sunnuntaina, lokakuuta 28, 2018

Syystunnelmia

Syksy on ollut kovin kaunis. Upeita iltaruskoja, vaaleanpunaisia sekä ihania sumuisia aamuja, mahtava ruska - säätkin ovat suosineet eikä ole kauheasti satanut. Talvi kolkuttelee jo ovella, yöpakkasia on jo ollut.

Aamu Halkjärvellä oli hempeän vaaleanpunainen

Pari viikkoa sitten eräänä kylmänä sateisena iltapäivänä ratsastuksen sijaan  pyydystimme Sariannan kanssa kukon ja kanat kesäkanalasta ja siirsimme ne siivottuun talvikanalaan. Yllättävän pienellä räpistelyllä ja paniikilla homma oli hoidettu. Itse puuha kesti puolisen tuntia ja muu rupattelu siihen päälle tunnin. Mukavaa puuhastaa, kun on ystävä apuna.

Ulkokanalassa  - aina kun tulen paikalle, ne tulevat
ihan ovelle herkkuja kerjäämään
Kanaraukat ovat olleet koko lokakuun sulkasadossa. Ne näyttävät silloin melko surkeilta, kun kaulassa ja päässä on vain nahka ja valkoisina törröttävät höyhentupet ja pyrstökin on jäänyt jonnekin matkan varrelle. Lokakuussa on tullut vain kourallinen munia.  Kesällähän niitä saattoi parhaimmillaan tulla 10 päivässä. Kohta joutuu ostamaan kaupasta kananmunia.

Talvikanalassa

Viikot ovat rytmittyneet edelleen alkuviikon improilun ja keramiikan myötä tasaisiksi, uutena on viikko-ohjelmaan tullut torstaiaamun vesijumppa. Sain houkutelluksi mukaan ystäväni Ailan ja on kyllä todella mukavaa tavata viikottain. Ensin jumpataan ja sitten käydään kahvilla. Jouduin menemään hieman mukavuusalueeni ulkopuolelle, kun liityin mukaan seniorivesijumppaan - olenhan vielä ihan nuori, mutta jumpan tahti on kyllä minulle aivan sopiva.

Loppuviikosta olemme yleensä viettäneet pari päivää Halkjärvellä. Vaikka ulkona on välillä ollut hyytävä tuuli on sisällä kaminan loisteessa ollut mukava lueskella kirjoja, syödä hyvin ja katsella telkkaria.

Ratsastellutkin olen, en tosin ihan niin paljon kuin varmaan pitäisi, mutta jonkin verran kuitenkin. En vieläkään arvaa lähteä Hnökrilla yksikseni maastoon, mutta olen sentään - yhtä poikkeusta lukuunottamatta - nyt syksyllä aina ratsastanut sillä itse.  Isíngin poismenon jälkeen olin pari viikkoa hirveän huolissani Vissasta, kun se alkoi tuntua yhtäkkiä niin vanhalta. Nyttemmin olen taas alkanut uskoa teräsmummon - 28 v - kestävyyteen enkä kipitä heti aamusta kurkkimaan, onko se hengissä.

Erään iltaratsastuksen jälkeen ylellisen kaunis taivas.
Näitä ei näkisi, jos istuisi sohvalla telkkaria katsomassa.


Olen ollut jotenkin haikea tänä syksynä. Välillä, kun huomaan maassa Isíngin valkeita jouhia, joudun puremaan huulta, etten itkisi.  Kun vanha mersu ajaa vastaan tiellä, tulee kova ikävä Maijaa ja Hannua. Tällä viikolla törmasin Maijan kuistin kaiteita maalatessa maalaamaan valkoiseen vaahteranlehteen ja taas tuli kova ikävä. Varmaan olen vanhaksi tulossa. Onneksi Maija on tänä syksynä ottanut tavakseen soittaa joka perjantai. On mukava kuulla, mitä sinne pohjoiseen kuuluu.


Sieltä se pilkistelee, valkoinen lehti, jonka Maikki maalaili

Disa ja Kleppa kisaavat siitä, kumpi ehtii ennen .
Ihana syyspäivä ja värit kotitiellä.


