Tilinpäätös

Olen yleensä tehnyt jonkinlaisen tilinpäätöksen kuluneesta vuodesta, niin nytkin ajattelin tehdä.  Se on hieman viipynyt,  koska en tiedä, mitä sanoisin.  Viime vuosi oli minulle erikoisen raskas.  Käytännössä koko vuosi meni sairastaessa.  Tammikuun lopulla minulla havaittiin kasvain rinnassa, kasvain leikattiin helmikuun alussa ja hoidot ja sairasloma kestivät syyskuun alkuun.

Opettavainen vuosi: minulle, joka en haluaisi koskaan olla muista riippuvainen tai avuton oli koko ajan juuri sitä.  Onneksi lähipiirissäni on ihmisiä, jotka välittävät ja ymmärtävät.  En olisi voinut etukäteen edes kuvitella, kuinka voimattomaksi hoidot minut saavat.  Kipu ei ollut pahinta, se oli pahinta, ettei jaksanut mitään vaikka yritti.  Sekin harmitti, että kevääksi suunniteltu Lapinmatka ja yhteinen 30-vuotishääpäivämatka jäivät tekemättä.

Tosin hienoa oli se, että ukkokulta sai saunamökin valmiiksi ja saimme viettää siellä loppukesästä ja alkutalvesta muutamia mukavia päiviä ja öitä.  Laineiden liplatusta ja kuutamon heijastusta järvestä ei voita melksein mikään.

Suomen julkista terveydenhoitoa moittivat eivät ole ilmeisesti kokeneet syöpähoitoja, täällä kyllä osataan, välitetään ja tehdään hyvää työtä.  Kun sain vakavan komplikaation sädehoidoista,  pääsin terveyskeskuksen kautta sänkyyn 8 minuutissa ja puolessa tunnissa minuun meni jo antibioottitippa.  Ilman nopeaa toimintaa tuskin olisin tässä.

Vuosi on nyt ohi, se oli yksi jakso elämässäni.  Se opetti minulle, että elämä on elämisen arvoista ja sen, että välillä se on hauskaa vaikeuksista huolimatta.  Nautitaan pienistä asioista!

Loppuvuodesta päätin, että voin toteuttaa muutamia unelmia.  Sain lopultakin hankituksi pari kissanpoikaa.  Olen aina toivonut keltaista kissaa ja nyt minulla on kaksi.  Marraskuussa Disa astutettiin ja tätä kirjoitan pentulaatikon vieressä ja odotan ensimmäistä pentua syntyväksi.

Yksi loppuvuoden huippuja oli ystäväpariskunnan kanssa tehty pitkä viikonloppumatka Lontooseen.  Kummityttömme, heidän tyttärensä, on siellä puoli vuotta tekemässä tutkimustyötä väitöskirjaansa varten.  Siitä saimme oivan tekosyyn reissuun.  Tarkoituksena oli olla 4 päivää, mutta lentokoneen rikkoutuminen vuoksi meni päivällä pitkäksi.  (Korvaukset viivästyksestä kattoivat matkakulut, ei hassumpaa.)  Tuo aika Lontoossa oli vain pintaraapaisu, mutta mukava sellainen.  Olin saanut kaupungista ihan erilaisen kuvan, nyt se avautui eteeni historiallisena, kauniina, lämminhenkisenä paikkana.  Suuri kiitos pojallemme,  joka hoiti poissaollessamme eläintarhan hienosti.  Disa olisi jäänyt vieläkin Mikon luokse köllimään,  jos siltä olisi kysytty.

Lontoon joulukadut olivat todella näkemisen arvoiset

Uuden Vuoden 2017 aattoa juhlimme perinteisesti taas saman ystäväpariskunnan kanssa jo kolmannenkymmenennen kerran.  Tarjolla oli kylpytynnyriä, poropataa, raketteja ja samppanjaa.   Ja mikä tärkeintä: mukavaa yhdessä oloa samanhenkisten ihmisten kanssa.

---

Nyt on jo uusi päivä, eilinen meni Disan pentulaatikon vieressä ihan tarkkaan:  tuloksena kaksi potraa tyttöä ja yksi reipas poika.  Toinen poika menehtyi, kun väsynyt äiti ei saanut sitä pullautettua kerralla ulos vaan pää jäi synnytyskanavaan.  Puhalsin ja hieroin, mutta ei sillekään mitään mahtanut.  Pitää olla onnellinen näistä, jotka ovat.

