Tänään meidän avioliitto täyttää kolmekymmentä vuotta. Juhlistimme sitä eilen päivällisellä läheisten kera. Sääli, että Maija puuttui, muuten olisi ollut täydellinen juttu. Tänään onkin menty normaalin arkisella linjalla: minä olen lepäillyt kotona, käynyt kaupassa, laittanut ruokaa (BTW: olen ihastunut uudella friteerauskeittimelläni tehtyihin ranskanperunoihin, ikinä en enää osta kaupan pakasteranskiksia!) ja ukkokulta oli laittelemassa listoja Halkjärven mökkiin. Sellainen hyvä arki onkin minusta tärkeää, kun ollaan pitkään yhdessä. Toki on kiva juhlistaa asioita, mutta arjessa yhteiselo punnitaan. Ehkäpä juhlistamme 30-vuotista liittoamme syksymmällä yhteisen matkan myötä, mutta siitä sitten aikanaan.
Kevät on tullut ja olimme yhdessä viikonloppuna mökkitontillakin. En ole oikein uskaltanut koirien kanssa lähteä heikkojen jäiden aikaan sinne, kun molemmat ovat niin kovin lintujen perään ja lähtevät herkästi ylilentävien joutsenten matkaan. Nyt järvi on kuitenkin sula ja sitä vaaraa ei enää ole.
Minä paistoin ensimmäiset nuotiomakkarat. Huiluntuhti on niiiiin hyvää!
Koirat saivat päivystää laiturilla ohimenenviä vesilintuja.
Sain taas viime viikolla solumyrkkyhoidon ja tämä viikko on kovin väsyttävä, mutta pari edellistä olivat keväisiä ja tunsin itseni kovinkin reippaaksi. Teimme koirien kanssa kävelylenkkejä pelloilla - sain aika hyvin molemmat pysymään mukana eikä aikaisempia harmittavia parin tunnin omatoimilenkkejä esiintynyt. Jaksoin jopa parin kilometrein lenkkejä kävellä. Sitä pitää ensi viikolla jatkaa, jotta kunto pysyy ja ehkä jopa nousee,
Kyllä tyttöset ovat onnessaan, kun saavat kaivella ja juosta pellolla
Ratsastaminenkin on sujunut ja säät ovat suosineet. Isíng on ollut kovin pirteä ja liikkuu mukavasti. Saimme Sadun avulla uuden, pätevän kengittäjän, kun vanhoilla ei ole oikein kädet kestäneet. Yhdellä leikattiin jännekanavat ja hän muutti Espanjaan ja toinen katkoi juuri sopivasti kätensä, kun olisi pitänyt kengittää.
Muumi vai hevonen?
Kesää odottelen täällä sisällä myös pienimuotoisten istutusten kera, laitoin auringonkukkia esikasvatukseen, jotta saa taas puomin takana ja tallin päädyssä niitä kesällä ihailla. Tilasin myös itselleni uuden kasvihuoneen vanhan tilalle, pitkän sairasloman aikana on aikaa varmaan kastella ja hoitaa kurkkuja ja tomaatteja. Kaikki tuollainen tuo myös hyvää mieltä ja antaa toivoa tulevasta, se on tärkeää.
Laitoin erivärisiä auringonkukkia itämään, jottei käy kuin viime vuonna, kun yksikään siemen ei maahan laitettuna itänytkään.
Nyt taidan kellahtaa sohvalle lukemaan jotain kirjaa ennekuin käyn laittamassa hevosten vedet ja keräämässä kanoilta munat pois. Nauttikaahan te muutkin elämästä vaikkei aina kaikki palikat olisikaan ihan priimassa järjestyksessä.
Viikko sitten, kiirastorstaina, olin toisessa solumyrkkytiputuksessa. Sen jälkeinen viikko olikin sitten pieni piinaviikko minulle: mitään en jaksanut oikein tehdä ja kipu oli kaverina koko viikon. Onneksi on kipulääkkeet ja sairaslomaa, jotta voi levätä. Pääsiäisen pyhinä harmitti kovin, kun olisin halunnut mennä ratsastamaan aurinkoiseen kevätsäähän, mutta jo tallille ja takaisi käveleminen vei voimat niin, että piti levätä ihan urakalla.
Nyt lähtee tukka tuppoina ja pidän päivällä huivia päässäni, jottei hiuksia tule suuhun ja joka paikkaan. Samaten kynnet haurastuvat kovasti ja ajattelinkin kokeilla niihin geelilakkausta suojaksi. Enpä ole moistakaan hienoutta koskaan kokenut. Mainio tekosyy kaunistautua edes jotenkin.
Nyt, kun on viikko takana hoidoista alkaa taas olla normaali olo. Eilen jo kävelin koirien kanssa jonkinmoisen lenkinkin ja nautin auringosta. Bongasin ekat leskenlehdetkin ja aina ne ilahduttavat samalla lailla.
Sieltä se pieni maasta pilkistävä auringonkopio loistaa. Kevät on ihanaa aikaa.
Nyt on taas pari viikkoa aikaa toipua ja kerätä voimia seuraavaa hoitojaksoa varten. Se onkin viimeinen tätä lajia myrkkyä, siten vaihtuu aine ja kuulemma jälkivaikutuksetkin ovat pienempiä. Tänään ajattelin nousta hevosen selkään pitkästä aikaa ja illansuussa availemme grillikauden, slurps.
--- En toivo sinulle elämää,
jossa ei ole vaivaa eikä haasteita,
sillä mitä sinä tekisit sellaisella elämällä.
Sen sijaan toivon,
ettei elämäsi valu hukkaan,
toivon sinulle kätten ja sydämen voimaa.
Että vilja kasvaisi aurasi jäljissä,
ruumiin ja sielun leipä
ja että olkien seassa vilkkuisi aina kukkia.