Kaksi vanhaa, vanhaa varista 
nuokkuu hiljaa pellon aidalla. 
Ruskea on rinta kaisliston, 
taivas harmaa. Sataa. Syksy on. 
"Kurkikin jo lähti", veljelleen 
toinen virkkaa niin kuin itsekseen. 
Pitkä hiljaisuus. Jo toinenkin 
"niin maar; lähti", sanoo takaisin. 
Sitten vanhukset taas vaikenee. 
Järven pintaan sade soittelee. 
Lauri Pohjanpää 

perjantaina, syyskuuta 21, 2018

Isíng frá Gamlibær 4.7.2002- 14.9.2018


Viimeinen aamu oli kaunis ja taivas sinivalkoinen

Lopulta se tuli vastaan, kauan pelkäämäni päivä.  Päivä, jona laitan riimun ystäväni päähän ja kävelytän sen rauhallisesti haudan reunalle. Eläinlääkäri tekee oman työnsä ja se, ystäväni, nukkuu pois.

Se ei ole helppo juttu, mutta ei se ole vaikeakaan. Kun on varma, että niin voi säästää toisen kovemmilta kivuilta ja jatkuvalta kärsimykseltä.  Se on rakkautta. Se on helppo, vaikea päätös.

Kiitos näistä 16 vuodesta, olit paras ja lempein hevonen, minkä tiedän.




Tähdet

Yön tullen
minä seison portailla kuuntelemassa,
tähdet parveilevat puutarhassa
ja minä seison pimeässä.
Kuule, tähti putosi helähtäen!
Älä astu ruohikolle paljain jaloin:
puutarhani on sirpaleita täynnä.
- Edit Södergran -

tiistaina, syyskuuta 18, 2018

Talvi - kevät - kesä - ja nyt on yhtäkkiä jo syksy

Talvella tuntui kuin olisin ollut talviunilla muutaman kuukauden.  Tosin olen joka päivä noussut ylös, puuhaillut joka päivä jotakin, nauttinut tai en nauttinut elämästä, mutta ehkäpä sellainen "elämän hehku" on puuttunut jollain tavalla tästä alkuvuodesta.

Viikottaisiin kivoihin juttuihin on kuulunut säännöllisesti maanantain improteatteri Pusulassa.  Siellä on ollut aina mukavaa, ryhmä on jotenkin hitsautunut yhteen ja uskallamme olla luontevia ja luovia yhdessä. Homma huipentui ryhmämme ensimmäisenn julkiseen esitykseen Pusulan Krouvissa.  Ei tainnut olla yhtään tyhjää istumapaikkaa tuossa pikkubaarissa ja kaikki vaikuttivat viihtyvän ja nauravan. Maailmankiertuetta odottaessa!

Toinen viikottainen juttu on keramiikka Källhagenin koululla tiistaisin. Savesta on löytynyt melkein joka kerta jotain kivaa ja saven käsittely ja hahmottelu on myös terapeuttista, kuten on improkin.

Vasemmalla pöllö, joka muuttaa Halkjärven hirren päälle. 
Muut enepi tai vähempi sellaisia "pikateoksia" tunnin lopuksi.

Savikurssillakin on mukavaa porukkaa ja saven käsittelyn aikana on mukava rupatella kaikenlaista maan ja taivaan väliltä.  Välillä ihan kevyttä nauruksi asti ja välillä raskaampiakin juttuja.  Opettaja on myöskin varsin pätevä ja mukava.  Ilmoittauduin tänä vuonna kahteen peräkkäiseen ryhmään eli 15-17:30 ja 18-20:30. Saapahan läträtä saven kanssa tarpeekseen samoilla kilometrikuluilla.

Kolmas viikottainen juttu, yleensä kolme kertaa viikossa, on ollut Hnökrin koulutus- ja ratsastussessiot yhdessä Sariannan kanssa.  Enpä usko, että olisi tullut edes niinkääm monta kertaa lähdettyä ilman tätä vapaaehtoista pakkoa, kun kalenteriin on merkitty Sariannan tulo.

Hnökri on tullut tasapainoisemmaksi ja luotettavammaksi ratsuksi talven myötä ja nyt olen jo useamman kerran sillä itsekin uskaltautunut tien päälle.  Se tuntuu päivä päivältä enenmmän "omalta". Sariannan apu tässä projektissa on ollut vertaansa vailla.  Samalla saimme keväällä ja kesäksi kuntoutettua Isíngin könköstä kipeästä hevosesta oikein päin liikkuvaksi, hyväntuuliseksi ratsuksi.

