Vireysindikaattori

Disan toinen korva näyttää olevan vireysindikaattori.  Kun sitä väsyttää tai se ei ole aivan varma tilanteesta, toinen korva lopsahtaa alas. Reippaalla ja valppaalla tuulella molemmat korvat ovat pystyssä.

Tämmöinen puoliluppakorvatypykkä, kun väsyttää

Viikonlopun aikana neito on saanut taas melkoiseti virikkeitä. Lauantaina pikkuinen teki minun ja Félagin kanssa ekan ratsastusretken.  Tarkoitus oli mennä meidän ison pellon ympäri ihan kolmistaan: minä ratsailla ja Disa perässä, mutta tilanne muuttuikin yllättäen, kun pellon perältä löytyivät Liisa, Fiinu-shettis, Laura ja Bondi-malinois. Kyllä oli pikkuisen mielestä jännää, mutta reippaana kuitenkin juoksi joko hevosen perässä tai edellä eikä haukkunut kauheasti. Se ei myöskään jäänyt ihmettelemään Bondia, vaan tuli kutsusta heti luokseni.

Félagista olin hieman huolissani, sillä se selvästi ontui hieman ravissa. Se on melko herkkä sille, että kengät ovat löysällä ja saattaa kompuroida ja sekoontua koipiinsa. Ehkä se on hieman kompastunut ja jalka on siksi kipeä. Liikuimme vain reippaasti kävellen ja kotimatkalla, kun poni vertyi kävelystä, jolloin se ei ontunut yhtään - oli ruunapojan ravikin melko puhdasta.

Tänään sitten Kaisa tuli ratsastamaan Félagilla ja se ontui edelleen ravissa.  Harmillista. Sekä minä että Kaisa olimme vielä flunssan jälkeen hiukan puolikuntoisia, joten suosiolla lenkki oli Félagilla nimenomaan käyntiä, mutta nyt se ei kyllä lenkin lopuksikaan vertynyt ihan kuntoon paitsi aivan hetkittäin, kun se pääsin Ísingin rinnalle tai edelle. Disa sai kulkea kanssamme yli kilometrin mittaisen lenkin metsässä ja kyllä oli pätevä pieni koira. Reipaana se juoksi perässämme tai välissääme kuin vanha tekijä vaelluksilla. Kun sitten annoin sen remmiin ukkokullalle, pikkuinen meni mukana mielellään kotiin  nukkumaan.

Parin tunnin torkkujen jälkeen pieni pääsi tapaamaan lampaita. Se se vasta jännää oli. Katsokaa vaikka kuvista.

Ensin Eija näytti lampaita Disalle, kun minä keräsin kiireellä kameraa kokoon, jännää oli

Nyt meni jo häntä suoraksi, mutta kiinnostaa kovasti noi otukset

Eijaa naurattaa pikkukoiran perinjuurin hämmästynyt ilme

Kauheasti kehuttiin, kun toinen katsoi lampaisiin päin

Ilme kysyy hämillään, että mitä mä nyt sit tein oikein, kun ei tullut edes kakka.

Lopuksi Eija ja Ansa näyttivät, miten pitää tehdä

Varmasti yritetään ehtiä toistekin tutustumaan lampaisiin.

Kyllä oli mahtava viikonloppu ainakin tähän asti. Ihanaa olla taas melkein terve. Voi, kun Félagikin kohta taas kopsuttelisi entiseen malliin...

Riemua Riedenissä! Das war mir eine grosse freude... tjtn

Pari viikkoa on hurahtanut vauhdilla jälleen. Pikku-Disa alkaa olla Iso-Disa, korkeus on jo cairnien ohi, vaikka massaltaan se ei olekaan cairnien veroinen, on vielä niin läskilällypulleroinen, ettei paina kovin paljon. Se vaikuttaa nöyrältä terriereiden jälkeen ja on aika nopea oppimaan pikkujuttuja. Paitsi, jos sen mielestä on kivaa tehdä eri lailla. Marilynin remmissä esimerkiksi on ihan pakko aina roikkua, vaikka kuinka kieltelisin ja motivoisin muihin puuhiin.

Viime viikko on jäänyt aika vähiin pennun kanssa, ukkokulta sen on opettanut telkkaria katsomaan siten, että se roikkuu jalkaterän päällä ja järsii nilkkaa. Hauskan ja sovinnollisen näköistä puuhaa.

Olimme nimittäin peikkolapsen, Kaisan ja 11 muun agilityharrastajan kanssa Saksan Riedenissä 'Arin halpamatkoilla'  katsomassa Agilityn MM-kisoja. Oli mukava reissu. Jännittäviä hetkiä katsomossa, kauniita maisemia ja kaupunkinäkymiä ja paljon naurua riitti. Ensi vuoden lähdöstä jo haaveillaan...

Tuli napattua peikkolapsesta useampi kuva, kun se oli tiistain pikkujouluissa saanut toiseen silmään tuollaisen kivan kestomeikin ja päätin sitten koostaa joistakin otoksista tällaisen soman kollaasin:

Peikko keskittyy: unessa ollaan vain ikkunapaikalla lentokoneessa ja miniluokan agilitykisan aikaan

Matkatoveritkin olivat lähteneet tosimielellä katsomaan kisoja, vasta illanhämärissä keräännyimme joko hotellin ravintolaan ja vikailtana kreikkalaiseen ravintolaan täyttämään nälästä huutavia vatsojamme. Ilmeisesti juuri hurjan nälän vuoksi vitsit olivat luokattomia ja silti nauru raikui.

Aamulla kisapaikalle ajellessa taas olimme niin väsyneitä, että juttujen taso oli edelleen samaa luokkaa. Sisäpiirijutuksi kelvannee muistelo: "Ihre Katze, bitte!"

Viimeisenä iltana päätimme ottaa luonnekuvia matkanjärjstäjäämme Aria ajatellen - vähän niinkuin anomukseksi seuraavaa kertaa varten. Se kollaasi on tässä:

Saas nähdä, varaako Ari meille ensi vuodeksi Ranskaan hotellipaikkoja ollenkaan - ja varaako samasta hotellista, missä itse asuu. Luultavasti, kun löytyy itsekin kuvasta.

MM-kisojen avajaisnäytös oli huikea taidonnäyte ihmisen ja koiran yhteistyöstä, jota katselin lähes itkien innosta, oli mahtavaa, miten kunkin koiran rotu oli otettu tempuissa mukaan.Mistä ihmeestä saan noin monta koiraa, että voin kokeilla kanssa? Pitää Disan kanssa aloittaa erilaiset pelletemput pian.

Valokuvat eivöt kerro tästä huikeudesta lähes yhtään mitään.

Viime vuonna kannoin kameraa mukana enkä edes oikein kuvannut mitään, tänä vuonna otin kovasti kuvia mm. erilaista fanihatuista ja muistakin vetimistä, pikkuotos niistä tässä:

Kauniita kaupunkikuvia ja lisää juttua löydät Kaisan blogista.

