olin melko hämmästynyt. Niin oli kyllä Disakin, pikku-jumalattaren aina-pystyssä-napottava-häntä oli alhaalla ja pikkuista ujostutti aivan mahdottomasti. Pussasi toki silti rokotusten tarkastajaa ja paria pikkutyttöä ohimennessään, joten ei se aivan kipsissä ollut.

Kenneltyttö Kaisa oli jo napakkana kehän laidalla tuolikassi kainalossa ja kamera ojossa, mutta ei ollut varannut mulle edes hakaneulaa mukaan, joten se piti sitten pummata kehäsihteeriltä. Perillä havaitsin pukeutumisenikin menneen sikäli pieleen, että peräpää loisti naurettavan punaisena harmaan villaihmeen takaa. Kaisa oli onneksi kiltti, kun laittoi minusta kuvan blogiinsa - siinä ei peräpeili näy lainkaan.

Kun lopulta oli meidän vuoro, menin aika jännittyneenä kehään - housutkin tippuilivat koko ajan ja Pikku-Disaa jännitti myös seisoessa, häntä oli pystyssä vain liikkuessa. Kun piti laittaa koirat paremmuusjärjestykseen (muita islantilaisia ei paikalla ollutkaan)  tuomarina toiminut Jarmo Vuorinen ja kehäsihteeri naureksivat keskenään valinnan vaikeutta ja tuomarikin sanoi hymyillen "En mä voi valita, ootte niin tasalaatuisa", mutta sitten hän valitsi voittajaksi Dinan, kakkoseksi Mintun ja kolmanneksi Disan. Kysäisin perusteluja ja tuomari kertoi, että Dina esiintyi parhaiten, mutta sillä oli hieman ahtaat takaliikkeet ja Minttu esiintyi myös hyvin ja sillä oli hieman kevyempi etuosa ja Disa oli rakenteeltaan kaunein, mutta esiityi ujosti. Hyvät perustelut. Toiset olivat selvästi harjoitelleet esiintymistä ja Disa taisi olla ylipäätään remmissä jotain kuudetta kertaa.

Arvostelussa luki Disalle: "Lupaava pentu, jolla oikeat mittasuhteet. Ilmeikäs pää. Oikein kannetut korvat. Tasapainoisesti kulmautuneet raajat. Hyvä runko ja ylälinja. Oikein kiinnittynyt & kannettu häntä. Liikkuu hyvin edestä & takaa. Sivuliikunnassa voisi olla hieman enemmän ulottuvuutta. 3. ja KP."

Kävimme kaikki kolme hakemassa kunniapalkintojen pokaalit ja minä jä Elli päätettiin ilmottaa parikilpailuun Disa ja Dina, koska Ellin kuitenkin oli pakko tulla takaisin ryhmäkilpailuun klo 15:30 maissa. Takaisin siis siksi, että lähdimme kaikki kiireellä meille, jotta pennut saisivat juosta ja leikkiä yhdessä. Näyttelypaikalta ajaa kotiimme noin 10 min ja meillä oli runsas kaksi tuntia aikaa parikisan alkuun. 

Kyllä oli kolmella islantilaisella hauskaa yhdessä. Nappasin yli sata valokuvaa, mutta aivan nappiotosta en kyllä saanut. Lumikuvaus on tosi vaikeaa. Tässä kuitenkin muutama otos:

Disa - taustalla varjokuvana Minttu - samat on korvat

Dina rakastaa lumen kaivamista

Minttu

Mintulle on kasvanut toinen häntä ja takapää

Mennään

Mitäs sit tehtäis?

Purraan ja muristaan!

Juostaan!

Juostaan lisää!

Hevoset olivat sen näköisiä, että olisivat halunneet korvatulpat. Haukku oli nimittäin melkoinen.