Välillä otettiin koko jengi irtojuoksemaan kentälle.  Siitä nautti eniten Hnökri, joka
pukitti ja keuli ja piehtaroi lapsen lailla joka kerta.
Muuten talvi on kulunut kirjoja lukiessa, somessa roikkuessa ja arkisissa askareissa.  Ukkokulta on ollut viikottain mökillä saunomassa, minä en ole ollut mukana joka kerta, mutta aika usein.

Jotenkin talvi tosiaan meni vähän kuin puolivaloilla, ilman isoja innostuksia mistään.  Valon lisääntyessä sitä toki aina virkistyy.

Sitten yhtäkkiä, vappuna, kesä ja helle hyökkäsi kimppuun. Lapin muuttolinnut Maija ja Hannu solahtivat mukaan elämäämme taas ihan helposti.  Maija autteli kovasti minua tällä kotona, saimme vaatehuoneen raivattua, mikä oli hienoa. Olen sitä jo monta vuotta suunnitellut, mutta nyt sai kaikki vanha ja liian pieni ja turha väistyä. Muutenkin meillä oli lähes päivittäin pieniä, mukavia yhdessäolon hetkiä.  Loppukesästä he innostuivat palapeleihin ja  se, jos mikä, on aika koukuttavaa.

Kesä oli järjettömän kuuma ja kuiva. Vappuna satoi ja sitten seuraavan kerran satoi vasta juhannuksena silloinkaan ei paljon. Minusta hellepäiviä oli liikaa, en tykkää kylpeä hiessä koko ajan.  Ratsastus jäi ihan kokonaan tauolle osaltani sekä helteen, että Sariannan kesäloman vuoksi.

Kasvihuone vaikutti ensin siltä, ettei tule kurkkuja ollenkaan, mutta kun kysyin neuvoa viisaammalta ja kolminkertaistin kastelun, niin alkoi kurkkujakin ilmestyä.  Tomaatteja tuli hirmuisen paljon ja ne olivan ihanan makuisia.  En tiedä, kumpi on kesäisempi maku, mansikka vai itse kasvatettu tomaatti.

Makoisia ovat. Kiva, kun niitä kypsyy tasaiseti päivittäin koko satokaude,

Espanjalaisetkin - ukkokullan sisko miehineen - tulivat Suomeen 7:ksi viikoksi.  He viihtyivät pääosin vain mökillään, sellaisia sanotaan varmaan mökkihöperöiksi.  Kävimme kuitenkin melko usein siellä rupattelemassa, jotta he eivät aivan luutuisi paikalleen.  Aikanaan oli mukavaa, kun teimme joitain lyhyitä koti- ja ulkomaanmatkojakin heidän kanssaan, mutta nyt he eivät oikein malta minnekään lähteä.  Suotakoon jokaiselle kuitenkin oma tapansa nauttia elämästään.

Me teimme pari pientä ulkomaanmatkaa: heinäkuussa ystäväpariskunnan - Ailan ja Eeron - kanssa Pärnuun ja elokuussa olimme mulana Virolaisen sukuseuran ja Yläsommeen nuorisoseuran yhteisellä matkalla Viipuriin. Venäjän matkalla oli myös sama ystäväpariskunta matkassa mukana. 

Pärnu oli mukava, puhdas ja idyllinen kaupunki. Hiekkaranta oli vähän kuin Yyterissä, olisi pitänyt olla ainakin päivä kauemmmin, niin olisi ehtinyt mereenkin uimaan.  Missään en ole saanut niin hyvää ruokaa kuin Pärnussa,  aivan loistavaa.

Kauniita puistokujia riitti enemmänkin

Hiekkarantaa riitti - myös nudisteille olisi ollut oma paikka.

Näitä pesi maatalojen pihojen läheisyydessä,
Olisipa kiva, kun kotonakin elelisi pariskunta kattohaikaroita.

Venäjällä käytiin parina päivänä vanhoissa kotikylissä ja yhtenä Konevitsan luostarissa.  Konevitsa oli upea (vaikka en sitä laitetta nähnytkään, hehheh) ja sitä kunnostettiin isolla porukalla.

