Elokuu on lopuillaan. Omalta osaltani päättyy raskas jakso elämästä tähän elokuun loppuun, itseasiassa eiliseen: Eilen sain viimeisen sädehoidon. Se oli samalla aikaa ihanaa, haikeaa ja ihanaa. Siis voittopuolisesti ihanaa, tietenkin. Vein sädehoitokoneeni (linac 5) henkilökunnalle pienen suklaarasian, sydämiä. Sen he ovat ansainneet ammattitaitonsa ja sen turvallisuudentunteen vuoksi, minkä he minuun saivat valettua hoitojen kestäessä. He ovat eräänlaisia hengenpelastajia minulle.
En kerro enempää, sillä se on pitkä tarina. Jokaisella on varmasti oma tarinansa hoidoista. Sen voin sanoa, että joskus pelkkä hengittäminen syvään voi olla hirveän vaikeaa...
Eilisaamun taivas lupasi hyvää,
pilvien takaa paistoi aurinko.
Olen pääosin kulkenut syöpäklinikalle omalla autollani,koska nautin ajamisesta.
Tässä kuva, jonka nappasin autoni takaa eilen. Enää ei tarvitse tuolla joka arkipäivä rampata.
Olisi outoa, jos tämä kohta päättyvä 7kk jakso, jonka aikana koin rintasyövän havaitsemisen, leikkauksen (onneksi säästävän sellaisen), solumyrkkyhoidot ja nyt viimeiseksi 25 sädehoitokertaa, ei olisi jättänyt minuun ja läheisiini jotain jälkiä, jopa arpia, sydämeen ja muistoihin.
Minussa näkyy konkreettinen ja melkoisen ruma arpi sekä sädehoidon aikaansaamat palovammat. Arpi jää ja palovammat paranevat kuulemma jo ennen joulua, jos hoidan itseni hyvin. Vaikka en olekaan kovin ulkonäkökeskeinen, arpi tietenkin on minusta hirveä. Onneksi en esittele rintojani useinkaan enää julkisesti.
Nuorempana toki tuli oltua rannallakin joskus ilman yläosia, mutta ne ajat ovat kaukana takanapäin. Imettämäänkään en enää luultavasti julkisella paikalla ala, joten arpi on vain minun ja läheisteni nähtävillä.
Se siitä, nyt nokka eteenpäin, kohti uusia seikkailuja! Vielä on pakko sanoa, että minuun kolahti eilen melko syvästi se, että ensimmäiseksi autoon istuessani viimeisen sädehoidon jälkeen radiosta kuului Ellinooraan Leijonakunigas. Kaikki muu sanoissa taitaa päteä, mutta luulisin, etten hirveästi välitä keskikajatuoppeja nostella, oluen haju on mielestäni hirveän tympeä nykyisin. (Sitäpaits toivoisin ehkä haudalleni kukkia ennemin kuin viljaa, mutta se ei liene päätettävissäni...)
Elokuussa on ollut paljon hienoja hetkiä, joista olen saanut nauttia, koska olen ollut sairaslomalla ja aikaa on ollut muuhunkin kuin sädehoitoihin. Nämä kuvina, koska en voi jauhaa tätä tekstiä koko päivää. Muutakin tekemistä löytyy, onneksi.
Ensimmäinen avautunut auringnkukka
Ensimmäinen yö Halkjärven mökillä, Disa nauttii auringonlaskusta ihan hipihiljaa
Ekan Halkjärvi-yön auringnlasku. Juuri noin upea se oli livenäkin.
Tykkään niin mökistämme, hienon on ukkokulta tehnyt.
Taitaa olla toisen Halkjärvellä vietetyn yön iltarusko. Vaaleanpunainen.
Tosin tähän päti se, että illan rusko on aamun pasko. (Se on myös niin pitkä
tarina, etten kerro enempää...)
Lohjan Pyhän Laurin kirkon hautausmaan lähde,
oikeasta kulmasta katsottuna varsin arvoituksellinen ja kaunis
Kirkkomaalla, olemme juuri käyneet katsomassa mummon ja vaijan (=anoppi & appiukko)
hautaa vaijan syntymäpäivänä 15.8.
Yksityiskohta joltain satunnaiselta haudalta
Sirtuunakurkku, omasta kasvihuoneesta, voisiko olla ihananmpaa makua?
Viidakkokurkku sen kyllä piti olla, mutta toisin kävi. Ninhän se on usein elämässä.
Alan muuttua tosivihreäksi, auto kompostoituu ulkopuolelta pikkuhiljaa,
onneksi tuo kasvusto luultavasti kuolee, kun pakkaset tulevat Heh.
Liisa niin tomerana, kun on saanut vastuun koirien hoidosta.
Disa on päättänyt nauttia tästä. (Varmaan siksi se oksenteli koko seuraavan yön,
kun oli nauttinut jotain metsästä, siis Disa) *heh*
Liisa ja Ferkku (kuvassa) saivat nauttia Disan ja Kleppan hoitamisesta.
Onneksi koirat eivät kulu, jos niistä muutkin tykkää.
(Kuva (c): Liisa Virolainen)
Kalebassin muotoinen kurkku ilmestyi kasvihuoneeseen,
en kyllä tietääkseni sellaista istuttanut. Tätäkin pitää maistella.
Ananaskirsikka, uusi tuttavuus kasvihuoneessa,
ehtineekö kypsäksi tänä syksynä, jännä nähdä...
Anananaskirsikan kukka on tuollainen violetti.
Enpä olisi tiennytkään...
Mun "pahvikuvat" ja päivittäiset iloni: Disa-äitimuori ja Kleppa-lapsonen ja
tietenkin se kasvihuone. Saas nähdä, onnistuuko Kleppankin saaminen äidiksi...
Ukkokulta ehdotti, että kasvihuoneen oen päälle pitäisi laittaa joku teksi. Keväällä mieleeni ei tullut
muuta kuin "Ken tästä käy saa kaiken toivon heittää". Nyt syksymmällä tiedän, että
se lause olisi väärä. Ehkä paremipi olisi vaikkapa "Ken tästä käy saa kaiken toivon."
