Vaikeuksien kautta voittoon?

Taas viikonloppu on vilisemässä ohitse valtavalla vauhdilla kuin elämä ikään. Perjantaina hävisi lumi. Uskomatonta, että sitä oli torstaina vielä ainakin 10 cm ja nyt maa on aivan musta taas. No, käy tätä suremaan - antaa sataa, kun kerran haluaa. Nytkin tuolla ulkona tulee vettäräntää, yäk.

Eilen oli tarkoitus ratsastaa, mutta päätinkin sitten tehdä hyvää ruokaa pikkupeikolle ja ukolle. Tein naudan suikalelihasta, pekonista, sipulista, juureksista, oliiveista ja valkosipulista muhevan padan, jonka annoin hautua uunissa tunnin verran. Kaveriksi tein valkosipulikermaperunat. Hyvää oli, jopa loistavaa.

Kermaperunat olivat Karmastakin varsin maittavat, sillä poissaollessamme se oli kipannut kulhon lattialle säpäleiksi ja yhdessä terrierikamujen kanssa ne natustelivat kaiken lasinsirujen seasta. Olemme odotelleet jotain oireita, mutta ilmeisesti koko porukka on ruokaillut hienostuneesti eivätkä ne ole hotkineet lasinpaloja massuunsa.

Maan sulaminen on saanut Kleon innostumaan kaivelusta. Tallilla käydessämme se jumittui ojaan eikä ollut kuulevinaan, kun komensin sitä kotiin. Kohta viluinen ja hiekkainen mamma tulee haukkumaan närkästyneenä takaovelle, kun ovi ei aukea tarpeeksi nopeasti. Eilen se oli reissussa kaksi tuntia ja palasi sisään tummanruskeana ja kokonaan hiekan peitossa. Uskomaton näky!

Tänään sataa sen verran paljon, että kotiinpalaaja on lähinnä märkä, kuten kuvasta näkyy.

---

Eilen olimme Suoknuutin Jaakon agilitykoulutuksessa Marilynin kanssa. Olimme viimeisessä ryhmässä ja jättäydyin viimeiseksi koirakoksi, jottei yleisöä olisi kovin paljon näkemässä, kun mokailen. Marilyn oli taas oma, valloittava itsensä ja Jaakko nauroikin, että tuosta koirasta ei voi olla pitämättä, se on niin omalaatuinen pakkaus.

Radalla oli yllättävästi muutama ihan looginenkin siirtymä esteeltä toiselle, mikä hämmästytti minua rataan tustustumisessa suunnattomasti. Yleensä Jaakon radat ovat olleet sellaisia, että seuraava este on aina se, jota viimeksi odottaisi.

Ja tulihan sitä taas mokattua ja naurettua. Estevälillä 2-3 oli melko raju sivuetäisyys ja Jaakko palkkasi Marilynin, kun se tuli oikeaan kohtaan. Treenistä aika iso osa meni siihen, että jätin Marilynin esteen 1 taakse ja se kipitti viivana Jaakon luokse ja kutsuin sen takaisin ja jätin Marilynin esteen 1 taakse ja se kipitti viivana Jaakon luokse ja kutsuin sen takaisin ja jätin Marilynin esteen 1 taakse ja se kipitti viivana Jaakon luokse... Jaakko totesikin jossain vaiheessa, että tässä lienee jokin pieni ongelma. En jaksa tajuta, miten Jaakko ei hermostu ollenkaan, kun aika menee ylettömään söhläämiseen ja siihen, että Marilyn nuolee Jaakkoa, joka lojuu lattialla namipalojen ja vinkulelun kanssa ja nauraa.

No, muutamien yritysten jälkeen se radan kohta meni lopulta melko mallikkaasti ja pääsimme oikeastaan aika sujuvasti esteväliin 9-10, josta olisi pitänyt mennä vasemmalle kepeille ja loogisesti sijoituin esteen 10 oikealle puolelle paikkaan, josta oli täysin mahdotonta ohjata koiraa sinne, minne piti.

Tässä kohtaa sain ystävällismielistä saarnaa siitä, kuinka en oikeastaan ollenkaan tutustu rataan, vaan vetelen hommaa aivan fiilispohjalta. Koiran huomioon ottaen tuo fiiliskäyttäytyminen on kuulemma ymmärrettävää. Varmaa on silti sekin, että mikäli minä olisin vaativa ja täsmällinen, Marilyn tekisi suoraviivaisesti rataa, koska se osaa.

Kepit ovat aivan kesken, mutta niihinkin tuli ihan hyvää vinkkiä, joten pääsimme etenemään radalla esteelle 13-14, jossa olisi pitänyt tehdä aivan yksinkertainen poispäinkäännös. Liike, jonka Jaakko kertoi meille opettaneensa jo 3 vuotta sitten. Noin kymmenen yrittämän jälkeen onnistuin tekemäään se oikein. Tässäkin vaiheessa Jaakko vielä jaksoi hymyillä, vaikka kaikki vanha oppimani oli jossain ojassa lojumassa.

Tämän ponnistelun jälkeen päästiin esteille 19-20, jossa olisi pitänyt tehdä kaksi persjättöä. Vaikka kuinka yritin, niin jälkimmäisestä persjätöstä tuli valssi. Sain juosta tämän vauhtikohdan Marilynin kanssa taas noin kymmenen kertaa ja Jaakko ilmoitti, että voimme jäädä vaikka yöksi, mutta tuon toisenkin persjätön on onnistuttava. Ja onnistuihan se lopulta!