Yläsommeen kylänraitilla - etsinenvät kivijalkoja

Lähikauppa - tarjonta ja hinnat erinomaiset

Pieni pala Konevitsan luostarin kirkkoa

Illalla nautimme skumppaa ystävämme Ailan 70-vuotisjuhlien kunniaksi -
hienot oli maisemat kattoterassin ravintolasta.
Elokuun alussa pääsimme myös nauttimaan häätunnelmista, kun Maijan paras ystävä Annu vihittiin Juhon kanssa.  Juhlat olivat mukavat, leppoisat ja lämminhenkiset. Ihanaa, että pääsimme mukaan joukkoon.

Syksyn tullen saimme ensin heittää jäähyväiset espanjalaisille, sitten lähtivät Maija ja Hannu kohti Levin kotia.  Molempia onneksi varmaan vielä näemme.

Kipeimmät jäähyväiset jätimme viime perjantaina, kun Isíngille piti tehdä eutanasia.  Kaviokuume uusiutui taas varsin kivuliaana, joten muuta ei ollut enää tehtävissä.  Tämä tosin ansaitsee vielä oman juttunsa tähän blogiin, joten palaan tähän jonain muuna päivänä.

--

Talvea odotellessa.

Ruohot, kasvit lakastuu,
syksy ilma pakastuu.
Puut ja pensaat varjää ruska,
luonnon valtaa lähdön tuska.
Tuuli lehdet puusta ajaa
muuttolinnut muuttaa majaa.
– Jukka Parkkinen –

torstaina, tammikuuta 18, 2018

Vuoden 2017 pikakelaus

Vuosi 2017 pienenä kuvakoosteena.  Siihenhän ei tokikaan mahdu kaikki ihanat asiat, mutta jotain kuitenkin.

4.1.17 syntyi kennelini toinen islannilammaskoirapentue:
Tassumäen Marbjörn, Mánadís ja Mardís

Helmikuu meni pentujen kasvua ja puuhia ihaillen.  Lumessa ne olivat kuin kotonaan.

Maaliskuun hangilla elämästään nauttivat myös kissapojat Krakki

... ja Loki
Huhtikuussa vierailin Maijan ja Hannun luona Levillä.
Tässä Maijan veistämä joulukuusi lumilinna Luvatussa maassa. Varsin upea!

Maijan ja Hannun koti Levillä on viihtyisä ja täynnä viherkasveja ja kotoisaa oloa.
Toukokuussa saapui kokeiltavaksi Hnökri frá Vaanila,
6-vuotias mukavaluonteinen islanninhevosruunapoika.

60-vuotissyntymäpäivääni vietin kurkkuja ja tomaatteja kasvihuoneeseen istuttaen.
(Melko kolea oli kevät 22.5. siis pääsin kasveja istuttamaan)
Kesäkuussa vietimme jussia perinteisin menoin, tässä kylänväkeä kokolla.
Iso osa kesästä meni kesäteatteriharjoituksissa ja -esityksissä Pusulan kesäteatterissa,
Jäniksen vuosi oli kesän näytelmänä.
Elokuussa ahkerat talkoolaiset maalasivat mummolan, siitä tuli hieno.
Syyskuussa sain korjata kesän tomaattisatoa. Kesä oli todella kylmä, joten
kurkkusato jäi erittäin vaatimattomaksi.
Lokakuussa varmistui päätös Hnökrin jäämisestä
pieneen laumaani.

Lokakuussa jätimme haikeat hyvästit Maijalle ja Hannulle,
jotka toukokuussa muuttivat kesäksi tänne etelään.
Tervetuloa ensi kesänä taas!
Marraskuussa juhlittiin poikani Mikon kolmekymppisiä.
Kivat juhlat oli avovaimo Alisa järjestänyt.

Joulua juhlittiin myös hyvin perinteisesti.
Vuosi 2017 oli - ikävä sanoa - jotenkin harmaa. Sadetta riitti kesällä ja syksyllä eikä se hellittänyt alkutalvestakaan. Tottakai mukaan mahtui silti iloisia ja hienojakin aikoja, eihän kaikki voi olla vain ankeanharmaata. Toivottavasti tämä alkanut uusi vuosi on kuitenkin huomattavasti kirkkaampi ja raikkaampi.  Tosin asennekysymyksiähän nämä ovat, hyvää ja hienoa löytää, kun osaa katsoa oikeasta kuvakulmasta.

torstaina, joulukuuta 21, 2017

Hyggeillään

Muutaman kuukauden luulin, että elämäni on tylsääkin tylsempää, mutta nyt olenkin oivaltanut, että olen trendien jälkiaallokossa: hyggeillään. Jos termi ei ole vielä tuttu, niin jo vuonna 2014 Me Naiset kirjoitti aiheesta näin.