(Jörg Zink, Mitä sinulle toivoisin)
Huomenna tulee kaksi viikkoa ensimmäisestä solumyrkkytiputuksesta. Luulin etukäteen sen olevan paljon pahempaa. Olin toki väsynyt ja kyllä, kipujakin oli jälkeenpäin - pieniä ja todella kovia, mutta pahoinvointia ei ole ollut ollenkaan. Lääkkeet ovat kyllä hyviä nykyään.
Unettomuus oli ensin pahinta, kortisoni on niin kiihdyttävää, etteivät unilääkkeetkään tehoa yhtään. Pari yötä lojuin sängyssä yrittäen levätä vaikka yhtään ei nukuttanut. Onneksi sitä kortisonia tarvitsee käyttää vain muutaman päivän.
Nyt olo on aika normaali - muisti tosin pätkii ihan kummasti. Yhtenä päivänä en millään muistanut meidän postinumeroa. No, enhän minä ole tässä vielä 30 vuottakaan asunut.
Olen levännyt, ratsastellut ja lukenut muutaman kirjan. Olen myöskin käynyt muissa harrastuksissa: keramiikassa ja viime viikolla alkoi teatteriporukan kanssa improvisaatioryhmä, se oli ihan hulvatonta. Ajattelen, että nyt kerään taas voimia seuraavan hoidon jälkeiseen oloon. Seuraava hoitokerta on viikon kuluttua. Paha olo kuulemma kumuloituu ajan kuluessa. Onneksi on kalenterissa piste, jonne voi katsoa: juhannukseen mennessä tämä on ohi.
Kun sain tietää taudistani ajattelin olevani taistelun edessä. Kuvittelin taudin lohikäärmeeksi ja hetken mielijohteesta päätin tehdä siitä pienen patsaan keramiikassa.
Tyyppi onnistui aika hyvin,
vaikka itse sanonkin.
,
Kovin herttainen on tämä vastustaja,
ehkä se on hyvä juttu
Viime päivinä olemme saaneet nauttia ihanista kevätsäistä ja auringosta. Loppuviikosta kuulemma talvi tulee takaisin.
Eilisellä ratsastuslenkillä taivas oli kuin vesivärimaalaus.
Näillä mennään. Minusta tuntuu kuitenkin, että olen saanut ihan hyvät kortit tähän peliin.
Jos ei oteta huomioon sitä, että olen saanut syöpädiagnoosin ja joudun kaikenmaailman ällöttäviin hoitoihin, niin muut uutiset taudista ovat olleet hyviä. Lopputarkastuspalaverissa kirurgin kanssa käytiin läpi patologin lausunnot ja niistä ilmeni, että kaikki paha on saatu pois. Tällä viikolla onkologin kanssa sain vielä tietää, että syöpätyyppi oli G1 eli kaikkein "kiltein" ja laiskin lisääntymään. Mahtavaa muuten, että syöpälääkärin vastaanottokin kesti tunnin, saimme kyllä perinpohjaisesti tietoa taudista ja hoidoista.
Ensi torstaina alkaa solumyrkkytiputus, 6 kertaa, 3 viikon välein. Tarkoittanee sitä, että heinäkuussa hoidot loppuvat. Haittavaikutusten ja mahdollisten komplikaatioiden lista kuulosti loputtomalta ja hurjan pelottavalta. Infektioriski, jonka vuoksi joutuu sairaalaan tiputukseen muutaman kerran, hiusten lähtö, kynsien lähtö, näön ja muistin (onneksi tilapäinen) heikkeneminen... Ja se, mitä en odottanut oli lihominen, minä kun kuvittelin saavuttavani kesään mennessä kauniin, eteerisen laihan vartalon kidutuksen palkkiona - niin ei, minä lihon ja lääkkeet aiheuttavat ruuan himoa. Tasan ei kuulkaa mene onnen lahjat, ei.
Minulle kirjoitettujen reseptien määrä on varmaan isompi nyt kuin koko aiemman elämän aikana. Kortisoinia, valkosolujen kiihdyttäjää, unilääkettä, kipulääkettä, pahoinvointilääkettä, ripulilääkettä - you name it! Yleensä syön buranaa ja finrexniä, joten oudolta tuntuu moinen lääkkeiden määrä. Tosin nyt sitä saa maksamilleen verille vastinettä, saan mm. injektioita, joiden hinta on noin 1000 € ja niitä annetaan kaiketi ainakin 3, ehkä jopa 6 kertaa.
Olen kuitenkin iloinen siitä, että hoidon ennuste on hyvä ja haittavaikutukset ovat vain tilapäisiä. Nyt olen toipunut leikkauksesta hyvin ja olen käynyt muutaman kerran ratsastamassakin. Tosin kahdet urheiluliivit päällekkäin pitää mennä, ettei ravissa tekisi kipeää - tänään sekään ei oikeastaan tuntunut. Oikeastaan pieni kiristys kainalossa ja pinei väsymys (pitkät yöunet ja pakolliset päiväunet joka päivä) on tällä hetkellä ainoa merkki leikkauksesta. Kyllä saa tyytyväinen olla nykyisen lääketieteen tasosta! Edelleenkin hoito on ollut perinpohjaista ja osaavaa ja henkilökunta todella ystävällistä ja asiantuntevaa.
Yritän nyt nauttia kauunista talvipäivistä niin kauan kuin jaksan, tosin hoitojenkin aikana kuulemma on aina yksi väsymysviikko ja kaksi parempaa, joten enköhän pääse nauttimaan luonnosta ja ratsastelusta jatkossakin.
Tänään lenkki Isíngin kanssa oli ihanan aurinkoinen ja taivas pilvetön.
Minulla on uusi elämänkumppani, josta tosin tahdon eroon mahdollisimman pian.