Saimme kehotuksen aloittaa lopultakin kisaura. Minä kuulemma jopa osaan ohjata tosinaan aivan mallikkaasti. Hymyilin koko matkan kotiin. Moni muu itkisi, kun onnistuisi treenissä tekemään noin valtavasti virheitä, mutta minulle tulee agilitystä ja Marilynin kanssa tekemisestä aina hyvä mieli. Lisäksi olen viime aikoina huomannut, että Marilyn on aikuistunut ja jaksaa keskittyä treenaamaan huomattavan pitkiä aikoja lähtemättä haahuilemaan omiaan.

On aivan mahtavaa, että agilityseurassamme jaksetaan järjestää näitä koulutuksia ja mahtavaa, että taas mahduin mukaan. Pikkupeikko oli tosi pahoillaan, kun olisi myös päässyt mukaan, mutta Karman juoksun vuoksi ei voinut osallistua. Siksipä peikkolapsi päättikin lähteä juhlimaan ja lohduttamaan velipoikaa, joka makaa kotona nivelsiteet revenneinä.

Pitkä, pimeä talvi

Lunta on edelleen maassa, paljon! Se on hienoa. Iloani masentaa hieman loppuviikon sääennuste, joka lupaa reilusti plusasteita ja vesisadetta. Lisäksi jonkin verran masentaa, että olen koko ajan töissä valoisaan aikaan, enkä ole yhtään päässyt tyyppaamaan lumessa ratsastusta Félagin uusilla talvikengillä ja tilsakumeilla. Tänään korjaan asian, sillä olen etätöissä ja pidän ruokatunnin perään ratsastussession.

En tiedä, miksi minusta on tullut niin arka pimeällä ratsastaja. Ehkäpä alan tulla vanhaksi ja pelokkaaksi... tai vanhaksi ja laiskaksi... tai vanhaksi. No, en halua ajatella sitä nyt, kohta on viikonloppu ja voi liikkua muulloinkin kuin pimeällä. Sen verran kuitenkin on sanottava, että yhteiskuntamme nuoruuden ihannointi on alkanut vanhemmiten ärsyttää. Se on ihan ok, että ihmiset pitävät kunnostaan ja itsestään hyvää huolta, mutta se, että kaikkien pitäisi näyttääkin alle 30-vuotiailta loppuun asti, on luonnotonta.

Viikko on mennyt hirmuisen hitaasti. Joka aamu olen luullut, että on jo perjantai, mutta sitten olen kohdannut tiistain, keskiviikon ja torstain. Mitähän huomenna tulee vastaan? Erittäin vaikeaa arvata...

No, tänään, tässä ja nyt pitää aloittaa ahkera työnteko, että voin hyvällä omallatunnolla loikata päivällä luottoheppani selkään ja hiukan nauttia elämästä. Tai loikata ja loikata, jatkuva sohvalla lojuminen lievässä talvimasennuksessa on jäykistänyt selkäni niin, että kohta pitää ostaa invahissi, että pääsen kopukan selkään.

Sitä (ja mahdollista mediaa tapahtumaa julkistamaan) odotellessa.

---


Ihminen ei voi muuttaa kaikkia asioita,
mihin hän törmää. Mutta kaikkeen on
törmättävä ennen kuin sitä voidaan muuttaa.
-James Baldwin

Arktisen alueen asujan arkipuuhat alkoivat

Eilisen päivän ja illan aikana sitä kaivattua lunta sitten tuli. Paljon. Oikeastaan valtavasti, kun vertaa viime vuosiin. Ukkokulta jopa aurasi tiet eilen illalla, jotta pääsisimme täältä liikkeelle.

Harmittaa, että tänä aamuna on pikkupakko mennä töihin: huvittaisi ottaa valokuvia lumisesta maisemasta ja ei huvittaisi lähteä ajelemaan, kun ajantasainen liikennetiedottaminen kertoo, että tiesää on Suomessa kaikkialla joko huono tai erittäin huono. No, ukkokullalla on huonommin, se raukka lähti tänä aamuna jo ennen seitsemää ajelemaan kohti Tamperetta.

Viikonloppu on mennyt harrastaessa. Lauantain vietin agilityhallilla ensin kisaamassa Marilynillä (tuloksena hylätty suoritus, josta ei voi syyttää kuin minua, söhkelöä ohjaustani ja kisajännitystä - kisajännitystä, karmaisevaa - sellainenkin este agilitykisaamisemme tiellä!) Iltapäivän vietin mölliluokkien tuomarina. Möllit olivat osin todella lupaavia ja osin hyvinkin keskeneräisiä vielä. Sormeni olivat sinisenpunaiset, kun pääsimme kotiin, koska en osaa käyttää hanskoja. Oli kuitenkin mukavaa, että kisaajia oli paljon ja uusi mattopohjamme on tosiaan edelleenkin upea! Tätähän jo viikolla hehkuttelin.

Sunnuntaina oli Hestbakkin 2-vuotisjuhlat, joita juhlistettiin tallin ensimmäisillä tallikisoilla. Sää suosi issikkaharrastajia, sillä oli lähes yhtä tuulista, raakaa ja kylmää kuin Islannissa toisinaan. Olin tilaisuuden kuuluttajana ja koska papereita ei voi pitää käsissään lapasilla, sormeni olivat lauantaitakin sinisemmät. Sormien palelemisesta huolimatta oli mukava olla mukana.

Tänä aamuna ovat sormet edelleenkin hieman turvoksissa ja niitä särkee, kun näpyttelen konetta. Apua, olen tulossa vanhaksi ja raihnaiseksi, koska palautuminen palelusta kestää näin kauan!

---

No, nyt raahaan raihnaisen olemukseni vaatekaapille ja lähden ponnistelemaan arktisessa maisemassa kohti Helsinkiä. Illalla tulee kengittäjä ja saan ainakin yhdelle hevoselle talvirenkaat alle, jotta pääsen lumiseen maisemaan irrottelemaan (jonain päivänä, kun sää suosii sokerista olemustani).