Viimeisenä yönä minäkin sain saksantaudin, kaamean flunssan, jota olen nyt poikkeuksellisesti potenut kolme päivää - minähän en juuri flunssia sairastele. Moni muukin reissuporukastamme on kipeänä. Tänään taas nousi hieman lämpöä enkä lähde huomenna konttorille, mutta yritän kyllä jo tehdä muutakin kuin hätätöitä, olen tässä välillä aina korjaillut jotain tekemisiäni ja sitten taas käynyt nukkumaan. Tekisi kuitenkin mieleni jo olla terve.Kyllästyttää tämmöinen voimattomuus.

Ehkäpä viikonloppuna sitten tulee Disan sisko kyläilemään ja sunnuntaina pääsemme mahdollisesti katsomaan paimennusta.  Sitten on Disalle esitelty jo kaksi kivaa harrastusta, agilityähän kävimme jo katsomassa. Minkähän harrastuksen se sitten lopulta omakseen valitsee vai viulunsoiton?

Puoliksi viisas?

Disa oli eilen mukana ystäväperheen rantasaunalla.  Alkumatkasta autossa se oppi, että kauhea haukkuminen ei johda mihinkään ja sen osoitukseksi nousi toinen korva pystyyn.

Lamppukin on jo valmiina palamassa, että näkyy hyvin metsässä (ja siksi, ettei lamppu tipu maahan, kun kierteet luistaa.)

Laiturilta näkyi joutsenia, joita me ihmiset menimme yhdessä katsomaan laiturin päästä. Disa ei huomannut heti koko laituria ja päätti sitten uida minun luokseni.  Neuvoin sille, että ensin uidaan takaisin rantaan ja mennään maata pitkin ja sitten laiturille.  Disa tassutti hirveää vauhtia laiturin päähän ja päätti koettaa molemmin tassuin vettä, kun näytti niin jännältä tai sitten se vaan lipsui.  Pikkuinen siis lipsahti laiturilta ja meni aivan umpsukkeluksiin veden alle.  Kun pentu tapasi pinnan, se ui pontevasti maihin.

Pieni ja märkä, ehkä hieman viluinenkin.

Maissa ei enää huvittanut tulla takaisin laiturille, viisas otus.  Kyllä saivat puolukanvarvut ja kärpässienet sun muut kyytiä, kun pieni rälläsi ympäriinsä kuivaamassa turkkiaan!  Loppukuivatus isännän sylissä kuivan pyyhkeen päällä ja sen jälkeen oli taas yhtä kivaa. Voi näitä lapsia! Kohta toivottavasti nousevat molemmat korvat pystyyn, niin ehkä tuo hieman viisastuisi.

Syksyn hurmaa

Viikonloppu on ollut lähes täydellinen.  Sää ei aivan kaikessa suosinut, mutta sitä varten on sadeviitta ja feikki coretex -vaatteita, joiden toimimattomuuden huomaa vasta sitten, kun on jo liian myöhäistä. Niissäkin on se hyvä puoli, että eivät päästä vettä ulos ja näinollen oma hikoilu hieman lämmittää, kun alusvaatteetkin ovat märkinä sateesta.

Ratsastusintoni on säilynyt entisellään tai sitten se on entisestään kiihtynyt.  Olen syyskuussa ratsastanut 10 lenkkiä - yhteensä yli 50 km (puhelimessani on Sports Tracker -ohjelma, jolla on kiva seurata, miten sitä liikkuu). Viime viikonloppuna ratsastin lauantaina ja sunnuntaina ensin aamupäivällä Ísingillä, molempina kertoina oli seuraa ja lenkit olivat aika vauhdikkaita.  Sunnuntaina puhelimeni väitti, että Ísing olisi mennyt laukassa 52 km/h. En ole sillä kyllä ikinä niin kovaa mennyt, joten suuntaa-antavana tuo nopeus voisi olla totta. Normaalisti kovin vauhti on ollut hiukan yli 30 km/h, mikä sekin on minusta aika hyvin. Kirittäjänä olivat ex-ravuri Jekki ja Suvi, joita ei näköjään myöskään vauhdin hurma pelota. Perässä tuli Sarkku ja Vissa, joiden vauhtia ei myöskään hävetä tarvinnut.

Lauantai- ja sunnuntai-iltoina kävin sitten ennen kylpytynnyriä ja/tai saunaa Félagin kanssa tunnin lenkit.  Lauantaina oli pakko kokeilla, tekikö sade oikeasti pojan nahkeaksi liikkumaan, onko se jäykistynyt liikkumisen lisäännyttyä vai poriseeko Kaisa omiaan, kun ratsastelee Félagilla. Tulin siihen lopputulokseen, että kaveri on ihan ok. Hyvä niin, eiköhän se Kaisakin saada oppimaan, miten Félagin saa eteenpän.

Félagin selässä rentoudun kyllä parhaiten, mutta Ísing alkaa myös olla niin tuttu, että rento ratsastusfiilis on alkanut löytyä senkin kanssa, vauhdista huolimatta.  Typykkä kylläkin pukittelee herkästi, kun yritän sitä koota tölttiin, mutta pukit ovat aika pikkuisia. Varmaan tölttilihakset eivät ole vielä "valmiit".  Hyvästä yrityksestä se saa aina palkaksi vauhtiravia tai -laukkaa ja otuksen korvista näkee, että palkkaus on mieleinen.

Koirahommmiakin oli viikonloppuna ihan kotitarpeiksi, pikkupeikko toi sekä lauantaina että sunnuntaina karvalapsenlapset hoitoon ja aika pienellä vaivalla talossa saa pysymään rauhan, vaikka koiria onkin 5. Pikkuisten jumalattarien, Louhen ja Disan, kanssa kävin pienillä metsälenkeillä ja ne kyllä nauttivat toistensa seurasta. Koko ajan ei tarvitse edes painia, vaan sitä voi yhdessä nuuskia ja touhottaa metsän ihmeitä.

Kaverukset metsässä

Tätä kuvaa katsoessa tulee mieleen, että ostinko sittenkin kissan - ainakin sananalasku "totisena kuin kissa p*lla" toteutuu.

---
Vielä voisin turista akvaarion hoidosta ja siitä, miten onnekkaita olimme, kun hevospuomi lähti Ísingin matkaan, kun se singahti takajaloilleen eikä hevosiin tullut mitään vammoja, mutta nyt autoon ja menoksi kohti maanantain työpäivää. Muksaa viikkoa muillekin!

Kurainen rimpsessa

Keravan jumalattaresta alkaa täällä Vanhassakylässä kasvaa oikea kurarimpsessa.

Otus todella nauttii lähes kaikesta täysin tassuin: ihanaa purra ukkokullan sukkaa tai kölliä vieressä sohvalla, ihanaa repiä kiukkuista vanhaa Kleoa, joka suuttuu jo aika pienestä, ihanaa istua sekunti katselemassa akvaarioita, ihanaa juosta viemään mummolle lehti matten kaa, ihanaa roikkua Marilynin remmissä, ihanaa juosta käpy suussa, ihanaa nukahtaa, ihanaa ruokaa, ihanaa kuraa, - ihanaa, leijonat ihanaa.