Vasemmalta: poika ja tytöt sekä ylpeä, mutta huolestunut Äiti-Disa

Onnellista, että saa elää ja olla.  Nauttia pienistä asioista ja kokea välillä jotain suurtakin.

Nyt on lokakuu...

... ja minusta näkee sen, sepitteli Juice aikoinaan.  Lokakuu on minulle sellainen hieman haikea kuukausi ja olenkin usein lokakuussa hitaampi ja saamattomampi kuin yleensä.  Tämä vuosi ei tee poikkeusta asiaan, vaikka vuodet eivät olekaan ihan veljeksiä keskenään.

Ilonaiheita on toki joka päivä, suurimmat ilonaiheet ovat tuvassamme asuvat eläimet: islanninlammaskoiratytöt Disa ja Kleppa ja nuo viime kuussa iloksemme tupsahtaneet kissapojat Loki ja Krakki.

Hyvin nopeasti pikkukissat ovat keksineet missä on keittiö ja mitä siellä tehdään.
Meillä ei varsinaisesti kerjätä (koirat ainakaan), mutta mukana mm.
voileipien teossa tahtovat kaikki olla

Kissapojat ovat selvästi hieman eri luonteiset, Krakki on vilkkaampi ja usein näenkin sen repivän unessa olevaa velipoikaa korvasta leikkimään.  Se seikkailee myös kauemmaksi pihamaalla, mutta kun se joutuu eroon muista, kuuluu aika äkkiä tuskainen mouruna: "Miaauuu, missä te olette?".  Loki on rauhallisempi, mutta rohkeampi lähtemään myös kauemmaksi kiipeilemään ja seikkailemaan.  Se ei myöskään karju perään niin herkästi kuin Krakki.

Olen avannut pyykkituvan ikkunan aina aamupäiviksi, jos olen kotona ja kissapojat ovat saaneet seikkailla pari-kolme tuntia ulkosalla.  Usein olemme koirien kanssa myös ulkohommissa tai vaan katselemassa kissojen touhuja samaan aikaan.  Kun kissat ovat ulkoilleet riittävästi, ne tulevat itse sisälle nukkumaan tai sitten jos on ollut kovin kylmä, olen ne hakenut sisälle etteivät ne vilustu.

Melko korkealle kiipeää kissa, koirat ovat selvästi huolissaan

Pikkukissat pysyttelevät melko tiukasti pihapiirissä, mukavin leikkipaikka kaksisteen näyttää olevan kuistin alla, mutta heti kun tulemme koirien kanssa ulos, ryntää kaksikko peräämme ja koirien kanssa sitä uskaltaa jopa pellolle painimaan.

Suuri savannin saalistaja

Disa ja Krakki ihmettelevät kiven päällä alapuolella kahistelevaa Lokia

Kleppan pitää aina välillä tarkistaa, onko kaikki hyvin.

Kissapojat tarkkoina, ne maastoutuvat ruskaan aika hyvin, välillä en ehkä
edes löytäisi niitä ilman koiria.

Koirat ja kissat ovat nykyisin ihan kavereita.  Disa on äidillisenä tyyppinä ottanut huolekseen pikkupoikien kasvatuksen.  Kun pojat repivät sähköjohtoja tai kiipeilevät ikkunalaudalle, on Disan kuono heti vaativasti törkkäämässä pojat pois pahanteosta.  Alussa varsin usein tipahdelleet kukkapurkit ovat (kop-kop, koputtaa maalaamatonta puuta)  viime aikoina saaneet pysyä paikoillaan.

Yöt olen pääosin pitänyt pojat pyykkituvassa, koska ne saavat aamuyöstä jotain villiyskohtauksia - esim. viime yönä ne eivät olleet pyykkituvassa ja heräsin kolmen maissa sänkyni alta kuuluvaan hurjaan kehräykseen, joka päättyi siihen, että kissa loikkasi hiustupsuni kimppuun ja karkasi välittömästi sen tehtyään jonnekin olohuoneen pimeyteen.  Koirien aamupissatuksen jälkeen onkin tärkeä homma mennä päästämään pojat pois.  Kovasti kissat hierovat itseään koirien etujalkoihin ja kylkiin aamulla ja molemminpuolinen nuuskuttelu tuntuu olevan tärkeä homma.