Pian oli parituntinen kulunut, nopeat teet ja kahvit kerittiin tuvassa juomaan ja sitten startattiin takaisin näyttelypaikalle, Paula kiisi kotiin tekemään jotain tärkeää hommaa.  Nyt oli jo väljempää ja odottelimme hallin päässä parikilpailun alkua. Sitten Elli hokasi, että parikilpailussa koirat esittää vain yksi ihminen. Ensin kokeiltiin siten, että Elli esittäisi sekä Disan että Dinan, mutta Disan häntä ei yhtään ollut pystyssä vieraan esittäjän kanssa. Dinaa ei näyttänyt haittaavan, vaikka minä sitä kuljetin, joten niin jouduin uudelleen kehään epäonnistuneine vaatevalintoineni. Onneksi kehässä on tarkoitus katsoa koiria eikä esittäjää.

Jonkin aikaa ympäriinsä pörhisteltyämme - pikkuislantilaiset menivät niin nätisti ripirinnan, kun olivat juosseet ja painineet pahimman puhtinsa pois - 10 muun parin kanssa sanoi tuomari joillekin "nelonen", "kolmonen", "kakkonen" ja he menivät palkintopaikoille omiin kohtiinsa. Tuomari käveli rivistöä pitkin ja hymyili kovasti minulle - arvelin, että nenässäni on varmaan jokin tahra, mutta ei kai, koska tuomari sanoi "ykkönen" ja törkkäsi meidät ykköspaikalle. Jee - meidän pienet oli näteimmät.

Vielä jäimme tietenkin katsomaan, miten ryhmäkilpailussa kävisi. Pystykorvaisia ja alkukantaisia koiria oli ryhmäkehässä 13 koiraa. Elli esitti Dinan tosi hyvin ja Dinan terhakka häntä oli koko ajan pystyssä. Jarmo Vuorinen valitsi Dinan neloseksi ryhmässä, joten Dina sai kaikista kehistä pokaalin. Melkoista menestystä! 

Tuollaisen päivän jälkeen voisi vaikka innostua koiranäyttelyistä! 

Pakko vielä lisätä tämä Paulan kuva sisaruksista, ihanat kuuraturvat.

Tylsää? Ei, vaan elämää!

Elämä tässä iässä alkaa olla aika tasaista - tai ainakin tietyt rutiinit toistuvat samanlaisina päivästä toiseen. Tosin rutiinit johtuvat varmasti suurelta osin siitä, että lemmikkieläimet sisällä ja ulkona määräävät päivän tahdin.  Ja tietenkin työ, vaikkakin sen tahdin määrään pääosin itse - onneksi itselleni.

Tämän viikon suurimmat yllätykset kuvina:

Nokkosperhonen tallin karsinassa

Marilyn makoilee tyynesti ikkunalaudalla

Sain siivotuksi kirjahyllyn - ukko sai sen siirretyksi uuteen paikkaan ja minä sain tämän läjän uudelleen hyllyille - ja kaikki tämä 3 päivässä!

Viikon iloisin yllätys oli Elinan, Tinjan ja kelpiepentu Ulin visiitti eilen, mutta siitä minulla ei ole yhtään valokuvaa. Elinan kamerassa niitä onneksi on - toivon, että saan muutaman otoksen peltolenkistä, hevosten ihmettelystä ja Tinjasta ja Elinasta yhdessä. Oli nautittavaa huomata, että ystävyytemme jatkuu, vaikka emme tapaakaan niin usein. Ja mikä ilo onkaan Elinan ihana pieni tytär (ja kohta toinenkin) ja ihana pieni kelpien pentu, jonka kanssa oli selvästi myös ehditty tehdä muutakin kuin vain olla.  Disasta se oli mahtava kaveri - upeaa, kun joku jaksaa painia ja rähjätä.

Huomasin kyllä senkin, että en ole niin nuori enää. Pieni Tinja oli niin kokonaisvaltainen vieras, että vieraiden lähdettyä olin yllättävän uupunut. Mieleen palasivat ne ajat, kun omat lapset olivat vastaavssa iässä ja koko ajan piti olla silmät ja korvat tarkkoina etteivät ne tekisi jotain itselleen vaarallista.  Silloin ei tarvinnut unta houkutella vaan silmät lupsahtivat heti uneen, kun pikkuiset olivat poissa tai unten mailla. Tosin muistaakseni luin kirjoja siihen aikaan aivan valtavan määrän - esimerkiksi hellan ääressä puuhatessani minulla oli yleensä kirja edessäni.