Olen nyt joulun aikaan kaikki illat kotona, kun harrastusjututkin ovat joulutauolla ja jatkuva tuuli, sade tai loska tai ne kaikki eivät houkuttele hevostelemaan. Hevosetkin saavat siis joululoman, kuten joka vuosi.  Hevoset saavat siksikin lomaa, että Hnökriä kouluttamassa käyvä Sarianna on muutaman viikon sairaslomalla, kun mursi pikkusormensa.  (Pikaista paranemista, että pääset taas potkimaan minutkin liikkeelle.)

Isíng on muuten pari kertaa "ilahduttanut" meitä rikkoen aidan ja lähtien peräämme, kun olemme Nökön, Sariannan ja Vissan kanssa olleet lenkillä.  Onneksi se pysyy ihan hyvin matkassa ja osaa kulkea nätisti kylätien viertä, kun on lopulta meidät löytänyt.  Varsinainen vainuhevonen.  Viimeksi kokeilin ensiavuksi sitä, että kävin Isíngin kanssa ennen yhteislenkkiä yksin ja silloin typykkä jäi melko rauhassa tarhaan.  Sitä konstia pitää jatkossa käyttää, jos ei voi ottaa Isíngiä käsihevoseksi.

Sieltä Isíng tulee kaikessa rauhassa vastaan, kun palaamme lenkiltä.
Noin kerran viikossa käymme ukkokullan kanssa mökillä saunomassa ja nauttimassa takkatulesta ja hyvästä ruuasta.  Kaipa sekin käy hyggeilystä. Mökillä on vieläkin rauhallisempaa kuin täällä kotona, juuri koskaan ei kuulu mitään muita ääniä kuin omien koirien haukku ja lintujen huutelut.  Hiukan minua juuri nyt arveluttaa koirien kanssa siellä, kun jäät ovat niin ohuet ja ne tuppaavat sinne juoksentelemaan vailla pelkoa.

Lunta ei ole nimeksikään (ja tätä kirjoittaessani on loppukin melkein sulanut)
 Piipahdettiin me tosin viime viikolla vuotuisella reissulla  Tallinnan joulutorilla ystäväpariskunnan kanssa, se oli ihan mukavaa ja sääkin suosi. Kahvila Majassa maistuivat kahvi, leivokset ja Vana Tallinna ihan yhtä hyviltä kuin aina ennenkin.

Joulutorin kuusi oli kaunis, kuten aina

Meripihkakorvikset piti taas ostaa ja samalla ihailin näitä pikkuisia somia meripihkaotuksia.

Paluumatkalla laivalla meillä kävi hyvä tuuri, kun ainoat vapaat istumapaikat olivat karaokepaikan vieressä ja karaokelaitteet olivat rikki melkein koko matkan.  Sen verran saimme laulajien tasosta esimakua, että oli kiva päästä satamaan.  Ei minulla karaokea vastaan mitään ole, mutta kyllä joillakin ihmisillä soisi olevan hieman itsekritiikkiä. Tai voihan se olla, että sitä ei innoissaan tiedä eikä kukaan ole kertonut, että edes joku nuotti voisi laulaessa oikeinkin mennä.  No, saihan siitäkin eräänlaista iloa.

Joulu on muutaman päivän päästä, mutta tänään on kyllä se päivä, jota eniten talvisin odotan: talvipäivänseisaus.  Tänään on vuoden pimein päivä ja huomisesta alkaen alkaa päivä pitenemään.  Luultavasti ennen kuin huomaankaan, on taas kevät. 

On kolmas joulu, jota pikkupeikko-tyttäremme ei vietä kanssamme.  Se on ikävää, mutta saimmehan nauttia koko kesän siitä, että Maija ja Hannu asuivat ihan naapurissa.  Luultavasti näin on myös ensi kesänä ja se vähän lohduttaa.  Ja voihan olla, että pääsen ensi keväänä taas vierailemaan siellä Levilläkin.  Iloa puolestaan tuottaa jo etukäteen se, että poikamme Mikko avopuolisonsa Alisan kanssa tulee aatonviettoon sekä se, että tytärpuoleni Katariina perheineen on myös luvannut viettää aaton meillä.  Aivan ihanaa, että väkeä on enemmän joulupöydässä ja iltaa viettämässä.  Yhdessäolo ja hyvä ruoka kuuluvat jouluun.




sunnuntaina, marraskuuta 05, 2017

Jos haluat itsellesi luotettavan ystävän, hanki hevonen

Marraskuu.  Maa on taas aika lailla musta.  Hetken saimme nauttia ihanasta, valkoisesta lumikerroksesta ja pikkupakkasesta.


