Disa oli juuri sellainen koira kuin kuvittelinkin, kun puoliväkisin sen taloon lähes 16 vuotta sitten toin. Jossain täällä blogissa on tarina siitä, miten Joensuun työmatkan yhteydessä kävin salaa ukkokullalta pennun varaamassa ja toin sen illalla myöhään uuteen kotiin. Disa ryömi ukkokullan kylpytakin uumeniin ja se oli rakkautta ensi silmäyksellä.
Disa, kun sen ensi kerran kohtasin kasvattajansa Paula Ruotsalaisen käsissä.
Se oli lempeä ja iloinen koko elämänsä. Taloon tulleet kissanpennut se nuoli puhtaiksi ensijärkytyksestä toivuttuaan. Koskaan se ei kärhämöinyt muiden koirien kanssa. Hevoset toki piti haukkua vielä viimeisinä päivinäkin vaikka jalat eivät enää kunnolla kantaneetkaan. Kaikki ihmiset otettiin vastaan häntä vispaten ja pelotta se meni joka paikkaan, jopa ne harvat eläinlääkärikäynnit se otti tyynesti häntä heiluen.
Viimeisinä vuosina tosin ulkoiltiin paljon takapihalle tehtyyn aidattuun alueeseen ja metsälenkitkin olivat maltillisia, peurajahtikin keskittyi omaan suureen peltoalueeseen.
Ensimmäisen pentueen Klepan peikkokaksostyttö Kleima on saanut Leila Salovaaran Morgunsól kennelin nimiin 10 pentua ja näistä Disalla on 24 lapsenlapsenlasta, jotka jatkavat Disan ihanan luonteen (ja poikkeuksellisen suurten korvien) periyttämistä.
Nyt opettelemme elämään ilman Disaa. Vielä en esim. tiedä osaako Kleppa pyytää ulos tai ruokaa, koska Disa on huolehtinut tällaisesta kommunikoinnista.
Ikävä on iso, mutta paras palvelus on se, että osaa päästää irti ja pitää päätään koiran päätä vasten lopullisen noutajan tullessa.
Nyt itkettää, mutta suru muuttaa muotoaan kauniiksi muistoiksi, joita Disan kanssa saimme paljon pitkän yhteisen taipaleemme aikana.