Eilen illalla oli pakko puskea riemunsa johokin konkreettiseen,
siivosin kesäkanalan eteisen perinpohjin. Siinä harja heilui ja hiki virtasi.
Taas olin niin mielissäni, että nyksisin tukkani on sellainen "poikatukka", jonka voi kuivata
pörröttämällä päätään vaikka käsillä hinkkaamalla.
Tänä kesänä ei purkkeihin ehtinyt laittaa mitään,
ehkäpä sitten ensi kesänä Halkjärvi ja koti kukkivat jotain helppoa,
vaikka pelargoneja...
Taas uusi auringonkukka aukeaa kohta hevospuomin takaa.
Elokuu on siis lähes ohitse, ensi kuun alussa sairasloma muuttuu kesälomaksi ja ensi kuussa pitäisi päästä aloittamaan työt. Voi, miten toivon sitä! Paluu arkeen, paluu elämään...
On heinäkuun viimeinen päivä enkä ole puoleentoista kuukauteen ehtinyt blogia pävittää, koska olen elänyt elämää ja (pääosin) nauttinut siitä. (Suom. huom: Blogia on mielestäni kiva kirjoittaa ja on noin kaksi syytä, miksi en kirjoita: on paha olo tai on hyvä olo. Lisäksi sitten on tietenkin kaikenlaisia kiireitä ja mitä sitä nyt sattuu ihmiselämässä.)
Nyt on tarkoitus viettää rauhallinen pyhäpäivä ja hyvästellä heinäkuu ja puolet kesäkuusta tässä blogissa. Sen lisäksi ajattelin aloittaa pyykkitupaprojektin koska sain tänään uuden pyykkikoneen käyttökuntoon. Meidän pyykkitupa ei siis ole muutamaan vuoteen "kestänyt päivänvaloa", koska se pursuilee puhdasta ja likaista pyykkiä. Luultavasti vain minä tiedän, kumpi on kumpaa ja alan nyt nakerrella sitä järjestykseen pikkuhiljaa.
---
Kesäkuun lopun kokokohta taisi olla juhannuksen vietto ylämökillä. Meitä oli kokoontunut yhteen tytärpuoleni Katariinan perhe (kaksi aikuista ja 11-v tytär) ja aviomiehensä Arskan siskon perhe (kaksi aikuista ja noin 8-v tytär) ja me kaksi vanhaa, ukkokulta ja minä. (Tosin minähän en ole vanha kuin ikävuosiltanim -heh- ja ehkei ukkokultakaan ole.) Lisäksi menossa mukana oli kolme islanninlammaskoiraa, joten varmaan mäella oli mekkalaa kuin Melukylässä ikään. Siitähän me ei hirveästi välitetty, koska oli juhlan aika. Nyyttikestiperiaatteella mentiin ja hyvin syötiin ja jonkin verran juotiin. Oli todella mukavaa, kiitos asianosaisille vielä kerran näin jälkikäteen!
Juhannuksen aikaan olivat juhannusruusut jo kukkineet, joten
ihailin tätä kaunista ja herkkää ruusua mummolan aidassa.
Seuraava ilonaihe taisi olla ensimmäiset löylyt Halkjärven mökillä. Ukkokulta on sitä ahkerasti koko talven ja alkukesän nakertanut kuntoon ja NYT päästiin saunomaan. Projektikuvia puuttuu, koska jostain syystä olen ollut laiska kuvaamaan, mutta kyllä kyllä olen nauttinut. Saunassa on pehmeät löylyt ja järvivesi on ollut lämmintä ja tänä kesänä ei ole pahasti sinilevää näkynyt, joten uimisestakin on voinut nauttia.
Heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna napsahti tämä meidän kylän aika hiljainen kohta kerralla täyteen elämää, kun lauantaiaamuna ensin aamuyöllä mummolan ajosillalle parkkerasi tyttäreni Maija avomiehensä Hannun kera. Heillä oli luonnollisesti mukanaan belbam (suom. huom. koira) Louhi. Siihen nämä kolme muuttivat, pitkään tyhjänä olleeseen mummolaan, tarkoituksenaan viettää ilonamme heinäkuu. Varhain samana aamuna sitten ylämökille asettuivat etelän muuttolinnut Espanjasta - ukkokullan sisko Liisa kera tyttärensä Lauran. Laura viipyi vain viikon, mutta Liisa asustelee mökkiä syyskuun puoleen väliin saakka. Näin vaihtui hiljaiselomme kerralla sosiaalisemmaksi ja nauru on raikunut nuorten touhujen vuoksi. Ehkä vähän on naurettu Liisankin touhuja, mutta kehtaakohan tuota julkisesti sanoa. *Vitsivitsi* Naurua on mahtunut yhdessäoloon paljonkin ja se on mukavaa.
Tässä video spontaanista eukonkantoharjoituksesta, joka antanee jonkinlaisen kuvan touhusta:
Heinäkuussa pääsimme siis myös sisustamaan Halkjärven mökkiä, koska se on lähes valmis, mikä siis on ihanaa! Pääosin sisustuselementteinä ovat olleet persoonalliset (lue: huokeat) Ikean kalusteet, sieltä olemme hakeneet keittiön kaapit, tuolit, tarjoilupöydän ja pientä hilpetööriä. Tai keittiön kaapit haettiin yhdessä ja muut tavarat olen hakenut samalla kun olen käynyt sädehoidoissa Meilahdessa. Onneksi en ole shopholic, koska jokapäiväinen turhauttava ajomatka Lohjalta Tarvontietä Meikkuun ja taas heti takaisin piristyy kummasti, kun käy Ikeasta ostamassa jotain pientä. Olen tehnyt etukäteen harkkittuja täsmäiskuja, ostanut muutamia kahvikuppeja, kattiloita ja sellaista oikeasti puuttuvaa. Tämä on hyvä, sillä olenhan jo aikaa sitten tipahtanut Kelan sairaspäivärahalle. Hyvin sillä elää, kun on vanhoja säästöjä.