Näin me kohtasimme: Sain viime vuoden lopulla kutsun seulontamammografiaan kuten niin moni muukin (onneksi) saa. Muistin ystäväni alleviivatut kehotukset, että näitä ei saa jättää väliin ja laitoin ajan huolellisesti kalenteriini. Olin jättänyt työkiireisiin vedoten jo pari seulontaa väliin ja nyt minua huolestutti aika lailla.
Menin seulontaan ja jutellessani röntgenhoitajan kanssa ja kysellessäni, mitä hän kuvissa näkee sain vastauksen, että hän tutkii vain niiden laatua, ei sisältöä. Silti minulle tuli väkevä tunne, että hän näki jotain muutakin. Tunne taisi olla oikea, sillä runsaan viikon kuluttua sain kutsun jatkotutkimuksiin. Otettiin pari koepalaa vasemmalta puolen, myös kainalosta ja sitten taas sain odotella viikon verran. Öisin tuntui siltä, että pieni kindermunan kapseli tykytti vasemman rintani sivussa, kasvain oli ilmeisesti ärsyyntynyt koepalan otosta. Sain kuitenkin melko hyvin nukutuksi ja olin positiivisella mielellä. Tuli mitä tuli, ilman taistelua ei luovuteta!
Vastausten piti tulla maanantaina, mutta kun kiidin potkukelkallani kylätietä kotiinpäin perjantaina aamupäivällä -29C pakkasessa, puhelimeni soi ja kun vastasin kohmeisin sormin, puhelimessa oli minulta näytteet ottanut lääkäri, joka kertoi, että kasvain on pahalaatuinen ja kainalon imusolmukkeessakin on pieni löydös. Lähete lähti heti eteenpäin Helsingin kirurgiseen sairaallaan, joka onneksi on Pohjoismaiden huippupaikka näiden asioiden hoidossa. Sairaslomaa olisi edessä ainakin kaksi kuukautta.
Nopeammin kuin tajusinkaan, minut oli vedetty julkisen terveydenhoidon tarjoaman erittäin tehokkaan hoitoputken läpi: kävin tapaamassa leikkaavaa kirurgia, anestesialääkäriä, syöpähoitajaa, sain ajan leikkaukseen, minut nukutettiin, leikattiin ja herätettiin. Sairaalassa vietin vain yhden yön. Hoitajat ja lääkärit olivat sydänlämpöisiä, silmiin katsovia ja ammattitaitoisia. Tunsin olevani hyvissä käsissä koko ajan.
Nyt olen viikon verran kuljettanut vyölläni dreenipussukkaa, jonka tyhjennän joka aamu ja tänään iltapäivällä saan moisen iljetyksen pois. Sen kanssa on tietenkin hankala olla ja nukkua, mutta se lienee kuitenkin pikkujuttu kokonaisuuden kannalta. Minulle on tehty nk. säästävä leikkaus eli vain kasvain ja sen ympäriltä jonkin verran tervettä kudosta on poistettu ja kainalon imusolmukkeita on poistettu. Jatkossa tulee varoa haavojen saamista vasempaan käteen, koska tulehduksen riski on iso.
Keskustelussa leikkaavan kirurgin kanssa tajusin, että kovasti pelkäämäni leikkaus on tässä se pikkujuttu, voimiani ja positivisuuttani tullaan eniten tarvitsemaan jatkohoidoissa, joita tulen saamaan seuraavan puolen vuoden ajan. Onneksi lähelläni on kannustavia ja rakastavia ihmisiä, joten yksin ei tarvitse huolienkaan kanssa olla.
Ensimmäisenä aamuna leikkauksen jälkeen taivas oli sininen ja mieltäpiristävä
---
Nukkumaan käydessä ajattelen: Huomenna minä lämmitän saunan, pidän itseäni hyvänä, kävelytän, uitan, pesen, kutsun itseni iltateelle, puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun: Sinä pieni urhea nainen, minä luotan sinuun.
Tassumäen K-islantilaispennut täyttävät tänään 3-vuotta. Onnittelut kaikille pennuille ja omistajille!
Harkinnassa on Kleppalle pentue tänä vuonna, jännittävää nähdä
pääsemmekö sanoista tekoihin. Vasta on tehty terveystarkastukset Kleppalle ja varovaisesti katseltu urosten
kuvia sekä infottu ukkokultaa asiasta, mutta eiköhän tässä lähiaikoina edetä reippaammin. Juoksu tullee joskus keskikesällä, joten isäehdokkaan harkinta-aikaa on vielä jonkin verran.
Syksy jatkuu ja jatkuu, ainakin säiden puolesta. Ikävä olla negatiivinen, mutta en tykkää yhtään. Lähes joka päivä sataa kylmää vettä ja maa on mutainen ja liukas kaikkialta. Meidän kylillä on lisäksi kaivettu sähköt maan alle, joka on hyvä juttu, mutta kaivaminen ja kaivureiden ajelu kylätiellämme on lisännyt mudan määrää joka paikassa.
Pihatiemme 12.11.15 - lähes mustavalkoinen maisema
Aaamurusko heijastuu ikkunasta (12.11.15 klo 8 maissa)
Mitähän tässä syksyn kuluessa on tehty, tässä muutamia poimintoja:
Ukkokulta on ahkerasti pykännyt rantamökin sisätöitä ja Mikko on tehnyt sähkötöitä niin, että nyt mökki jo lämpiää omien pattereiden varassa ja ensi viikolla saataneen loput lamput kattoon ja kamina paikalleen. Sitten on vielä ainakin lattioiden lakkaus, parven kaiteet ja minikeittiö tehtävänä, että pääsee sisustuksen kimppuun.