Onni = ENSILUMI!

Tätä on odotettu: viime yönä on satanut sen verran lunta, että maa on valkoinen. Tallille näki mainiosti kävellä ilman otsalamppua. Eilen aamulla olisin joutunut ilman valoa pöpelikköön. (Paitsi etten olisi, koska osaan omissa nurkissa aika hyvin kulkea pimeässäkin. Mutta se ei kuulu tähän.) Lumi oli se upea, valaiseva ja nariseva onni, jonka sain tänä aamuna. Hymyilin koko matkan tallille. Onneksi kukaan ei nähnyt minua, näytin varmasti joltain kylähullulta. Vaikka ei se varsinaisesti minua haittaa, mitä minusta ajatellaan.

Eilen illalla oli agilitytreenit. Olemme saaneet koko treenihallin käyttöömme ja hallissa on uudet matot: alla solukumia ja päällä hiekoitettu keinonurmimatto. Viime lauantain talkooporukka oli tehnyt hyvää työtä ja kaikki näytti tosi upealta!

Itseasiassa ihailin hallia niin kovasti, että Liisan meille tekemä 19 esteen rata oli minulle täysin mahdoton muistaa. Jo esteellä 7 olin aivan pallo hukassa. (Tai siis vaaleanpunainen vinkupallokaksikkohan ei ole hukassa, vinku niistä kylläkin alkaa olla katoamassa.) Marilyn teki aika lailla sitä, mitä pyysinkin. Ikävä kyllä aina ei tullut ohjattua sitä rataa, mitä piti.

Pari kertaa pimatsu karkasi haistelemaan jotain hiirenhajuista pylväänjuurta. Tämäkin silloin, kun herpaannuin. Otukselle pitäisi höpöttää koko rata jotain älytöntä, että se pysyisi matkassa. Älyttömyys ja höpötys ei olisi mikään ongelma, mutta happi tuppaa loppumaan ja eksyn radalta.

Kepit ovat oikeastaan suurin perusongelma. Olemme alkaneet harjoitella suorilla kepeillä (aiemmin verkoilla) ja Marilyn toimii kepeillä hyvin vain, kun olen keppien oikealla puolella ja juoksen takaperin. Melko älytöntä.

Onneksi olen tottunut vaikeuksiin enkä lannistu helposti. Agility on hauska harrastus, vaikka meistä ei taidakaan tulla koskaan maailmanmestareita. Päästäisiinpä edes virallisiin kisoihin... No, se este on omien korvieni välissä, joten siihen pystyn vaikuttamaan.

---

Hauskaa talvipäivää! Minä lähden nyt autoilutaidoissaan keskieurooppalaistuneiden suomalaisten kanssa köröttelemään kohti Helsinkiä.

---

On pyrittävä olemaan kevyt linnun tavoin, ei höyhenen tavalla. -Paul Valery

Kyllä maalla on kummallista

Talvi on taas ovella. Toivottavasti se tulee tänä vuonna sisään asti, eikä vain kolkuttele koko aikaa ovella. Viime yönä riehui taas melkoinen myrskytuuli. Paikoitellen kuulemma jopa 25m/sek, mikä on aika haipakkaa. Kaupunkilaisille voisi moista kuvailla vaikkapa kertomalla, että tukka ei pysy ollenkaan nätisti sellaisella tuulella.

Kaupunkilaisten ja maalaisten elämä näinkin pienessä maassa kuin Suomi on yllättävän erilaista. Sitä välillä hämmästyy aidosti, kuinka vieraantuneita luonnosta ovat jo helsinkiläiset.

Ihmetyksenaiheita, joita olen kuullut:

• mistä tuulee, kun on pohjoistuuli?
• voiko oikeasti olla pakko kävellä 150 m postilaatikolle, eikö laki kiellä noin pitkää matkaa?
• mistä saa vettä, jos sähkö on poikki? (kaivosta nostamalla -vastaus saa jo silmät pyörimään ihmetyksestä: eikö kaivovesi ole likaista?)
• tarvitseeko oikeasti lamppua aamulla ja illalla ulkona?
• ei katuvaloja?
• pelottaako asua metsän keskellä (karhu, ilves, pimeä, tuuli, rosvo)?

Kuinkakohan vieraantuneita ovat ne, jotka asuvat oikeasti suurkaupungeissa?

Minua hämmästytti tässä eräänä päivänä se, että ruoho kasvaa vielä - marraskuussa. Romeota se näytti ilahduttavan, kun se nyrhi omalla laitumellaan viimeisiä kesän rippeitä.

Jaa-a, nyt pitäisi lähteä töihin. Ukko juuri soitti, että matkan varrella on parikin ketjukolaria ja jonot seisovat. Pitää kerätä extra-annos kärsivällisyyttä salkkuun, jos matka kestääkin hieman kauemmin. Ehkä vielä yksi kuppi kahvia virkistäisi?

--

Ai, meinasi unohtua kiitokset: mukavaa, että niin moni koiraharrastajaystävä on käynyt Marilyniä onnittelemassa luolilla pärjäämisestä.

Yhtään pentutilausta ei ole vielä tullut, ovatkos ne eksyneet jonnekin?

Tappokone

Eilen köröteltiin autolla Marilynin kanssa luolakokeeseen. Kerrankin oli itsellä melkoisen varma olo siitä, että tämän homman pitäisi onnistua. Syykin selvisi minulle tuomarin puhuttelussa: koira tekee kaiken työn ja minä istun tuolilla. Tiesin parin kerran kokemuksella, että Marilyn hallitsee homman melkoisen hyvin.