Toisaalta kaipaan sitä aikaa kovasti - silloin ne vaarat, jotka lapsiani uhkasivat olivat jotenkin helpommin torjuttavissa. Siirrät kukkapurkkia, joka on osumassa päähän, tuet kädestä, ettei lapsi kaadu , otat syliin, kun itkettää ja lohdutat. Nyt en enää voi muuta kuin olla huolissani ja tarjota korvani tai apuni.  Apu ei yleensä edes enää kelpaa eikä oikeastaan edes hyödytä, koska lapset ovat jo aikuisia ja haluavat ja joutuvat tietenkin ratkomaan omat ongelmansa pääosin itse.

Onneksi olen aina tiennyt sen, sillä aika nuorena löysin Kahlil Gibranin runot (kuten miljoonat muutkin) ja yksi koskettavimpia niistä on aina ollut

'Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi':

Sinun lapsesi eivät ole

sinun lapsiasi,

he ovat itsensä

kaipaavan elämän

tyttäriä ja poikia.

He tulevat sinun kauttasi

ja vaikka he ovat

sinun luonasi,

he eivät kuulu sinulle.

Voit antaa heille rakkautesi,

mutta et ajatuksiasi,

sillä heillä on heidän

omat ajatuksensa.

Voit pitää luonasi heidän

ruumiinsa, mutta et

heidän sielujaan, sillä

heidän sielunsa

asuvat huomisessa,

jonne sinulla ei ole pääsyä,

ei edes uniesi kautta.

Voit pyrkiä olemaan

heidän kaltaisensa,

mutta älä yritä heistä tehdä

itsesi kaltaista,

sillä elämä ei kulje

taaksepäin eikä

takerru eiliseen.

Sinä olet jousi,

josta sinun lapsesi

lähtevät kuin elävät nuolet.

Kun taivut jousimiehen

käden voimasta,

taivu riemulla.

Loppiainen

Tänään on loppiainen - tutkailin juuri Wikipediasta, että se on yksi vanhimpia kristillisiä juhlapyhiä. Ortodokseille se on Jeesuksen kasteen juhla, katolisessa ja luterilaisessa kirkossa se on itämaan tietäjien Beetlehemiin saapumisen muistojuhla, kolmen kuninkaan juhla. Joulu ei Suomessa lopu loppiaiseen vaan Nuutinpäivään, joka on vasta viikon päästä. ("Paha Nuutti Joulun viepi...")

Meidän tuvassa Joulu on jo viikonloppuna heitetty ulos kuusen muodossa ja loppiainenkin taitaa olla vain tervetullut vapaapäivä keskellä viikkoa. Aika vähissä ovat nuo kristilliset riitit muutenkin meidän perheen perinteissä. Kirkossa tulee käyneeksi, jos joku pääsee ripille, menee naimisiin tai kuolee. Lapsena käytiin aina aattoiltana joulukirkossa - isä unohti aina virsikirjansa ja kun tulimme kotiin oli joulupukki jättänyt lahjat eteiseen. Melko pian me lapset opimme yhdistämään virsikirjan unohtamisen ja joulupukin toisiinsa ja varmaan siksi oli melko vaikeaa istua rauhassa kirkonpenkissä, kun kaikki ihanat lahjat odottivat kotona.

Tänä vuonna Joulu oli kovin lyhyt, koska se asettui tiiviisti vain viikonloppuun. Kovat pakkaset ilmeisesti tekivät sen, että joulukuuset olivat jo uuden vuoden päivänä aika karun näköisiä, kun hirveä määrä neulasia tippui. Purin oman kuusemme osiin oksasaksilla ja veimme sen ulos jätesäkissä etteivät neulaset karisisi aivan joka paikkaan. Tein saman maanantaina anopille ja meillä oli yhdessä aika hilpeä hetki, kun pätkäisin latvankin poikki ja se jäi roikkumaan kattoon melkoisen karun näköisenä.

Onneksi en unohtanut sitä kattoon roikkumaan

Nappasin siitä pari kuvaa kännykällä ja anoppi käski laittaa internettiin, jotta sukulaiset näkisivät, miten ankea on vanhan ihmisen joulu kuusineen. Hyvin on tässä kuussa 88 vuotta täyttävä anoppi ymmärtänyt internetissä juoruilun perusteet.