Molemmat vävypojat ovat varmaan myös suuresti nauttineet Ikea-hankinnoistamme, koska joko Hannu yksin (tuolit ja tarjoilupöytä, jotka myös piti vahata) tai Hannu ja Arska yhdessä (keittiön kaapit ja laatikostot) ovat koonneet nuo Ikea-hankinnat. Ukkokulta on neuvonut ja minä olen kiitellyt. Hyvä työnjako minusta! Arska kyllä maintsi keitiönkaappeja kootessaan, että itse hankki kalusteet aikanaan muualta, jotta olisi saanut ne koottuina. On kuulemma pieni hinta kokoamisen vaivasta... Mun ja ukkokullan mielestä ei ollu vaivalloista ja tuli halvemmaksi. Hehheh.
Sädehoidot siis ovat tosiaan alkaneet, sain tuomioksi 5 viikkoa joka arkipäivä sädehoitoa ja olen jo tätä kirjoittaessani puolivälissä matkaa. Pari ensimmäistä viikkoa reissut ovat olleet aika masentavia, mutta olen ajomatkoilla yrittänyt rakentaa positiivisuuttani keksimällä erilaisia argumentteja siihen, miksi ajo Meikkuun 8 minuutin vuoksi ei ole turhauttavaa. Niitähän on edelleen paljonkin, kuten:
a) toiset käyvät Lohjalta Helsingissä joka arkipäivä ja joutuvat viipymään 7,5 tuntia
b) kun käyn tekemässä Meilahdessa yhden vatsalihasliikkeen päivässä, tulee säännöllisesti jumpattua. Hoitopöytä on siis niin kapea, ettei käsillä voi auttaa. Itseasiassa noinkin pieni vaikuttaa jotain, uskokaa tai älkää, kannattaisi varmaan tehdä enemmänkin noita vatsoja...
c) lisää liikuntaa: kävelen aika reippaasti yhden kerroksen alas ja ylös - en käytä hissiä. Kohta alan kävellä muutenkin enemmän täällä kotonakin ja koirat kiittää.
d) onhan näitä, mutta en jaksa rasittaa kirjoitussormiani kertomalla lisää hassuuksia, joita ehsin ajatella mielin määrin.
Heinäkuussa ajelin myös katsomaan issikoiden mestaruuskisoja Ypäjälle lauantaipäiväksi. Ihania hevosia ja ihania ihmisiä ja valtavasti naurunaiheita. Myös minulle naurettiin, kun kaatua kupsahdin retkituolini kanssa, joten pilkka osui osittain myös omaan nilkkaan. Senhän toki olen ansainnut aika ajoin - sen verran hurttia on huumorini.
Ihan parhautta mestaruuskisoissa oli Sadun kanssa vietetty rauhallinen ja maittava lounashetki.
Sitä aina aika ajoin muistaa, miten tärkeitä ovat ystävät. Voi, kun olisi enemmän aikaa!
Heinäntekoonkin päästiin, kun sateet lopulta hetkeksi taukosivat parin viikon painostavaan helteeseen. Tänä vuonna tilasin sattuneesta syystä vaaleanpunaisia paaleja ja puolet paaleistamme ovatkin vaaleanpunaisia. Vaaleanpunainen käärintämuovi kuulemma loppui kesken.
Heinäkuussa kerkisin/viitsin/jaksoin (valitse sopiva) vain pari kertaa hevosen selkään.
Tässä ihailemme Vissan kanssa niitä pinkkejä paaleja, joita juuri ollaan tekemässä.
Kaksi viikkoa sitten kasvihuone näytti tältä, nyt kaikki on jo tuplasti pitempää ja tuuheampaa.
On valtava ilo käydä näitä pari kertaa päiväss nyppimässä ja ihailemassa.
Maija on koko heinäkuun ollut minulle muun muassa kasvihuonekeijuna eli on käynyt aukomassa kasvihuoneen ovet ja kastelemassa, jos en ole sitä tehnyt ja olen lähtenyt jo aamulla Meikkuun. Koska Maija ja Hannu ovat tätä kirjottaessani jo Kittilässä (ja varmaan nukkuvat päiväunia, koska saapuivat sinne tänään aamuyöllä) joudun jatkossa muistamaan tämän itse. Paljon muutakin on tapahtunut, kun nuoripari on ollut apuna ja ilona. Sisäkukat ovat elpyneet ja muutama nurkka kotoa on siistiytynyt uuteen uskoon. Vielä olisin heidät naapurissa pitänyt, vaan pitäähän sitä saada elää omaakin elämää ihan omassa kodissa. Onneksi voimani ja energiani ovat kovaa vauhtia palaamassa joten jaksanen ja muistanen monen homman hoitaa tässä kuussa ihan itse.
Eilen tosiaan Maija ja Hannu palasivat pohjoiseen ja samana päivänä tuli Fernando Espanjasta ylämökille. Tässä kuussa meno täällä meillä lienee hiljaisempaa, kun mummolassa ei ole ketään ja ylämökillä ovat Liisa ja Ferkku ja täällä meillä kotona vain minä ja ukkokulta.
Tämä loppuunkulunut heinäkuu huipentui eiliseen islanninlammaskoirien erikoisnäyttelyyn, jonne Kleppa ja minä matkasimme yhdessä Leilan ja Kleiman kanssa. Koiria oli näyttelyssä 96 kpl ja omat odotukseni eivät olleet kovin suuret, koska paikalla oli niin paljon koiria. Leilan odotuksista en ole varma, ainakin hän oli valmistellut koiransa paremmin ilmeisesti jopa harjoittelemalla esiintymistä ja tässä vuosien varrella Kleima on tallitöissä Ofeigur-issikkatallilla ja agility- ja rallytokoharkoissa sosiaalistunut aivan toiseen malliin kuin siskolikka Kleppa, jota on pidetty pääosin vain täällä kotona ja Halkjärven mökillä yhdessä Äiti-Disan kanssa.
Niin siinä kävi, että Kleppa pokkasi itselleen EH:n hienolla arvostelulla, jossa suurimmat miinukset tulivat itseluottamuksen puutteesta ja haluttomuudesta esittää itseään. Erinomaiset liikkeet, oikeat korvat ja kulmaukset jne. ilahduttivat minua kovasti Kleppan arvostelussa. Sitä suorastaan häpeän, että koirarukka stressaantui tilanteessa niin odottamattoman paljon, koska en ole sen kanssa käynyt koko vuonna enkä edes sen elinaikana kuin muutaman kerran ihan kaksisteen jossakin. Aina olen ottanut Disan mukaan, että molemmat saisivat virikkeitä. Nyt pitää ottaa opikseen ja yrittää korjata tilanne ja tehdä molempien koirieni kanssa yksinkin jotakin jossain muualla kuin kotona.