Kylpytynnyri meni vaihtoon, vanha alkoi pahasti ryppyillä, joten tilasimme uuden. Vanha meni pressun alle säilöön, jospa siitä saisi korjaamalla vielä mökkirantaan iloa. kunhan ehtii. Uusi on hieman isompi, varustettu ulkokaminalla. Muutaman kerran sitä on jo kokeiltu ja hyvä on.
Naapurissa, Mikolla ja Suvilla, oli pari viikkoa sitten surun päivä, kun Rami jouduttiin lopettamaan. Se tuli oudon äreäksi ja röntgenkuvissä löytyi isoja syöpäkasvaimia, joten nyt ukko saa juosta sateenkaarisillalla. Ramilla oli hyvä elämä Mikon ja Suvin hoivassa, paljon ymmärrystä, kuria ja liikuntaa ja mukavasti koirakavereita. Rescuerakin taivas.
Rami sellaisena kuin minä sen muistan. (c) Sarianna Junnila
Tallinnassa piipahdettiin joulumarkkinoilla ystäväpariskunnan kanssa, tästä on tulossa jo perinne, mukava pieni etelänmatka joulun alla.
Joulutori Tallinnassa on kauniisti valaistu
Vanhan kaupungin talot ja ikkunat ovat tunnelmalliset iltavaloissa
Nyt on jo Tapaninpäivä, Jouluaatto on vietetty melko perinteisesti syöden, saunoen ja lahjoja jaellen. Tänäkään vuonna ei rakas pikkupeikko tullut Lapista kotiin Joulua viettämään, mutta Katariinan perhe ja Mikko ja Suvi olivat ilonamme aattoiltana. Mukavaa oli. Kiitos kaikille asianosaisille.
Wilma esittelee mieluisia vaatejoululahjoja: voimistelukerhon lämppäriaalari sekä uusi lippis Thaimaan matkaa varten
Tänään on ollut kylmä viima ja se on antanut listavan tekosyyn vain istuskella ruokailujen välillä sohvalla ja pelata tabletilla jotain. Juuri latasin pari kirjaa siihen ja taidan jatkaa joulunviettoa niissä merkeissä. Huomenna pakastuu ja tuuli lauhtuu, ehkäpä sitten voisi jopa ratsaille nousta.
Syys-lokakuun sää oli erityisen kaunis, kuulaita aamuja, sumuisia aamuja, kirpeitä pikkupakkasaamuja. Kaiken kruunasi ruska, joka sekin oli tänä vuonna näyttävän värikäs. Etelässäkin saatiin nauttia revontulista. Luonto on jotenkin kiehtova syksyllä.
Tämä syksy on ollut erikoisen riipaiseva siksi, että syksylle tuntui kasaantuvan aivan liian monet hautajaiset. Neljän viikon aikana olin kolmissa hautajaisissa. Serkkuni aviomies, kesänaapureidemme äiti ja isoäiti ja meille kipeimpänä menetyksenä anoppini, mummomme ja isomummomme haudattiin syys-lokakuussa.
Mummo oli kiinteä osa elämääni kolmen vuosikymmenen ajan. Hän oli 92-vuotias nukkuessaan rauhassa pois ja se tuntui luonnolliselta ja olen iloinen, ettei hän nähtävästi kärsinyt kipua. Mummon poismeno on läsnä arjessani, päiväni rytmittyivät viime kesään asti pitkälti myös mummon mukaan. Aamulla lehteä hakiessani tarkistin aina, että hän oli saanut valot päälle, päivällä vein hänelle päivän postin ja illalla viimeiseksi tarkistin, että valot olivat sammuneet ja mummo päässyt turvallisesti nukkumaan. Viimeisten kotona-asumiskuukausien aikana kävin useita kertoja päivässä katsomassa, että kaikki on hyvin. Meidän perheemme monien elämän arkea rytmitti mummo ja mummon auttaminen ja tapaaminen. Olen iloinen, että mummo ei jäänyt yksin ja kotihoitokin toimi hyvin, niin että hän sai asua pitkään kotona.
Vain runsaan vuoden hän asui poissa talostaan ja tietenkin sen vuoden aikana totuin siihen, ettei mummo enää asunut naapurissa. Tuon vuoden aikana kävimme ueamman kerran viikossa katsomassa mummoa ensin terveyskeskuksessa ja myöhemmin pienessä palvelutalossa. Teki kipeää nähdä, kuinka virkeä ja maailmasta kiinnostunut mummo katosi pois alzheimer-taudin viemänä. Viimeisinä kuukausina en osaa sanoa, tunsiko hän aina meitä, mutta iloinen hän oli aina kun kävimme. Onneksi palvelutalossa, jossa mummo asui, häntä hoidettiin hyvin ja arvostavasti.
Kaikki kolmet hautajaiset, jotka syksyn aikana koin, olivat jotenkin "vainajan näköiset". Elämme elämämme niin eri tavoin ja eri tavoin meidät myös siunataan lepoon. Kun hyvästit on jätetty, on surun ja muistojen aika. Äidin ja mummon menettäminen on iso virstanpylväs elämässä, toivon että surevilla muistot ovat kauniita ja kantavat surun yli.
Eilen oli pyhäinpäivä - kävimme Lohjan kirkkomaalla sytyttämässä kynttilän läheisten haudalle. Samalla lähetin hiljaiset terveiset muillekin rakkailleni, jotka olen vuosien mittaan menettänyt.
Pyhäinpäivän kynttilämeri on kaunis
---
Kuluneella viikolla jouduin vielä hautaamaan yhden ystävän - pienen, sisukkaan ja omapäisen cairnterrierini Marilynin. 11 vuotta pieni koiraystäväni oli osa elämääni. Se hankittiin harrastuskoiraksi ja valittiin omapäinen ja rohkea tyyppi pentueesta. Harrastekoiraa siitä ei tullut - tuli Marilyn, persoona. Se rakasti meitä ihmisiä ja oli aina valmis nuolemaan ja heiluttamaan häntäänsä, mutta turhaa tottelevaisuutta ja etenkin luoksetuloa se ei ollenkaan kunnioittanut. Elämä sen kanssa oli haastavaa, koska ikinä ei tiennyt, milloin se taas karkaisi omille teilleen palatakseen silloin, kun sitä huvitti. Aina se kuitenkin palasi.