Kylmä vesi ei tunnu haittaavan pientä islantilaista

On pikkukoiran elämässä pieniä varomisenpaikkojakin: isot issikat katsellaan hieman kauempaa pää kallellaan ja suuren roikkuvan kynttilälyhdyn alta mennään hieman kyyryssä ylös katsellen.  On helppoa uskoa, että tämän koiran perimässä on luontainen kyky varoa niitä haukkoja, kuten kasvattaja kertoi ja näyttää sillä olevan luontainen varovaisuus hevosiinkin.

Hyvä tästä tulee.

---
Olisi paljonkin kerrottavaa, mutta onneksi on elämää blogin ulkopuolellakin.  Nyt töihin, että pääsee perjantain viettoon.

Uusi addiktio

Ne, jotka minut tuntevat, tietävät ettei ukkokulta ole mitenkään innokas uusien eläinten tullen.  Niitä kuitenkin tasaisen varmasti tulee, vaikka murinaa esiintyykin. Erään varsin kipakan riidan jälkeen teimme leikkimielisen sopimuksen, että vain kerran vuodessa saa ottaa eläimen ilman lupaa. Minulla on aika monta vuotta käyttämättä ja tänä vuonna pihapiiriin on ilmestynyt kesän alussa miniäkokelaan suomenpienhevonen Jekki sekä viime viikkoinen islanninlammaskoiranpentu Disa. 

BTW: Disan kutsumanimeksi tyttäreni ehdotti Tossua, koska se kuulemma muistuttaa sellaista, minusta Tossu on aika lällykkä nimi kipakalle Disalle ja päädyimme lopulta miettimään maalaisten suuhun paremmin sopivaa Risa Tossu -nimeä.  Upea kuulutus agikisoissa: "Seuraavana starttaa lähtönumerolla 13 islanninlammaskoira Risa Tossu". 

No, asiaan, minun piti kertoa näistä eläinten hankkimisista.  Tällä viikolla facebookissa tarjosi Tuulia myytäväksi 180-litran akvaariotaan pois remontin tieltä. Minä olen aina ajtellut, että semmoinen olisi hieno elementti olohuoneessa TV:n vieressä, kun ei kiinnosta urheilu eikä sotaleffa, mutta silti voisi istuksia ukkokullan kaa samassa tilassa.  Miljoonakalat ja monnit - ainaski miljoona kalaa, tämä ei oikein mahtuisi tuohon eläin/vuosi -sopimukseen.  Tuulia antoi vinkin, että voin kertoa, ettei kyseessä ole eläin, vaan kasvi ja kalat on lähinnä koristeina.  Näin sitten tein ja eilen kävimme hakemassa akvaariomme kotiin.

Oli melko jännittävää täyttää allasta ja miettiä, mitä minnekin laittaisi ja tutustua akvaarion hoito-ohjeisiin. Kiehtovana asukkaana juurakon alla asuu partamonni, joka on kuulemma hankittu vuonna 1998. Jotenkin sen toivoisi pysyvän hengissä ainakin jonkin aikaa muuton jälkeen, jottei tulisi murhaajaolo.  Nyt aamulla ainakin on kiva fiilis, kun yhtään kalaa ei vielä kellu pinnalla hengettömänä.

Tältä näyttää ensimmäisenä aamuna - vettä pitää hiukan lisätä ja "rymsteerata", että olisi hyvä.

Älynväläys

Ísingin turvaisan karkailun jälkeen aloin päivällä miettiä, että voisin päästää koko lauman samalle pellolle laiduntamaan, koska tuumailin, etteivät ne sieltä minnekään kauas mene, koska pellon ympärillä on vain metsää ja syvät ojat. Ukkokulta epäili teoriaani ja arveli, että saattaisin joutua tekemään aamulla varsin pitkän reissun heppoja metsästä etsiskellessäni.  Hymähtelin hänelle tietäväiseen tapaani omalta sohvaltani ja sanoin, että aamulla asia nähtäisiin...

No, aamulla heräilin tavalliseen tapaani seitsemän paikkeilla, tein aamutoimet koiruuksen kanssa, keittelin kahvit ja lähdin teputtelemaan tallille ruokkimaan Romeon. Isolla pellolla oli elämää: kaunis ja tuuheaturkkinen kettu kieriskeli ilmeisesti hevonp:ssä ja lähti sitten hetken meitä katseltuaan juoksemaan pellon yli metsään. Kaunis näky. Hieman huolestuneena totesin, ettei pellolla ollut muuta väkeä.

Usen hevoset menevät yöllä pihattoon, kun ovat tarpeekseen syöneet, mutta sielläkin oli kuin Jeesuksen haudassa pääsisäisaamuna - tyhjää ja kolkkoa. Viheltelin eikä vihellykseeni tullut kuin yksi tuttu hörähdys.  Romeo se siellä omassa yksiössään odotteli aamuapettaan. Missään ei näkynyt isoja hevosia. Niinpä niin: aamulla asia nähtäisiin.  Kävin ruokkimassa Romeon, joka oli ilmeisesti onnellisen tietämätön isojen kaverien katoamisesta. Otin taskuuni muutaman leipäpalan, jolla voisi houkutella hevosia, jos ne löytäisin.

Vein mummolle lehden ja kävelin sen kummemmin kiirehtimättä koirien kanssa kotiin ja heitin lehden ja koirat sisään, otin kännykkäni ja lähdin katselemaan, olisivatko hevoset laitumella siinä ainoassa paikassa, minne tieltämme ei näy. Ukko nukkui vielä, joten olin säästynyt ensimmäisiltä kommenteilta.

Kävelin pellon perälle, ei mitään, ehkäpä metsässä - jep - kavionjäljet johtivat pienen puron yli polulle, jota pitkin aika usein ratsastelemme. Lähdin seuraamaan kavionjälkiä samalla vihellellen ja kuunnellen, josko hörinää jostain kuuluisi.  Sainkin seurata jälkiä melkoisen tovin, mutta onneksi metsä oli pehmeää ja seassa oli välillä kengättömiäkin jälkiä eli olin varma, etten seuraa omia ratsastukseni jälkiä, koska en ollut Vissalla siellä ollut. Inkkari-Jones (nimi, jonka  Pikku-Wilma oli päiväkodin naamiaisiin itselleen inkkarinimksi valinnut) työssään, naurahdin mielessäni ja kävelin syvemmälle metsään.

Jäljet kääntyivät takaisinpäin kaartaen risteyksessä olevalle pellolle ja pellon halki meni selvä vana- vain yksi, ehkä hevoset olivat menneet peräkkäin, ajattelin - tai olenkin alkanut seurata hirvenjälkiä. No, onnekseni edessä oli varsin tuore ja lämmin hevonp, joten tiesin olevani oikeilla jäljillä.  Ylitin Vanhakyläntien ja menin yhden talon pihan läpi jälkiä seuraten ja tulin kurkisuolle.  Vihelsin ja sain riemukasta hörinää vastaukseksi.