Mutta kävi siinä niinkin, että Leila ja Kleima voittivat ensin avoimet nartut ja sitten nartut ja pokkasivat vielä itselleen ROP:n ja BIS:n ja olivat näinollen näyttelyn kaunein koira - voittajat - eli niiden karkeloiden parhaat! Huikea tulos!
Minä kasvattajana, jolla ei todellakaan ole kokemusta kuin kahden pentueen verran, vaikka minulla onkin kennelnimi, olin erittäin onnellinen ja liikuttunut. Enpä juurikaan itke julkisesti, mutta nyt itkin - ilosta.
Leila on tehnyt hienoa, määrätietoista työtä hankkimansa koiran kanssa ja ansaitsee tästä vilpittömät onnittelut/kiitokset! Minä voin kasvattajana paistatella siinä sivussa, koska tokihan tiesin, millaiselle ihmiselle koirani möin. Nappipari, jotka sopivat hyvin yhteen!
Tässä vasemmalla Leila Salovaara ja Tassumäen Kleima ROP BIS,
keskellä tuomari Sóley Halla Möller, Islanti sekä
oikealla VSP Raija Frantsi koiransa
C.I.B POHJ MVA FI MVA DK MVA EE MVA LV MVA NO MVA LT MVA RU MVA BALT MVA PMV-13 V-13 LVV-14 TLNW-15 HeW-15 V-15 Tuulenpuuskan Petur Naskursson kanssa
Paljon muutakin mukavaa mahtuu heinäkuuhun: mm. paimennuspäivä Somerolla Kleppan (ja Leilan & Kleiman) kanssa, monta saunomiskertaa Halkjärvellä, vierailu Mikkilöiden veneellä Pohjoisrannassa, mahtava Seitsemän Veljestä kesäteatteriesitys ja monia muita pieniä ja isoja iloja jokaiseen päivään! Niistä se rakentuu, hyvä elämä! Kiitos kaikille asianosaisille!
Tällä viikolla on ohi kolmekin juttua elämässäni. Yhtä niistä en kyllä jää kaipaamaan: eilen oli viimeinen solumyrkkytiputus. Taas on edessä väsymysviikko tai pari, mutta onneksi nyt sitten viimeisen kerran! Maanantaina saan tietää, millaisen määrän sädehoitoa saan. Toivottavasti ei hirveästi, koska sitä saadakseen pitää käydä joka arkipäivä Meilahdessa saamassa 5 minuutin hoito. Toisaalta, voisinhan asua Pohjois-Suomessa ja siellä matkat olisivat paljon pidemmät hoidon saamiseksi. Ja ihanaa, kun nämä hoidot alkavat olla loppusuoralla.
Tänään päättyi myös rallytokokurssi. Valitettavasti joudun olemaan pois melko monta kertaa, mm. tänään en kertakaikkiaan jaksanut mennä paikalle ja koirien juoksujenkin vuoksi joudun olemaan poissa. Kovasti elättelen toivoa, että syksyllä ryhmä saa jatkoa.
Eniten jään kaipaamaan improvisaatiotetteriryhmäämme Pusulassa. Olemme kevään aikana kokoontuneet kymmenkunta kertaa porukalla harjoittelemaan improvisaatiotekniikoita. Osittain jengi on samaa ihanaa väkeä kuin viime kesäisessä kesäteatterissa. Ohjaajamme Make on ollut vetämässä ja iso osa osallistujista oli mukana kesäteatteriryhmässä. Muutamia uusiakin on tullut mukaan, mutta porukka on heistäkin vain parantunut. Ikähaitari on ollut melkoinen: nuorin oli 9-vuotias ja vanhin 70-v. Yhtään ei ole haitannut, oivaltavia ja ihania löytyy kaikista ikäryhmistä.
Tiistaina meillä oli pieni esiintyminen kutsuvieraille.
Ensin teimme valokuvia erilaisista tilanteista. Tässä tekniikassa on ideana se, että yleisö kertoo, mistä se haluaa nähdä kuvan ja improryhmä rakentaa kuvan omien mieleenjohtumien mukaan, Yksi menee lehmäksi maatilalle, toinen kissaksi ja kolmas lypsämään jne. Näin saadaan aikaan usein aika hauska still-kuva.
Teimme myös jutun: "Myöhässä työpaikalta", jossa myöhässä olija poistuu hetkeksi ja sillä aikaa yleisö ja Make päättivät, miksi hän on myöhässä (3 asiaa) ja missä hän on töissä. Yksi on pomo ja 3-5 tyyppiä ovat työkavereita, jotaka yrittävät auttaa pomon takana miimisesti kuvailemalla myöhästymissyyt. Välillä on aika vaikeaa saada esitettyä myöhässäolotilanne miimisesti. Eräässä harjoituksessa esimerkiksi putkassa olo Matti Nykäsen kanssa ei meinannut oikein aueta myöhästyjälle.
Vielä oli ohjelmassa "sanakirja", jossa yleisö antaa sanan (joka ei ole mikään tunnettu sana) ja 3-5 henkilöä antaa selityksen sanalle sana kerrallaan.
Teimme myöskin "duppauksen", jossa kaksi esintyjää duppaa näytelmän ja kaksi esittää tehdyt duppaukset. Tällä kertaa ohjelmassa oli autiotalossa asuva Frankensteinin morsian, joka sai karvaasti kokea pettymyksen eikä saanut sulhastaan takaisin.
Vaikutti siltä, että yleisöllä oli hauskaa ja hauskaa oli esiintyjilläkin.
Kyllä on ihanaa, kun on saanut irrotella mukavassa seurassa. Improillessa on saanut vapauttaa jotain sisimmästään ja mikä parasta kuulua johonkin porukkaan, jonka kanssa on ollut mukava tehdä juttuja. Ilmapiiri on hyväksyvä ja kannustava ja luulen, että olemme yhdessä myös oppineet jotain. Syksyllä tämä jatkuu, toivottavasti mahdun mukaan!