Koirat nauttivat ja kuraakaan ei kertynyt sisälle
No, nyt ei näytä ihan talvelta, mutta minkäs sille voi.  Talvi tulee, kun talvi tulee, odottelen rauhassa.

Lokakuun lopulla tein sitten lopultakin päätöksen, joka taisi kyllä olla varma jo aiemmin.  Hnökrille tehtiin ostotarkastus ja se osoittautui terveeksi - kuten oletinkin - ja teimme siitä kauppakirjat.   Ostotarkastusta varten harjoiteltiin juoksuttamista, mikä kyllä olikin tarpeen, pikkumies oli tosi hämillään ensin, kun se ei lainkaan ymmärtänyt, mitä siltä odotettiin.

Tässä harjoitellaan juoksutusta.
Varsinaisessa ostotarkastuksessa taivutuskokeet meinivät mallikkaasti, mutta liinassa ympyrällä Hnökri sai jonkin kauhukohtauksen ja poistui laukaten paikalta.  Kestikin jonkin aikaa, ennekuin saimme pelästyneen pikkuhevosen takaisin kiinni ja pääsimme jatkamaan. Mitähän sille lienee tapahtunut joskus aiemmin, poika on juntti, mutta herkkä sellainen - sellaisiahan suomalaispojat tuppaavat olemaan. Ovat olevinaan kovia poikia, mutta kuoren alla sykkii herkkä sydän.

Ympyrällä juoksutus ei mennyt ihan kuin elokuvissa -
hetkeä myöhemmin Hnökri laukkasi pitkin kylänraittia
Hnökri nöpönen nojaa Sariannaan - taivutuskoe meneillään

Siinä se, oma pieni ruuhkatukkani. Vielä on työtä, ennen kuin siitä
tulee luottoratsu, mutta onhan meillä aikaa.

Minähän ihastuin Hnökriin jo viime vuoden myyntinäyttelyssä Nurmijärvellä.  Pikkumies puksutti tölttiä baanalla toisten perässä ja näytti niin lapselta ja mukavalta.  Mielestäni se kyllä oli minulle liian pieni, mutta kyllä se on vankka hevonen, joten uskoisin sen jaksavan minut kyllä kantaa.  Lisäksi tyyppi sopii hyvin pikkulaumaani ja elelee sopuistasti tammojen kanssa.  Se on kyllä saanut tammat liikkumaan enemmän ja ne ovatkin viimeisen puolen vuoden aikana kumpikin laihtuneet satakunta kiloa. Hyvä niin.

 Sehän toki on totta ettei kukaan varsinaisesti tarvitse kolmea hevosta mihinkään, mutta keräähän jotkut harvinaisia ja kalliita postimerkkejäkin tai muumimukeja, joita ei voi edes käyttää, ettei tarrat irtoa.

---

"Poni on lapsuuden unelma - hevonen aikuisuuden aarre." - Rebecca Carrol.









keskiviikkona, lokakuuta 04, 2017

Hyvin suunniteltu on puoliksi tekemättä

Olen suunnitelmallinen tyyppi, vaikken aina vaikuta siltä.  Joka päivä teen itselleni jonkinlaisen karkean suunnitelman, mitä teen kunakin päivänä.  Aina se ei tokikaan onnistu, joskus laiskottaa, joskus huvittaakin tehdä jotain muuta ja joskus on pakko ottaa käyttöön Plan B tai jopa C, jos hassusti sattuu.

Jokasyksyinen tehtävä on kanojen muutto lämmittämättömästä, sähkövalottomasta kesäkanalasta talvikanalan puolelle.  Talvikanalassamme ei ole ulkoilumahdollisuutta ja kanat ovat kestävää tyrnäväläistä maatiaisrotua, joten yleensä pitkitän muuttoa niin pitkälle kuin säät sallivat, jotta tyypit saisivat kuopsutella ulkosalla ja nauttia elämästä.  Vapaaksi en ole kanoja uskaltanut laskea, koska kanala on ihan tien vieressä ja täällä maalla on kyllä kettuja ja supeja sekä petolintujakin kiitettävästi.