Ja onhan maailmassa muitakin ilonaiheita kuin eläimet.  Ruska on ollut tänä vuonna kaunis ja säät kuivat ja kuulakkaat.  Tosin palelen tänä syksynä herkemmin kuin ennen (johtunee solumyrkyn jälkivaikutuksista, veri ei kierrä yhtä hyvin kuin ennen ja siksi viluttaa) ja siksi ei tule oltua niin paljon ulkona kuin normaalisti.  Olen tuohon verenkiertoon ja kipuihin saanut ison avun akupunktiosta, jota kokeilin kuukausi sitten ekan kerran.  Varmasti akupunktiota tulee otetuksi säännöllisesti tästä lähtien, niin merkittävä on sen vaikutus olooni.  En esimerkiksi ole tarvinnut ollenkaan kipulääkkeitä kuukauteen.  Sitä ennen kipu oli jatkuva vieras leikkaushaavan ja jalkojen turvotuksen vuoksi.

Hieman erikoisempi auringingonkukka navetan päädyssä
(näitä piti olla monta, mutta vain yksi kasvoi isoksi)

Eilisillan näkymä kotipihaltamme, tällainen näkymä
tuo voimaa itseenkin vaikka välillä onkin väsynyt ja onneton

Onneksi nyt syksyllä ovat alkaneet harrastukset, tänä vuonna käyn improvisaatiteatteriryhmässä maanantaisin ja tiistaisin keramiikassa.  Niin ja tottakai ihmissuhteista on iloa, ukkokulta on melkein aina läsnä ja ystäviä tulee nähtyä silloin tällöin.  Olen tosin näin lokakuussa enemmän introvertti kun yleensä olen se ekstrovertti.  Joten jos ihmettelet, miksi en ole ottanut yhteyttä, niin syy on varmaan syys ja se, että tuijottelen kynttilää, tietokonetta, tablettia tai telkkaria.  Laiskana. Onhan sekin kivaa joskus.

Harminaiheitani en viitsi luetella, niitä tulee kuitenkin todellisuudessa mietittyä liikaakin.  Olen tosin oppinut tässä elämässä sen, että kun fokusoi positiivisiin juttuihin, ne myös huomaa paremmin ja mieli on hyvä ja positiivinen paljon useammin ja ne harmit, surut ja kivut unohtuvat.

----

Rohkeus ei aina ole suurieleistä. Joskus rohkeutta on se hiljainen ääni, joka päivän päättyessä sanoo … huomenna yritän uudestaan. — Mary Anne Radmacher

Voi veljet!

Kesäloma on loppumassa, edelleen elämä maistuu hyvältä. Edellisen blogipäivityksen jälkeen olemme juhlistaneet/vahvistaneet/koetelleet ukkokullan kanssa huhtikuussa täyteen tullutta 30-vuotista avioliittoamme mm. Ikea-ostoksilla ja ostosten kokoamisella: Halkjärvelle hankittiin muutama jakkara ja pari vuodetuolia vintille.  Kotiin lähti samalla kyydilla uudet sohvat.  (Pitkä kokemus naimisissä olosta juuri tämän miehen kanssa on osoittanut, ettei kannata jättää seuraavan kerran varaan hankintoja, joiden hinnassa on useampi kuin 2 numeroa...).

Mietimme aiemmin keväällä, että matkustaisimme jonnekin tuon 30-v merkkipaalun vuoksi, mutta sitten päädyimmekin viettämään enemmän aikaa uudella mökillämme.  Olemme olleet siellä montä yötä, saunoneet ja nauttineet hyvästä ruuasta, järvinäköalasta ja kiireettömyydestä. Ihan mukavaa aikaa, olen downshiftannut mm. tiskaamalla hitaasti käsin ja istuksimalla penkillä kuuntelemassa, kun joutsenet ja koirat keskustelevat keskenään.  Takkatulta ja kynttilöitä olen tuijotellut ja miettinyt maailman menoa ja sitä, mistä kaikesta voin olla onnellinen.

