Karkki vai kepponen?

On pyhäinpäivä. Marraskuu on alkanut ja tänä viikonloppuna amerikkalaiset juhlivat kurpitsalyhtyjen ja karkkien ja kepposten myötä. Taidanpa itsekin nostaa keraamiset kurpitsalyhdyt ja haamut esille tänä iltana. Karkit ovatkin pöydän alla. Peikko osti eilen karkkia ja Karma varastelee niitä pussista ja sitten se ei kumminkaan syö niitä. Marilynkään ei tykännyt salmiakkikarkeista, vaan liimasi ne mattoon. Meritähden muotoisena sellaiset somistavat kivasti pyhäistä asuntoa.

On aamu. Muu perhe nukkuu vielä, vienoja kuorsauksia kuuluu sieltä täältä. Pikkupeikko toi kaverin tullessaan viikonlopuksi ja meillä on taas neljä koiraa. Viime viikonloppuna meillä oli hetkellisesti viisi, mutta ei siitä mitään suurta haittaa ollut. Tämä Peikon kämppiksen koira on nimeltään Surina ja se on varsin symppis tapaus. Ainoa haittapuoli otuksessa näillä keleillä on tuo karvan määrä. Tätä turkkia saa olla pesemässä koko ajan. Oikeastaan olen iloinen, etten tullut hankkineeksi pulia, kuten yhdessä vaiheessa ajattein.

On kivaa, kun meidän terrierit ei ole mitään tappelupukareita. Tänne voi melko huoletta tuoda "tervepäisen" koiran ja se sopeutuu joukkoon mukavasti. Paininnujakka Marilynin kanssa on joidenkin mielestä kivaa ja jotkut taas makaavat mielummin Kleon kanssa pöydän alla.

Kleon tekemät etukäteishajujäljet saavat tosin jotkut koirat merkkailemaan meillä, mutta se häiritsee enemmän niiden omistajia kuin minua. Koiraperheessä on pakko tottua siihen, että joskus sukat kastuu muuallakin kuin pesussa.

Kastumisesta puheen ollen, viime aikoina on saanut käydä suihkussa ulkona. Järkyttävät syyskelit ovat taas saaneet minutkin siivoamaan, leipomaan ja touhottamaan muutenkin sisätiloissa enemmän. Tänään näyttäisi siltä, että voisi ulkoilla kastumatta, mutta minä raukka olen lähdössä Forssaan kokoukseen. Järjestötoiminnan varjopuolia ovat tylsät kokoukset.

Tosin meillä oli torstaina yksi kokous täällä kotona ja minulla ei ainakaan ollut tylsää. Ensinäkin huomasin taas, miten landepaukkuja me oikeasti ollaan. Navigaattorikin vie ensikertalaisen tulijan Salimäenpolulle ja yrittää ohjata jotain jo kymmeniä vuosia sitten umpeutunutta tietä pitkin meille. Huvittavaa yrittää saada selville, missä toinen on, kun kuulemma just nyt on kivaa punaista lauta-aitaa tien vierellä. Missä ihmeessä? En tiedä, kun täällä on ihan pimeää eikä ole mitään katuja. Niinpä.

Lopulta kuitenkin kaikki eksyneet kokoustajat saatiin pöydän ääreen ja oli mukavaa. Se taas on yksi järjestötoiminnan iloja: yhdessä tekeminen ja se, että huomaa, että voi auttaa ja tulee autetuksi ja saa jotain hyvää tai hyödyllistä aikaan.

---

Tulin muuten tässä samalla vahigossa surfanneeksi Narukerän kennelin sivuille. Yksi näistä kuvan palleroisista olisi vapaana vielä. Lupaava, hyvärakenteinen harrastekoira, narttu. Hmmm....

Siinäpä sitä olisi ukolle taas kepposta kerrakseen tämän pyhäinpäivän varalle...