Uudenvuodenpäivän aamuna sain muuten myös naurut, kun menin katsomaan, onko hevosilla kaikki hyvin. Ukkokulta oli illalla (uudella traktorillaan, jee, loppui pikkupaalien kuljetus!) tuonut ison paalin ylös metsään mäen päälle, jotta hevoset voisivat sitä mutustella rakettien paukkeessa ja latvat hieman peittäisivät näkymää taivaalle.

Kun tulin metsän laitaan, tulivat hevoset kauhean tohkeissaan minua vastaan. Etenkin Ísing hirnahteli ja hölpötti kovasti jotain. Jos se olisi osannut, se varmaan olisi huitonut ja viittilöinyt etukaviollaan. Paali oli yön aikana kierinyt alas mäkeä parin aidan läpi ja nökötti hevosten pikkukopin alla. Sen verran pelottava kokemus se oli ollut etteivät hevoset uskaltaneet mennä sinne enää syömään, vaan minun piti avata paalia enemmän ja houkutella ne paalin luokse uuteen paikkaan.

Viaton mutta vauhdikas

Nyt ne ovat vajaan viikon olleetkin ilmeisesti lähes keskeytyksettä paalin ääressä enkä edes näe niitä juuri koskaan, koska aamulla ja illalla on niin pimeää, että sieltä näkyy vain hevosten silhuetit, kun käyn laittamassa niille uudet vedet. Joku kyllä käy vettäkin juomassa, koska päivässä menee kaksi saavillista.

Aamun kunniaksi Kleo raapii jalkaani, koska ruoka ei ole vielä kierinyt sen luokse. Näin ollen olen pakotettu lopettamaan tämän lyhyehkön tarinan 'arkisesta elämästä maalla ja kaupungissa 60-luvulta nykypäivään' ja siirtymään siihen arkeen. Hauskaa loppiaista muillekin!

Muuttumisleikki

Tästä lähdetiin: Kleo ei ole oikein jaksanut huolehtia ulkonäöstään ja kampaajalla käynti ei kiinnosta, kampaajaa kohdellaan kaltoin ja karjutaan vastalauseita hoitotoimenpiteille. Turkissa on rastoja ja korvakarvat ovat ylikasvaneet. Elämä maalla on ilmeisesti Kleon mielestä mukavaa ilman turhia hienosteluja, koska jos kampaa näytetään, niin heti juostaan sohvan alle piiloon.

Ei maalaisakkojen tarvi näyttää kaupunkilaisprinsessoilta.

Vanharouva sai sitten kuitenkin lämpimän kylvyn ja pedikyyrin, vaikka yrittikin vastustella ja väittää, ettei tarvitse ja tuoksuu hyvälle. Kieltämättä hevonkakka on mukava tuoksu, mutta ei ehkä vuodevaatteissa...

Märkä on ikävä tunne ja haju. Yäk - en halua.

Näyttelyprinsessat trimmataan, mutta äkäisten vanhojen cairnakkojen kanssa taivutaan ihan saksihommiin. Tunnin tuunauksen jälkeen lopputulos tyydytti meitä molempia.

Siedettävä lopputulos, sehän voi olla, että sitä jopa näkee enemmän, kun tukka ei ole tiellä.

Vuosi 2010 pikakelauksena

Tammikuu 2010: Vuoden vaihtumista juhlittiin perinteisin menoin vasta 1.1.2010 illalla, koska aattona kaivon pumpun akseli katkesi ja minä ja ukkokulta (ukkokulta eniten) ravasimme koko aaton verstatuvan ja kaivon väliä, jotta saimme vettä taloon. Aattona uinahdimme jo klo 22 tietämättä vuoden vaihtumisesta yhtään mitään.

Ken tietä kulkee on tiensä vanki, vain ainut vapaa on umpihanki.

Helmikuu 2010: Lumisin talvi vuosiin - kaikki peittyi lumimassojen alle ja maailma oli kaunis. Ankaraa niille, jotka kolapelillä hoitelevat pihojaan. Meillä on ukkokulta ja traktori, mikäs on tuvassa ollessa ja ulkona kuvia napsiessa.

Ihan heti ei pihakeinussa istuksita.