Elokuun viimeisen päivän aamu, sumu kadotti järven ja horisontin, huikeaa!

Wilman kanssa (11 v, ukkokullan ainukainen lapsenlapsi) olemme kerinneet pari kertaa pitää ratsastustuntia, hauskin taisi olla yhteinen käsihevosratsastussessiomme.  En uskaltanut päästää Wilmaa yli-innokkaalla mammaratsulla Vissalla ihan irralleen, koska sitä ratsastuskokemusta ei ole kovin paljon vielä ja siksi päätin kokeilla, miten homma toimii käsihevoshommana.  Hauskaa oli, kikatimme yhdessä kuin pikkutytöt (joka sisältäpäin välillä olenkin kuten kaikki fksut naiset) Wilmalle, joka istui muuten hyvinkin rentona, mutta nyrkki oli kouristunut Vissan harjatupsun ympärille.  Jos olisi tippunut, olisi harjatupsukin irronnut. Heh.

Laukkasimmekin pellolla vierekkäin ja molemmat hevoset olivat ihan täpinöissään ja lähtivät liikkeelle jo kommennosta: "Paikoillenne, valmina, HEP!" ilman mitään muita apuja.  Tai oikeammin Isíng lähti sanalla 'valmiina' ja Vissa HEP-huudolla.   Taas saatiin nauraa.  Naurua maailmasta puuttuukin välillä ihan liikaa

Minun ja Wilman yhteisen ratsastusretken päätteeksi
päätimme ottaa pikkutorkut hevosten selässä

Syyskuun alussa rakas pikkupeikkon, tyttäreni siis, täytti vuosia.  En kehtaa kertoa, kuinka paljon, mutta olipa mukavaa koota hänelle pikkuinen paketti täynnä pieniä erikseen avattavia lahjoja.  Minulla on niin usein häntä ikävä, kun asuu siellä tuhannen kilometrin päässä.  Onneksi kuitenkin välillä saa kuvia (vinkvink: liian harvoin kylläkin, tilannetta saa korjata, rakas tyttäreni) hänen elämästään siellä Lapissa, että osaa hiukan kuvitela, millaista se on.

Lahjavillasukat ja oman takan lämpö (c) Maija

Samana päivänä, kun Maija täytti vuosia, oli minulla viimeinen sairaslomapäivä.  Sen jälkeen loma on vielä jatkunut kesälomana, mikä ei sinänsä muuta mitään, mutta on muuttanut omaa asennettani. Onhan kesäloma ihan eri juttu kuin sairasloma!  Kohta sekin loppuu, tulevana keskiviikkona palaan töihin ja sitä odotan kovasti!

Ja uuden elämän kunniaksi perheemme sai kaksi uutta karvaista jäsentä! Pikkuiset kissaveljekset  tuotiin toissapäivänä ihan kotiin asti ja olen niin ihastunut näihin poikiin, etten malttaisi ollenkaan mennä ulos, vaikka aurinko paistaa ja on aivan mahtava sää.  Pojat saavat totutella vielä sisällä oloon ja tutustua kotiimme, etteivät heti isossa maailmassa pelästy ja joudu jonnekin hukkaan.

Voihan söpöys!

Koirat ottivat kissapojat hyvin vastaan: tässä Kleppa kyselee ystävyyden perään.

Välillä kyllä epäilen, että koirat odottavat, että nämä varsin pelottavat
vieraat lähtisivät sinne, mistä tulivatkin.

Tänä aamuna kissapojat, jotkai saivat nimikseen Loki ja Krakki, tutkivat jo varsin innokkaasti tupaa ja Krakki kävi ukkokullan juustovoileivästä jo kerjäämässä pienen juustonpalankin itselleen ja painamassa nenät nenää vasten.  Loki istui hetken ukkokullan sylissä ja nukahti sitten sohvan alle.

Varmaan näistä pojista tulee lisääkin kerrottua! Nyt menen ratsastamaan, kun en ole saanut aiemmin loman aikana aikaiseksi. 
 

Kuin pässiä narussa (viedään viikonloppua)...

Melko hienosti alkoi tämä minun "uusi elämäni".  Viikonloppu ei edes ole vielä ohi ja kaikkea kivaa on ollut ohjelmassa.