Ja olin oikeassa! Marilyn oli kokeen D-B asteen paras koira ja sai kokeesta täydet pisteet - B44. Koepöytäkirjassa lukee seuraavaa:

Koe alkoi: 10:47 Koe päättyi: 10:55

Ahdinkoputken läpäisy: Nopea

Tyhjän luolan tarkastus: hitaasti, äänetön, täydellinen

Arvostelu: Koira nopeasti putkeen, hieman vaikeuksia äänen annon kanssa hakupesällä, kettu siirtyy vasempaan kulmapesään ja koira seuraa nopeasti ja aloittaa painostuksen, joka johtaa ketun perääntymiseen päätepesälle, koira seuraa ja aloittaa etenemisen ahdingon alle, kettu iskee muutaman kerran ja keskeytän kokeen, koska koira on esittänyt kovuutensa.

Saavutettu kehitysaste: B 44 pistettä.

Jukka Vesala

Suorituksen arvoa nostaa se, että viimeksi cairnterrieri (koiranetin mukaan) on saanut B-luolakoetuloksen syyskuussa 1994. Koko rodussa on vain yksi valion arvoinen koira, vuodelta 1993. Vuonna 1997 on viimeksi yksi cairn käynyt kahdessa luolakokeessa ja silloin se on saanut tulokset C ja seuraavasta kokeesta D:n.

Marilyn on siis ainutlaatuinen. Senkin tiesin jo ennestään.

Kokeen jälkeen saimme vielä kokeilla, miten Marilyn toimii hiekkaesteellä, joka on edessä sitten, kun toinen B-tulos on saatu. Luolastoon laitettiin ensin hieman vähemmän hiekkaa ja Marilyn haukkui hetken esteen takana, mutta sitten se kaivoi itsensä läpi. Homma kesti ehkä minuutin. Kun hiekkaa laitettiin täysi määrä ja Marilyn uudelleen putkeen, hiekkaeste ei hidastanut sen menoa ollenkaan.

Kun tuo herttainen, pikkuinen karvakasa hyppii ympärilläni ja tanssii riemusta, minun on vaikeaa uskoa, että vanhat luolakoiraharrastajat katselivat sen menoa eilen ja ihastelivat minulle: "Todellinen tappaja!"

Kokeen aikana siitä on muuten melkoisesti hyötyä, että tuntee hyvin oman koiransa. Siitä tuolilta, jolla pitää istua, ei näe juuri mitään. Eipä kokeessa muutenkaan näe kuin heiluvia punaisia lippuja putkiston päällä. Sitä paremmin kuulee ja äänet, joita Marilyn ja kettu päästivät, kuulostivat todella hurjilta välillä. Marilynin kiljunasta pystyin kuitenkin melko hyvin päättelemään, että pimu oli tosissaan ja että sitä tilanne ei pelottanut ollenkaan. Siitä en kylläkään ollut aivan varma, puriko kettu sitä kunnolla vai ei. Jälkiä siinä ei kuitenkaan ollut, joten ilmeisesti se osaa väistää nopeasti.

Aamulla, kun se herätti minut nuolemalla nenääni nukuttuaan miltei koko yön pää tyynylläni, haistoin sen suusta huokuvan vienon ketun tuoksun.

Tippa linssissä

En minä kyllä nuorena ollut tällainen nyyhky kuin nykyään. Tänäänkin meinasi tulla tippa linssiin, kun lueskelin yhtä blogia. Siis tätä. Tyypithän on siis oikeasti hauskoja ja tekstit sujuvia, joten liikutus johtuu aivan muusta.

Se muu on tietenkin se, että on mukavaa seurata oman, ihan itse kotona kasvatetun, itikan sopeutumista maailmaan ja ihanaa nähdä, että sillä on luonnetta. Kaikenlisäksi on hienoa, että pörriäinen sopeutuu maailmassa ja löytää oman paikkansa. Jännityksellä odotan, montako sataa tekstiä nuo kirjoittavat ennen kuin selviää, miksi ihmeessa ne ovat yhteen muuttaneet ja mitä muuta ne tekevät kuin siivoavat ja lutraavat viinipullojen kanssa...

Se on kyllä myös sanottava, että luonnetta löytyy sitä isommaltakin lapseltani. Jopa niin paljon, ettei se ala mitään blogeja väsätä - tosimies kun on. Irc-galleriastahan toki tuokin löytyy, jos jotakuta kiinnostaa, miltä tämä meidän perheen tosimies näyttää.

Varmaan siksi tässä yleensä mietin tuota luonneasiaa, että kohta mennään Marilyn kanssa luolakokeeseen. Päästiin nimittäin peruuttaneen tilalle. Jännittävää nähdä, miten tällä kertaa menee. Tyhjässä luolassahan epeli ei ole ollenkaan ollut ja minua mietityttää, meneekö se a) tyhjään luolaan ahdingosta b) haukkuuko se tyhjässä luolassa c) meneekö se enää luolaan, jos se on kerran havainnut, että siellä ei ole kettua.

Ja kovasti kuitenkin salaa toivon, että tyyppi saa vastaansa sen pehmeämmän ketun, koska mamman mussuthan ei saa maailmalla itseään yhtään satuttaa, vaikka niillä olisikin sitä luonnetta. Ihmeellinen paradoksi. Ensin kasvatetaan pärjäämään ja sitten ei saisi ollenkaan yrittää.

---

Haluaako joku muuten marilyninpentuja? Nyt voi alkaa varailemaan, jos haluaa vahvistaa suunnitelmiani...

Vaihtelun vuoksi

Tähän on tultu - taas on perjantai. Istun kahvia juomassa koneella ja suunnittelen lähtöä työpaikalle. Mukavaa vaihtelua viime aikoina ollut tuo työpaikalle meno, koska maanantaina, tiistaina ja torstaina en ollut konttorilla. En myöskään ollut työmaalla viime viikon torstaina enkä perjantaina. Töitä olen toki silti tehnyt, mutta joko asiakkaan luona tai täällä kotosalla.