----
Kasvihuoneen pikkutaimet ovat toivoa herättävästi kasvaneet melkein puoleen siitä, mistä alkoivat.
Kuluneella viikolla saatiin viimein kasvihuone kasaan ja käyttöön. Ihan ilmaisena vinkkinä voin sanoa, että vaatii aika kärsivällistä porukkaa, kun hankkii venäläisvalmisteisen kaarikasvihuoneen edullisesti ja kokoaa sen käyttökuntoon talkoovoimin. Helpommallakin voi elämässsä toki päästä.
Tässä muutama kuva projektista:
Tämmöinen tötterö se oli, kun postipoika toi. Tässä matkalla koottavaksi.
Muutaman ajan palapeli loikoili nurmikolla odottamassa toimenpiteitä.
Sitten aloitettiin kaarten kokoaminen. Paljon jumalattoman pieniä muttereita ja erittäin teräväreunaisia metallikiskoja.
Tässä jo kaaret melko lailla valmiina.
Kolme äijää kantoi sen kevyesti paikalleen.
Nyt voi jo kuvitella, miltä se näyttää.
Kennolevyt paikalleen päätyihin.
Kattokin paikalleen. Tässä vaiheessa keksittiin, että kennolevyissä on molemmilla puolilla suojakalvot, mitkä poistetaan. Siksi päädyissä on rautojen kohdalla valkoisia repaleita. Ehkä nyt ja aina. Kaikkeen tottuu...
Nyt on jo istutuslaatikot tehty.
Taisi tulla ahnehdttua liikaa taimia. Voipi olla ruuhkaa, kun nuo kasvavat. Hiukan tuo taimien koko naurattti ja säälitti, kun vertasin niitä ystäväni Ailan jo miehenkorkuisiksi kasvaneisiin tomaattikasveihin. Uskon silti, että kyllä nämäkin ehtivät.
Terhakoita tomaatteja, eri lajikkeita. Ja ei hajuakaan, mikä lajike meni mihinkin kohtaan.
Disan kanssa vielä tehtiin kiveytys oven eteen ja laitettiin vähän kukkia purkkiin koristamaan seinustaa.
Nyt on pakko monta kertaa päivässä käysä nuuskimassa kasvihuoneen lämmintä tuoksua. Kahdessa tomaatintaimessa oli jo pari varastakin pois nypittäväksi. Niin mukavaa seurata, kun nuo kasvavat ja alkavat tuottaa satoa. Sitä odotellessa...
Tänä vuonna toukokuu on ollut erityisen lämmin ja aurinkoinen. Välillä melkein on toivonut vesisadetta, kun ilma on niin kuiva ja pölyinen, mutta onhan se mukavaa, kun on kesäistä. Kesä taitaa olla kymmenisen päivää etuajassa juuri nyt, kirsikka- ja omenapuut kukkivat ja on kaunista.
Kirsikkapuu kukkii pihallamme niin ihanasti
Tähän toukokuuhun on mahtunut mukavia juttuja. Äitienpäivänä Maija ja poikaystävänsä Hannu (vai pitäisikö sanoa avomiehensä, kun asuvat yhdessä?) tulivat Lapista piipahtamaan täällä etelässä ja saimme viettää heidän kanssaan muutaman mukavan päivän.
Äitienpäivänä söimme yhdessä etukuistilla illallisen, jonka valmistimmekin yhdessä. Oli mukavaa. Maanantaina matkasimme Halkjärvelle katsomaan, mitä ukkokulta on siellä saanut aikaan. Sielläkin grillasimme lounaan ja nautimme kesäisestä päivästä.
Nuoret kävivät soutelemassa läheisellä saarella. Tunnelmallinen hetki.
Maija kerkisi jopa Vissan selkäänkin.
(Hetkeä ennen kuvanottoa kuului pellolta
melkoinen muksaus, kun Vissa ilopukitti
nauravan Maijan selästään.)
Liian pian he kuitenkin lähtivät junalla takaisin kotiin. Milloinkahan sitä taas tavataan? Ehkäpä pääsen elokuussa piipahtamaan siellä päin, jos he eivät sitä ennen ennätä uudelleen tänne etelään.
Tämänkertaiset solumyrkkyhoidot väsyttävät enemmän kuin aiempi satsi, mutta olen silti yrittänyt päivittäin tehdä jotain. Välillä on ollut pakko siirtää tehtävälistaa seuraaville päiville, kun ei ole jaksanut, mutta olen toki jotain saanut joka päivä tehdyksi. Olen yrittänyt lenkkeillä koirien kanssa, tehdä arkisia askareita ja laittaa hiukan kukkia ulos ilahduttamaan mieltä. Jotain varmaan kertoo se, että usein tehtävälistalta siirtyy imurointi seuraavalle päivälle.
Disa ja Kleppa ovat nauttineet parin km:n lenkeistä ja pääosin ne ovat pysyneet
vapainakin matkassa. Välillä Disa tekee jonkin pitemmän piston metsään, mutta
se on tullut nopeasti takaisin.
Kanatkin pääsivät lopulta kesäkanlan puolelle, hommaa
hieman viivästytti se, että ulkotarhan katto ja muutama tolppa oli taas
romahtanut lumen painosta.
Kyllä taas kanat olivat mielissään, kun saivat isomman alueen kuopsuteltavaksi.
Kaksi kukkoakin näyttävät tulevan toimeen, koska tilaa on riittävästi ja nuorempi - viime kesänä kuoriutunut Elvis - näyttää olevan kilttiä ja alistuvaa mallia. Munia ne eivät ensin malttaneet juuri lainkaan, munia tuli 2-3 päivässä, mutta nyt viime päivinä on taas munittu 7-9 munaa per päivä.
Lahjaksi saatu kasvihuone on edennyt hieman, eiköhän se piakkoin saada pystyyn. Nyt se on vielä pihalla palapelinä, mutta olen toiveikas projektin suhteen.
Ukkokulta on saanut jo perustukset valmiiksi. kunhan saadaan hieman apukäsiä paikalle,
niin eiköhän se siitä etene.
Muuten kasvihuone on vielä palapelinä pihalla.