Lauantaina ukkokulta lähti Disan kanssa Halkjärven mökille ja me jäätiin (vissiin ekaa kertaa) kaksin Kleppan kanssa. Hoideltiin kanoja, käytiin ratsastamassa, vierailtiin Ofeigur-tallin avoimissa ovissa ja illemmalla vielä tallin "salakapakassa", missä sain virkistää aivosolujani Black jackin maailmassa.  Tuo viimeinen oli ehkä päivän kohokohta, kun sain huomata, että jakaja voittaa aina. Jopa leikkirahalla tai ehkä juuri siksi...

Ja on sekin kiva tunne, kun aivosolut alkavat taas rahisten raksuttaa pitkähkön tauon jälkeen.

Viimeiseksi illalla vielä ajelin hakemaan Kleppan ja Disan kyliltä, ne meinasivat ilmeisesti aloittaa lammaspaimenen uran naapurissa, mutta retki jäi kesken melko pahasti.  Toinen pakolainen pääsi autokyydillä ja toinen tuli juosten kotiin ennen autoa.

Lauantain kuvat:

Mielestäni minulla on samanlainen kuva Disasta kanalan kissanluukulla

Kleppa yritti paimentaa minulle hevosen ja leipäpalojen avulla se
saatiin vaikuttamaan siltä, että se onnistuikin. Olipa pieni koira iloinen!

Kleppa onnellisena, kun se on saanut jolkottaa melkein tunnin mukana ratsastusretkellä

Ising pesun jälkeen, toivoisin sen olleen väsynyt, mutta onnellinen.

Oreigur-tallin puuseenäkymä on sydämellinen

Ihana Kleima toimi meille oppaana, kun muilla tallilaisilla oli niin kiire.

Sadun (Hestbakki-tallin johtajatar) piti olla mukana iltabileissä, mutta koska hän ei
tullut, ostin paluuseuraksi itselleni hevosen - tämä tyyppi kyllä sammui kesken matkan.
Luultavast tämä matkaa pikapuoleen Sadun luokse, värit ainakin sopivat ja
hintakin oli (hevoseksi) kohtuullinen.

 Sunnuntai:

Tänään sunnuntaina kävimme ukkokullan kanssa Fiskarsissa, siellä oli Maan mainiot maut -ruokatapahtuma ja ne "tyypilliset" Fiskarsin kesäjutut, kirpputorit ja muut näyttelyt.  Aina niin ihanaa, tulisipa käytyä useammin.

Ostin itselleni kaulaan laitettavan kissan ja sammakon. Kissan tai kaksi haluaisin tänä syksynä, saas nähdä kuin käy ja sammakoita pääsee itse kunkin suusta välillä. (suom. huom. nk. iside joke)

Second Chance  - lieneekö kierrätyskauppa, en muista enää

Nämä tuolit olivat minusta aika kalliita, lähes 400€ kpl,
mutta ne miellyttivät sekä silmää että olivat tunnusteltaessa ihanat.
jos olisin sokea, haluaisin tällaisia tuoleja.

Pieni lepo ennen lounasta Kuparipannussa (olimme 20 min ennen aukioloaikaa jo nälkäisiä...

.. ja saimme siis nauttia Firkarsin joen rauhoittavasta liplatuksesta ja seurata, miten
hiljaa eteneä laudanpala liikkuikin aika nopsaan

 Päivän parasta antia oli kyllä lounas.  Kirjoitin siitä jopa muistiin, että "Oli kyllä varmaan paras lounas piiitkiin aihoihin: Alkusalaatit, kalaruuat ja kahvi ja jälkiruuat. Pääruoka ei ollut niin hyvä, mutta kokonaisuus oli mahtava."  

Onkohan niin, että solumyrkyt tekevät päästäni hieman hataran, mutta olen opetellut käyttämään uutta puhelintani joutoaikana ja nyt sujuu jo monenmoinen kauppalappu ja muistiin kirjoittaminen.  Vahinko vain, että monet luulevat, että olen äärimmäisen epäkohtelias, kun vähän väliä räplään kännykkääni, vaikka siihen ei (kai) saa edes Pokemon Go'ta.