On aivan mahtavaa, että työpaikka on sellainen, että pystyn itse päättämään, lähdenkö ajamaan Helsinkiin vai en. Tietenkin joskus joku muu on päättänyt puolestani palaverin tms., mutta näin aikuisena ihmisenä vapaus tehdä ja päättää on arvokasta. Osana asiassa on tietenkin luottamus siihen, että en etäpäivänä häärää täällä koko ajan siivoamassa, nukkumassa tai ratsastelemassa. Se ei tosin ole mikään salaisuus, että toisinaan pidän lounastunnin perään ratsastussession ja jatkan sitten pidempään illalla töitä. Joskus otan myös päivätorkut, mutta omalla ajallani.

Viime aikoina vanha sokerinen kroppani ei tosin ole ratsastamaan halunnut. Aivan törkeät säät ovat pitäneet hevoset lomalla ja minut ulkona vain aamu- ja iltalenkit tallille (satunnaisia koiratreenejä lukuunottamatta). Iltalenkitkin olen hoitanut tällä viikolla autolla, koska kaikkina iltoina on ollut jokin kokous tai muu meno ja paluumatkalla voi pysähtyä tallille. Tänä iltana tämän talon menosta taitavat huolehtia pikkupeikko ystävän kera ja 3 lisäkoiraa, jotka tulevat talon koirapopulaatioon mukaan.

Sitä odotellessa kohti työmaata.

---
Pohjalaisakkaystävilleni, joita on siunaantunut matkan varrella muutama, haluan omistaa tänä aamuna ihan oman vitsin, jonka kuulin eilen Radio Novalta:

- Tiedättekö, mitä eroa on pohjalaisakalla ja terroristilla?
- Terroristin kanssa voi neuvotella.

Käyttölinjainen cairn?

Pääsin eilen Marilynin kanssa luolille. Suuri kiitos seurakaveri-parsoneille!

Marilynhän on kerran aiemminkin käynyt kettua tapaamassa keinoluolilla ja jo silloin sitä pidettiin kokeeseen valmiina yksilönä. Ketun näkeminen sai sen metsästäjänvietit nousemaan ja otus kävi häkissä olevan ketun kimppuun ihan tosissaan. Se tunki raivoisan kuononsa aivan pelkäämättä häkin läpi ja yritti purra kettua, jolla oli aivan samat aikeet Marilyniä kohtaan. Mielestäni kettu oli ainakin kaksi, jollei kolme kertaa isompi kuin Marilyn, mutta voihan olla, että komea turkki hieman hämäsi.

Luolaan! kuului treenarin ohje aika lakonisesti, mutta hieman hymyillen. Hän oli aiemmin kertonut paikalla käyneen kerran parinkymmenen cairnin porukan, mutta niistä ei kulemma yksikään oikein toiminut.

Pienen autossa odottelun jälkeen Marilyn pääsi luolastoon. Ensin ihan ketun lähelle keskelle luolia ja sitten isommasta aukosta sisään ja lopulta ahdingosta pari kertaa. Toisella kertaa ahdingosta sisään laitettuna Marilyn ei epäröinyt yhtään, vaan painui täyttä vauhtia ketun perään. Kerran se eksyi väärään haaraan, mutta se oli ilahduttavasti hiljaa, kun kettua ei ollutkaan siellä päin. Kiivas kynsien rapina kävi ja koira pysähtyi pimeässä luolastiossa vain kääntyäkseen takaisin etsimään kettua.

Kun otus pääsi ketun kannoille, niin se kiljui aivan suoraa huutoa. Haittalevyn laitto ei sujunut tarpeeksi nopeasti (Marilynillä oli kuono jo välissä, mutta ei siihen sattunut) ja kun nostin koiran pois luolastosta, se syljeksi ketun karvoja suustaan varsin innokkaana menemään takaisin.

Kokeeseen! kuului seuraava ohje minulle. Loistava koira! Kun kävelytin Marilynin takaisin autolle, kuulin vielä perääni huudettavan: On muuten rotunsa paras edustaja tässä lajissa!

Pakko myöntää, että tuntui mukavalta. Kasvatetun, elävän ketun käytöstä kokeessa voidaan tietenkin olla vaikka mitä mieltä, mutta koiran kannalta minusta on upeaa, että se saa toteuttaa sitä viettiä, mihin se oikeastaan on alun perin jalostettu. Cairneillahan tämä - ainakin Suomessa - on aika lailla väistyvä ominaisuus, koska kasvattajat ovat ilmeisesti keskittyneet lähinnä näyttelyihin ja metsästysominaisuudet ovat jääneet jopa ei-toivottuina sivuun.

Pitäisiköhän aloittaa käyttölinjaisten cairnien kasvatus? Mielenkiintoinen ajatus... Sen kuitenkin päätin, että tällä kertaa mennään kokeeseen, kunhan sellainen löytyy, jonne mahtuu mukaan.
Kuvasta näkyy, että villejä harjoituskappaleita löytyy ihan läheltä. Seurasin pari viikkoa sitten tätä kuvan kettua pitkään omalta pihalta. Kaunis ja notkea eläin.

---

Kalastajat tietävät, että meri on vaarallinen ja myrskyt voivat olla kauheita, mutta he eivät pidä näitä vaaroja riittävinä syinä pysyä rannassa.
-Vincent Van Gogh

Mahtavat säät!

Kunnon syysmyrsky puhalsi Suomen ylitse eilisen illan aikana.