Ylihuomenna on toiseksi viimeinen solumyrkkytiputus. Pian tämä on ohi!
Parisen viikkoa sitten sunnuntaina kyllästyin pälvikaljuiseen ja ohenevaan hiuksistooni, se olisi kaivannut jokatapauksessa parturia, kun oli niin ylikasvanut ja kauhean näköinen. Menin kuitenkin naapuriin, jossa Mikko ajeli minut kaljuksi. Vieläkin hypähdän sisäisestä kauhusta, kun näen itseni peilistä: "Kuka kumma tuo on?!"
Eilen sain neljännen solumyrkkytiputuksen, siinä annetaan kolmea eri myrkkyä. Kolmas puteli on aivan oranssin väristä ja se värjää noin vuorokaudeksi virtsan samanväriseksi. Nyt pomppaan siis aina pytyltäkin noustessani: "Apua! Miksi näin?"
Ei siis puutu jännitystä minun elämästäni. Jännitystä on nyt viime aikoina aiheuttanut myös Isíng, joka Kiviojan tielle pyrkiessäni tekee kiivaan napakäännöksen ja ryntää laukalla Lehmijärven tien yli vastapäisen autiotalon pihaan pöllöilemaan. Useimmiten saan sen toki pysähtymään ennen isompaa tietä, mutta kyllä sellainen nk. kylmä rinki on perseen alla, kun ei saakaan ja kuuntelee vain, että tuleeko tiellä autoja. Siitä tulisi melkoinen mäiskäys, jos törmäisimme.
Tänään olen päättänyt taas yrittää ja mikäli noin taas tapahtuu, tulen alas selästä ja talutan sen otuksen haluamalleni reitille. Arvelimme Sadun kanssa käytöksen johtuvan kiiman aiheuttamasta pölöpäisyydestä, joten olen nyt kolmena päivänä syöttänyt sille rauhottavaa yrttivalmistetta. Toivottavasti se on jonkin verran auttanut. Pitäkäähän peukkuja!
Päivät soljuvat yllättävän nopeast, vaikka tuntuukin, etten saa oikein mitään aikaiseksi. Syöpähoidot ovat kuitenkin jo yli puolenvälin ja se tuntuu mukavalta. Ennen niiden alkua tuntui, että kestää kovin kauan ennekuin ne ovat ohi.
Kevät on tullut kohisten, eilen puhkesi useimpiin koivuihin hiirenkorvat, nurmikoita voi jo leikata ja heinäpellon heinät kasvavat ihan silmissä. Silmät melkein räjähtävät siitä vihreydestä ja valosta, kun menee ulos. Kyllä, kyllä kevät on ihanaa aikaa!
Sinivuokkojen seuraksi pihallemme ovat tupsahtaneet valkovuokotkin. Niitä on ihan merenä alapihallamme.
Sillä pienten asioiden aamun kasteessa
sydän löytää päivänkoittonsa ja virkistyy.
- Kahlil Gibran -
Ja ensi yönä saapuu useasti ikävöimanii tytär Lapista tervehtimään. En olekaan häntä nähnyt kuin syyskuussa. Matkassa on myös poikaystävä Hannu, jonka tapaamista myös kovasti odotan.
Tänään meidän avioliitto täyttää kolmekymmentä vuotta. Juhlistimme sitä eilen päivällisellä läheisten kera. Sääli, että Maija puuttui, muuten olisi ollut täydellinen juttu. Tänään onkin menty normaalin arkisella linjalla: minä olen lepäillyt kotona, käynyt kaupassa, laittanut ruokaa (BTW: olen ihastunut uudella friteerauskeittimelläni tehtyihin ranskanperunoihin, ikinä en enää osta kaupan pakasteranskiksia!) ja ukkokulta oli laittelemassa listoja Halkjärven mökkiin. Sellainen hyvä arki onkin minusta tärkeää, kun ollaan pitkään yhdessä. Toki on kiva juhlistaa asioita, mutta arjessa yhteiselo punnitaan. Ehkäpä juhlistamme 30-vuotista liittoamme syksymmällä yhteisen matkan myötä, mutta siitä sitten aikanaan.
Kevät on tullut ja olimme yhdessä viikonloppuna mökkitontillakin. En ole oikein uskaltanut koirien kanssa lähteä heikkojen jäiden aikaan sinne, kun molemmat ovat niin kovin lintujen perään ja lähtevät herkästi ylilentävien joutsenten matkaan. Nyt järvi on kuitenkin sula ja sitä vaaraa ei enää ole.
Minä paistoin ensimmäiset nuotiomakkarat. Huiluntuhti on niiiiin hyvää!
Koirat saivat päivystää laiturilla ohimenenviä vesilintuja.
Sain taas viime viikolla solumyrkkyhoidon ja tämä viikko on kovin väsyttävä, mutta pari edellistä olivat keväisiä ja tunsin itseni kovinkin reippaaksi. Teimme koirien kanssa kävelylenkkejä pelloilla - sain aika hyvin molemmat pysymään mukana eikä aikaisempia harmittavia parin tunnin omatoimilenkkejä esiintynyt. Jaksoin jopa parin kilometrein lenkkejä kävellä. Sitä pitää ensi viikolla jatkaa, jotta kunto pysyy ja ehkä jopa nousee,
Kyllä tyttöset ovat onnessaan, kun saavat kaivella ja juosta pellolla
Ratsastaminenkin on sujunut ja säät ovat suosineet. Isíng on ollut kovin pirteä ja liikkuu mukavasti. Saimme Sadun avulla uuden, pätevän kengittäjän, kun vanhoilla ei ole oikein kädet kestäneet. Yhdellä leikattiin jännekanavat ja hän muutti Espanjaan ja toinen katkoi juuri sopivasti kätensä, kun olisi pitänyt kengittää.
Muumi vai hevonen?
Kesää odottelen täällä sisällä myös pienimuotoisten istutusten kera, laitoin auringonkukkia esikasvatukseen, jotta saa taas puomin takana ja tallin päädyssä niitä kesällä ihailla. Tilasin myös itselleni uuden kasvihuoneen vanhan tilalle, pitkän sairasloman aikana on aikaa varmaan kastella ja hoitaa kurkkuja ja tomaatteja. Kaikki tuollainen tuo myös hyvää mieltä ja antaa toivoa tulevasta, se on tärkeää.