Ihana jälleennäkeminen kuin elokuvissa, hevoset tosiaan laukkasivat porukalla luokseni pellon halki. Mahtava tunne, kun ne todella tuntuvat pitävän sinusta ja haluavan luoksesi eivätkä lähde karkuun.  Silloin tajusin, että en ollut ottanut yhtään riimua tai narua mukaan, vain ne neljä leipäpalaa. Mursin yhden leipäpalan neljään osaan ja annnoin ympärilläni tohottaville tonnikeijuille palasen jokaiselle. Tarkastelin hevosia päällisin puolin: Ísing oli kurainen, muut märkiä, mutta kaikki olivat aivan kunnossa.

Kehuskelin kavereita sieniretken onnellisesta päätöksestä ja lähdin kävelemään kotia kohti, kahvia teki määrättömästi mieli.  Lauma käveli parijonossa ympärilläni. Tuli semmoinen montypython -olo. Silloin soitti ukkokulta ja kysyi, missä olen. Kerroin löytäneeni hevoset ja myönsin olleeni tyhmä kuin saapas, mutta iloinen siitä, että nämä kullanmurut kävelevät juuri nyt kanssani kotia kohti. Hän lähti vastaan tuomaan riimua ja naruja sekä lisää leipää, joita en oikeastaan kai olisi tarvinnutkaan.  Ukko sai sitten kuitenkin taluttaa Félagia kotia kohti ja minä otin Ísingin riimuun.  Perillä pihaton edessä sitten sieniretkeläiset saivat melko paljon leipää ja vetäytyivät aamutorkuille pihattoon.  Kaikki näyttivät kovin onnellisilta ja väsyneiltä. Tuskin vähiten minä, olisihan noille voinut jotain ikävääkin sattua.

Kun otin metsässä läpimäriksi kastuneet vaatteet pois ja laitoin takkia naulakkoon, totesin taskuissani olevan vielä kolme leipäpalaa.

En tietenkään tajunnut laittaa puhelimeni reittitrackeriä päälle, mutta tässä suurinpiirtein kävelemäni reissu. Pituus GoogleEarthilla mitattuna n. 1,7 km

---
Jumala ei salli sitä, että joutuisin taivaaseen, jossa ei ole hevosia." - R.B. Cunninghame Graham.

Toinekin blondi karkulainen

Hevosteluni on jatkunut PM-kisojen jälkeen uudella innolla. Jopa sillä viikolla, kun olin pari päivää Joensuussa, jaksoin/maltoin Pikku-Disan ihailulta nousta ratsaille kaksi kertaa.Mukavaa, että ratsastusmotivaationi on tullut takaisin. Siksi juurihan minulla hevosia on.

On ne muutenkin mielenkiintoisia elukoita, viisaita ja toimivat hieman eri tavalla kuin koirat, kissat tai ankat.  Viime aikoina olen ollut huvittunut Ísingin karkureissuista. Varsinaisen tarha-alueen ruoho on kauhean lyhyttä eikä siitä taida juurikaan ravintoa saada (mitä ei kyllä uskoisi paksukaisrouvien mahasta). Luultavasti porukka saa koko päivän kiertää ja kalvaa pientä heinännysää suuhunsa pysyäkseen paksuina. Sehän se on hevoselämän tarkoituskin, luulisin. Jatkuva syöminen pitänee mahahaavatkin loitolla.

No, asiaan: siirrämme taas hevoset toiselle puolen ajotietämme öiksi ja muut isot hevoset pysyvät aivan hyvin sähköttömässä aitauksessa. Ísing, joka on aituri luonnoltaan, karkaa joka yö kasvihuonepellolle, josta ei ole poispääsyä kuin isojen ojien yli tai metsään. Sieltä hevoskulta sitten aamulla kutsuttaessa laukkaa ajotietämme takaisin ja avaan sille ajotien ylittävän portin ja Ísing teputtaa pihattoon nukkumaan.  Paitsi eilen, kun etsiskelin sitä hyvän tovin löytämättä.  Ukkokulta sitten jaksoi kävellä ison pellon päähän asti ja siellä se oli metsässä nukkumassa ja juoksi sitten takaisin toisten luo ihan kiltisti.

Tässä muutama kännykuva Ísingin aamuista.

Ísing: Pääsiskö takasin tarhaan? Félagi: Missäs sitä on oltu?

Kas, Mustikin on tullut tervehtimään.

---
Hän ei tiennyt ettei sitä voi tehdä.
Niinpä hän meni ja teki sen.

Ole sinäkin yhtä tietämätön!

-Positiivarit, Ajatusten aamianen-

Viileä syksy edessä?

Perjantai meni vauhdilla töitä tehden, välillä pikkuista ulkoiluttaen sekä omia koiria ja päivähoitoon tulleita karvalapsenlapsia myös ulos ja sisään heitellen. Mukavasti tulee koko lauma toimeen, kunhan huomaa välttää muutamia vaaranpaikkoja - turhaa esineiden paiskontaa yhdelle jne.

Lauantaina suunnitelmissa ensin kiivasta siivousta aamupäivällä (pikkuinen herättää klo 6 ja siitä on hyvä aloittaa aamu), sitten hieman huonekalujen ostoa pikkupeikon huusholliin siirtyneiden tilalle. Pikkupeikon nimi pitää ehkä muuttaa "Peikoksi", koska ennenvanhainen vanhanpiianveroon siirtymisikä tuli vastaan lauantaina. Onnittelut vielä kerran!

Siivous sujui ok, pieni ei piittaa yhtään mopista, sitä on ilmeisesti paljon heiluteltu lapsuudenkodissa.
Sitten suuntasimme huonekaluostoksille (ilman koiria, toki, ne jäivät nukkumaan), se on aivan mahtavaa puuhaa sellaisen puolison kanssa, jonka kanssa maut natsaa todella yhteen. No, löysimme sopivan ryhmän lasikuistillemme ja sen kokoamisessa ukkokulta ja vävypoikansa olivat melko pitkään pois muusta pahanteosta. Valtaisat kiitokset vävypojalle, joka aina joutuu hommiin vaikka tulee kyläilemään.

Pikku-Disan huippuhetki taisi osua iltapäivään, kun naapurin kelpie (n. 12 viikkoa eli 4 viikkoa vanhempi ja vaudikkaampi tapaus) Usva ja Pikku-Wilma 5-vee osuivat samaan aikaan pihaan.

Riehutaan!

Juostaan!

Leikitään lisää, jooko?

Nyt mä en kyllä jaksa enää, sanoo Disa.

Usvan kanssa touhaamisen jälkeen tulikin jo sitten pienelle uni ja herättyä sitä sitten sai juosta Wilman perässä. Itse kerkisin Disan iltapäiväunien aikaan tehdä erittäin nautittavan ratsastusretken Kaisan kanssa. Voi, miten paljon pidänkään nykyisin Ísingistä ja sen vauhdista ja kuuliaisuudestakin.