Tyttäreni sanoo, että koirassa ilmenee omistajan luonne tai jotain sellaista, Marilyn oli minun kesytön, vapaa ja peloton -tyyppini. Onneksi mikään ei katoa kuoleman vuoksi, vaihtaa vain olomuotoaan.
---
Et ole ikiunessa, et ole poissa, olet tuhat tuulta puistikossa. Olet valon välke aallokossa, olet timantti hankien loistossa. Et jättänyt meitä, et ole vaiti. Olet lintujen laulu taivaalla, olet kuiskaus viljapellolla, olet henkäys rakkaittesi poskella. ( Eino Leino)
Syksy tekee minusta aina hetkeksi hieman haikean ja saamattoman, tämä vuosi ei tee poikkeusta. Olen edelleen lomautettuna ja sekin hieman masentaa. Toivottavasti syksyn kuluessa asiaan tulee korjaus. Olen moneen kertaan harkinnyt bloginpäivitystä, mutta en ole saanut aikaiseksi, vaikka kivaakin kerrottavaa olisi vaikka kuinka.
Olen koettanut nauttia kauniista syyspäivistä, ratsastellut ja käynyt jopa irtohypyttämässä Vissaa koska meillä on nyt lopultakin oma ratsastuskenttä. Etenkin Suvi on sitä varmaan kovasti odottanut, mutta luultavasti se lisää minunkin intoani ratsastaa pimeän tullen, kun muuten maanteillä on pelottavaa.
Sielä se häämöttää, pääsen jatkossa peltoja pitkin kentälle, kunhan saadaan silta aikaan.
Olen yksin kuljeskellessani miettinyt kaikenlaisia juttuja esim. sitä, että ketkä ovat oikeita ystäviäni ja miten ystävyys ilmenee ja voiko ystävyys vain kadota. Onko sellainen ystävyyttä, jos toinen osapuoli ei oikein koskaan ota yhteyttä, mutta sitten tavatessa kuitenkin on mukavaa olla yhdessä. Voihan selitys olla sekin, että kaikilla muilla vain on niin kova kiire, etteivät he enää ehdi pitää kontaktia, vaikka haluaisivatkin. Olen kuitenkin ajatellut, että tosiystävät varmaan jossain vaiheessa huomaavat, ettei olla tavattukaan pitkään aikaan ja ehkä jopa ottavat kontaktia. Kovasti tuntuu siltä, että olen pieneltä osin muuttumassa erakoksi, joka on tekemisissä lähinnä vain tuon oman ukkokullan kanssa. Onneksi hän sentään on aika mukava ajoittain.
Ja toki tässä syksyssä on valoa tuonut elämään juuri päättynyt Pusulan kesäteatterin syysesitysviikko, jolloin tas saimme toteuttaa itseämme ja hullutela kulissien takana ja lämppäreissä mielin määrin. "Tämmöistä ei töissä voi tehdä, ei!"
Esitys on juuri alkanut, näkymä takahuoneesta
Kaikille avoin viimeinen esitys oli eilen, vielä heitämme yhden kelkan, eikun keikan, Jokelan toipilaskotiin lokakuussa ja sitten aloitamme varmaan keväällä innolla uuden esityksen suunnittelun ja teon.
----
Rohkeat:
Elo-syyskuussa on kyllä ollut kaikenlaista muutakin mukavaa menoa: ensin oli kasvattieni Kleppan ja Kleiman luonnetesti. Siitä minulla on video, joka on nyt odottanut editointia kuukauden päivät. Kyllä minä tässä joku päivä sen editoin...
Molemmat typykät olivat äitiään urheampia. Kleppa jopa puolusti minua hyökkääjää vastaan piiruakaan perääntymättä, mitä en ikinä olisi uskonut. Ihan sydän suli, kun sitä ihailin, minun pieni urhea koirani.
Kleima sai tuloksen 153, ainoa vähennys oli -1 Puolustushalu, haluton, josta vähennettiin 1 piste.
Kleppa sai tuloksen 112, vähennykset tulivat kahdesta kohtaa: Toimintakykyky, pieni -1 ja Taisteluhalu, pieni -1, joista vähennettiin yhteensä 25 pistettä
Tässä molempien pisteet:
Kleppa
Kleima
Toimintakyky
-1 Pieni
+1a Kohtuullinen
Terävyys
+1b Koira, joka ei osoita
lainkaan terävyyttä
+1b Koira, joka ei osoita
lainkaan terävyyttä
Puolustushalu
+3 Kohtuullinen, hillitty
-1 Haluton
Taisteluhalu
-1 Pieni
+2b Kohtuullisen pieni
Hermorakenne
+1b Hermostunein pyrkimyksin
+1b Hermostunein pyrkimyksin
Temperamentti
+3 Vilkas
+2 Kohtuullisen vilkas
Kovuus
+1 Hieman pehmeä
+1 Hieman pehmeä
Luoksepäästävyys
+3 Hyväntahtoinen,
luoksepäästävä, avoin
+3 Hyväntahtoinen,
luoksepäästävä, avoin
Laukauspelottomuus
++ Laukauskokematon
++ Laukauskokematon
TULOS
137 - 25 = 112
154 - 1 = 153
Oli taas kyllä mahtavan mukava päivä yhdessä Leilan ja lapsenlapsensa Adan - 7 vuotta - kanssa. Etenkin Adan reippautta jaksan aina ihailla. Siinä on malliesimerkki lapsesta, joka on otettu joka paikkaan mukaan ja joka osaa olla ihmisiksi. Ikinä ei mitään turhaa kiukuttelua esiinny, reippaana ollaan mukana oli rankkasade tai helle.
