Saunaan, saunaan suomalainen!

Olemme saaneet muutaman päivän nauttia pikkupakkasesta ja täysikuusta pilvettömältä taivaalta. Eilen illalla en edes tarvinnut otsalamppua, kun kävin iltaruokkimassa hevoset, vaan kuljin tietäni kuun hopeisesessa valossa. Monena iltana on ollut niin pimeää, että tuntuu, ettei näe omaa kättään, kun sen nostaa silmiensä eteen.

Hevoset ovat saaneet noin kuukauden loman, koska en saa itseäni motivoitua pimeään enkä sateeseen. Illat kuluvat takkatulen ja/tai television ääressä. Nyt ikävä kyllä loppuivat muutamat seuraamani ohjelmasuosikit, kuten Diili ja Amazing Race - mitähän tilalle? Ehkä elvytän lisää lukuharrastustani, kävimme viime sunnuntaina pikkupeikon kanssa kirjakaupan löytöhyllyjä selaamassa ja hnkkimassakin muutamia opuksia. Mahtavaa, että uusiakin kirjoja saa ostaa alle 10€. Tosin kirjailijoista se ei liene yhtä hienoa...

Menen yleensä nukkumaan ennen ukkokultaa ja keräilen silloin koirat kainalooni. Yleensä Marilyn on eteisen sohvalla odottamassa ja kiiruhtaa kovaa vauhtia sänkyyn. Se on aika iltauninen tyyppi. Eilen huutelin ja viheltelin eikä sitä tullut mistään. Pienen etsiskelyn jälkeen löysin sen kuumasta saunasta, ylälauteilta nautiskelemasta, silmät kiinni ja turkki kuumana. Jo pentuna Marilyn kävi usein saunomassa, se mahtuu saunan oven ali ja käy edelleenkin löylyttelemässä silloin tällöin. Taitaa koiratyttö saunoa useammin kuin minä.

Äiti ja äitiys

Tänään äitini täyttäisi 76 vuotta. Hän on ollut poissa elämästäni jo 13 vuotta. Kun hän eli, pidimme yhteyttä usein. Kun minulle tapahtui jotain hyvää tai pahaa, soitin äidilleni ja jaoin iloni tai pettymykseni hänen kanssaan. Meillä oli hyviä, pitkiä keskusteluja, kun tuumailimme, miten asioiden pitäisi olla. Äidin kuoltua löysin usein itseni puhelin kädessä soittamassa hänelle. Oli karua, kun ei ollut enää ketään.

Usein vieläkin pysähdyn miettimään, miten hän suhtautuisi johonkin asiaan. Etenkin lasten kanssa tulee tilanteita, jolloin sitä saa miettiä, miten äitini ja idolini kasvatusasioissa tämän hoitaisi. Tilanteet tosin vähenevät, kun lapset ovat molemmat jo ylittäneet 20 vuoden rajapyykin, mutta asiat tulevat vaikeammiksi. Myös aika on toinen, nykyisin sitä kohtaa asioita, joihin äitini ei olisi koskaan törmännyt. Onnekseen.

Olen kuitenkin iloinen, että olen saanut pidetyksi lapsiini samanlaiset välit kuin äitini minuun. He kertovat rehellisesti asioitaan ja voimme puhua useimmista jutuista suoraan ja kiertelemättä. Välillä ajattelen, että olen kasvattanut tyypit vinoon, mutta aika usein saan olla ylpeäkin siitä, mitä maailmassa jäljiltämme tallustelee. On asioita ja juttuja, joiden vuoksi tuntee suunnatonta huolta ja joskus tekisi mieleni napata jompaakumpaa niskasta kiinni ja ravistaa oikein kunnolla.

No, aikuisille ei voi niin tehdä. Sitä voi vain antaa tukensa, neuvonsa, moitteensa ja kehunsa ja katsoa, millaiseen maaperään ne uppoavat. Kaikki siemenet eivät idä. Jotkin itävät, mutta vasta pitkän kylmän kauden jälkeen.

---
Sophia kysyi, minkänäköistä on taivaassa, ja hänen isoäitinsä vastasi, että ehkä taivas on sellainen kuin tuo niitty ...

Ihminenhän kantaa mukanaan niitä joita rakastaa, he ovat aina läsnä ja maailma on täynnä helppoja tilaisuuksia hellyydenosoituksiin, se maksaa niin tuiki vähän ja saa niin paljon aikaan.

Hän on syntymälaiska, Fredrikson selitti. - Jos häntä kieltää auttamasta, silloin hän auttaa. Ehkä.