Illalla oli porukkaa kylpytynnyrissä ja ruokapöydässä maksimissaan 7 henkeä ja välillä metelikin melkoinen, mutta sylissäni pikkuinen veteli iltatorkkuja varsin rauhaisana - kuolemanväsynyt lienee määre, joka parhaiten sopii yöuniimme.

Sunnuntaiaamuna pienen väsy oli taas tiessään ja kävimme kolmen koiran kera hoitelemassa tallihommat.  Valtavan reippaasti Disa kävelee tien alas ja ylös tallille. Hevonen saa kyllä jähmettymään.  Edes murista ei uskalla niin ison otuksen nähtyään. Päiväohjelmassa oli lisää leikkiä Wilman kanssa, ruokavieraita ja Peikkolapsen synttärikahvivieraat.

Viimeisten vieraiden kanssa tehtiin jo perinteiseksi muodostunut sieniretki ja heillä saaliina ämpärillinen ruokasieniä.  Minä en voinut ottaa mitään, vaikka mieli ehkä olisi jopa tehnyt, koska sienenkeruuohjeeni on: "Opettele tuntemaan kaikki myrkkysienet. Syö vain tuntemiasi sieniä."  Sienireissun seurana meillä oli Kleo, Disa ja Louhi, jotka kaikki painelivat varsin touhukkaina perässämme ja edellämme. Kaikki kolme ilahduttivat minua vauhdillaan ja siinä, että jaksoivat pysyä mukana matkassa.

Jossain vaiheessa iltapäivää etukuistin uusi porttikin oli jäänyt auki ja siitä sitten livahti Marilyn. Aikansa lähimaastossa haukuttuaan se katosi. Kuulin sen haukkuvan viimeisen kerran joskus kolmen maissa ja sen jälkeen mestsästä ei kuulunut sen tuttua louskutusta. Sieniretkellä yritin sitä koko ajan tähyillä, koska usein se ilmaantuu lähelle seurailemaan porukan puuhia vaikka ei antaisikaan kiinni.

Kävin myös ratsain sitä etsimässä lähipelloilta, koska kaivaessaan se ei hauku, mutta otus oli kadonnut kuin tuhkapilvi tuuleen.Tuli pimeää ja ajelin jo autollakin etsiskelemässä, mutta puolenyön pintaan oli sitten jo käytävä nukkumaan. Kahden maissa se ilmaantui pihalle hurjasti haukkuen, mutta lähti karkuun, kun menin ulos.  Menin takaisin nukkumaan.  Heräsin klo 4:50 - ulkona oli aivan hiljaista.  Avasin etuoven ja sieltä luikahti pieni koira valtavasti häntää heiluttaen ja läähättäen sisään. Se asettui makuuhuoneen oven eteen. Vippasin sen eteisen sohvalle mitään sanomatta ja menin nukkumaan kellonsoittoon asti.

Nyt meillä on talossa jääkausi.  Anovat silmät katselevat minua aina kun liikun, mutta kehuja ei tule ennekuin toiminta alkaa olla oikeanlaista. Joku jääkautta kokeillut osannee varmaan sanoa, montako päivää tätä voi tehdä?

---

Yksi ajatus. Yksi innostava ajatus omasta tulevaisuudesta on se kipinä, joka voi sytyttää meidät täyteen roihuun. -Positiivarit-

Hulinaa ja huisketta

Disa tuli sitten kotiin keskiviikkoiltana klo 23.  Kasvattaja jätti sille haikeat hyvästit ja yritti ryhdikkäästi olla itkemättä, kun lähdimme. Kaksi pentua aivan peräkkäin samana iltana taisi kuitenkin olla kova pala...  Onneksi Paulalle jäi vielä paljon huolehdittavaa ja oma Minttu kasvamaan.

Pikkuinen matkusti etupenkillä kissankopassa ja nukahti heti. Se olisi varmaan nukkunut koko matkan, jollei huolella viritelty vesikuppi olisi tahallaan kääntynyt nenään kesken reissun.  Siitä sitten alkoi pieni piipitys, joka jatkui Veikkolasta kotiin. Ajattelin pennun olevan hiljaista sorttia.

Ukkokultakaan ei voinut olla ihastumatta tähän pehmoleluun ja rapsutteli sen massua jokseenkin typerä hymy huulillaan. Tiedän kyllä silti, ettei hän kauhean ihastunut ole eläintarhameininkiin täällä kotosalla... No, itsepähän on ylimmäisenä karhuna kuorsaamassa nytkin.

Yö oli lyhyt, laitoin pennun nukkumaan ekaksi yöksi vähän isompaan kuljetuslaatikkoon ja puoli viiden maissa alkoi sellainen huuto, että olisi voinut kuvitella, että toin kaikki pennut mukanani.  Viiden maissa minun oli pakko nousta ylös.  Aamutoimet hodeltuamme olinkin sitten jo reippaana työpuuhissa koneen ääressä kuuden pintaan.

Päivällä tuli pikkupeikko ja "lapsenlapset" - Disa riehui täydellä sydämellä paljon isomman Louhen kanssa ja osasi antaa hyvin takaisin, jos toinen puri liian kovaa.  Karma oli hieman järkyttynyt tulokkaasta ja kuolasi ja naksutteli hampaitaan aluksi, mutta ihan sovussa nekin olivat.

Töiden jälkeen tuli poikani ja Rami - Rami ymmärsi pysyä viisaasti kauempana naskalihampaista. Mekkala oli jo aikamoinen, kun kuusi koiraa myllersi pihamaalla ja sisällä.  Pieni ei paljon siitäkään hätkähtänyt, halusi jalkojen juureen istumaan, mutta hetken kuluttua oli pakko yrittää sekaan.

Kengittäjäkin kävi ja vasaran kolina oli aika pelottava juttu. Hevonen ei niinkään saanut sydäntä läpättämään.

Vielä illan lopuksi piipahtivat Sarianna ja Taro-koiruus. Taro ei paljon pennusta piitannut, koska pääsi juoksemaan ulos paineitaan pois. Toivottavasti Sarkultakin joku kivi tipahti kahvihetkemme aikana.

Näin se pennun ensimmäinen päivä meni - aivan Tuire Kaimion oppien mukaan - totutellaan rauhallisesti uuteen taloon eikä sallita kovin paljon vieraita. Pennun hermorakenne tuntuu olevan hyvä, ainoastaan mattopiiska ja kengitysvasara saivat sen juoksemaan pienen matkaan karkuun, mutta kohta oli jo palattava kurkistamaan, mikä paukkuu.

Oven alta on hyvä hyökätä "isosiskon" kimppuun. (Hankalaksi tilanteen teki se, että pää välillä jumittui. :))

Toinen päivä edessä - viime yön pentu nukkui peitolla sänkyni vieressä ja heräsi vasta kuin minäkin. Aamupisut ja kakat tulivat reippaasti ulos, kohta painutaan ruokkimaan Romeo ja hakemaan lehti.  Eiköhän sen tassuttelun jälkeen jo tule unikin, että voin tehdä töitäni tässä koneella ilman, että naskalihampaat nakertavat varpaitani.