Sunnuntaina katselin säätiedotusta ja totesin, että kanojen muutto saa olla tällä viikolla maanantai, koska loppuviikon sataa, tuulee ja on kylmää.  Aina ei tosiaan mene niinkuin suunnittelee ja tulee yllätystekijöitä mukaan.  Etenkin jos on tekemisissä eläinten (tai ihmisten) kanssa.

Olen jo pikkuhiljaa putsannut talvikanalaa ja maanantaiaamuna tein viimeisen parituntisen rytkäyksen ja kärräsin vanhaa turvepehkua pois muutamia kottikärryllisiä ja toin pari hamppupaalia tilalle.  Iltapäivällä sitten sain Hannun  avukseni kärräämään painavia ruuansäilytysastioita ja munituspesiä talvikanalan puolelle.  Sitten hain kissankuljetuslaatikon valmiiksi ja telkesin kukot ja kanat sisätiloihin ja aloitin pyydystyksen.  Yritin napata ensimmäisen siipiniekan orrelta ja se pääsi kaakattaen livahtamaan, jolloin tuli se hetki, kun tarvittiin suunnitelmaa B.  Tuskin olin ehtinyt kanaakaan sanoa, kun kukko pelästyi ja lennähti mätkähtäen päin kanalan ikkunaa, joka yllätyksekseni ei ollutkaan haassa ja aukesi ja kukko perässään yksi kaakattava kana lennähti niitylle.

Yhtään ei tullut heti mieleen laulu "Mummo kanasensa niitylle ajoi", vaan jotain ihan muuta.  Hälytin apujoukoiksi Hannun lisäksi Maijan ja ukkokullan ja kuvittelin, että kohta ne kaksi karkulaista tulevat potpottaen vastaan.  Mutta ei, mistään ei kuulunut mitään eikä myöskään näkynyt mitään.  Lähes tunnin samoilun jälkeen Maija näki heinikossa pienenä nypykkänä lymyilevän kanan.  Se saatiin kiinni haravan avulla ja samalla etsijät ymmärsivät, että tyypit voivat olla tosiaan lymyämässä minkä vaan pikkupuskan tai heinänkorren alla.   Kun palautin kanan kanalaan ja tein tarkistuslaskennan, tajusin vielä senkin, että avoimesta ikkunasta olikin lentänyt tiehensä kaksi kanaa, ei yksi.

Kun ongelman ratkaisun ydin oli selvinnyt, etsintäjoukot alkoivat etsiä haravalla mahdollisia piiloutujia ja pian löytyikin kukko, joka hurjasti jotain selittäen saatiin menemään omin jaloin verkotettuun ulkotarhaan.  Pikkuisen joutui ukkokulta sitä haravalla ohjailemaan, mutta suunta oli molemmilla selvillä: takaisin kotiin.


Tästä kuvasta saa jonkinlaisen käsityksen, millaiselta alueelta siipikarjaa haravoitiin.
Keskimmäisen hahmon edessä potpottaa kukko, jos kuvaa suurentaa.


Kolmas tyyppi olikin lähempänä kanalaa ja kun se löytyi se singahti hurjasti kaakattaen hevostarhan läpi kotitiellemme.  Hnökri innostui tästä kovin ja kaahotti pukkilaukkaa sinne tänne hurjasti hirnahdellen. Tuskin tämä yksinkertainen ruuna tajusi yhtään, mitä oli menossa, mutta kun jännää oli, niin piti hihkua.

Niin saatiin noin puolentoista tunnin ulkoilun jälkeen - kiitos Maijan, Hannun ja ukkokullan - kanaset ja kukko kesäkanalaan takaisin.

Tämän hyvin suunnitellun muuton tein sitten tiistaiaamuna rankkasateessa ilman suurempia kommelluksia.  Onneksi on hetivalmis -sauna, jonne voi nopeasti mennä lämmittelemään, kun on kastunut kokonaan.  Palkintona tehdylle työlle ovat tyytyväisenä potpottava kanalauma, joka näyttää hyvin viihtyvän sisälläkin.

Porukka tutkii udessa paikassa innokaana pohjaa.

Toivottavasti tämä ikkuna on haassa, ettei talvella tule tarve etsiskellä porukkaa.