On tämäkin yhteiskunta, jossa möröt saavat syödä kenet haluavat!

Siis Nyyti riisui kenkänsä ja huokasi: hohoi, on kaikki hyvin, miksi iloinen en olla voi? Vaan kuka lohduttaisi Nyytiä ja sanois: yksinään ei kukaan nauti edes näkinkengästään.

Niiskuneiti oli löytänyt kevään ensimmäisen krookuksen nenännipukan. Se oli pistänyt esille lämpöisestä maasta eteläisen ikkunan alla eikä ollut vielä edes vihreä. - Pannaan lasi sen päälle, Niiskuneiti sanoi. Siten se selviää kylmästä yöstä. - Älä pane, sanoi Muumipeikko. Anna sen selvitä miten parhaiten taitaa. Minä luulen, että se selviää paremmin, jos sillä on vähän vaikeuksia.

-Mietelmät koottu Tove Janssonin muumitarinoista. -

Harmaa villasukka päässä

No ei, en oikeasti ole harmaa villasukka päässä, mutta marraskuuta voisin kuvailla parhaiten niin. Kun aamulla lähden töihin, on ulkona pimeää ja kosteaa ja kun illalla palaan töistä on pimeämpää - jos mahdollista - ja edelleen kosteaa. Ulkoiltua tai etenkään ratsastettua ei tule oikeastaan ollenkaan, koska viikonloppuisin on ollut joko rankkasateita tai muita kiireitä. Hepoille tulee säännöliisesti heitettyä kolmasti päivässä heinät eteen ja tarkistettua, ettei otuksissa ole isompia vammoja, kuten pää irti tms.

Illat kuluvat tietokoneen tai telkkarin edessä. Olen tosin saanut hiukkasen aloitettua uudelleen vanhaa lempipuuhaani ja lukenut pari kirjaa. Aloitin suositun dekkaristin Stieg Larssonin trilogiasta ja kaksi ekaa kirjaa meni vauhdilla, mutta nyt kolmas on ollut puolivälissä jo pari viikkoa. Ostin koko sarjan pokkareina, kun ajattelin, että kirjaston laina-ajat eivät tule riittämään ja näinhän se olisi ollutkin. Riittää, kun yksi perheenjäsen on hankkinut itselleen kirjastosta kirjeenvaihtokaverin. Kirjasto hankkii sitten erityisen kivoille viellä perintätoimiston kirjekamuksi enkä oikein tykkäisi siitäkään.

Mutta takaisin asian ytimeen: Voi, miten paljon kaipaankaan lunta ja valoa!

Yöperhosten aikaa

Olen muutamana iltana ollut autolla liikkeellä pimeän aikaan ja erehtynyt luulemaan, että sataa lunta. Syynä on ollut lukuisien lentävien yöperhosten joukko.

En muista minään syksynä niitä olleen niin valtavasti. Tänä aamuna niitä tungeksi kuistimme ulkolamppujen ääressä ja etukuistin ikkunalla. Yritin ikuistaa tämän kiehtovan näyn, mutta jotenkin valokuva latistaa koko jutun.

Marilyn luonnetestissä

Olipa ratkiriemukasta olla Marilynin kanssa luonnetestissä, myös katsojien mielestä. Tyyppi ei kyllä vähästä hätkähdä.

Kun kelkkaukkoa vedettiin meitä kohti, niin otus tutki innokkaana lehtikasaa, kaivelikin sitä vähän ja katseli vain sivusilmällä koko juttua.

Kun kimppuumme yritettiin hyökätä raivokkaasti huutaen, Marilyn yritti päästä pusimaan hyökkääjää.

Kun tynnyri, jossa oli kiviä sisällä päristettiin meidän vierestä alas mäkeä, Marilyn meni tutkimaan tynnyristä singahtaneita kiviä.

Kun polun vierestä singahti haalari pystyyn, se ei taaskaan paljon hätkähtänyt ja palatessamme paikalle, se käveli haalarin yli aika muina miehinä ja nuuskuttaen siitä mahdollisesti löytyviä tuoksuja.

Pimeässä huoneessa se ei yhtään hätkähtänyt sen viereen heiteltyjä kolisevia ämpäreitä - kunhan jatkoi nurkkien tutkimista ruuan tai jyrsijoiden toivossa.

Laukausten kajahdettua se katseli tarkkana puihin, josko sieltä tipahtaisi lintu syliin ja haukahtelikin vähän. Tulos +156.