Maaliskuu 2010: mieliinjäävintä maaliskuussa taisi olla pitkä viikonloppureissu Tahkovuoreen ukkokullan ja kaikkien ukkokullan lasten perheiden ja kumppaneiden kanssa. Pikku-Wilmalle varmaan hienointa oli oikea huskyajelu.

Ei ole riemulla rajaa, kun koiravaljakolla ajaa.

Huhtikuu 2010: Kevät tulee, Félagi ja muut karvapallerot varistavat turkkejaan.

Meilläpäin linnuilla lienee pehmeät pesät.

Toukokuu 2010: Sinivuokko - lupaus kesän loistosta kaiken harmaan keskellä.

Kesän airut, ollaan jo pidemmällä kuin leskenlehtien aikaan.

Kesäkuu 2010: Virolaisten sukuseuran matka Viipuriin, suvun kotikyliin. Vielä oli matkassa muutama evakkona pois lähtenyt kuten esim. anoppini, joka nousi varsinaiseen kiitoon rollaattorinsa kanssa.

Ollappa itselläkin harmaa riukuaita niin tietäisin, millä sen koristelisin.

Heinäkuu 2010: Taloon tumpsahti puoliväkisin pieni malineitonen, Louhi. Suloinen, mutta naisten tapaan vahvaluonteinen tyttö.

Elokuu 2010:  Islanninhevosten PM-kilpailut 2010 olivat Suomen yhdistyksen vastuulla. Minulle selvisi täydellisesti, mitä se tarkoittaa, että tehdään yhdessä ja autetaan toinen toisiamme. Ikimuistoinen, raskas, mutta riemullinen viikko. Kaikki onnistui melko hyvin eikä tietääksemme kukaan menehtynyt.

Henkilöstöpäällikötkin voivat välillä istua ja katsoa, miten palkinnonjaot tehdään.

Syyskuu 2010:  Taloon tupsahti puoliväkisin pieni islanninlammaskoirajumalatar Disa, joka vei heti kaikkien sydämet. Tyttömäinen luonne tosin on tälläkin pikkukoiruudella, mutta se on oivasti piilotettu nauravan naaman taakse...

Lokakuu 2010:  Agilityn MM-kilpailut vuonna 2010 Saksassa. Mahtava reissu, josta saa kiittää etenkin Aria, mutta myös muita ihan mahtavia matkaseuralaisia. Nauru ja agility pidentävät ikää.

Hyvä Suomiiii!

Marraskuu 2010:  Lyhyen kaupunkilaiskerrostalovaiheen jälkeen pikkupeikko muuttaa maalle, pieneen punaiseen tupaan.  Meille jää ukkokullan kanssa ns. "tyhjän pesän syndrooma", jota tosin aika ajoin täytetään hoitokoirilla eli karvalapsenlapsilla molempien lastemme toimesta sekä kaikella rojulla, jota olemme onnistuneet elämässä kokoamaan. Tyhjyyden täyttää tietenkin myös oivasti oma eläinlaumamme, josta aina joltakulta riittää intoa tulla mukaan sekä iloon että suruun.

Joulukuu 2010:  Joulu ja Lohjan Vanhan ajan markkinat. On aika muistaa rakkaimpiaan lämpimin ajatuksin ja vaattein.

Joskus haluaisin olla vaaleanpunainen sukka, joka lämmittää

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2011 KAIKILLE YSTÄVILLE!

Joulu "paremmalla puolella"

Odotin tämän vuoden Joululta rauhallista läheisten yhdessäoloa, koiralenkkejä ja ratsastusta leppeässä pakkassäässä, hyvää ruokaa, lepoa, tryffelisuklaata ja kaikkea sellaista perinteistä.

Ihan aina ei mene kuin elokuvissa. Sain melkoisen railakkaan jouluaattoillan, koko jouluviikonlopuksi valtavan hyvää ruokaa jääkaapin täyteen ja flunssan ilman ruokahalua, valvottuja öitä (syinä mm. yskä, kuorsaava vuodekumppani,  terveyskeskuspäivystysyö, valvominen muuten vaan...). Lisäksi se flunssa, väsymys ja melkoisen kovat pakkaset estivät melko tehokkaasti ne koiralenkit ja ratsastelun.