Jumalatar Keravalta

Olen työmatkalla Joensuussa, istuskelen viihtyisässä (hehehh) tilapäisasunnossani sairaalan asuntolassa, nautiskelen naposteluporkkanoita ja juotavaa ja nyt on aikaa hiukan päivitellä viime aikojen tapahtumia.

Runsas viikko kulunut viime päivityksestä ja vaikkamitäkivaajamuuta on tapahtunut sen jälkeen, jotain ehtii/muistaa tässä luetellakin:

• Olen ahkerasti ratsastellut ja nauttinut siitä hurjasti. Kaikki hevoseni ovat ihania, kuten muistelinkin ja on mukavaa, kun olen saanut Kaisasta ratsastuskaverin. 
• Pikkupeikko koirineen löysi oman kodin, sai viime perjantaina tietää, muutti kiireellä ja aivan "liekeissä" pois lauantaina.  Iloista ja haikeaa - haikeaa lähinnä kai kahdesta syystä: peikko on olletikin lopullisesti poissa "kotoa" ja meitä on jäljellä enää kaksi mörökölliä ja se, jos mikä, tuntuu vanhuuden odottelulta - toisekseen Pikkupeikon koiruuksia - etenkin Louhi-lasta tulee ikävä - kukapa ei haluaisi koiranpentua rutistella tai silitellä sileäturkkista ja aikuiseksi muuttunutta Karmaa, josta olen myös kovasti alkanut pitää.
• Viime viikonloppuna oli islanninhevosnäyttely Kytäjällä, se onnistui hyvin, kiitos osaavan toimihenkilöjoukon - kaamea varsakuume iski tuttuun tapaan yksivuotiaiden kohdalla, mutta onneksi tänä vuonna ei enää ehdi astutella hevosia. 

Siellä näyttelyssä iski lujempaa koiranpentukuume.  Minähän en pahemmin muuten sairastele kuumetauteja, mutta nämä "eläinkuumeet" kun tulevat, niin ne tulevat kovaa ja saattavat aivot tilaan, jossa alkaa oikeasti tapahtua.

Olen kauan ihaillut islanninlammaskoiria, ensimmäinen suuri ihailun kohteeni oli Misan Rune, jonka monet varmasti muistavat agilityareenoilta. Nauravampaa ja mukavampaa koiraa saanee hakea. Myöhemmin, kun olen tutustunut rodun muihin edustajiin, olen todennut, että ilo ja tarkkavaisuus ovat rotuominaisuus. Näyttelyssä ihailimme Krilaa ja sen lutuista luonnetta ja mietimme porukalla, että tuommonen pitäisi saada. Pari meistä jo tilasi Krilan pennunkin, myös minä ilmottauduin halukkaaksi.  Olen joskus googletellut koiranpentuja rodusta, mutta koskaan ei oikein ole ollut sopiva aika tai pentuja saatavilla.

Kotiin mentyäni lähdin googlettelemaan ja Keravalta löytyi iso koirapentue kuvineen ja ihanine esittelyineen, kennelnimi Vongoivan.  Lähdin maanantaina työmatkalle tänne Joensuuhun ja aamusella soittelin kasvattajalle ja totesimme lähes yllättäen olevamme ennestään tuttuja ja niin pysähdyin Keravalla. Tiesin jo lähtiessäni, ettei koiranpentuja katselemaan mennä vaan valitsemaan oma.  Kaksi pennuista oli onneksi vielä vapaana (mieluisimman nettisivujen perusteella oli kasvattaja varannut itselleen) ja perillä omalta tuntui se pentu, jota kasvattaja luonnehti nettisivuilla: "Vaikka tätä kirjoitettaessa Disa on massaltaan pentueen kevein, hän ei todellakaan ole mikään pahnan pohjimmainen. Disa on aina porukan etunenässä, rohkea, reipas ja leikkisä".  Sopisi agilityyn, tallikaveriksi ja mukaan juoksemaan ratsastusretkillä.

Niin sitä sitten tehtiin alustavat kaupat ja vahvistuksen soitin melko pian autosta, kun olin uskaltanut ukkokullalle kertoa hankinnastani.  Perustelutkin olivat mahtavat: kaikki matot on jo muutenkin ulkona, koska niihin on Louhi pissinnyt. Sain kyllä ansaitut moitteet siitä, että taas tein omin päin ratkaisuja, mutta ilmeisesti saan kuitenkin mennä takaisin kotiin...

Pentueen vanhemmat: Stella ja Kelmi (kisaavat agilityn kolmosluokassa)

Pallo vai kana - pallo vai kana?

Kumikana on mieleinen, niitä meiltäkin löytyy.

Vähänkö oon soma?

Toiveissa olisi, että aikataulut sopisivat ja jumalatteremme (sitä nimittäin Disa-nimi tarkoittaa) pääsisi arvoiseensa joukkoon Kleopatran ja Marilynin kanssa jo huomenna kotimatkallani. Toki nimiperheeseen sopivat hyvin Karma ja Louhikin - pojan Rami-Rampe -koira saa edelleen olla se rakastettava renttu koko rinsessalaumassa. Kyllähän siinä häntiä riittää, jos kaikki yhteen osutaan - ja miksei välillä osuttaisikin.

Suloinen sunnuntaiaamu

Sunnuntai. Peikkolapsi ja ukkokulta pakkasivat itsensä aamuvarhaisesta vapaaehtoistöihin (toinen agilitykisaan ja toinen purjehduskisaan) ja minä ja koiralauma jäimme kotiin "laiskottelemaan".

Mieli olisi tehnyt vaikka alpakoiden myyntinäyttelyyn Inkooseen, mutta aikataulut ei ihan antaneet myöden, koska pikkupeikolle pitää roudata koira kisoihin iltapäivällä - hän starttaa kolme kisaa. Pikkupeikon polvi on lonksahatnut ja kipeä, joten toivotaan, ettei lonksahda pahemmin ja että tulostaso on toivottua nollaa.  Tuo alpakkanäyttelyyn menemättömyys voi olla hyväkin juttu - olishan se noloo tulla kotiin ostamatta mitään... ja ukkokulta olisi varmaan riemuissaan parista kantavasta alpakasta tms.

Aamu on kyllä mennyt vauhdilla, ensin join kupposen kahvia ja sitten tassuttelin cairnien kanssa tallille ruokkimaan Romeota ja katsomaan, että muilla hevosilla on vedet.  Hevoset olivat yhtä tyynessä tilassa kuin minäkin. Olin ajatellut ratsastaa aamusta, mutta en raskinut rikkoa idylliä.  Siksi olenkin lähinnä siivoillut ja puuhaillut sisähommia.

Laitan kuitenkin tähän muutaman kuvan, koska rauhaisat aamut maalla ovat lähes parasta, mitä tiedän ja näistä kurjalaatuisista kännykkäkuvista saattaa saada jonkinlaisen kuvan tästä aamusta.

Kaikki 5 hevoseläintä näkyvät kuvassa, kun tarkkaan katsoo.