Jouko Kärkkäinen: Kalavale 2016

 Yo. taideteoksesta meinasi tulla ukkokullan kanssa ihan riita, kun hän väitti sitä kaukaa katsottuna poijuksi ja minä kivenkovaan väitin, että se on ongenkoho.  Kumpi lienee ollut oikeassa.

Paluumatkan aikana keskustelimme sitten (sattuneesta syystä) sanasta "Nillitys".  Ukkokulta ei ollut moisesta kuullutkaan, vaikka väitin hänen/minun tekevän sitä koko ajan. Elä nyt tässä sitten!

(KVG: https://www.urbaanisanakirja.com/word/nillitys/)

Juu,  elänhän minä, nk. täyttä elämää vaikka välillä tekeekin aika kipeää kropassa eri puolilla.  Mutta kaipa se on niin, että kun tähän ikään pääsee, niin on vain hyvä, että sattuu.  Tietää elävänsä.

Onneksi on hyvä omenavuosi, sillä omena päivässä pitää lääkärin loitolla.  Useimmiten en oikein lääkäreistä tykkää. Se on pitkä tarina enkä aio sitä nyt kertoa, kun on kiire hakemaan kanalasta munat ja puuhata vielä muutakin ennen nukkumaan menoa.

Valoa pilvien takaa

Elokuu on lopuillaan. Omalta osaltani päättyy raskas jakso elämästä tähän elokuun loppuun, itseasiassa eiliseen:  Eilen sain viimeisen sädehoidon.  Se oli samalla aikaa ihanaa, haikeaa ja ihanaa.  Siis voittopuolisesti ihanaa, tietenkin.  Vein sädehoitokoneeni (linac 5) henkilökunnalle pienen suklaarasian, sydämiä. Sen he ovat ansainneet ammattitaitonsa ja sen turvallisuudentunteen vuoksi, minkä he minuun saivat valettua hoitojen kestäessä. He ovat eräänlaisia hengenpelastajia minulle.

En kerro enempää, sillä se on pitkä tarina.  Jokaisella on varmasti oma tarinansa hoidoista.  Sen voin sanoa, että joskus pelkkä hengittäminen syvään voi olla hirveän vaikeaa...

Eilisaamun taivas lupasi hyvää,
pilvien takaa paistoi aurinko.

Olen pääosin kulkenut syöpäklinikalle omalla autollani,koska nautin ajamisesta.
Tässä kuva, jonka nappasin autoni takaa eilen. Enää ei tarvitse tuolla joka arkipäivä rampata.

Olisi outoa, jos tämä kohta päättyvä 7kk jakso, jonka aikana koin rintasyövän havaitsemisen, leikkauksen (onneksi säästävän sellaisen), solumyrkkyhoidot ja nyt viimeiseksi 25 sädehoitokertaa, ei olisi jättänyt minuun ja läheisiini jotain jälkiä, jopa arpia, sydämeen ja muistoihin.

Minussa näkyy konkreettinen ja melkoisen ruma arpi sekä sädehoidon aikaansaamat palovammat.  Arpi jää ja palovammat paranevat kuulemma jo ennen joulua, jos hoidan itseni hyvin.   Vaikka en olekaan kovin ulkonäkökeskeinen, arpi tietenkin on minusta hirveä.  Onneksi en esittele rintojani useinkaan enää julkisesti.

Nuorempana toki tuli oltua rannallakin joskus ilman yläosia, mutta ne ajat ovat kaukana takanapäin.  Imettämäänkään en enää luultavasti julkisella paikalla ala, joten arpi on vain minun ja läheisteni nähtävillä.

Se siitä, nyt nokka eteenpäin, kohti uusia seikkailuja!  Vielä on pakko sanoa, että minuun kolahti eilen melko syvästi se, että ensimmäiseksi autoon istuessani viimeisen sädehoidon jälkeen radiosta kuului Ellinooraan Leijonakunigas.  Kaikki muu sanoissa taitaa päteä, mutta luulisin, etten hirveästi välitä keskikajatuoppeja nostella, oluen haju on mielestäni hirveän tympeä nykyisin.  (Sitäpaits toivoisin ehkä haudalleni kukkia ennemin kuin viljaa, mutta se ei liene päätettävissäni...)