Kauniit:
Meillä oli toinekin yhteinen reissu, syyskuun alussa käytiin yhdessä Vantaalla näyttelyssä. Avoimessa luokassa oli 3 narttua: Kleima, Disa ja Kleppa. Disa sai EH:n - arvostelussa tosin hilpeyttä herätti määre "keskikokoinen", kun Disa taitaa olla yksi Suomen suurimpia narttuja. Kookkaat korvat arvostelusta taas löytyivät ja tuomari olikin sitä mieltä, että ne tiputtivat koiran EH-tulokseen.
Kleima ja Kleppa saivat molemmat SA:t Kleppa oli AVO-narttujen kaunein ja Kleima kakkonen. Parhaan nartun valinnassa junioriluokan narttu kiilasi väliimme, mutta kovasti tuomari kehui koiriamme. Kauniita ja rodunomaisia, äitiään parempia. Kleppa sai ensimmäien serttinsä ja oli lisäksi ROP. Ryhmäkehään emme jääneet, sillä vettä tuli kuin aisaa. Nyt Kleppalla ja Kleimalla on molemmilla 1 sert. Ensi vuonna lähdetään metsästämään seuraavia.
Erityisesti pitää taas mainita Ada, joka luokan alussa juoksutti Kleppan, koska en tietenkään voinut kahta koiraa yhtäaikaa esittää. Lisäksi vaikka tosiaan kastuimme likomäriksi emmekä edes pysähtyneet ostamaan metrilakua näyttelypaikalla, niin Ada mennä puksutti mammojen mukana ja varmisteli sitten vaan autossa, että pääsisikö subiin syömään, kun se on niin hyvää. No pääsihän hän Subiin ja hyvää oli.
Rohkeat, osa kaksi:
Seuraavana päivänä ratsastin Isíngillä Hestbakkiin Marcin Machin 'luottamuskurssille', jossa hevonen laitetaan menemään erilaisten esteiden läpi ja yli. On keinulautaa, liehuvaa nauhaa, kuormalavoja ja maahan aseteltua muovia esteinä. Isíng meni kanssani käytännössä kaikki esteet iman pienintäkään epäröintiä. Yhden esteen kohdalla se esitti komean pystyynnousun, mutta sekin saatiin kunnialla läpi. Ensin maasta käsin ja sitten ratsain. Ratsain tuntui olevan helpompaa. Marcin kommentoi meitä, että olemme 'old friends' ja sitähän me kyllä jo olemme.
Tässä yllä pieni video edelliseltä kurssilta, jotta ymmärrätte, millaisesta kurssista oli kyse.
Kurssin aikana satoi paikoitellen taas rankasti, kyllä oli öljykangastakki paikallaan. Kun ratsastin iltapäivällä kotiin, oli hymyni herkässä. Hienoa, että oma kasvatti on niin luotettava ja kuitenkin herkkä.
Ensi viikonloppuna lähdemme taas Leila, Ada ja minä reissuun, islanninkoirien leirille Virroille. Luulen, että jätän syyshaikeuden kotiin odottelemaan ja pakkaan reppuun jotain muuta. Sitä odotellessa.
Pikkupeikko-Maija sai kuin saikin kaksi viikkoa lomaa Sirkan postineidin hommista ja eräänä aurinkoisena maanantaiaamuna hän koko yön ajettuaan tupsahti autollaan kotipihaan. Olin laittanut hänelle lakanat valmiiksi, jotta hän kävisi unille raskaan matkan jälkeen, mutta ei: hän halusi ensin kirppiksille ja kiinalaiseen ravintolaan. Tuollainen 13 tunnin pikkuinen autoajelu ei vielä väsyttänyt tarpeeksi. Niinhän sitä sitten tehtiin. Päiväunet maittoivat sitten jo hyvin.
Kaksi viikkoa meni nopeasti ja kun tuli paluun aika, sovimme, että lähden mukaan automatkalle toiseksi kuskiksi ja tulen sitten junakyydillä muutaman päivän päästä takaisin. Sovittiin, että lähdemme matkaan aamuvarhain sunnuntaina, mutta lähtö hieman viivästyi ja niin lähdimme matkaan viime sunnuntaiaamuna klo 10 jälkeen. Edessä 1000 km ja helteinen päivä. Kaksi naista ja koira reissussa, joten pysähdykset tehtiin Louhen ehdoilla.
Pitstop Vaajakoski oli varmaan Louhen mielestä mukavin
Kello oli lähempänä yhtä yöllä, kun pääsimme perille Sirkkaan. Kaunis aurinkoinen päivä oli vaihtunut rankkasateiseen iltaan. Matkan varrella näimme ison palasen kaunista Suomen luontoa hiukan harmitellen aikataulua, joka ei sallinut pitkiä pysähdystaukoja.
Maanantaiaamuna Maija jäi työmaalle - takahuoneesta kuunnelleena vaikutti siltä, että loma oli virkistänyt ja töihin oli taas mukava palata - ja minä suuntasin tieni ylös Levin huipulle. Sää oli aivan mahtava ja huipulta näki kauaksi. Pikkuiset poutapilvipallerot olivat matkalla jostain jonnekin niin säntillisessa jonossa, että kuka vaan päiväkotiopettaja olisi ollut ylpeä pikkuisten käytöksestä.
Kuvat ehkä kannattaa klikata suuremmiksi ja hengittää niiden tahtiin hetki.
Kasasin omankin kivikeon onnea tuottamaan.