Laitoin erivärisiä auringonkukkia itämään, jottei käy kuin viime vuonna, kun yksikään siemen ei maahan laitettuna itänytkään.
Nyt taidan kellahtaa sohvalle lukemaan jotain kirjaa ennekuin käyn laittamassa hevosten vedet ja keräämässä kanoilta munat pois. Nauttikaahan te muutkin elämästä vaikkei aina kaikki palikat olisikaan ihan priimassa järjestyksessä.
Viikko sitten, kiirastorstaina, olin toisessa solumyrkkytiputuksessa. Sen jälkeinen viikko olikin sitten pieni piinaviikko minulle: mitään en jaksanut oikein tehdä ja kipu oli kaverina koko viikon. Onneksi on kipulääkkeet ja sairaslomaa, jotta voi levätä. Pääsiäisen pyhinä harmitti kovin, kun olisin halunnut mennä ratsastamaan aurinkoiseen kevätsäähän, mutta jo tallille ja takaisi käveleminen vei voimat niin, että piti levätä ihan urakalla.
Nyt lähtee tukka tuppoina ja pidän päivällä huivia päässäni, jottei hiuksia tule suuhun ja joka paikkaan. Samaten kynnet haurastuvat kovasti ja ajattelinkin kokeilla niihin geelilakkausta suojaksi. Enpä ole moistakaan hienoutta koskaan kokenut. Mainio tekosyy kaunistautua edes jotenkin.
Nyt, kun on viikko takana hoidoista alkaa taas olla normaali olo. Eilen jo kävelin koirien kanssa jonkinmoisen lenkinkin ja nautin auringosta. Bongasin ekat leskenlehdetkin ja aina ne ilahduttavat samalla lailla.
Sieltä se pieni maasta pilkistävä auringonkopio loistaa. Kevät on ihanaa aikaa.
Nyt on taas pari viikkoa aikaa toipua ja kerätä voimia seuraavaa hoitojaksoa varten. Se onkin viimeinen tätä lajia myrkkyä, siten vaihtuu aine ja kuulemma jälkivaikutuksetkin ovat pienempiä. Tänään ajattelin nousta hevosen selkään pitkästä aikaa ja illansuussa availemme grillikauden, slurps.
--- En toivo sinulle elämää,
jossa ei ole vaivaa eikä haasteita,
sillä mitä sinä tekisit sellaisella elämällä.
Sen sijaan toivon,
ettei elämäsi valu hukkaan,
toivon sinulle kätten ja sydämen voimaa.
Että vilja kasvaisi aurasi jäljissä,
ruumiin ja sielun leipä
ja että olkien seassa vilkkuisi aina kukkia.
(Jörg Zink, Mitä sinulle toivoisin)
Huomenna tulee kaksi viikkoa ensimmäisestä solumyrkkytiputuksesta. Luulin etukäteen sen olevan paljon pahempaa. Olin toki väsynyt ja kyllä, kipujakin oli jälkeenpäin - pieniä ja todella kovia, mutta pahoinvointia ei ole ollut ollenkaan. Lääkkeet ovat kyllä hyviä nykyään.
Unettomuus oli ensin pahinta, kortisoni on niin kiihdyttävää, etteivät unilääkkeetkään tehoa yhtään. Pari yötä lojuin sängyssä yrittäen levätä vaikka yhtään ei nukuttanut. Onneksi sitä kortisonia tarvitsee käyttää vain muutaman päivän.
Nyt olo on aika normaali - muisti tosin pätkii ihan kummasti. Yhtenä päivänä en millään muistanut meidän postinumeroa. No, enhän minä ole tässä vielä 30 vuottakaan asunut.
Olen levännyt, ratsastellut ja lukenut muutaman kirjan. Olen myöskin käynyt muissa harrastuksissa: keramiikassa ja viime viikolla alkoi teatteriporukan kanssa improvisaatioryhmä, se oli ihan hulvatonta. Ajattelen, että nyt kerään taas voimia seuraavan hoidon jälkeiseen oloon. Seuraava hoitokerta on viikon kuluttua. Paha olo kuulemma kumuloituu ajan kuluessa. Onneksi on kalenterissa piste, jonne voi katsoa: juhannukseen mennessä tämä on ohi.
Kun sain tietää taudistani ajattelin olevani taistelun edessä. Kuvittelin taudin lohikäärmeeksi ja hetken mielijohteesta päätin tehdä siitä pienen patsaan keramiikassa.
Tyyppi onnistui aika hyvin,
vaikka itse sanonkin.
,
Kovin herttainen on tämä vastustaja,
ehkä se on hyvä juttu
Viime päivinä olemme saaneet nauttia ihanista kevätsäistä ja auringosta. Loppuviikosta kuulemma talvi tulee takaisin.
Eilisellä ratsastuslenkillä taivas oli kuin vesivärimaalaus.
Näillä mennään. Minusta tuntuu kuitenkin, että olen saanut ihan hyvät kortit tähän peliin.
Jos ei oteta huomioon sitä, että olen saanut syöpädiagnoosin ja joudun kaikenmaailman ällöttäviin hoitoihin, niin muut uutiset taudista ovat olleet hyviä. Lopputarkastuspalaverissa kirurgin kanssa käytiin läpi patologin lausunnot ja niistä ilmeni, että kaikki paha on saatu pois. Tällä viikolla onkologin kanssa sain vielä tietää, että syöpätyyppi oli G1 eli kaikkein "kiltein" ja laiskin lisääntymään. Mahtavaa muuten, että syöpälääkärin vastaanottokin kesti tunnin, saimme kyllä perinpohjaisesti tietoa taudista ja hoidoista.
Ensi torstaina alkaa solumyrkkytiputus, 6 kertaa, 3 viikon välein. Tarkoittanee sitä, että heinäkuussa hoidot loppuvat. Haittavaikutusten ja mahdollisten komplikaatioiden lista kuulosti loputtomalta ja hurjan pelottavalta. Infektioriski, jonka vuoksi joutuu sairaalaan tiputukseen muutaman kerran, hiusten lähtö, kynsien lähtö, näön ja muistin (onneksi tilapäinen) heikkeneminen... Ja se, mitä en odottanut oli lihominen, minä kun kuvittelin saavuttavani kesään mennessä kauniin, eteerisen laihan vartalon kidutuksen palkkiona - niin ei, minä lihon ja lääkkeet aiheuttavat ruuan himoa. Tasan ei kuulkaa mene onnen lahjat, ei.