Pieni lainaus Ilta-Sanomilta elen klo 22:55: "IS:n tietojen mukaan tuuli on repinyt rakennusten kattoja ympäri Suomen, muun muassa Espoon Leppävaarassa ja Helsingin Pitäjänmäessä. Myös Anjalankoskella repeytyi koulun liikuntasalin katto.Voimakkain sadealue on lipumassa pääkaupunkiseudulta kohti koillista. Tuuli laantunee vasta myöhään yöllä. Yli 70000 kotia jäi ilman sähköä myrskyn vuoksi, pääosin Etelä- ja Lounais-Suomessa sekä Hämeessä ja Pirkanmaalla. Länsi-Uudenmaan hätäkeskuksesta kerrotaan, että myrsky on kaatanut heidän alueellaan kymmeniä puita."

Ja mitä tekevät innokkaat agilityharrastajat? Treenaavat ulkokentällä rataharkkaa (minä hölmö vedin harkkoja vieläpä ilman sadetakkia, topparatsastustakissa - lähtiessä näytti ihan siltä, että vain tihkuaa sadetta). Tosin sain olla paikalla vain tunnin, kun sitten Minna tuli jatkamaan. Treenaajatkin tulivat paikalle, vaikka puita oli kaatunut tielle ja myrsky riepotti puita ja agilityesteitä. Hullua porukkaa! Nautittavan hullua.

Treenisession jälkeen, onneksi vain muutaman minuutin automatkan jälkeen, kuoriuduin vaatteistani (mm. sateen kastelemista alushousuistani) ja menimme ukon kanssa nauttimaan vielä pöntön lämmöstä. Vesi oli yli 40-asteista ja oli kivaa ihailla, kun mustat pilvet purjehtivat taivaalla kovaa vauhtia ja lähes täysikuu kumotti niiden takaa.

On tunnustettava, että aivan innoissani en ollut tänä aamuna, kun sade vain jatkui ja lähdin koiruuksien kanssa aamutallille omalle vajaan 20 min lenkilleni. Oli silti mukava nähdä, että hevosilla oli ainakin päällisin puolin kaikki hyvin. Sitä ainakin toivoo, että hoitaa eläimensä hyvin. Sitä ihmettelin, että Romeo oli halunnut olla ulkona, vaikka sillä on mukava yksiö - vieläpä tuulensuojan puolella. Vanhusheppa oli kuitenkin hörisevä ja pinnasta märkä turkki oli sisältä kuiva, joten tuskin se vanhuudenhöperyyttään on ulkona palloillut. (Ehkä sillä on pari itse rakennettua estettä jossain ja se harrastaa sateesta ja korkeasta iästään huolimatta?)

---

Luova ajattelu saattaa merkitä vain sen tajuamista, ettei ole erityisen ansiokasta tehdä asioita niin kuin ne on aina tehty.
- Rudolf Flesch

Mittavirhe?

Mukava viikonloppu takana - taas kerran.

Perjantaina kävimme ukon kanssa hakemassa pikkupeikon uudesta asunnostaan tänne vanhaan kotiin. Oli kiva nähdä, että kämppä oli viihtyisä eikä sellainen keskitysleirin oloinen, jollaiseksi sen pikkupeikon kaverin kanssa ikkuna-analyysillä ajattelimme peikon kouluhaastattelupäivänä.

Lauantai meni pääosin styroxlevyn päällä seisoskellen ja mikrofoniin levottomia ja vähemmän levottomia juttuja sanaillen. Suurimmaksi osaksi lueskelin lähtöluetteloa ääneen, mutta välillä jaksoin kertoa omia vanhoja juttujani uudelleen ja uudelleen. Onneksi agilitykisoissa jonkin verran väki vaihtuu, koska jotakuta näyttivät vitsinikin huvittavan. Oli erikoisen mukava huomata, että toimihenkilöiksikin oli tullut ihan uusia naamoja.

Illaksi oli ukkokulta laittanut takkatulen palamaan ja pöntön lämpiämään, että sulaisimme kylmän urakkamme jälkeen. Iltaruuaksi oli proosallisesti takkamakkaraa tikun nokassa paistettuna, mutta se oli kyllä hyvää pitkästä aikaa.

Sunnuntaina juhlittiin isänpäivää täällä meillä. Pikkupeikko ja poikani olivat molemmat paikalla, samoin ukon eka lapsenlapsi, ilopilleri Wilma isineen. Isomummo ja Laura-täti olivat myös paikalla, joten meitä oli 7 aikuista ja yksi kolmevee pöydän ääressä. Ukon vanhin lapsi puuttui, koska joutui olemaan töissä, olisi ollut mukava saada hänetkin pöydän ääreen eikä vain puhelimeen. Sain lauantaina uuden uunin ja sen paistoteho kiertoilmatoiminnolla yllätti minut. Uunilohi ja kermaperunat oli vielä parempaa kuin tavallisesti, vaikka sen itse sanonkin.

Ukkokulta sai meiltä lahjaksi full-hd-tv:n ja oli kyllä melkoisen mykistynyt ja onnellinen lahjastaan. Yleensä hän on saanut sukat ja suklaata, jos sitäkään.

Illalla kävimme vielä Vaijan haudalla sytyttämässä kynttilän. Samalla muistelin omaa isääni ja vaariani, he olivat tietenkin elämäni tärkeimpiä henkilöitä aikanaan. Molemmat opettivat minulle valtavasti asioita - vaari opetti ainakin, miten ihania ovat aamut ja meri ja miten nauttia maalla olosta. Isäni opetti minua lakkaamatta, kuin puolivahingossa opin vaikka mitä jo aivan pienenä. Sittemmin olen melkein kaiken unohtanut, paitsi lukemisen ja ruotsinkielen alkeet.

Sitten myöhemmin ajelin vielä pikkupeikon takaisin kotiinsa Muurlaan ja kun palasin, oli taas kylpytynnyri kuumana. Mukava lämpö kipeään selkään. Viikonloppu päättyi hyvin rauhaisasti uutta telkkaria ihaillen.