Testaajat kuulemma epäilivät, että on aika haastellinen otus koulutettavksi.

Koko stoori kuvineen löytyy kenneltyttö Kaisan blogista. Homma on myös videona, mutta se purkamiseksi täällä näkyvään muotoon tarvitsisin hiukan apua. Vapaaehtoisia?

Päivät kiitää

Tuntuu välillä, että päivät menevät aivan hirveällä vauhdilla, mutta jotenkin en itse ehdi mukaan menoon ollenkaan. Aamut ovat pimeitä ja nyt sen taas havaitsee, koska viime sunnuntaina aloitimme taas hevosten säilöheinäruokinnan. Sunnuntaihin asti ne söivät vain tuoretta heinää maasta.
Tosin kun avasin ensimmäisen säilöpaalin, olivat linnut kerinneet ensin ja paalin päällä kasvoi mielenkiintoinen homekasvusto (kuvassa). Seuraava paali olikin sitten aivan priimaa ja ilolla hepot sen ottivat ruokavalioonsa.


Nyt on siis taas joka aamu, kerran päivällä ja kerran illalla rutiineissa hevosten ruokkiminen. Omalla tavallaan se on mukavaa, etenkin aamuisin jään hetkeksi aina kuuntelemaan rouskutusta, kun hevoset syövät. Se on varmasti maailman rauhoittavin ääni. Päivä alkaa jotenkin leppoisasti, kun sitä seisahtuu kuuntelemaan ennenkuin kiiruhtaa taas päivän touhuihin.

Sitä tulee enemmän vietettyä aikaa sisällä, kun työpäivän jälkeen on pimeää ja päivät tuntuvat lyhyemmiltä. Jotenkin olen myös väsyneempi, kun pimeys laskeutuu niin aikaisin.

Joka syksy hankin jonkin uuden yrttikasvatushärpäkkeen keittiön pöydälle ikäänkuin kesän jatkeeksi. Ukkokultaa moinen aina huvittaa, koska yleensä lopputulos ei ole kovin kaunis, vaan aina jotain kitukasvuisia yrttejä tai sitten liian pitkäksi venähtäneitä rumia roikkuvia juttuja. Tänä vuonna vuorossa olivat tarjoustiskiltä tuollaset korkeat neliönmuotoiset purkit ja siemenet ovat hieman jo itäneetkin.


Mikäköhän siinäkin on, että on mukava seurata, kun jokin kasvaa?

Ylellistä

Kerrassaan UPEA aamu! Pikkupakkasen jälkeen aurinko paistaa täydeltä terältä ja ilma lämpenee kovaa vauhtia. En ole vielä ulos ehtinyt, mutta näyttää siltä, että on myös aivan tyyntä.

Toistaiseksi voi vielä hetken nauttia siitä ylellisyydestä, että viikonloppuisin aamulla voi nukkua pitkään, mennä suihkuun ja vasta sitten lähteä ulos, koska hevoset elelevät edelleen laidunruoholla. Mikäli ukkokulta saa tänä viikonloppuna kasattua ruokintatason heposille, aloitan nyt kuivaheinän syötön, koska kovat sateet ovat pehmentäneet laitumet niin, että kengälliset kaviot tekevät pahaa jälkeä laitumelle.

Viherpellettisäkkikin pitää käydä tänään ostamassa, jotta sen voi lisätä Romeon ruokavalioon. Olen todella tyytyväinen Romeon syksykuntoon, se on jo kasvattanut itselleen paksun talvikarvan ja saanut melkoisen paljon lihaa luiden päälle. Toivon kovasti sen jaksavan vielä yhden talven. Aamuissani parasta on Romeon innokas hörina, kun menen sitä ruokkimaan.

Muutkin hevosemme, etenkin Félagi, ovat kovia hörisemään ja juttelemaan. Kun olen ollut viikonlopun poissa, ne höpöttävät matalalla hörinällä tervetulotoivotuksensa, kun kävelen polkua alas hakemaan lehteä, vaikka ei olisi edes ruoka-aika. Monet tuntemani hevoset eivät juttele niin kovasti. Ehkä se vaan on niin, että talossa talon tavalla.

Jahas, ehkäpä sitä voisi etsiä vaatteita päälleen, käväistä kaupungilla ja sitten siirtyä vaikkapa hevosen selkään. Sekin tuntuu tänään ylellisyydeltä, koska kiireiden ja kipeän jalkani vuoksi en ole pitkään aikaan moiseen pystynyt.