Mietiskelin matkalla Romeon puolelle, että en ole nähnyt Musti-kisaakaan pitkään aikaan ihan läheltä.  Se tuntuu vaeltelevan ympäristössä ja on hyvinvoivan ja kiiltävän näköinen.  Olen sille kuitenkin aina täyttänyt ruokakupin ja ruoka on kadonnut.  Toisinaan minusta on tuntunut tallissa, että minua tarkkaillaan.

Musti ja Marilyn - ei ihan ylimmät ystävät

Kun olin laittanut Romeolle viherpelletit, rypsiöljyt ja myslit ja tarkistanut, että kaikki on hyvin, alkoi hurja haukku muuten rauhallisessa kylässä.  Kas, kas - Mustihan se oli meitä tarkkaillut ajosillan päältä ja pieni, teräväkatseinen Marilyn huomasi sen heti.

Marilynin riemunpäivät vapaudessa juoksenteluineen ovat ainakin hetkeksi ohi, koska typykkä kehitti juoksun tähän kohtaan.

Suomalainen idylli

Vietimme eilen ihanan kesäillan ystävien luona järven rannalla. Saunassa oli pehmoiset, kosteat löylyt ja järven vesi oli raikasta - aika lähellä täydellisyyttä jo sellaisenaan. Illan kruunasi isännän grillaama kesäkurpitsa, kana ja halloumijuusto sekä emännän tekemä raikas salaatti, jossa oli itsekasvatetut tomaatit ja kurkut. Seura tiedettiin jo ennestään sopivaksi, joten sitä ei tarvitse erikseen hehkutella. (Uusintaa odotellessa... )

Otin runsaasti valokuvia, mutta tähän blogiin pääse nyt puuseen sisällä, nurkassa bongaamani kyltti, joka kuvaa koko rakkaudella rakennettua paikkaa varsin mukavasti muutamalla sanalla.

Kotimatkan hämärässä mieleen jäi isolla laitumella vapaana käyskentelevä herefordilaisten emolehmien lauma - jokaisella näytti olevan oma lapsi ja porukka oli kai käymässä yöpuulle, kovin näytti rauhaisalta ja isokokoiselta tämä lehmäjengi. Voisi arveluttaa niiden joukossa pimeällä kulkeminen vaikka rotu ei kai yhtään aggressiivinen olekaan.

Kotona pikkupeikko oli illalla siivonnut kovasti ja jättänyt sitten koiralauman hoiviimme. Pikkumoka oli sattunut roskapussin välisijoituspaikan kanssa ja keittiö oli varsin mielenkiintoisen näköinen Louhen tuunattua tarjolla ollleen virikepussin uuteen uskoon. Onneksi roskat olivat suhteellisen kuivaa tavaraa ja pian talo näytti taas omalta itseltään (lue: pikkuroskia lattialla, mutta pöydillä voi pilkkoa ruokaa ja syödä).

Yö neljän koiran kanssa sujui hiljaisesti, muut nukkuivat meidän makkarissa, Louhi keskellä eteisen aulaa. Ylimääräisiä ininöitä ei kuulunut kertaakaan ennekuin herätyskello alkoi kuudelta latoa uutisia aamu-uniseen korvaani.

---

Tämän idyllisen illan jälkeen jäin aamulla miettimään, että kaikilla on kuitenkin omat huolensa ja murheensa jaettavaksi, vaikka niitä ei tarjottimella eteen työnnetäkään. Mutta ehkä juuri siksi sitä jaksaa olla positiivinen ja iloinen, että antaa ilollekin mahdollisuuden...

Vielä kuva iltaruskosta, joka kimalsi puiden lomassa eilen illalla.

Luova äly puuttuu?

Poikani teki ystävänsä kanssa uuden portin kuistillemme. Asennusvaiheessa viime sunnuntaina havaitsimme, että siinä saattaa olla vikaa, Marilyn mahtuu salvan alla olevasta aukosta karkuun.

Vielä emme tiedä, ymmärtääkö se mennä...

Korjausrimaa ja/tai karkureissua odotellessa.

Yrittänyttä ei laiteta

On Marilynin kuudes syksy. Jotenkin aina syksyisin aktivoidun uudelleen yrittämään sen vapaana pitoa. Onhan sen pakko tulla järkiinsä joskus? Eilen ja tänään taas tuntuu siltä, että nyt on se syksy.

Heräsin eilen, kuten tavallista, kuuden pintaan ja varustin Marilynin "batman-viitalla" sekä kaulapannan ledilampulla. Tuuppasin sen toisten koirakamujen kanssa ulos - ensin tehtiin paikalla ja istu -harjoituksia ovensuussa ja se sujui nätisti. Typykkä kiisi metsään iloisesti haukkuen. Hetken kuluttua näin sen kiitävän kohti tallia ilman viittaa. Löysin viitan myöhemmin piikkilangasta talomme takaa.

Seitsemän pintaan aamulla kuului Marilynin haukku naapurimäeltä aika rajuna. Kuulin myöhemmin, että se oli mennyt herättämään espanjalaiset kesämökkiläiset teputtamalla kuistilla ja haukkumalla suureen ääneen. Kun he heräsivät, oli koira kiitänyt tiehensä tehtyään ensin pihalle kaksi suurta kuoppaa. Onneksi siellä ei suututa pikkukoiraani, vaan tilanne nähdään huvittavana.

Yhdeksän pintaan tuli Kaisa kokeilemaan issikkaratsastusta ekan kerran meille. Kaisa sai itse noutaa Félagin laitumelta ja hänellä vaikutti intoa olevan kuin 7-vuotiaalla ratsastusleirin ekana päivänä, sydän pomppi riemusta niin että se näkyi fleecen läpi. Ainakin melkeen. No, hellettäkin oli jo, lämpöasteita taisi olla aamusta huolimatta yli 20C.


Pyörimme parilla pellolla, minä ratsastin rakkaalla harmaalla pallollani, Ísingillä, ja se tosiaan oli innoissaan, kun sai pyöriä Félagin ympärillä antaessani neuvoja siitä, miten kannattaisi koettaa sitä hevosen päällä istumista. Olin jo edellisenä päivänä kokeillut monen kuukauden tauon jälkeen, miten Ísingin jarrut toimivat, joten siitä ei ollut huolta. Noin puolen tunnin jälkeen Kaisa oli niin valmis, että päätimme kokeilla laukkaa ja sekin onnistui hienosti ylämäkeen.

Ylitimme taas yhden pellon ja olimme juuri tulossa Lehmijärventielle metsästä, kun Kaisa sanoi, että meillä on seuraa. Perässämme tuli Marilyn kieli pitkänä roikkuen ja varsin uupuneen näköisenä. Huikkasin koiraa seuraamaan ja se asettui tyylikkäästi kolmanneksi jonoon.

Ylitimme Lehmijärventien ja lähdimme kohti Saarikon leirikeskusta ja Marilyn vaikutti tosi väsyneeltä. Ajattelin, että se ei jaksa kävellä kanssamme enää sitä paria kilometriä, mitä reitistämme oli jäljellä. Vastaan tuli sauvakävelijä ja pyysin häntä nostamaan koiran eteeni satulaan ja Marilyn nousi ryhdikkäästi istumaan ja vaikutti olevan tosi mielissään kyydistä.