---

Tämän päivän päivänsankari on poikani - uskomattomasti hän täyttää jo 21 vuotta. Mittavirhe, varmaan. Minähän olin 30 v, kun hän syntyi, joten nyt hän on korkeintaan 5 vuotta. (Välillä toki siltä vaikuttaakin, koska hän on miespuolinen henkilö.) Nykyään hän yllättää useammin ja useammin ja sitä huomaa ilokseen, että mieheksi kasvaminen on erittäin hyvällä mallilla. Onnea!

---

Vastuuntunto näköjään vanhemmiten vain itselläkin kasvaa - tässä istun kotona kahvia juomassa ja kovaa vauhtia pitäisi olla jo matkalla työmaalle. Minulla on vielä tallivaatteet päällä, joten täytynee laittaa vipinää kinttuihin, että ehdin joskus Helsinkiin asti.

---

Älä koskaan anna elämän masentaa.
Jokaisen on pitänyt aloittaa sieltä missä oli päästäkseen sinne missä on nyt.
-Richard L. Evans

Plussapuolia elämässä

Jostain on taas ihan kuin vahingossa löytynyt iso annos positiivista mieltä ihan koko viikoksi. Päivät menee kuin siivillä ja vaikka tekisikin mieli kirjoittaa blogiin kaikkia mukavia juttuja, niin jotenkin ei vaan ehdi.

Tässä muutamia kivoja juttuja kuluneelta viikolta (onko teidän muiden viikot muuten kuluneita, minusta ne vaihtuvat niin usein, etteivät ne ehdi kulua?):

Peikko vei sunnuntaina mennessään Kleon Muurlaan. Se ei varmasti halunnut, koska kaikkien on parempi olla mamman kanssa, mutta sinne se meni - takkuinen häntä pystyssä ja leuhkan näköisenä kun pääsi autoon. Varmaan sillä on ollut mukavaa ja kun se tulee takaisin, niin pääsemme vaihtamaan pari sanaa siitä, millaista on opiskelijaelämä nykyisin. Kleo on varsinainen lörppö, pikkupeikko ei tainnut sitä tietääkään. Mamman salainen agentti on varmasti ollut tarkkana.

Karma jäi meille ja sovimme, että mikäli se nakertaa edes viiden sentin kokoisen jutun täältä kotoa, niin palautan sen heti. Ei ole tarvinnut palauttaa. Karma on ollut oikein asiallisesti ja mukavasti. Mitä nyt hiukan on nälissään ruokapönttöä pyöritellyt lattialla. (Lue: muovisen pönton kansi on hämmästyttävän lujaa tekoa, kun se ei ole auennut, vaikka tyyppi on nakertanut sen melkein irti. Nykyisin ei tehdä yhtä hyvää tavaraa. Sääli, koska kaipa se pönttö on peltiseen vaihdettava.)

Karma rokotettiinkin eilen ja sirutettiin. Pitkänokka käyttäytyi hienosti. Pelosta täristen se kiipesi itse portaita pitkin pöydälle. Sitä pistettiin parilla piikillä ja varmasti hiukan sattui, mutta se ei inahtanutkaan. Raukka kiipesi vielä uudelleen, kun lääkäri huomasi, että laitetaankin kaksi piikkiä. Voi olla, että makupalajuustot vaikuttivat haluun kiivetä uudelleen, mutta olin silti ylpeä koiran käytöksestä. Kiivettyään se nimittäin taas tärisi pöydällä, mutta antoi tehdä kaiken nätisti. Hyvin on peikko pennun kasvattanut.

Marilyn yllätti minut taas eilen. Päästin sen aamupäivällä metsään juoksemaan ja se pysyi lähimetsissä ilmeisesti koko ajan. Puolen päivän maissa lähdin ratsastamaan ja huutelin sitä kovasti. Ei näkynyt. Samat tyypit, joiden kanssa Marilyn oli bobcat-hommissa toissaviikolla olivat edelleen töissä ja eivät kertoneet sitä nähneensä. Naapurin rouva, joka oli menossa vastaan ekaluokkalaistaan ei ollut nänyt koiruutta. Kovasti hämmästytti, minne se on voinut mennä.

Tapasimme paluumatkalla uudelleen rouvan ja pikkukoululaisen ja jäimme vaihtamaan kuulumisia. Hän kertoi Marilynin haukkuneen talomme takana. Hetken kuluttua Marilyn kuitenkin tuli tietä pitkin rennosti jolkotellen meidän luoksemme. Istahti siihen ja pyysin rouvaa nostamaan sen satulaan eteeni. Kun lähdin kotia kohti, niin pikkukoiruus roikkui täydessä unessa edessäni, aivan lötkönä. Bobcat-pojat luulivat sen kuolleen, mutta kyllä se heräsi sitten niille häntää heiluttamaan.

Félagistakin voi olla aika ylpeä, koska se meni kiltisti tietä pitkin, vaikka työmiehiä, puunrunkoja ja kulotussavua sekä pöriseviä pakettiautoja oli poikkeuksellisesti edessä. Minulla oli vain yhdessä kädessä ohjat, kun toisella kädellä pidin nukkuvaa koiraa, jottei se tipahtaisi alas, joten ohjaus oli hieman hankalampaa kuin tavallisesti. Hiukan Félagi pörisi ja meni koottua tölttiä, vaikka olin ajatellut tulla käyntiä tuon hässäkän ohi.

Eilisillan olin tupperware-kutsuilla ja itselleni annettu lupaus ostaa ei-mitään meni aika hyvin. Ostin vain kaksi tuotetta. Heh.