Ja tietenkin traktorikin hajosi ja peräkärryä ei jaksa tyhjentää polttopuista, joten heiniä on kuskattava pikkupaaleissa  Berlingon takaluukussa. Yksi takaluukullinen riittää yhden päivän. Aika hyvä auto, kun ottaa huomioon, että ruokittavia on kumminkin neljä ahnetta pallomahaa.

Vein joulupäivänä Disan ja Louhen ulos lenkille, jotta ne riehuisivat "päällimäiset" pois.

Ja mitä ne tekivät? Kaivoivat kuoppaa, kun  minä palelin vieressä.

Silti oli ihan mukava Joulu, vaikka pakko on sanoa, että onneksi se kesti vain kolme päivää. Kunhan saan tämän flunssan taltutetuksi, voin alkaa odotella Uuden Vuoden aattoa, senhän on aivan pakko mennä perinteisemmin, koska viime vuonna se vietettiin päivä myöhässä kaivo-ongelmien vuoksi.

Paukkupakkasia odotellessa.

ps. se tryffelisuklaa oli hyvää, kun löysin sen maanantaina kahvikaapista. Se oli tosin sulanut yhdeksi yhtenäiseksi klimpiksi, mutta siinä on se hyvä puoli, että "jos ottaa vaan yhden karkin, niin se tuskin lihottaa"

Talvipäivänseisaus!

Talven selkä alkaa taittua! Eilen oli talvipäivänseisaus. Päivät pitenevät, mikä on mukavaa. Tosin tämänvuotinen talvi on ollut tähän asti ihanan kaunis.  Pehmeä puuterilumi on kevyttä kulkea ja pakkanen narisee kuin lapsuuden talvina Kokkolassa. Siellä oli minusta aina kova pakkanen ja paljon lunta, josta kaivella lumilinnoja kavereiden kanssa, joita piha oli pullollaan.

Narskupakkanen oli lapsena jännä juttu. Isäni kertoi, että lumi narskuu siksi, että lumihiutaleiden jäiset sakarat hankaavat toisiaan vasten.  Lieneekö narrannut pikkuista tyttöään?

Tämän vuoden hitti meidän pihassa on tolppien nokkiin nostetut valaistut sypressit.

------------------------

Muokkaus klo 22:00: vanhasta muistista tosiaan väärä talvipäivänseisauspäivä, se onkin vasta tänään, kiitos kommentoijalle. No, sikäli ihan jees, että tänään onkin ollut monella tavalla vuoden pimein päivä. Hymyile, huomenna on huonommin - toivottavasti ei kuitenkaan...

Lepo vaan

Hiirivapaa alue

Nyt voi Marilyn ottaa rennommin, kun rautakaupasta shoppaamani pari ison pyykkipojan näköistä loukkua  olivat yön aikana lauenneet eikä sohvan sisällä enää tuoksu kuokkavieraalle, koska imuroin sen perin pohjin.  Onhan se tavallaan tylsää, että joutuu pieniä, väriseväviiksisiä nappisilmiä päästämään pois päiviltä, mutta jos on vieraalla niin huonot käytöstavat, että tulee ja kakkii pöydälle, niin pakkohan se on pois häätää. Ja jos ei usko puhetta, niin täytyy ottaa rajummat otteet. (Ettäs tiedätte, vieraat, jotka aiotte meille tulla....)

Vaarini (isäni isä) oli muuten hellämielinen mies. Muistan hänen näperrelleen aikanaan loukun, jonne jyrsijät jäivät elävinä loukkuun pieneen häkkiin.  Elävät hiiret vaari sitten kuljetti kauas metsään, etteivät ne löytäneet enää tupaan lämmittelemään.

Marilyn viihtyy varmaan siksikin hyvin sohvallaan, että ulkona on hyytävän kylmä viima.Teki mieleni olla ulkosalla ja puolisen tuntia kävinkin kävelyllä (siivousta välttelemässä ja kävelyttämässä Félagin ja Disan). Félagilla on edelleen ontumaongelmaa, jota pahensi vielä tilapäisen kengittäjän tekemä moka - naulat olivat lipsahtaneet väärään suuntaan juuri siinä kipeässä jalassa ja painoivat kaviota pahasti. Nyt poika on sairaskengityksessä ja näyttää alkavan hiljalleen taas varata kunnolla kipeällekin jalalle. Onneksi oma luottokengittäjäni on taas terve ja voimissaan!