Välillä jouduin roikottamaan sitä kainalossani kuin jotain sangatonta käsilaukkua, jotta sain mennyksi ravia tai laukkaa, mutta se ei yhtään vastustellut, joten homma sujui suhteellisen hienosti. Edellisenä päivänä agilityharkoissa olimme hirtehishuumorisesti suunnitelleet parson-käsilaukkua uusiokäyttönä menehtyneelle koiralle ja minua huvitti vielä enemmän, kun tuo leikinlasku tuli mieleeni.

Tallin pihassa Marilyn hyppäsi pois kyydistä ja oli sen verran levännyt, että jatkoi menoaan. Enää se ei antanut minulle kiinni, vaikka yritin sitä houkutella. Aiemmin oli tallin pihalla pussailtukin, mutta enää ei onnistunut. Hassu otus. Vasta neljän pintaan iltapäivällä Suvi otti sen syliin ja laittoi odottamaan minua hevoskarsinaan. Sieltä vein sen syömään ja lepäämään. Illalla käytiin flexilenkillä. Kerran koira pääsi irti flexistä, mutta palasi kutsusta luokseni aivan heti. Ilahduttavaa.

---

Tänä aamuna on jatkettu harjoituksia. Aaamulla käytiin ensin flexilenkillä hakemassa lehti ja sen jälkeen Marilyn on juoksennellut vain kotipihassa, mutta ei anna enää kiinni.

Kumpi on Marilyn?

Päivystys oikealle

Päivystys vasemmalle.

Tylsää.

Rasahtiko jokin?

---

Tätä kirjoittaessani n. klo 11 on ulkona kaatosade ja Marilyn on ilmeisesti kuistin alla eikä halua tulla sieltä sisään, vaan odottelee sateen loppua päästäkseen taas päivystämään. Se ei kuitenkaan ole nähdäkseni poistunut kotimäeltä minnekään, joten joutaahan se tuossa juoksentelemaan.

***jatkuu***
Klo 12 Marilyn halusi poikani Mikon kyytiin tiellä (ukkosmyrsky, matkalla kohti Lohjaa) ja tuli sitten kotiin lepäämään noin neljäksi tunniksi - sitten päästin sen uudelleen liikenteeseen klo 16, kun heräsi ja meni etuportin eteen odottelemaan. Se haukuskeli siellä sun täällä eikä tullut kenenkään luo, vaikka pyydettiin välillä.

Kymmenen maissa illalla se makasi hevostarhassa ihan talomme takana eikä tullut, kun kutsuin, makasi vain paikallaan. Ukkokulta sanoi sen ontuvan. Kävelin typykän luo ja se kääntyi selälleen. Kannoin sen kotiin, annoin herkkuaterian ja ilmeisesti se ei jaksa enää edes kävellä... kipeä ei ole mistään muuten eikä mielestäni onnu.

Katsotaan, kuinka kauas menee huomenna...

Louhen jännä päivä

Louhen matte meni töihin ja jätti koiran puuhailemaan kotihommia mamman kaa. Meillä oli hauska päivä, tehtiin ihan kaikenlaista.


Ensin käytiin ruokkimassa Romeo:

Myslipurnukassa kun istuu, niin ei pääse karkuun.

Paitsi jos oikein haluu, niin saattaa purnukka vaikka kaatua, onneksi ei.

Toi Romeo on aika iso, mutta vaikutti kiltiltä. Se viherpelletti on kans ihan hyvää vaikka kuivanakin, mutta erityisen hyvää märkänä.

Sit oltiin mummolassa kahvilla. Se on semmoista, että ne höpöttää pöydän ääressä ja mä nukun lattialla. Aika tylsää.

Sit mentiin odottaan jotain kengittäjää. Se oli semmoinen setä, sano mua maasian näköiseksi ja hymyili kovasti. Tais tarkottaa, että mä olen nätti. Välillä ne meni matten mamman kaa yhdessä sinne laitumelle hakeen toisen hevosen ja sitten mua ulvotti kovasti, mutta ei ne oleet kauan pois.

Toi iso on kuulemma Félagi, musta oli hassua, kun se joi mun uimavedet. Mut en haukkunut, kun se oli niin hämmästyttävä juttu, että joku voi juoda kokonaisen uima-altan.

Tässä mä sain uudet vedet ja se oli ihan kivaa.

Toi Félagi liotti jalkaa ämpärissä ja sit ämpäri meni rikki. Sen jalkaan on laitettu jotain kovaa, kuulemma kengät - ne on rautaa ja sanoivat että tekee kipeetä, jos se astuu päälle. En uskaltanut kokeilla. Mut hassuinta on se, että sitä jalkaa vuoltiin puukolla ja se mitä siitä lähti irti oli tosi hyvän makuista.

Mut sit matte tuli jo ja mentiin autolla nukkumaan kotiin.

Meluisat uudet naapurit

Kurjet ovat herättäneet meidät monena aamuna huutoonsa. Huuto kuuluu erittäin selvästi avonaisen ikkunan takaa ja välillä sitä aamu-unisena kuvittelee niiden istuvan kylpytynnyrissämme. Eilen aamulla ihailin niitä flexissä olevan Marilyn-mangustin kanssa, kun tulimme tallilta ja lehteä hakemasta. Se seisoi monta minuuttia aivan hievahtamatta katsomassa kasvihuoneen alla tepastelevia kummajaisia. Välillä Marilynistäkin lähti outo ulahdus.

Minustakin ne näyttävät oudoilta (etenkin, jos on silmälasit unohtuneet tai huurussa) - ne ovat kuin kahdella jalalla tepastelevia peuroja ja välillä ne huutavat haikeasti törähdellen.

Tänä aamuna hiivin yksin ulos kameran kanssa hiukan ennen kuutta ja yritin saada niistä kuvia. Unohdin tietenkin kakkulat uunin ranssille ja kameran asetukset olivat aivan pielessä. Kun aloin laukoa kameralla, ne nousivat lentoon ja huutelivat mennessään. Hetken teki mieleni lentää perään ja harmitti, kun en osannut.

Pian ne lentävät lopullisesti etelään talveksi ja alkaa ihan oikea syksy. Vielä tämän viikon kuvittelen kesäksi, koska olen kesälomalla. Eilisen päivän kulutin Kaisan kanssa ilman velvollisuuksia kotipihallamme ja tänään teen taas aivan mitä lystään. Mahtavaa!

Kuvia oli pakko värieditoida, koska ne olivat joko liian tummia tai vain vihreitä. Ensi kerralla otan myös silmälasit enkä pelkkää kameraa... jos ensi kertaa tänä syksynä edes tulee. Ehkä ne lähtivätkin juuri tänä aamuna viimeisen kerran.









Epäröinnin kynnyksellä kysy
kuinka paljon rohkeutta
uskallat tänään jättää käyttämättä.
-Tommy Tabermann