---

Mutta nyt töihin käsiksi. Jäin taas tekemään etäpäivää, jotta pääsen ratsastamaan päiväsaikaan. Huomenna onkin Lägin kisat ja siellä menee koko päivä mikrofonin ääressä. Melko turhaa puuhaa sekin, kun kuulemma kukaan ei kuuntele. Ehkä parempi niin, kun muistelee, mitä viime kisojen aikaan tuli löpistyä.

Romeon syysaamutunnelmia

Eilen aamulla tuli kuvattua Pikku-Romeota syysauringossa. Se on kuntoutunut hienosti ja pulskistunut, eikö?

Kuva 1: Romeo nukkuu (huomaa Romeon varjon muotoinen sulamaton kuura-alue numikossa)

Kuva 2: vähän kutittaa, kun aurinko paistaa ja kurakerros kuivaa

Kuva 3: Jospas vanha vielä hiukan piehtaroisi, se tuntuu kivalta

Kuva 4: Olinpas mä pölyinen! Aaah.

Kuva 5: Mitäs sitten, nukkuiskos taas?

Ihanaa!

Ihanaa, tänä aamuna on pikkupakkasta ja aurinkoa. Kävin Marilynin ja Kleon kanssa ruokkimassa hevoset ja päästin Marilynin tunniksi juoksentelemaan pellolle ja kaivelemaan. Positiivista oli se, ettei otus lähtenyt minnekään kauemmaksi, vaan pysyi tuossa omalla pellolla koko ajan. Kaivamista ja murinaa riitti. Kävin aina välillä tiputtamassa kuopan pohjalle lihapullanokareita ja kehumassa sitä.

Ihanaa, että olen lopultakin saavuttanut sen, ettei Marilyn karkaa tiehensä, kun tulen lähelle! Se on ylpeä kuopistaan ja heiluttaa minulle hurjasti häntää, kun tulen lähelle.

Kuvan keskellä olevat kaksi pientä mustaa pilkkua ovat Marilyn ja Kleo, jotka yhdessä metsästävät viattomia hiirulaisia pellosta.

Taidanpa lähteä hetkeksi ulos ennen lohisopan tekoa.

Karkki vai kepponen?

On pyhäinpäivä. Marraskuu on alkanut ja tänä viikonloppuna amerikkalaiset juhlivat kurpitsalyhtyjen ja karkkien ja kepposten myötä. Taidanpa itsekin nostaa keraamiset kurpitsalyhdyt ja haamut esille tänä iltana. Karkit ovatkin pöydän alla. Peikko osti eilen karkkia ja Karma varastelee niitä pussista ja sitten se ei kumminkaan syö niitä. Marilynkään ei tykännyt salmiakkikarkeista, vaan liimasi ne mattoon. Meritähden muotoisena sellaiset somistavat kivasti pyhäistä asuntoa.

On aamu. Muu perhe nukkuu vielä, vienoja kuorsauksia kuuluu sieltä täältä. Pikkupeikko toi kaverin tullessaan viikonlopuksi ja meillä on taas neljä koiraa. Viime viikonloppuna meillä oli hetkellisesti viisi, mutta ei siitä mitään suurta haittaa ollut. Tämä Peikon kämppiksen koira on nimeltään Surina ja se on varsin symppis tapaus. Ainoa haittapuoli otuksessa näillä keleillä on tuo karvan määrä. Tätä turkkia saa olla pesemässä koko ajan. Oikeastaan olen iloinen, etten tullut hankkineeksi pulia, kuten yhdessä vaiheessa ajattein.

On kivaa, kun meidän terrierit ei ole mitään tappelupukareita. Tänne voi melko huoletta tuoda "tervepäisen" koiran ja se sopeutuu joukkoon mukavasti. Paininnujakka Marilynin kanssa on joidenkin mielestä kivaa ja jotkut taas makaavat mielummin Kleon kanssa pöydän alla.

Kleon tekemät etukäteishajujäljet saavat tosin jotkut koirat merkkailemaan meillä, mutta se häiritsee enemmän niiden omistajia kuin minua. Koiraperheessä on pakko tottua siihen, että joskus sukat kastuu muuallakin kuin pesussa.

Kastumisesta puheen ollen, viime aikoina on saanut käydä suihkussa ulkona. Järkyttävät syyskelit ovat taas saaneet minutkin siivoamaan, leipomaan ja touhottamaan muutenkin sisätiloissa enemmän. Tänään näyttäisi siltä, että voisi ulkoilla kastumatta, mutta minä raukka olen lähdössä Forssaan kokoukseen. Järjestötoiminnan varjopuolia ovat tylsät kokoukset.

Tosin meillä oli torstaina yksi kokous täällä kotona ja minulla ei ainakaan ollut tylsää. Ensinäkin huomasin taas, miten landepaukkuja me oikeasti ollaan. Navigaattorikin vie ensikertalaisen tulijan Salimäenpolulle ja yrittää ohjata jotain jo kymmeniä vuosia sitten umpeutunutta tietä pitkin meille. Huvittavaa yrittää saada selville, missä toinen on, kun kuulemma just nyt on kivaa punaista lauta-aitaa tien vierellä. Missä ihmeessä? En tiedä, kun täällä on ihan pimeää eikä ole mitään katuja. Niinpä.

Lopulta kuitenkin kaikki eksyneet kokoustajat saatiin pöydän ääreen ja oli mukavaa. Se taas on yksi järjestötoiminnan iloja: yhdessä tekeminen ja se, että huomaa, että voi auttaa ja tulee autetuksi ja saa jotain hyvää tai hyödyllistä aikaan.

---

Tulin muuten tässä samalla vahigossa surfanneeksi Narukerän kennelin sivuille. Yksi näistä kuvan palleroisista olisi vapaana vielä. Lupaava, hyvärakenteinen harrastekoira, narttu. Hmmm....

Siinäpä sitä olisi ukolle taas kepposta kerrakseen tämän pyhäinpäivän varalle...