Ihanaa työntää karvainen pää syvälle lumeen ja löytää - mitäpä muuta kuin heinää!

Ukkokin viihtyy sohvallaan, kehitti itselleen sopivasti flunssan (varmaan aivan tahallaan) ja yrittää olla siinä huomaamattomana, kun minä pienen apinan raivolla aina jaksaessani yritän siivoilla paikkoja "joulukuntoon".  Luulen kyllä, että joulusiivon pelastaa taas kerran hämärät päivät ja tuoksuvat kynttilät, koska valmistahan täällä ei koskaan ole.  Joulutunnelman takaa taas luultavasti se, että olemme aika isolla porukalla yhdessä - 9 ruokavierasta aattona ja luultavasti 12 tapanina.

Mutta nyt roskakuorma autoon ja menoksi - nenäliinoja ostamaan ukkokullalle.  Saattaa siinä jotain muutakin tarttua mukaan - katsotaan ...

Hiiriä, koiria ja ihmisiä

Kauhea vipinä käy elämässä - ei ehdi edes blogia päivittää.  Joulukin on kuulemma lähellä (viikon kuluttua se on jo melkein ohitse eli siellä paremmalla puolella) ja teinkin Lohjan vanhan ajan markkinoilla aika paljon joululahjaostoksia.  Suurin osa niistä oli kyllä mallia Hyvää Joulua Krisselle toivoo Krisse, joten se ei tuonut suurta helpotusta varsinaiseen lahjahankintaan. Toi kyllä hyvän mielen itselleni ja sehän on tärkeää, jos aikoo jaksaa taas koko Joulun ja sen tohinan.

Koska kaikkea kivaa ei voi ostaa, kun talo on muutenkin ihan täynnä roinaa, niin otin muutamia valokuvia markkinoilta. 

Liikuttava nenu tontulla

Pirun paja

Joskus vielä laitan kuuseen vaan aitoja hopeapalloja

Olisko tosta Kaisalle enkeliksi? Ehei, liian soma.

Tontut hengailee

 

Joulupuu on rakennettu, ..., joulupukki hir- (noeinytsentään) - söpöjä nämäkin

Kaikenlaista muutakin tohinaa on ollut. Metsämökin pieni hippi (ent. peikkolapsi) piipahti Hollannissa ja sain olla viikon viiden koiran emäntänä. Viikko meni hienosti, malinoisit lihoivat silmissä ja jokseenkin keskeytymätön paininjytke kävi takapihalla ja sisällä, kun Disa ja Louhi vahvistivat ystävyyttään. Välillä oli omien hermojen vuoksi pakko laittaa Louhi häkkiin, koska se on kova tyttö tiskaamaan ja järjestelemään ruoka-astioita. Jouduin myös muuttamaan evakkoon vierashuoneeseen, koska kaikki me emme mahtuneet mukavasti nukkumaan pieneen parisänkyymme ja aina kun tönin ukkokultaa kuorsauksesta, nousi Louhi nuolemaan ja se keskeytti yöunet melko tehokkaasti.

Häkkikään ei estä läheisyyttä

Koirakelkkailua sain myös harrastaa, kiitos Kaisan ja Sakon. Kokeilin myös kerran Karmalla ja normikelkalla ja oli kivaa ja hikistä puuhaa.

Hiekottamaton raitti on melko vauhdikas tommoisella alumiinivehkeellä.

Tätä kirjoittaessani kuuluu takaani jatkuva kiihkeä vinkuna, kun Marilyn yrittää saada meille majoittunutta kuokkavierasta pois vierassängystä.  Se sama kuokkavieras tuijotti minua nappisilmillään melkoisen tarkkaan mikroaaltouunin takaa, kun keittelin aamulla kahvia.  Haluan kissan! Keltaisen!

Mutta nyt menoksi - pitää heittää anoppi kaupungille ja tehdä pari täsmäiskua joululahjakauppaan.