Illalla Maijan työpäivän jälkeen väsytti edellisen päivän ajomatka ja kulunut päivä kumpaakin ja teimme iltapalaksi Halkjärveltä poimituista kantarelleista kastikkeen, keitimme papuja ja uusia perunoita lisukkkeiksi ja paistoimme xl-kokoiset naudanlihanpihvit. Louhi sai kantarellikastikkeen jämät ja pian Maijan asunnosta kuului vain kolmen olennon uninen tuhina.
Tiistaikin valkeni aurinkoisena ja kauniina. Lapissa on muuten paljn raikkaampi ilma kuin etelässä, vaikka eteläkin on Etelä-Eurooppaan verrattuna kuin vuoripuroa vertaisi mutalammikkoon.
Maija jäi taas töihin ja minä kiipesin taas Leville. Taivas oli toisenlainen kuin edellisenä päivänä, jotenkin huikaisevia nuo pilvet ja niiden tekemät kuviot.
Valonsäteet pilvien välistä kiilautuivat maahan kuin pikkulapsen piirtämässä auringossa
Taivas on sininen ja valkoinen...
Henki salpautuu tätä katsellessa
Taivaan värissä ja valossa oli jotain aivan erityistä
Ehkä ei tarvitse selittää?
Levin huipulle on tehty helppokulkuinen polku
Tätä pääsee vaikka pyörätuolilla, aivan huikeat näkymät!
Kapusin alas rinteiltä, kävin ostoksilla Kittilässä, koiranruokaa ja lounassalaattia. Lounaan syötyäni menin pariksi tunniksi kylpylään lillumaan lämpimään veteen. Vielä oli tarkoitus käydä ratsastamassa, joten ostimme iltaruuaksi lämpimien voileipien ainekset, koska rähjäisenä ja väsyneenä emme olisi jaksaneet enää raahautua ravintolaillalliselle.
Kotiin päästyämme totesimme, että Louhella ei ollut kaikki ok. Se oli oksennellut joka paikkaan ja käveli kankeasti ja vaikeasti. Lisäksi se sai jotain outoja kouristuksia. Pariin paikkaan soitettuamme totesimme, että on viisainta lähteä päivystävälle eläinlääkärille, koska mahdollisuudet siihen, että sillä oli suolenkiertymä olivat olemassa. Lapissa matkat ovat pitkiä, onneksi päivystäjä oli vain Sodankylässä eikä vielä kauempana.
Matkalla saimme tutustua porojen tapaan juosta jolkottaa auton edessä kilometrikaupalla
(no ainakin kilometrin verran nämä juoksivat edellämme, kunnes tuli sopiva risteys niiden väistää)
Perillä lääkärissä Lou sai kipupiikin, siitä otettiin verinäytteet ja mukaamme saimme parafiiniä mahdollisen suolituokoksen avaamiseksi. Maksan toimintahäiriötä ell epäili noiden kouristuskohtausten vuoksi. Kipulääkkeen vaikutuksesta Lou nukkui tokkurassa koko paluumatkan ja perillä se sai ulostetuksi, joten päätimme jättää parafiinin vielä varastoon. Muutenkin koira vaikutti jo normaalimmalta, joten iltapalan syötyämme kävimme unille toivoen parempaa aamuksi.
Kesiviikkoaamuna Loukku vaikutti jo normaalilta, mutta otimme sen mukaan tarkkailtavaksi. Nyt minulla oli tunturikiipelijäkaverikin ja yhdessä lähdimme Loun kanssa liikkeelle. Ilmeisesti Louhen sairaus johtui sipulin aiheuttamista kovista ilmavaivoista. Verikokeetkin näyttivät myöhemmin aivan normaaleilta, joten jokin tilapäinen ongelma oli kyseessä.
Päivä oli pilvisempi ja tuulisempi kuin edellisinä päivinä. Louhi istuikin hyvin
tyytyväisenä tunturin kupeessa ja nuuski tuulen tuomia viestejä.
Sammalet ovat piirtäneet karttoja kiviin
Pilvien varjot kulkevat - niitä on hauska seurata
(kuva on otettu aidan raosta)
Illansuussa kävimme sitten vielä issikoimassa yhdessä Maijan kanssa. Ihanat kangasmaastot, raikkaana polun vieressä soliseva tunturipuro ja vielä illalla klo 21 paistava aurinko sekä mukava, helppotölttinen, pehmeäsuinen hevonen jäävät pitkäksi aikaa mieleeni pienenä palana taivasta maan päällä.
Ihana valo, sinä olet aurinkoni...
Illalla Maija teki meille ihanaa tomaatti-katkarapusoppaansa runsaalla vakosipuilla maustettuna. Nammm, miten hyvää.
Torstaiaamuna klo 9:50 lähti linja-auto kohti etelää ja kotia. Rovaniemellä parin tunnin odotus junalle sujui lounaan ja ekirjan parissa. Edellinen juna lähti 2 minuuttia ennen bussin aikataulun mukaista saapumista. Bussihan toki oli 10 minuuttia etuajassa, mutta siinä ajassa ei kuulemma lipputoimistossa ehtinyt vaihtaa lippua. Oulussa oli toinen vaihto ja siitä eteenpäin juna oli hieno ja moderni pendolino. Matka meni melko mukavasti ukkokullan uuden tabletin ja ekirjojen ansiosta. Haydaytakin tuli pelattua säntillisesti koko päivä. Klo 23:50 ukkokulta nouti minut Pasilan asemalta. Kyllä unetti, kun pääsin kotiin.
Mukava reissu, ainoa varjopuoli oli se, että Lapissa oli vielä kesä enkä päässyt näkemään ruska-ajan värejä.