Elokuussa on ollut paljon hienoja hetkiä, joista olen saanut nauttia, koska olen ollut sairaslomalla ja aikaa on ollut muuhunkin kuin sädehoitoihin. Nämä kuvina, koska en voi jauhaa tätä tekstiä koko päivää.  Muutakin tekemistä löytyy, onneksi.

Ensimmäinen avautunut auringnkukka

Ensimmäinen yö Halkjärven mökillä, Disa nauttii auringonlaskusta ihan hipihiljaa

Ekan Halkjärvi-yön auringnlasku. Juuri noin upea se oli livenäkin.

Tykkään niin mökistämme, hienon on ukkokulta tehnyt.

Taitaa olla toisen Halkjärvellä vietetyn yön iltarusko. Vaaleanpunainen.
Tosin tähän päti se, että illan rusko on aamun pasko.  (Se on myös niin pitkä
tarina, etten kerro enempää...)

Lohjan Pyhän Laurin kirkon hautausmaan lähde,
oikeasta kulmasta katsottuna varsin arvoituksellinen ja kaunis

Kirkkomaalla, olemme juuri käyneet katsomassa mummon ja vaijan (=anoppi & appiukko) 
hautaa vaijan syntymäpäivänä 15.8.

Yksityiskohta joltain satunnaiselta haudalta

Sirtuunakurkku, omasta kasvihuoneesta, voisiko olla ihananmpaa makua?
Viidakkokurkku sen kyllä piti olla, mutta toisin kävi.  Ninhän se on usein elämässä.

Alan muuttua tosivihreäksi, auto kompostoituu ulkopuolelta pikkuhiljaa,
onneksi tuo kasvusto luultavasti kuolee, kun pakkaset tulevat Heh.

Liisa niin tomerana, kun on saanut vastuun koirien hoidosta.
Disa on päättänyt nauttia tästä.  (Varmaan siksi se oksenteli koko seuraavan yön,
kun oli nauttinut jotain metsästä, siis Disa) *heh*

Liisa ja Ferkku (kuvassa) saivat nauttia Disan ja Kleppan hoitamisesta.
Onneksi koirat eivät kulu, jos niistä muutkin tykkää.
(Kuva (c): Liisa Virolainen)

Kalebassin muotoinen kurkku ilmestyi kasvihuoneeseen,
en kyllä tietääkseni sellaista istuttanut.  Tätäkin pitää maistella.

Ananaskirsikka, uusi tuttavuus kasvihuoneessa,
ehtineekö kypsäksi tänä syksynä, jännä nähdä...

Anananaskirsikan kukka on tuollainen violetti.
Enpä olisi tiennytkään...

Mun "pahvikuvat" ja päivittäiset iloni: Disa-äitimuori ja Kleppa-lapsonen ja
tietenkin se kasvihuone.  Saas nähdä, onnistuuko Kleppankin saaminen äidiksi...

Ukkokulta ehdotti, että kasvihuoneen oen päälle pitäisi laittaa joku teksi.  Keväällä mieleeni ei tullut
muuta kuin "Ken tästä käy saa kaiken toivon heittää".  Nyt syksymmällä tiedän, että
se lause olisi väärä.  Ehkä paremipi olisi vaikkapa "Ken tästä käy saa kaiken toivon."

Eilen illalla oli pakko puskea riemunsa johokin konkreettiseen,
siivosin kesäkanalan eteisen perinpohjin.  Siinä harja heilui ja hiki virtasi. 
Taas olin niin mielissäni, että nyksisin tukkani on sellainen "poikatukka", jonka voi kuivata
pörröttämällä päätään vaikka käsillä hinkkaamalla.

Tänä kesänä ei purkkeihin ehtinyt laittaa mitään,
ehkäpä sitten ensi kesänä Halkjärvi ja koti kukkivat jotain helppoa,
vaikka pelargoneja...

Taas uusi auringonkukka aukeaa kohta hevospuomin takaa.

Elokuu on siis lähes ohitse, ensi kuun alussa sairasloma muuttuu kesälomaksi ja ensi kuussa pitäisi päästä aloittamaan työt.  Voi, miten toivon sitä!

Paluu arkeen, paluu elämään...