Minulle kirjoitettujen reseptien määrä on varmaan isompi nyt kuin koko aiemman elämän aikana. Kortisoinia, valkosolujen kiihdyttäjää, unilääkettä, kipulääkettä, pahoinvointilääkettä, ripulilääkettä - you name it! Yleensä syön buranaa ja finrexniä, joten oudolta tuntuu moinen lääkkeiden määrä. Tosin nyt sitä saa maksamilleen verille vastinettä, saan mm. injektioita, joiden hinta on noin 1000 € ja niitä annetaan kaiketi ainakin 3, ehkä jopa 6 kertaa.
Olen kuitenkin iloinen siitä, että hoidon ennuste on hyvä ja haittavaikutukset ovat vain tilapäisiä. Nyt olen toipunut leikkauksesta hyvin ja olen käynyt muutaman kerran ratsastamassakin. Tosin kahdet urheiluliivit päällekkäin pitää mennä, ettei ravissa tekisi kipeää - tänään sekään ei oikeastaan tuntunut. Oikeastaan pieni kiristys kainalossa ja pinei väsymys (pitkät yöunet ja pakolliset päiväunet joka päivä) on tällä hetkellä ainoa merkki leikkauksesta. Kyllä saa tyytyväinen olla nykyisen lääketieteen tasosta! Edelleenkin hoito on ollut perinpohjaista ja osaavaa ja henkilökunta todella ystävällistä ja asiantuntevaa.
Yritän nyt nauttia kauunista talvipäivistä niin kauan kuin jaksan, tosin hoitojenkin aikana kuulemma on aina yksi väsymysviikko ja kaksi parempaa, joten enköhän pääse nauttimaan luonnosta ja ratsastelusta jatkossakin.
Tänään lenkki Isíngin kanssa oli ihanan aurinkoinen ja taivas pilvetön.
Minulla on uusi elämänkumppani, josta tosin tahdon eroon mahdollisimman pian.
Näin me kohtasimme: Sain viime vuoden lopulla kutsun seulontamammografiaan kuten niin moni muukin (onneksi) saa. Muistin ystäväni alleviivatut kehotukset, että näitä ei saa jättää väliin ja laitoin ajan huolellisesti kalenteriini. Olin jättänyt työkiireisiin vedoten jo pari seulontaa väliin ja nyt minua huolestutti aika lailla.
Menin seulontaan ja jutellessani röntgenhoitajan kanssa ja kysellessäni, mitä hän kuvissa näkee sain vastauksen, että hän tutkii vain niiden laatua, ei sisältöä. Silti minulle tuli väkevä tunne, että hän näki jotain muutakin. Tunne taisi olla oikea, sillä runsaan viikon kuluttua sain kutsun jatkotutkimuksiin. Otettiin pari koepalaa vasemmalta puolen, myös kainalosta ja sitten taas sain odotella viikon verran. Öisin tuntui siltä, että pieni kindermunan kapseli tykytti vasemman rintani sivussa, kasvain oli ilmeisesti ärsyyntynyt koepalan otosta. Sain kuitenkin melko hyvin nukutuksi ja olin positiivisella mielellä. Tuli mitä tuli, ilman taistelua ei luovuteta!
Vastausten piti tulla maanantaina, mutta kun kiidin potkukelkallani kylätietä kotiinpäin perjantaina aamupäivällä -29C pakkasessa, puhelimeni soi ja kun vastasin kohmeisin sormin, puhelimessa oli minulta näytteet ottanut lääkäri, joka kertoi, että kasvain on pahalaatuinen ja kainalon imusolmukkeessakin on pieni löydös. Lähete lähti heti eteenpäin Helsingin kirurgiseen sairaallaan, joka onneksi on Pohjoismaiden huippupaikka näiden asioiden hoidossa. Sairaslomaa olisi edessä ainakin kaksi kuukautta.
Nopeammin kuin tajusinkaan, minut oli vedetty julkisen terveydenhoidon tarjoaman erittäin tehokkaan hoitoputken läpi: kävin tapaamassa leikkaavaa kirurgia, anestesialääkäriä, syöpähoitajaa, sain ajan leikkaukseen, minut nukutettiin, leikattiin ja herätettiin. Sairaalassa vietin vain yhden yön. Hoitajat ja lääkärit olivat sydänlämpöisiä, silmiin katsovia ja ammattitaitoisia. Tunsin olevani hyvissä käsissä koko ajan.
Nyt olen viikon verran kuljettanut vyölläni dreenipussukkaa, jonka tyhjennän joka aamu ja tänään iltapäivällä saan moisen iljetyksen pois. Sen kanssa on tietenkin hankala olla ja nukkua, mutta se lienee kuitenkin pikkujuttu kokonaisuuden kannalta. Minulle on tehty nk. säästävä leikkaus eli vain kasvain ja sen ympäriltä jonkin verran tervettä kudosta on poistettu ja kainalon imusolmukkeita on poistettu. Jatkossa tulee varoa haavojen saamista vasempaan käteen, koska tulehduksen riski on iso.
Keskustelussa leikkaavan kirurgin kanssa tajusin, että kovasti pelkäämäni leikkaus on tässä se pikkujuttu, voimiani ja positivisuuttani tullaan eniten tarvitsemaan jatkohoidoissa, joita tulen saamaan seuraavan puolen vuoden ajan. Onneksi lähelläni on kannustavia ja rakastavia ihmisiä, joten yksin ei tarvitse huolienkaan kanssa olla.
Ensimmäisenä aamuna leikkauksen jälkeen taivas oli sininen ja mieltäpiristävä
---
Nukkumaan käydessä ajattelen: Huomenna minä lämmitän saunan, pidän itseäni hyvänä, kävelytän, uitan, pesen, kutsun itseni iltateelle, puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun: Sinä pieni urhea nainen, minä luotan sinuun.