Mökkirakennus etenee mukavasti ahkeran ukkokullan ansiosta. Toukokuun puolenvälin jälkeen saatiin paikalleen ovet ja ikkunat. Ovitehtaalle ei tosin voi hirveän isoja pisteitä antaa, pariin kertaan tuli väärää kokoa, ensin ikkunoissa ja sitten parvekkeen ovessa. Uusi parvekkeen ovi oli oikean kokoinen, mutta lukko ja lukkopesä olivat eri kohdassa. Muuten kaikki on kyllä mennyt hienosti ja talotehtaale voi antaa täydet pisteet asioiden hoidosta.
24.5.15 - ikkunoita ja ovia saatu paikalleen ja kunnon kananrappuset terassille
Disa ja Kleppa nauttivat kesästä (joka vaikuttaa olevan aika lyhyt tänä vuonna)
Hau-hau, hanhet pois!
Ovin ja ikkuinoiden asennuksen jälkeen alkoi piipun muuraus ja sitä onkin kestänyt aina tähän päivään asti. Työ on aluksi kevyttä, mutta sitten kun pitää raahata tiilet ja laastiämpäri aina vain ylemmäksi, niin vauhti valmistumiselle hieman hiipuu. Koko ajan homma kuitenkin etenee.
Juhannuksen jälkeen saatiin paikalle pari talkoomiestä muuraamaan:
Pena ja Jussi (ukkokullan lapsuudenystävät) tulivat auttamaan ja kyllä syntyi tulosta!
Jussi toimi betonimyllärinä
Iloinen tiilenkantohanskankari Suvi
Päivässä piipun korkeus kasvoi melkoisesti
Kesäkuun lopussa näyttää tältä
Kesäkuun loppua
29.6.15 ukkokulta teki tellingit katolle piipun rakennusta varten
29.6.15 piippu on jo näin korkea!
Tilanne 12.7.15:on jo reikä katossa ja Arska on latonut tiiliä katolle valmiiksi muuraria varten
Piippu eilen 14.7.15, tänään muurataan jo katolta
Lähes joka päivä ukkokulta tekee jotakin tuolla mökkiraksalla. Kuistin lattia on valmis, muualla on tilapäiset lattiat ja nyt aika kuluu kokonaan piipun muurauksessa. On hidasta ja rasittavaa hommaa muurata pääosin yksin - ukkokulta saa minulta kyllä respectiä ahkeruudeta ja osaamisesta! Hän tosin väittää välillä loikoilevansa riippukeinussa, mutta epäilen, ettei hän kuitenkaan malta tehdä sellaista. Varmaan on mukavaakin, kun on tekemistä ja valmistumisen näkee.
Tänään on taas Pena apuna muurauksessa. Sikälikin mukavaa, ettei minun tarvitse vähän väliä pysähtyä miettimään, onko ukkokulta tippunut katolta tjtn.
---
Toinen, paljon pienempi projekti alkoi juhannuksena kanalan puolella. Siellä yksi sinnikäs kanarouva päätti alkaa hautomaan aivan väkisin. Useana päivänä häädin sen pois pesästä ja riistin munat sen alta. Rouva poistu kauheasti rääkyen kirouksia minulle. Onneksi en ymmärrä kanojen kieltä, koska olisin varmasti pahoittanut herkän mieleni pitkäksi aikaa.
Lopulta sitten päätin antaa rouvan hautoa. Jätin kanan alle yhteensä 4 munaa, kahtena eri päivänä munittuja ja merkitsin ne permanet-tussilla, jotta voisin kerätä muut pesään ilmestyneet munat pois.
Muna neljän päivn haudonnan jälkeen: alkio on alkanut kehittyä.
Aika pian kanarouvan kaveriksi ilmestyi toinen kana ja yhdessä ne kököttivät päivä toisensa jälkeen ripirinnan munien päällä. Ne pörhistelivät minulle ja nokkivatkin hieman, kun kävin keräämässä muut munat niiden alta. Välillä aina läpivalaisin haudottuja munia nähdäkseni, kehittyykö niissä jotain. Kaksi munista näytti aika lupaavilta. LA olisi 11.-12.7.
Olimme päivän Suomenlinnassa Virolaisten sukukokuksessa ja illalla, kun tarkistin munat, oli yhdessä 20.6 pesään jätetyssä munassa reikä ja se piipitt aivan hurjasti. Tunnin kuluttua oli pikkuinen piipittäjä vielä märkänä molempien emojen alla. Ällistyttävän söpö tyyppi. Annoin sille toiveekkasti nimeksi Elli, koska se kuoriutui Ellin nimipäivänä.
Alla video söpöliinistä:
Ootsä mun äiti?
Kaksi mammaa ja yksi pienen pieni tipu, toivottavasti niille ei ole tulossa kasvatuksellisia erimielisyyksiä, ajattelin. Mutta seuraavana iltana oli toisessakin jäljelle jättämässäni munassa reikä ja munasta kuului tuttu, liikuttava piipitys. Enää sinä iltana ei tilanne kehittynyt sen kummemmaksi, mutta seuraavana aamuna, maanantaina oli pesässä kaksi ylpeää mamia, jolla molemmilla oli oma vaavi. Tämä uusi pikkuinen on tummemman keltainen kuin Elli, ehkäpä siitä tulee ruskea ja Ellistä valkoinen. Ajattelin nimetä pikkuisen Hermiinaksi, koska se on kuoriutunut oletettavasti Hermannin päivänä. Kanoja tässä siis toivotaan, ei kukkoja.
Alla video, jossa mamit opettavat pikkuisia syömään.
Tänään, kun vanhempi pikkuinen on jo 4 päivää vanha, saavat ne juoksennella mammojen ympärillä sisällä kanalassa ja mammat näyttävät niille edelleen, miten syödään. Melko söpöjä seurattavia.
Sitä olen ihmetellyt, että keltanen rokkitukkainen tipu kutsutaan aina valkoisen kanan alle ja tummemman keltainen ruskean. Tietävätkö kanat oikeasti, kuka on tipujen biologinen äiti?
