Kun saapuu syys...

Ai hurja, on jo elokuu lopuillaan.  Kesä (tosin aika sateinen kesä, mutta kesä kumminkin) on suorastaan vilahtanut menemään ja nyt voi sanoa, että syksy on jo ovella.  Tavallaan odotan syksyn pimeitä iltoja, kylpytynnyriä kynttilänvalossa ja sumuisia, kuulaita aamuja, jolloin on ihanaa pysähtyä hetkeksi kuuntelmaan hevosten heinänrouskutusta.

Silti on toisaalta haikeaa, kun kesä on ohi.  Lämpimät, aurinkoiset, leppoisat ajat ovat ohitse ja kohta täytyy taas alkaa sovitella vihattuja sukkia jalkaan. Syksyn jälkeen talven oravanpyörä on taas varmaan aika raskas: lähdet töihin ja on pimeää, palaat töistä ja on pimeää.

"Mitennii oon muka ollut koko yön pää heinäpaalin sisällä?"

Tein pitkästä aikaa taas Joensuuhun työmatkankin ja pomo ehdotti, että ajelisin vaihteeksi Parikkalan kautta kotiin ja pysähtyisin katsomassa patsaspuistoa.  Se onkin melko erikoinen, ehkä jopa huikea, yhden miehen elämäntyö. "Suomen maailmanlaajuisesti tunnetuin ITE-taiteen teoskokonaisuus sijaitsee Koitsanlahdessa, Parikkalan kunnassa. Veijo Rönkkösen (1944-2010) yli 50 vuotta kestäneen taiteellisen työn tulokset, lähes 500 moni-ilmeistä ja -aiheista betonipatsasta, houkuttelevat vuosittain Patsaspuistoon tuhansia kävijöitä ympäri maailman." 

Napsin kännykkäkamerallani muutamia kuvia sadatellen sitä, ettei parempi kamera ollut matkassa. Erikoinen nähtävyys ja varmaan aika erikoinen tyyppi näitä ollut väkertämässä.  Ja jos tyyppi ei ole ollut erikoinen niin ainakin hän on ollut melkoisen tuottelias.
 

Melkoinen voimisteluryhmä!

Nämä pöllöt voisi viedä jopa omalle pihalle.

Etenkin tämä sammakko olisi halunut takin alle, mutta oli aika iso kuskattavaksi.

Pienen kesäflunssankin onnistuin saamaan ja tämä viikko onkin mennyt etupäässä nukkuessa.  Oikeammin pitäisi kai sanoa "nukkumisen yrittämisessä", sillä kova, hakkaava yskä ei oikein antanut pariin päivään lepoa.  Onneksi se päätti siirtyä jonnekin muualle, joten ehkä tästä pikku hiljaa taas pääsee kuntoon ja jaksaa tehdä omia, kivja juttujaan.

Kukko muuten on kasvanut mieheksi ja kiekuu ja polkee kanalaumaansa aika lailla innokkasti.  Siitä on tullut melko komea poika. Alla siis kuvassa etualalla, jos joku ei tunnista kukkoa heltasta ja ryhdistä. Paljon on värityskin muuttunut iäi karrtuessa, sama tyyppi on siis ylätunnisteen kuvassa äärimmäisenä oikealla.

Kukon nimeksi päätin antaa "Mahti", koska hain se Ahdin nimipäivänä.

Kanojen nimeäminen on muuten ollut yllättävän vaikeaa.  Vain nuo mustat pikkukanaset ovat saaneet nimet, toinen on Juolukka ja toinen Mustikka, mutta 3 muuta kanaa ovat vielä vailla nimiä, kun en ole keksinyt mitään sopivaa.  Kaksi kanoista munii nyt, joten saamme 2 munaa päivässä. Ihania, keltaisia, maukkaita kananmunia. En ymmärrä, miten olen tähän asti pärjännyt ilman omia kanoja!

---

"Toivoisin sinunkin muistelevan
päiviä kesämme kaunehimman.
Aurinko hymyili suloisemmin,
rinnallas armahin, kun astelin.

Kauan tuo kesämme kestänyt ei,
pois halla sen kukkaset vei.
Kesästä jäljelle jäi muisto vain,
polttava kaipuu nyt on rinnassain.

Ken muistoja mielessään kantaa,
paljon hän voi omistaa;
ei niitä voi toiselle antaa,
ne syömeen kätkeä saa.

Kun saapuu syys,
niin lehdet puiston
se hehkumaan saa loistoaan
kuin ikävyys,
mi kauniin muiston
voi synnyttää,
vaik suru jää.

Hetken lehdet nuo vielä hehkuu;
on loisto tuo jo viimeinen.
Ovat muistojemme lehdet kuolleet,
ne mennessään vei tuulonen.

(Levyttäneet: Olavi Virta, Henry Theel, Vieno Kekkonen, Tapio Heinonen, Eino Grön, Pasi Kaunisto, Arja Saijonmaa)"